Larjus kirjota ne vaikka lapulle ylös xD Mäkin kyllä kehittelen aina kaikkia teorioita enkä sitten muista puoliakaan niistä. Mutta kiitos! Ihana kuulla, että mun katulapsilore jaksaa kiinnostaa <3 Tässä luvussa selviääkin jo paljon Kitin taustoista, ja lisäksi mistä nimistä toi nimirimpsu koostuu
Kiitos paljon kommentista!
A/N: Tämä luukku aiheutti mulle ihan hirveästi päänvaivaa, mutta tässä se nyt lepää. En ole tähän ihan tyytyväinen, mutta mennään nyt tällä.
11. TanssiaisetAranian eteläinen puoli kuului rahvaalle.
Siellä sijaitsi satama, joka ei pääkaupungin loistosta huolimatta ollut mitenkään erikoinen: ranta oli niin kivikkoista, että suurimmat rahtilaivat ankkuroivat itsensä mieluummin suuriin satamakaupunkeihin. Maisemakin oli ankea: pelkkää harmaana vellovaa merta silmänkantamattomiin. Satama tuoksahti aina kalalta, joten hienompi väki ei ollut kiinnostunut rakentamaan sinne kivitalojaan ja kävikin siellä vain pakon edessä, kuten jos oli aivan pakko matkustaa mahdollisimman nopeasti monen viikon matka Havraan tai kahden päivän matka Reginyyn.
Mutta koska meri kuitenkin oli kalaisa ja satamassa vilisi rapuja ja simpukoita, oli köyhä väki pian rakentanut hökkelinsä sataman ympärille. Niitä seurasivat torit, sekatavarakaupat, kehräämöt, apteekkarit ja pian myös köyhäintalot ja orpokodit.
Mitä pohjoisemmaksi satamasta mentiin, sitä enemmän kaupunki muuttui. Pienet sekalaiset kojut väistyivät sievien putiikkien ja mahtipontisten herrasväen liikkeiden edestä. Torit vaihtuivat puistoiksi, joissa hymyilevät miehet kaupittelivat kuumia kastanjoita ja suolaisia rinkeleitä, ja lopulta sekä köyhien tönöt että kauppiaiden korkeat kerrostalot vaihtuivat aatelisten valtaviin kivisiin kartanoihin, joita ympyröivät vehreät tilukset aidattuine puutarhoineen.
Aina silloin tällöin rahvas väki harhautui mukulakivikaduille katsellen hämmentyneenä ympärilleen, kunnes poliisit tai kartanoiden porttien edessä seisovat vartijat komensivat nämä matkoihinsa. Joskus he eivät kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, eivät varsinkaan silloin, kun kartanoissa pidettiin tanssiaisia.
Komentaja Malcomin kartanossa pidetyt tanssiaiset olivat joka vuosi syksyn kohokohta. Komentaja itse oli ristiriitainen hahmo: tällä oli oikea työ, mikä teki hänestä rahvasta, mutta toisaalta kuningas oli lyönyt hänet ritariksi. Se yhdistettynä komeaan univormuun teki hänestä hyväksyttävän aateliston silmissä, eikä asiaa haitannut sekään, että herrasmiehistä oli mukavaa vaihtaa silloin tällöin muutama sana miehen kanssa, joka komensi lähes kaikkia aranialaisia sotilaita.
Tanssiaisten seuraaminen oli yleistä huvia. Rahvasta kerääntyi kaduille katselemaan hienoja vaunuja, jotka vierivät porteista sisään ja onnekkaimmat näkivät vilauksen värikkäistä puvuista ja univormuista, kun herrasmiehet saattelivat daaminsa sisälle kartanoon.
Vickylle ei kadulla seisominen kuitenkaan sopinut. Tämä oli löytänyt jo kauan sitten mukavan piilopaikan viereisen kartanon katolta, mihin oli joko suunnitteluvirheen tai rahojen loppumisen vuoksi jäänyt pieni syvennys välikaton ja ulkokaton väliin. Aikuisia sinne olisi mahtunut vain kaksi, mutta lapsia syvennykseen sopi helposti kuusi ja vielä muutama reppukin.
Kara rakasti katsella kauniita pukuja ja upeita vaunuja, ja vaihteli Kitiltä lainattuja kiikareita Ruthin kanssa, joka myös piti kauniista vaatteista. Vicky katseli hänkin sieviä pukuja mielellään, mutta yhtä mieluusti tämä myös osoitteli aatelisten naurettavaksi kääntynyttä muotia. Ethania nosti katseensa Kitin kanssa pelaamastaan korttipelistä vain, jos vuorossa oli harvinaisen omituinen viritys, ja Darren yleensä menetti mielenkiintonsa muutaman puvun jälkeen ja keskittyi sitten kirjaansa.
