Kirjoittaja Aihe: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 2. luku - 12.11.  (Luettu 8327 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 241
Nimi: Unenkantaja
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fantasia: noitia, veritaikuutta, unimaailmoja ja mehiläisiä; slash
Yhteenveto: Miilo kutsutaan Taivaankärjen virkatalolle purkamaan pormestarin pojan ylle langetettu kirous.

A/N: Siitä on kulunut jo kauan, kun viimeksi kirjoitin aktiivisesti ja haluaisin päästä takaisin tähän harrastukseen kiinni. Olen pyöritellyt tätä tarinaa kauan mielessäni ja ajattelin, että ehkä tänne postaaminen motivoisi tämän tarinan jatkamista silloin, kun pelkkä itseä varten kirjoittaminen ei saa avaamaan tietokonetta. Tämä alunperin on pyörinyt pöytälaatikossani Verikirous-nimellä, mutta se tuntuu vähän synkemmältä otsikolta kuin haluaisin tästä tarinasta kirjoittaa. Lukuiloa!


Prologi: Etelän risti
1. luku: Luvaton liemikauppa
2. luku: Joko–tai




Unenkantaja


Prologi
Etelän risti

Miilo seisoi suuren kastanjan alla ja katseli ylöspäin. Sinistä taivasta tuskin näki paksun lehvistön takaa. Kastanjan oksat kurottelivat joka ilmansuuntaan ja keinuivat leppoisasti tuulessa. Lehtien kuiskinta hukkui kuitenkin tasaisen surinan alle.

Yhdellä kastanjan oksista liikahteli mehiläisparvi. Se roikkui ohuen verson varassa ja näytti kuin suurelta kuusenkävyltä. Miilo arveli, että parvi oli lähtenyt Kesäkolmion pesästä, sillä sen aaltomaisessa surinassa oli tietynlaista lempeyttä, jota Pohjantähden ja Otavaisen pesissä ei ollut. Parvi ei ollut ehtinyt pitkälle puutarhasta; Miilo taas toivoi, että se olisi ehtinyt pidemmälle. Isä halusi pyydystää parven uuteen pesälaatikkoon, jonka hän oli talven aikana rakentanut, mutta kuten kaikki vaativammat työt heidän kotonaan, myös parven pyydystäminen jäi Miilon kontolle.

Miilo veti vahakankaiset hanskat käsiinsä. Hän ei ollut ehtinyt ottaa suojapukua mukaansa: mehiläiset eivät odottaisi, että hän pukeutuisi pyydysleikkiin sopivaan asuun. Hän oli kuitenkin ehtinyt ottaa lähtiessään mehiläishatun sekä verstaan vanhat puutikkaat, jotka hän nyt asetti kastanjan runkoa vasten nojaamaan. Hän levitti oksien alle vanhan lakanan ja jätti mukanaan tuomansa pahvilaatikon kannen auki, hän sitoi savuttimen ja puutarhasakset vyölleen, ja lähti sitten kiipeämään.

Mitä korkeammalle Miilo kiipesi, sitä kovemmaksi mehiläisten surina kävi. Kesäisen metsän äänet jäivät kaikki mehiläisten laulun alle. Parvi oli niin korkealla että tikapuut ehtivät loppua kesken, kun mehiläiset vasta huomasivat hänen saapuneen. Yksittäiset mehiläiset kiersivät uteliaina hänen ympärillään. Niiden nopeasti lyövät siivet ja pienet jalat kutittelivat hänen paljaita käsivarsiaan. Miilo oli nyt varma, että mehiläiset olivat Kesäkolmion kasvatteja: mikään toinen pesä ei olisi ottanut häntä yhtä avosylin vastaan. Silti häntä hieman hermostutti. Mehiläiset olivat aina pitäneet hänestä, hänen taikuutensa lempeys ehkä miellytti niitä, mutta pelkät hyvät aikeet eivät korvanneet suojapuvun tuomaa turvaa. Hän toivoi, että olisi tajunnut edes pukea pitkähihaisen paidan herätessään; Mutta mistä hän olisi osannut edes aavistaa, että joutuisi kuluttamaan päivänsä mehiläisparven jahtaamiseen?

Tikapuut keikkuivat kastanjan epätasaisen juurakon päällä. Miilo otti tukevamman asennon ja irrotti savuttimen vyöltään. Jos hän olisi nopea, ehtisi hän vielä kaupunkiin joen rantaan uimaan. Hän kävi töihin. Hän pumppasi savuttimen palkeita ja puhalsi mehiläisten kävynmuotoiseen parveen valkeaa savua. Parven surina kävi epätasaiseksi ja se liikahteli levottomasti, mutta piti yhä muotonsa.

“Olkaa nyt kiltisti”, Miilo pyysi ja tarttui puutarhasaksiinsa. “Jos saisin itse päättää, antaisin teidän mennä.” Hän kurotti nuorta oksaa kohti ja leikkasi sen poikki. Parvi tippui lakanan päälle äkäisesti surahtaen. Osa mehiläisistä oli jäänyt kiertämään häntä, mutta yksikään ei yrittänyt häntä pistää. Miilo oli aina pitänyt Kesäkolmiosta, sen mehiläiset olivat lempeämpiä kuin monet hänen tuntemansa ihmiset. Hän lähti kiipeämään takaisin alas.

Kaikki oli käynyt varsin mutkattomasti, juuri kuten hän oli suunnitellut – aina niin kauan kunnes ei enää mennyt.

Tikapuiden jalat luiskahtivat juuren päältä. Miilo horjahti tikapuiden mukana, ja vaikka tikapuut eivät kaatuneet, Miilo itse ei enää saanut tasapainoaan takaisin.

Mehiläiset eivät ottaneet häntä avosylin vastaan.


“Saitko parven kiinni?” isä kysyi, kun Miilo palasi verstaalle. Hän oli kumartunut työpenkin ylle lukemaan sanomalehteä ja juomaan teetä, eikä siksi heti huomannut Miilon yrmeää ilmettä tai punaisia paukamia tämän käsivarsissa.

“Asia hoidossa”, Miilo sanoi ja nosti mehiläishatun verstaan naulakkoon. Isän kävelykeppi nojasi seinää vasten tämän tohvelin vieressä.

“Valitettavasti monikaan mehiläisistä ei selvinnyt”, Miilo jatkoi.

Silloin isä viimein nosti katseensa sanomalehdestä. Hän henkäisi kuuluvasti paksujen viiksiensä alla. Hän riisui lukulasinsa ja katsoi Miiloa tarkemmin.

“Hyvänen aika. Miilo?”

“Tipuin tikkailta”, Miilo sanoi olkiaan kohauttaen ja teeskenneltyä huolettomuutta äänessään, “mutta älä huoli, mehiläiset kyllä pehmensivät laskuani.”

Isä tuijotti häntä. Miilo levitti käsivarsiaan. Paukamia oli varmasti toistakymmentä.

“Hyvänen aika”, isä lopulta vain toisti.

 “Onneksi minulla oli hattu mukana”, Miilo sanoi, “säästin kauniit kasvoni.”

“Ne päästivät sinut helpolla”, isä sanoi päätään pudistaen, “taisivat olla Kesäkolmiosta.”

“Leppoisia kavereita”, Miilo myötäili ja istui työpenkin toiselle puolelle sille jakkaralle, joka oli hieman kiikkerä ja jota isä ei koskaan käyttänyt. Hän tutki tarkemmin kämmeniensä paukamia ja päätti, että Marius saisi tästedes tulla kotiin parveilun aikaan ja hoitaa pyydystämisen hänen sijastaan. Kun hän nosti katseensa, oli isä pistänyt lukulasit takaisin nenälleen ja ottanut linkkuveitsen taskustaan. Isä veti hänen toisen kätensä lähemmäs ja kumartui sen ylle. Miilo säpsähti, kun isä nyppäsi ensimmäisen pistimen irti hänen kämmenestään. Hänen kätensä olivat karheat ja lämpimät.

“Säästyikö edes osa parvesta?” isä kysyi.

“Säästyi, säästyi. Monikin”, Miilo sanoi ympäripyöreästi. Hän päätti, että oli parempi olla kertomatta, kuinka monta mehiläistä hän oli todellisuudessa liiskannut pudotessaan. Isä olisi varmasti kauhistunut.

“Laitoitko ne jo uuteen pesään?” isä kysyi.

“Laitoin.”

“Mitä ne pitävät uudesta kodistaan?”

Miilo kohautti olkiaan. “Vaikea sanoa. Ne olivat vielä aika kiukkuisia, kun lähdin.”

“Voisit käydä illalla katsomassa, ovatko ne jo asettuneet.”

“Ne muistavat minun naamani”, Miilo irvisti.

“Eivät ne sellaisia muista”, isä huiskutti vähätellen kättään. Hän nyppäsi vielä yhden pistimen irti, ennen kuin antoi linkkuveitsen Miilolle. “Sinun kannattaa poistaa ne pikimmiten, etteivät ne tulehdu. Äitisi tietää, missä pihkalaastarit ovat.”

Miilo nousi.

“Ai niin”, isä sanoi, kun Miilo oli jo verstaan ovella, “käythän katsomassa, että Mariuksen sängyssä on puhtaat lakanat?”

“Käyn, käyn”, Miilo lupasi – kuten oli luvannut jo kahtena edellisenä päivänä. Isä oli hermostunut, ja Miilo kyllä ymmärsi, miksi. Marius ei ollut käynyt kotona sitten kahden vuodenkierron (ei enää isän onnettomuuden jälkeen) ja silloinkin hän oli viipynyt vain muutaman päivän. He eivät puhuneet usein Mariuksesta, mutta Miilo oli varma, että isä toivoi veljen muuttavan takaisin Kurjenmutkaan nyt, kun hän oli viimein valmistunut akatemiasta. Miilo itse lähtisi Harmaaluodolle syksyllä ja vaikka isä ei sitä koskaan ääneen sanoisi, tiesi Miilo, että tätä huolestutti jäädä äidin kanssa kaksin taloon. Isä ei ollut ollut oma itsensä enää sen jälkeen, kun oli menettänyt toisen jalkansa.

“Äitisi taitaa jo valmistella lettutaikinaa”, isä sanoi ja kumartui takaisin sanomalehtensä ääreen. “Marius tulee jo illalla.”

“Kiva”, sanoi Miilo. Hän ei sanonut ääneen, että niin Marius oli luvannut kahtena edellisenäkin kesänä ja jättänyt kokonaan tulematta.

**

Ilta oli lämmin, vaikka aurinko riippui jo matalalla. Miilo istui uuden mehiläispesän luona mehiläishattu päässään ja kaiversi laatikon kylkeen nimeä, jonka oli valinnut Kesäkolmiosta lähteneelle parvelle – tai sille, mitä parvesta oli vielä jäljellä. Isän mielestä ei maksanut vaivaa nimetä mehiläispesiä, mutta Miilo koki sen tärkeäksi. Tämän pesän hän nimesi Etelän ristiksi tähtitaivaan pienimmän tähdistön mukaan.