Silti he menivät katsomaan tanssiaisia aina yhdessä. Kukaan ei halunnut jäädä yksin kartanoon tietäen, että muut nauttivat parhaillaan piknik-eväistä ja nauroivat jonkun ladyn täytekakun kokoiselle hatulle, jonka päällä keikkui hedelmäkori.
Oli tuulinen päivä loppusyksyn ja alkutalven välissä, joten he olivat ottaneet vilttejä mukaan. Syvennys oli kuitenkin vedoton ja paikka oikeastaan aika mukava. Sisään virtasi vieraita ainakin tunnin tai kaksi, kun kaikki vieraat yrittivät saapua tyylikkäästi myöhässä.
Vicky oli liittynyt kolmanneksi Ethanin ja Kitin peliin, ja Darren oli puolivälissä kirjaansa, kun Karan ja Ruthin iloinen puheensorina havahdutti heidät puuhistaan. He kääntyivät katsomaan jo hiukan lyhentynyttä vaunuletkaa.
“Eivätkö melkein kaikki ole jo tulleet?” Ethan kysyi ja hapuili mehupulloa. “Voitaisiin kohta jo lähteä. Minulla on nälkä.”
“Me syötiin vasta ihan kauhea kasa voileipiä”, Ruth huomautti ja otti kiikarit Karalta. “Ja pullaa.”
“Mutta minulla on taas nälkä.”
“Sinulla on aina nälkä. Mutta katso nyt. Nyt siellä tapahtuu jotain jännää.”
“Onko jollain ladylla taas lintu hiuksissa?” Ethan kysyi ja vilkaisi vaunujonoa. “Kenellä on tuollaiset vaunut?”
“Ne ovat varmaan Willowien”, Kara sanoi asiantuntevasti. Hän tunsi paljon aatelissukuja katseltuaan tuntikausia näiden vaunuja ja hienoja pukuja. “Heillä on tuollaiset mustat missä on hopeinen paju. Mutta tuo ei ole Willow. Taitaa olla havralaisia, heillä on kai tuollaiset univormut.”
Yhtäkkiä linnan pihalla vallinnut puheensorina hiljeni. Muutkin lapset kääntyivät kiinnostuneina katsomaan.¨
Kartanon eteen olivat ajaneet mustat vaunut, joista hyppäsi ulos nuori mies. Tällä oli yllään harmaa univormu, jossa oli leveitä mustia raitoja, sekä yksi ainoa ohut keltainen raita rinnan kohdalla. Miehellä oli ruskeat hiukset, ja, kiikarit itselleen napannut Kara pani kiinnostuneena merkille, siniset silmät. Ne eivät olleet samanlaista vaaleaa sineä kuin aranialaisilla yleensä, vaan voimakkaan kirkkaansinistä, kuin kesäpäivän taivas.
“Tuo on varmaan joku prinssi”, sanoi tilanteeseen havahtunut Darren. “Eivät he muuten olisi noin hiljaa.”
Aukio oli tosiaan käynyt hiljaiseksi. Mies oli kääntynyt auttamaan vaunuista nuoren naisen, jolla oli kaunis punainen tukka ja sievä vihreä leninki. He astelivat yhdessä ovelle, missä itse komentaja Malcolm tervehti heitä ja saattoi heidät sisään.
“No niin, se siitä”, Ethan sanoi haukotellen. “Ei tuon jälkeen tule enää kuin lisää lordeja ja ladyja. Eikö me voida jo mennä?”
“Kai me voidaan”, Kara sanoi vain hiukan vastahakoisesti. “Kit, haluatko sinä nämä kiikarit takaisin-” hän kääntyi ympäri.
“Missä Kit on?”
Kaikki katselivat ympärilleen pienessä syvennyksessä.
Mutta Kitiä ei näkynyt enää missään.
***
Aurinko oli jo laskenut, kun Vicky lähestyi pientä taloa.
Se oli sievä talo, yksi niistä harvoista, joita parempi väki oli rakentanut sataman lähelle.
Se oli rakennettu valkoisesta kivestä ja siinä oli sininen ovi, joka oli kai joskus ollut kirkkaan sininen mutta joka oli vuosien sateista haalistunut. Taloa ympyröi pieni puutarha, jossa rehottivat rikkaruohot ja kauan sitten villiintyneet orvokit.
Vicky puri huultaan astuessaan ovelle. Toisin kuin kartano jossa he asustelivat, tämä talo ei ollut hylätty: siitä todistivat lukittu ovi ja ehjät ikkunat. Se oli vain unohdettu, sellaisen perheen koti, joka ei palaisi enää koskaan takaisin.