Mehiläiset surisivat alakuloisen oloisina vaaleansinisen pesälaatikon sisällä. Miilo oli pukenut pitkähihaisen paidan ja sulkenut lentoaukonkin itseään säästääkseen, mutta oli selvää, etteivät nämä mehiläiset olleet pitkävihaisia. Ne, jotka olivat unohtuneet pesälaatikon ulkopuolelle, kiersivät häntä nyt pehmeästi suristen ja laskeutuivat välillä hänen hihoilleen lepäämään. Taikuus hänen sisällään vääntelehti vaikeana. Miilo mietti, kohtelivatko mehiläiset häntä niin lempeästi siksi, että aavistivat hänen olevan vähän surullinen.

Miilo oli juuri saanut pesän viimeisen kirjaimen valmiiksi, kun joku kutsui häntä nimeltä. Miilo katsoi olkansa yli, vaikka tunnisti tulijan näkemättäkin.

Marius oli pitänyt sanansa – tällä kertaa.

Hän ei näyttänyt kovinkaan erilaiselta kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet. Hän oli kammannut vaaleanruskean tukkansa vahalla taakse ja ajanut leukansa siistiksi. Hänellä oli vielä päällään Harmaaluodon alumnien metsänvihreä juhlapuku ja rintaan pistetty pinssi. Hän oli hakenut toisen mehiläishatuista verstaalta. Miilo mietti, odottiko Marius hänen kenties nousevan ja tervehtivän kohteliaasti, kuten oppineita noitia kuului, mutta Marius oli jo hänen luonaan, ennen kuin hän ehti viedä ajatuksensa loppuun. Mariuksen taikuus ympäröi nopeasti hänet ja pesälaatikon. Tapa, jolla ilma väreili veljen ympärillä, oli Miilolle hyvin tuttu. Mariuksen taikuus oli aina ollut kaikentäyttävä, hieman kuten Marius itsekin.

Miilo käänsi huomionsa takaisin vastakaivertamiin kirjaimiinsa.

“Hei, Miilo”, Marius sanoi.

“Marius”, sanoi Miilo. Hän kuuli veljen vaihtavan painoaan jalalta toiselle ja huokaisevan sitten väsyneesti.

“Isä on odottanut sinua kovasti”, Miilo sanoi, “hän ei ole mistään muusta puhunutkaan sen jälkeen, kun lähetit sähkeen.”

“Mukava kuulla”, Marius sanoi, mutta kuulosti siltä, ettei välittänyt. Miilo avasi lentoaukon kiilan ja astui taaksepäin. Aukosta ryömi ulos vain kaksi uupunutta mehiläistä. Miilo arveli, ettei uusi pesä selviäisi talveen asti, mehiläisiä oli jäänyt niin vähän jäljelle. Olisi ollut ehkä parempi, jos hän olisi vienyt selvinneet mehiläiset takaisin vanhaan pesäänsä, mutta isä oli odottanut koko talven, että pääsisi täyttämään rakentamansa pesälaatikon. Miilo ei hennonnut tuottaa isälle pettymystä.

“Onko totta, että tipuit mehiläisparveen?” Marius naurahti.

“Puhutaanko mieluummin siitä, miksi sinä tulit kotiin?” Miilo kysyi suoraan ja kääntyi viimein veljensä puoleen. Mariuksen kasvot kävivät vakaviksi ja hän käänsi katseensa muualle.

“Minulle on tarjottu virkanoidan paikkaa”, hän sanoi.

Tavallaan Miilo oli yllättynyt. Tavallaan ei. “Aiotko ottaa sen vastaan?” hän kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen.

“Otin jo”, Marius sanoi. “Matkustan huomenna Taivaankärkeen.”

“Eikö siellä vasta lopetettu noitavainot?”

Marius kohautti olkiaan. “Pormestari maksaa hyvin.”

Miilo hymähti. He seisoivat hiljaa ja katselivat Etelän ristiä. Yksinäinen mehiläinen laskeutui Mariuksen puvuntakin hihalle ja puhdisti siitepölyä pois pienistä jaloistaan.

“Isä ajatteli, että tulet jäädäksesi”, Miilo sanoi hetken päästä. “Hän ajatteli, että jäisit auttamaan siksi aikaa, kun minä menen opiskelemaan.”

Marius tuhahti. “Hänen pitäisi jo ymmärtää, että minulla on omakin elämä elettävänäni.”

“Hän pahastuu”, Miilo sanoi.

“Sitten pahastuu”, sanoi Marius – välinpitämättömästi. Hän läimäytti mehiläistä kämmenellään. Se tippui sykkyrässä ruohonkorsien sekaan ja jäi makaamaan liikkumatta. Miilo nieleskeli. Taikuus pisteli hänen kämmenissään, mitä se ei ollut tehnyt kahteen vuodenkiertoon. Hän puristi kätensä nyrkkiin.

“Se on pelkkä mehiläinen”, Marius tuhahti hänen käsiään vilkaisten ja pyyhkäisi sitten siitepölyt hihaltaan. “Tule. Äiti paistaa lettuja. He pettyvät, jos et syö kanssamme.” Sitten hän lähti pois.

Miilo seisoi paikoillaan ja katseli puutarhan puolen ovea vielä kauan senkin jälkeen, kun Marius oli sulkenut sen perässään. Iltatuuli tuntui kylmemmältä kuin aikaisemmin. Etelän risti surisi hiljaa ja surullisena hänen takanaan. Miilo pyyhki taianhiput kämmenistään housuihinsa ja talloi varmuuden vuoksi maahan tippuneen mehiläisen päälle, ennen kuin seurasi Mariuksen perässä sisälle.