Lukko kilahti auki Vickyn näppärissä käsissä ja hän astui sisään.
Sisältä talo oli melkein tyhjä. Huonekalut oli viety pois, matot rullattu seiniä vasten, seinät tyhjennetty maalauksista. Lattiaa peitti paksu pölykerros.
Pöly kertoi Vickylle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Hänen hartiansa lysähtivät helpotuksesta.
Hän oli etsinyt poikaa tuntikausia. Kartanosta, satamasta, toreilta, jopa poliisiaseman liepeiltä siltä varalta että tämä olisi jäänyt kiinni. Pieni unohdettu talo oli ollut viimeinen paikka hänen listallaan.
Kit oli tuonut hänet tänne vain kerran ja siitä oli jo kauan, silloin kun he asuivat vielä kolmestaan Darrenin kanssa. Silloinkaan he eivät olleet menneet sisään, olivat vain seisseet hetken ulkopuolella, ennen kuin paikalle sattunut konstaapeli oli hätistänyt heidät tiehensä.
“Kit?” Vicky kuiskasi astuessaan syvemmälle taloon. Hetkeen hän ei uskaltanut edes hengittää.
Joku niiskaisi. Vicky seurasi ääntä talon perälle.
Kit oli lysähtänyt keittiön nurkkaan, tumma pää haudattuna käsiin. Hän näytti siltä kuin olisi istunut siinä jo kauan: Vicky pystyi näkemään tummat pisarat pojan puserossa ja punareunaiset silmät sormien välistä.
Hän epäröi hetken ja istui sitten pojan viereen. Kit ei reagoinut mitenkään, joten hän päätti odottaa.
Keittiö oli kummallisin minkä Vicky oli koskaan nähnyt. Se oli maalattu pirteän keltaiseksi, ja seiniä kiersivät vihreät kaapit. Seinässä oli ammottava aukko siinä missä oli ehkä joskus ollut ruokakomero, ja nurkassa oli painaumia, jotka kertoivat, että siinä oli seissyt kauan pöytä ja neljä tuolia.
Se oli perheen keittiö, sellaisen, joka teki itse ruokansa. Se taas ei sopinut lainkaan niihin palasiin joita Vicky tiesi ystävänsä menneisyydestä. Mikä Kit oli ollut?
Ja mitä Kit oli nyt?
Yhtäkkiä Vicky ei kestänyt enempää. Hän tönäisi ystäväänsä varovasti. “Kit?”
Poika ei vastannut.
“Kit, mennään kotiin, jooko?”
“Täällä oli pimeää.”
Vicky tuijotti poikaa. “Mitä?”
“Täällä oli pimeää”, Kit toisti hiljaa. “Ja minua pelotti. Minulla oli lastenhoitaja, mutta en löytänyt häntä mistään. Ja minulla oli ikävä Joeta, ja äitiä ja papaa. Minä lähdin etsimään heitä.”
Vickyä kylmäsi. Nyt hän tiesi, mistä poika puhui: poika joka makasi hänen vieressään orpokodin lattialla ja puhui katkonaista araniaa, hieno nuttu vedettynä hätäisesti yöpaidan ja housujen päälle, taskuun piilotettu veitsi…
“Tämä oli sinun kotisi, eikö ollutkin?”
Kit nyökkäsi.
Vicky katseli uusin silmin ympärilleen. Talo oli aika pieni, ei mitään verrattuina niihin hienoihin kartanoihin joita he olivat illan aikana nähneet. Mutta jos perhe matkusti paljon…
“Mutta te ette asuneet täällä aina, ettehän?”
Kit pudisti päätään. “Me asuttiin Reginyssä. Ja joskus Havrassa, papan perheen luona.” Kit vetäytyi entistäkin pienempään myttyyn. “Mutta sitten he lähtivät”, hän kuiskasi. “Ja jättivät minut tänne.”
Vicky puri huultaan. “Se mies jolla oli harmaa univormu oli sinun veljesi, vai mitä?”
“Joo”, Kit sanoi värittömällä äänellä. “Joseph. Minä kutsuin häntä Joeksi.”
“Ehkä he eivät tienneet, että sinä jäit tänne”, Vicky sanoi tunnustelevasti, mutta Kit pudisti päätään.
“Minä käyn täällä aina joskus. Mutta kukaan ei ole koskaan tullut. Eivät he minua etsi.”
Vicky oli hetken hiljaa.
Älä kysy, jos et halua kuulla. Se oli heidän sääntönsä, joka oli palvellut heitä jo kauan. Mutta nyt Vicky huomasi, että hän ihan oikeasti halusi kuulla.