« Viimeksi muokattu: 13.11.2023 22:10:49 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 338
  • Ava&banner by Ingrid
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash
« Vastaus #1 : 30.09.2023 17:36:15 »
Tulen jättämään pikaisen kommentin, että oli mielenkiintoisen oloinen ensimmäinen luku! Hahmoista alkoi muodostua sopivasti alustavaa kuvaa, mutta paljon koukkuja ja vastausta odottavia kysymyksiä nousi myös esiin. Veljesten välit vaikuttivat aika kireiltä - mielenkiinnolla odotan lisää tietoa, mikä niitä hiertää. Tarinan maailma vaikutti myös mielenkiintoiselta, se, miten taikuutta käytetään jäi vielä vähän mysteeriksi, mutta tykkäsin ajatuksesta, että toisen taikuuden voi tuntea  :) Miilo on myös tosi kiva nimi!
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 652
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash
« Vastaus #2 : 01.10.2023 13:32:29 »
Olin ihan superinnostunut, kun näin tämän! Premissi kuulostaa älyttömän kiehtovalta ja fantasia ja slash yhdistelmä on lyömätön minusta. Osasit heti upottaa minut mukaan tarinaan, siitä tykkään originaaleissasi myös tosi paljon. :) Nimet ja paikat saivat ympäristön kuulostamaan viehättävältä ja niissä oli myös vähän melkeinsuomalainen fiilis, mutta ei kuitenkaan, mistä tykkäsin. Tässä sekoittui kivasti klassinen keskiaikainen fantasia ja joku moderni fiilis, kun tuntui kuin mehiläiset eri paikoista olisi jalostettu pitkälle jonkinlaisen modernin tekniikan avulla, mutta sitten lettujen paisto ja Miilon koti sai tuntuman vanhanaikaisuuteen. :) Hauska yhdistelmä! Taidan olla tulossa vanhaksi, kun oikeastaan ymmärsin Mariusta, ettei hän halunnut joutua jumahtamaan paikoilleen vanhempiensa takia, kun omat tulevaisuuden näkymät olivat jossain ihan muualla kuin kotona. ;D Mutta toisaalta näinhän se on ollut pitkään ennen, että oli oletus, että lapset auttavat vanhempiaan kasvettuaan tarpeeksi. :)

Kiitos jännästä aloituksesta ja innolla jään odottamaan jatkoa. ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 241
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash
« Vastaus #3 : 18.10.2023 20:25:32 »
Skorpioni: Jännitti julkaista taas jotain originaalia Finiin tauon jälkeen, mutta ihanaa, että tämä löysi jo lukijoita ^^ Myönnettäköön, että tämän maailman taikuus on vielä itsellenikin hienoinen mysteeri, mutta toivon, että saamme kaikki siitä tiukemman otteen, kunhan vain tarina etenee xD Kiitos kommentista <3

Meldis: Fantasian ja slashin yhdistelmällä ei voi koskaan mennä vikaan! Hauska kuulla, millaisia fiiliksiä tämä prologi jo herätti maailmasta ja hahmoista. Kiitos kommentistasi <3


A/N: Tosiaan, jännitti aika paljon julkaista taas Finiin (ja erityisesti originaalia), mutta ihanaa, että olette lukemassa <3 Mulla on itselleni vieras ongelma tämän tarinan kanssa, nimittäin että tekstiä on ihan hyvin valmiina (jopa 15k sanan verran, mikä on jo iso saavutus itsessään, en kauhean monen tarinan kanssa ole päässyt edes tähän pisteeseen). Mutta koska en ole kirjoittanut kaikkea aivan kronologisessa järjestyksessä, en voi julkaista mitään xD Mutta nyt onneksi on jotain julkaistavaa, lukuiloa!




1. luku
Luvaton liemikauppa

Kurjenmutkan kaupunki oli vielä unessa. Aurinko paistoi viistosti tiilitalojen väleistä ja sai kastehelmet välkkymään harjakattojen räystäillä ja siltojen kuperilla kaiteilla. Sorsat istuivat vielä joen rannalla ja nuokkuivat puoliunessa. Ne tuskin avasivat silmiään, kun Miilo juoksi niiden ohi.

“Pysähdy!” nuori konstaapeli huusi. “Itkuviita! Älä pakene!”

Miilo ei pysähtynyt. Kuiva mukulakivikatu kopisi hänen kenkiensä alla. Konstaapeli, jonka naaman Miilo jo tunnisti mutta jonka nimeä hän ei vieläkään muistanut, juoksi hänen perässään tasaista ja väsymätöntä juoksua. Miilon omaa kylkeä jo poltti ja kova sydämensyke jyskytti korvissa. Pienet lasipullot kilisivät toisaan vasten hänen takkinsa taskuissa.

“Itkuviita!” kontaapeli huusi taas. “Pysähdy!”

“Jätä minut rauhaan!” Miilo huusi hengästyneenä takaisin. Hän kääntyi kapealle kujalle, joka vei hedelmäkaupan taakse. Hän tiesi, että kaupan takana oli umpikuja, jonka päässä seisoi tiilimuuri. Se oli liian korkea kiivettäväksi, mutta Miilo myös tiesi, että kujan perällä oli roskatynnyreitä, joiden päältä hän yltäisi vaivatta hyppäämään muurin päälle. Hän oli juossut reittiä kymmeniä kertoja ennenkin.

“Itkuviita!” konstaapeli karjui.

Miilo pysähtyi juuri ennen kuin törmäsi tiilimuuriin. Kujan perällä ei ollut roskatynnyreitä.

“Voi –!”

“Pysähdy!” konstaapeli karjaisi ja taklasi hänet mukulakiville. Miilo tippui vatsalleen ja yskäisi keuhkonsa tyhjiksi. Lasipullot hänen taskuissaan särkyivät hänen painonsa alle.

“Älä pistä hanttiin!” konstaapeli huusi.

“En minä pistäkään!” kiljui Miilo ja yritti lyödä konstaapelin siistiksi leikattua leukaa. Lyhyen painiottelun päätteeksi Miilo löysi itsensä konstaapelin polven ja kujan välistä. Maa hänen poskeaan vasten oli kylmä ja tahmainen ja haisi mädiltä hedelmiltä.

“Karhi vie”, konstaapeli huohotti ja painoi käsiraudat hänen ranteisiinsa, “miksi sinun täytyy aina juosta?”

Miilo hengitti raskaasti. Hänen taskunsa olivat märät ja lasinsirujen terävät päät pistelivät hänen vatsaansa kankaan läpi. Lasipulloissa olleet unet, joita hän ei ollut loitsinut sekoitettaviksi, olivat nyt sekoittuneet keskenään. Niiden taika liikahteli kummallisesti ilmassa, kuin se ei olisi aivan tiennyt, mitä tehdä ja minne mennä. Kullertavat hippuset pyörivät heidän ympärillään ja tarttuivat Miilon kasvoihin ja konstaapelin hanskattomiin käsiin.

“Mitä ihmettä sinä olet taas mennyt tekemään?” konstaapeli ähkäisi ja ravisti kättään. Hippuset varisivat Miilon hiuksiin.

“Älä viitsi”, Miilo nälvi, “ihan kuin et olisi loitsua ennen nähnyt.”

Toiset juoksuaskeleet lähestyivät heitä pian kujan suun suunnalta. “Kauppias otti vihdoinkin vinkistä vaarin ja siirsi tynnyrit”, tulija huohotti. Miilo tunnisti miehen jo ennen kuin tämän harmaat univormunlahkeet ja kiiltävät kengät pysähtyivät hänen päänsä viereen. Mies auttoi konstaapelitoveriaan nostamaan Miilon kainaloiden alta jaloilleen.

“Hei, Edvin”, Miilo mutisi.

“Miilo”, Edvin huokaisi ja katsoi häntä pettyneenä, kuten isä ehkä katsoisi makeisvarkaista yllättämäänsä lasta – tai ylikonstaapeli pimeistä liemikauposta yllättämäänsä rekisteröimätöntä noitaa.

“Kuinka mones kerta tämä on kuunkierron sisään?” ylikonstaapeli kysyi. “Kolmas?”

“Neljäs”, Miilo korjasi.

Edvin nipisti huulensa yhteen. Hän pyyhkäisi viimeiset taianrippeet Miilon hiuksista pois. Tahmaiseen hedelmämehutahraan Miilon poskella hän ei koskenut.

“Meidän ei tarvitsisi tehdä tätä joka viikko, jos käskisit miehiäsi jättämään minut rauhaan”, Miilo sanoi syyttäen.

“Meidän ei tarvitsisi tehdä tätä joka viikko, jos sinä lopettaisit liemiesi kauppaamisen ja menisit takaisin kouluun”, Edvin huomautti. Miilo sylkäisi ylikonstaapelin kiiltäville kengille. Tällä ei ollut oikeutta arvostella hänen elämänvalintojaan; se oikeus oli vain hänen isällään (joka ei mullan alta arvostellut enää ketään) ja Mariuksella (joka ei ollut kuollut mutta olisi ihan yhtä hyvin voinut olla). Molemmat konstaapelit lähtivät yhdessä taluttamaan häntä pois kujalta. Miilo oli varma, että konstaapelien automobiili odotti heitä jo kadunvarressa.

“Olisit säästynyt pelkällä sakkolapulla, jos et olisi lähtenyt pakoon”, nuorempi konstaapeli sanoi ärsyttävän jälkiviisaana.

“Haista paska”, Miilo sihahti ja yritti sylkäistä tämänkin kengille. Hän ei osunut aivan kohteeseensa. Jompikumpi konstaapeleista nykäisi häntä kipakasti käsiraudoista. Taikuus poreili Miilon kämmenissä ja pyrki kiukkuisena pintaan.

“Miilo”, Edvin varoitti ja läimäytti hänen sormiaan.

“Ei minulla ole varaa maksaa enää yhtään sakkoa!” Miilo kivahti.

“Sitten ehkä kannattaisi harkita alanvaihtoa”, nuorempi konstaapeli tokaisi. “Oletko miettinyt juoksupojan uraa? Sinulla olisi ripeät jalat sellaiseen.”

Miilo näytti tälle hampaitaan ja potkaisi tätä kaikilla voimillaan sääreen. Konstaapeli kiroili rumasti ja piteli jalkaansa. Miilo tunsi maan katoavan omiensa alta ja sitten hän oli taas poski vasten mukulakivikatua.

“Älä pistä hanttiin!” molemmat konstaapelit karjuivat ja painoivat häntä maahan.

“En minä pistäkään!” kiljui Miilo ja potki ilmaa.

**

Kurjenmutka oli pieni kaupunki, niin pieni ettei sillä ollut edes omaa pormestaria. Poliisikamareitakin Kurjenmutkassa oli vain yksi ja se oli tullut Miilolle hyvin tutuksi kuluneen vuoden aikana.

Miilon kiukku oli hiipunut vaivoin kyteväksi ärtymykseksi, kun ylikonstaapeli lukitsi hänet toiseen kamarin selleistä (tai “vanginpitohuoneista”, kuten Edvin niitä kutsui). Miilo piti tästä sellistä vähemmän; naapurisellissä olisi ollut ikkuna, josta näki viereisen rakennuksen seinän.