“Onko sinulla veitsi mukana?”
Kit vilkaisi tyttöä hämmentyneenä mutta nyökkäsi. Hän kopeloi hetken taskujaan ja ojensi sitten tälle taskuveitsensä.
Vicky otti sen ja hiveli kahvaan kaiverrettuja kirjaimia. Niitä oli viisi: yksi sukunimelle, loput etunimille. Mutta rahvaille oli vain yksi nimi. Aatelisetkin tyytyivät kahteen, korkeintaan kolmeen. Ja heitä korkeammalla olivat vain…
“Minä luulin, että sinä et tiennyt, mitä se tarkoittaa.”
Kit vilkaisi tyttöä edelleen hämmentyneenä. “Mikä?”
“North. Minä luulin, että sinä vain keksit sen nimen. Etkä tiennyt, kelle se oikeasti kuuluu.”
Kit kohautti uupuneena olkiaan. “Ei minulla ole kovin hyvä mielikuvitus.”
Vicky tuhahti. “Tiedän.” Hän silmäili kaiverrusta mietteliäästi. “Mitä ne muut nimet sitten ovat?”
Kit otti veitsen tytöltä ja kuljetti sormiaan pitkin siihen kaiverrettuja kirjaimia. “K on
Kitre. J on
Joakim. W on
Willow.” Hän vilkaisi Vickyä. “Nyt sinä et saa nauraa.”
Vicky kohotti kulmiaan. “Miten niin?”
“Lupaa nyt vain, ettet naura.”
“Hyvä on. Lupaan. “
L on
Lawrence.”
Vicky tirskahti.
Kit mulkaisi häntä. “Sinä lupasit, ettet naura!”
“En minä nauranut”, Vicky puolustautui. Hän peitti suunsa kädellään estääkseen naurua pulppuamasta ulos. “Mutta ihan oikeasti
-Lawrence?”
Kit tuhahti. “Mikä sinun toinen nimesi sitten on?”
“Ei minulla ole”, Vicky vastasi hilpeästi, iloisena siitä, että oli onnistunut kääntämään Kitin huomion toisaalle. “Ei useimmilla ihmisillä ole.”
Kit kääntyi taas tuijottamaan veistä. Vickyn hartiat lysähtivät.
“Kit”, hän kutsui varovasti. “Mennään kotiin, jooko?”
“Hän oli siellä”, Kit sanoi. Hänen äänensä oli aivan tasainen, mutta jotain kylmää juoksi silti Vickyn selkää pitkin. Kit kuulosti värittömältä, kuin kaikki tunteet olisivat valuneet hänestä pois.
“Ei se haittaa”, Vicky kuiskasi.
“Hän on minun
veljeni, Vicky.”
“Minä tiedän”, Vicky sanoi, yrittäen epätoivoisesti keksiä jotain, mikä tekisi tilanteesta paremman. “Mutta sinulla on nyt meidät. Sinulla on…sinulla on minut.”
Kit kääntyi, ja Vicky huokasi helpotuksesta. Pojan sinisiä silmät punoittivat hiukan, ja kasvoilla oli kyynelten jättämiä juovia,
mutta hymy oli tuttu. “Niin”, hän sanoi ja pyyhkäisi kasvojaan hihallaan. “Minulla on teidät.”
Vicky hymyili takaisin ja tarttui pojan hihaan. “Meillä on vielä vähän kahvia.”
“Kahvia ei pitäisi juoda näin myöhään illalla.”
“Kuka niin sanoo?”
Kit virnisti. “Ei kukaan.”
***
Kun he palasivat kartanoon, kumpikin pystyi tuntemaan miten jännittynyt tunnelma rasahti rikki kuin ohut jää askelten alla. Darren tuli taas nurkastaan muiden seuraan, Ruth alkoi heti tehdä iltapalaa, Ethan taputti Kitiä nopeasti selkään ja Kara halasi häntä tiukasti. Kit vastasi heille kaikille kasvoillaan tuttu lempeä hymy, ja käyttäytyi taas kuin oma itsensä. Kukaan ei kysellyt mitään. Sellainen ei ollut tapana.
Mutta illalla kun Vicky makasi patjalla Karan vieressä, hän ei voinut olla ajattelematta sitä nuorta miestä, joka oli astellut tanssiaisiin sievä punatukkainen nainen vierellään. Hän pohti, tiesikö mies, että hänen veljensä oli elossa.
Sitten hän mietti Kitin veistä, ja nimikirjaimia, joita siihen oli kaiverrettu. Aatelisillakaan ei ollut niin montaa nimeä.
Mutta kuninkaallisilla oli.