“Haista paska”, Miilo kiroili enemmänkin tapaa ylläpitääkseen kuin oikeasti uhitellakseen. Edvin vain katsoi häntä kyllästyneen näköisenä päänkokoisesta kurkistusaukosta. Tämä jätti sen oviluukun auki, kun kävi istumaan kirjoituspöytänsä taakse. Miilo pisti päänsä niin syvälle aukkoon kuin se vain mahtui ja katseli hiljaisena, kun Edvin alkoi täyttää rivejä paperiin. Luvaton liemikauppa ja Lainvalvojan väkivaltainen vastustaminen olisivat varmasti listalla, Miilo arveli. Ehkä listalle lisättäisiin myös Lainvalvojan vastustaminen taikakeinoin, vaikka se oli ollutkin nuoremman konstaapelin oma vika, että unet olivat päässeet leviämään lasipulloista. Nyt Miilon liemistä kastunut takki roikkui poliisikamarin naulakossa. Nuorempi konstaapeli oli kerännyt hänen avaimensa, kukkaronsa ja liemipullojen sirut takin taskuista talteen ja vienyt ne varastohuoneeseen säilöön. Takin konstaapelit olivat kuitenkin jättäneet näkösälle: he kaikki tiesivät, ettei Miiloa pidettäisi sellissä muutamaa päivää kauemmin.

“Milloin minä pääsen täältä pois?” Miilo kysyi.

“Sitten, kun rouva tuomari sopivaksi näkee”, Edvin vastasi katsettaan nostamatta. Hän ravisti mustekynäänsä. Hän ravisti sitä uudestaan. Kolmannen kerran jälkeen hän vaihtoi kynän toiseen. Hetken päästä hän vilkaisi Miiloa kulmiensa ali erikoisella katseella.

“Mitä?” Miilo tuhahti.

“Ei mitään”, Edvin sanoi olkiaan kohauttaen ja painoi katseensa takaisin papereihin. “Et ole vielä uhannut lyödä minulle mustaa silmää tai tulla painajaisiini.”

“Ei uhkailu ole aikaisemminkaan johtanut mihinkään”, Miilo huokaisi. Edvin vilkaisi häntä taas. Miilo ei pitänyt katseesta, jolla ylikonstaapeli häntä arvioi. “Enkä minä kaipaa täydennystä sinun listaasi”, hän lisäsi, sillä se tuntui turvalliselta vastaukselta tämän katseeseen.

Hetken he olivat molemmat hiljaa.

“Miilo”, Edvin lopulta huokaisi – sillä äänenpainolla, joka enteili keskustelua, jollaista Miilo ei välittänyt käydä ylikonstaapelin kanssa. “Vaikutat hieman väsyneeltä.”

“Voisitko sulkea luukun?” Miilo pyysi.

“Keskikesään on tuskin kokonaista kuunkiertoa.”

“Sulje luukku.”

“Oletko sinä Miilo surullinen?”

Miilo tuhahti. Hän käveli syvemmälle selliin Edvinin katsetta ja kysymyksiä pakoon, mutta tiesi tuolinjalkojen natinasta ja kiiltävien kenkien kopinasta, ettei ylikonstaapeli jättäisi asiaa niin helposti sikseen. Punkan rautakehikko kitisi, kun Miilo istui sen reunalle. Viereisen sellin punkka ei olisi kitissyt yhtä kovasti. Kohta Edvinin kasvot ilmestyivät luukulle.

“Mitä se sinulle tekee, vaikka olisinkin?” Miilo mutisi.

“Ei se minulle mitään teekään”, Edvin sanoi. Hän mietti seuraavia sanojaan pitkään:

“Sinun isäsi varmasti toivoisi, että palaat takaisin Harmaaluodolle.”

Miilo pyöritti silmiään. Hän tiesi sen ääneen sanomattakin. Isä oli aina toivonut, että hän seuraisi Mariuksen jalanjäljissä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, kun Edvin jatkoi:

“Marius varmasti puhuisi puolestasi, jos vain –.”

“Marius ei ole koskaan puhunut kenenkään toisen kuin itsensä puolesta”, Miilo tuhahti. Hän painoi kyntensä niin syvälle ihoon että niistä jäi puolikuun muotoiset jäljet hänen kämmeniinsä. Taikuus kihelmöi jälleen aivan hänen ihonsa alla. Hän ei muistanut, milloin viimeksi se olisi liikkunut niin kiivaana hänen sisällään. Ehkä silloin, kun Marius oli lähettänyt isän muistajaisiin pelkän surukirjeen, jonka muistosanoja tämä ei ollut edes itse kirjoittanut. Miilo katseli pitkään polviaan. Kun hän nosti katseensa, seisoi Edvin edelleen luukulla. Edvinin katse oli alakuloinen mutta lempeä ja se suututti Miiloa entisestään.

“Eikö sinulla ole papereita täytettävänä?” hän tuhahti.

Edvinin katse kävi surullisemmaksi. “Isäsi varmasti toivoisi, että katson sinun perääsi.”

Miilon nyrkit vapisivat. Ilma hänen ympärilläänkin vapisi. Hän oli varma, että Edvinkin tunsi sen.

“Suljen nyt luukun”, Edvin sanoi häneen enää katsomatta.

Kun Miilo jäi yksin, avasi hän kätensä ja antoi kultaisten hippusten varista raskaina lattialle.


« Viimeksi muokattu: 12.11.2023 16:28:14 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 338
  • Ava&banner by Ingrid
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 1. luku - 18.10.
« Vastaus #4 : 20.10.2023 17:15:03 »
Sullahan on sitten ihan positiivinen ongelma, jos tekstiä on valmiina jo vaikka kuinka paljon  :D Tämä luku olikin taas tosi mielenkiintoinen! Aikaa oli ilmeisesti kulunut jo jonkin verran tuosta prologista, ja jätti taas ihan uusia kysymyksiä mieleen (mutta silleen kutkuttavasti, ei mitenkään huonossa mielessä!)
Mua kiehtoo vaan enemmän ja enemmän tän maailman taikuus. Mitä nää taikahippuset on, näkeekö kaikki ne, mitä niillä voi tehdä - ne tekee taikuudesta ihanan mystistä ja jännittävää. Tykkäsin myös siitä, miten asiat kävivät ilmi dialogin ja tapahtumien kautta, eikä niinkään vahvalla kertojaäänellä. Se tuntui tässä kovin luontevalta ratkaisulta. Jään odottelemaan innolla jatkoa!
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 652
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 1. luku - 18.10.
« Vastaus #5 : 22.10.2023 13:22:08 »
Jeaa, jatkoa! Rakastan hirveästi tyyliäsi, heti vain toiminnan sekaan ja osaat silti välittää, mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut ja miksi tässä juostaan niin lujaa. ^^ Aloitus oli oivallinen, tuntui kuin olisi jotain tvsarjan jakson alkua katsonut, rauhallinen kylä, ensin ei musiikkia, sitten musiikki alkaa nopeasti ja Miilo juoksee kuvan ohitse ja sorsat vähän hätkähtävät. *chefs kiss* Tykkään Miilosta tosi paljon tällaisena kelkasta tippuneena, joka tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta myös mitä hänen tarvitsee tehdä selviytyäkseen. Tuo klassikko hahmosta, joka tuntee poliisin hyvin, on yksi lemppareistani ja kirjoitit Miilon sellaiseksi tosi hyvin. Hän hankaa tosi paljon vastaan, mutta ei kuitenkaan erityisen väkivaltaisesti, koska selkeästi tietää olevansa lain väärällä puolella, mutta on pakko olla. Mutta hän ei rupea kuitenkaan vahingoittamaan muita itsensä vuoksi. Ainakaan vielä, katsotaan, meneekö hän vielä potkimisen ja nyrkkeilyn lisäksi pidemmälle. :D

Taikuutesi kuulostaa tosi omintakeiselta. :) Miten unet pysyivät pullossa ja hakeutuivat iholle. Superjännää! Mielenkiintoista oli myös, miten Miilolla on taikuutta, mutta se ei auta häntä pakenemaan esimerkiksi poliiseilta sen paremmin. Taikuutesi kuulostaa vähän kuin itse ajattelevalta jossain määrin. Pohdin, että pitäisikö pitää mielessä, että unet pääsivät ikään kuin pakoon, tuntuu, että ei se ehkä ollut merkityksetön, että ekassa luvussa niille kävi näin, hmmm. ::)

Ihania poliiseja! Voi kuin toivoisin, että poliisit meidänkin maailmassa olisivat tällaisia aina, kyllähän he suhtautuvat aika erilailla nuoriin, mutta Edvinissä oli sellaista lempeyttä, jota toivoisi löytyvän enemmänkin. Hän selkeästi tietää, että Miilo ei ole pahis ja haluaa tälle hyvää, mutta hän on kädetön auttamaan, kun Miilo ei huoli apua. :'')

Lainaus
“Oletko sinä Miilo surullinen?”

Miten tärkeä kysymys! Tykkäsin, miten Miilo reagoi suuttumuksella kysymykseen, koska sitä on niin paljon helpompi ilmaista kuin surua. :3 Innolla jälleen odotan jatkoa, kiitos uudesta luvusta! ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 241
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 1. luku - 18.10.
« Vastaus #6 : 12.11.2023 17:53:39 »
Skorpioni, Ihana kuulla, että tämä on herättänyt kysymyksiä! Niin sen kuuluukin ;D Itse tykkään kaikista pienistä ja suurista mysteereistä tarinoissa, toivottavasti osaan sellaisia ujuttaa myös tähän omaani. Kiitos paljon kommentistasi <3

Meldis, Ihanaa, että pidit tuosta aloituksesta! Se oli myös hyvin visuaalinen omassa mielessäni, kun sitä kirjoitin. Minä oon itsekin yllättynyt, miten omaehtoiseksi taikuus tässä tarinassa on kehittynyt, alkuperäisessä suunnitelmassa taikuuden piti olla erittäin säännönmukaista ja melkein ”tieteellistä”, mutta kirjoittaessa se onkin muodostunut ihan päinvastaiseksi. Mutta on kivaa itsekin yllättyä! ;D Kiitos paljon taas kommentistasi <3

A/N: Olen tätä toista lukua pyöritellyt nyt jonkin aikaa, mutta nyt se alkaa olla sellaisessa pisteessä, että olisi varmaankin aika päästää siitä irti (ainakin siihen asti kunnes saan lopun kässärin valmiiksi ja aloitan uuden hikisen editointiurakan ;D). Toivottavasti pidätte!



2. luku
Joko–tai

Seuraavana aamuna Miilo makasi sellin punkalla ja laski kattolautojen oksankohtia, kun lukko naksahti ja Edvin astui ovensuuhun. Ylikonstaapelin kasvot olivat vakavat eikä hänellä ollut mukanaan tavanomaista aamupalatarjotinta, mistä Miilo tiesi, ettei tästä putkavierailusta tulisi samanlaista kuin kaikki aikaisemmat.

”Meidän täytyy jutella”, Edvin sanoi yhtä vakavalla äänellä kuin hänen ilmeensäkin oli. Miilo pyyhki hikeä kämmenistään.

Aamu oli hiljainen. Heidän kahden lisäksi poliisikamarilla ei ollut ketään. Ikkunat olivat pienet ja päästivät sisälle vain vähän aikaisen aamun valoa. Keittokomeron avonaisesta ovesta leijui sisälle tuoreen kahvin tuoksu. Edvin kehotti häntä istumaan kirjoituspöydän ääreen. Miilo oli pettynyt, ettei Edvin tarjonnut hänelle kahvikupillista vaan kävi mitään sanomatta istumaan pöydän toiselle puolelle. Lamppu heidän yläpuolellaan särisi.

”Juttelin vielä eilen rouva tuomarin kanssa”, Edvin sanoi.

”Ja?”

Ylikonstaapeli huokaisi. Se oli turhautunut huokaisu. Minä sanoin sinulle, että tässä kävisi näin tapainen huokaisu. ”Hän haluaa lähettää sinut suolakaivoksille”, hän sanoi.

Miilo räpäytti silmiään. ”Suolakaivoksille”, hän sitten toisti ja hymyili vähän, ”vitsailet varmasti.”

Edvin pudisti vakavan näköisenä päätään.

”Lopeta”, Miilo sanoi, ”on aivan liian aikaista tällaiseen. Etkä sinä ole edes tarjonnut minulle kahvia.”

”Minä en vitsaile, Miilo. En tässä asiassa. Tämä on jo neljäs kerta, kun jäät tässä kuussa liemikaupoista kiinni.”

”Mutta suolakaivoksille?” Miilo sanoi tyrmistyen. ”Sellaisen asian takia?”

Edvin kohautti olkiaan.

”Ette te voi lähettää minua suolakaivoksille”, Miilo kivahti, ”ette pelkkien unien takia!”

”Sinä myyt pelkkiä unia nyt, mutta entä –”

”Älä viitsi”, Miilo keskeytti, ”sinä tiedät, etten minä ikinä myisi mitään laitonta.”

”Sinä myyt jo!” Edvin huudahti.

”Mutta ne ovat unia!” Miilo intti. ”Pelkkiä harhakuvia! Ei sellaisista ole vaaraa kenellekään.”

Edvin katseli häntä arvioiden. ”Ja entä, jos alat kantaa unia?”

Miilo tuijotti Edviniä ja yritti ymmärtää, oliko ylikonstaapeli vakavissaan vai ei. ”Et voi tosissasi edes ehdottaa tuota”, hän sanoi, ”luuletko oikeasti, että minä ryhtyisin sellaiseen?”

”Et ehkä nyt”, Edvin sanoi häntä edelleen katseellaan arvioiden, ”mutta entä, jos joku kysyy? Entä, jos joku maksaa siitä hyvin?”

Miilo avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta tajusi sitten, ettei hän ollut itsekään varma, puhuisiko silloin totta. Neuvosto oli kieltänyt unenkannon – ja siksi sillä tienasikin hyvin, jos löysi oikeat ihmiset maksamaan. Mutta kuvitteliko Edvin todella, että hän vajoaisi niin alas? Että kaiken heidän kokemansa jälkeen hän edes uskaltaisi ajatella rikkovansa säännöstöä?

”Miilo”, Edvin huokaisi ohimoitaan hieroen, ”minä en tiedä enää, mitä tekisin hyväksesi. Sinä olet tiennyt, että tämä päivä vielä koittaa.”

”En minä ajatellut, että Suvena lähettäisi minut suolakaivoksille näin vähäpätöisen asian takia.” Miilo pudisti tyrmistyneenä päätään. Ajatus tuntui täysin uskomattomalta.

”Lain rikkominen ole millään muotoa vähäpätöinen asia”, Edvin huomautti.

”Sinun täytyy puhua hänen kanssaan”, Miilo yritti vedota, ”sinä et voi antaa hänen lähettää minua kaivoksille.”

”Tiedät, ettei minulla ole valtaa vaikuttaa näihin asioihin.”

”Sinulla on kaikki valta vaikuttaa näihin asioihin!” Miilo kivahti. ”Se haahka on sinun vaimosi!”

”Älä kutsu Suvenaa haahkaksi”, Edvinkin korotti ääntään.

”Heti, kun lakkaat kohtelemasta minua kuin olisin jokin… jokin rikollinen!”

”Sinä Miilo olet rikollinen!”

Miilo löi kirjoituspöytää. Edvin säpsähti. Taika pöllähti ilmaan pölypilven lailla hänen kämmenensä alta.

Miilo!” Edvin jyrähti. He tuijottivat toisiaan. Miilo odotti, että Edvin nousisi ja läimäyttäisi häntä kasvoille, ja Edvin ehkä odotti hänestä samaa. Kumpikaan heistä ei liikkunut. Miilo tiesi, että hänen vastarintansa oli turhaa ja hän käänsi katseensa heistä ensimmäisenä. Edvin ja Suvena olivat hänelle kuin toinen perhe. He olivat auttaneet häntä enemmän kuin hän voisi koskaan maksaa heille takaisin. Ehkä juuri siksi Miiloon sattuikin niin paljon se, että he olivat valmiita lähettämään hänet suolakaivoksille pelkkien uniliemien tähden. Hän ei selviäisi sieltä hengissä takaisin kotiin. Jos hän ei tippuisi kaivoskuiluun tai raataisi itseään hengiltä, joku noitavastainen mielipuoli varmasti viimeistelisi homman.

”Sinä tiesit, että näin lopulta kävisi”, Edvin sanoi taas.

”Mutta suolakaivoksille…” Miilo mutisi surkeana. ”Unet ovat aivan harmittomia…”

”Me voimme vielä auttaa sinua”, Edvin sanoi lempeämmin, ”me emme halua lähettää sinua pois, emme tietenkään. Mutta sinun täytyy lopettaa liemien kauppaaminen. Me emme voi antaa sitä sinulle jatkuvasti anteeksi.”

Miilo pureskeli alahuultaan. Mitä muutakaan hän elämällään tekisi? Ryhtyisi juoksupojaksi, kuten nuorempi konstaapeli oli edellispäivänä ehdottanut, ja unohtaisi, että edes osasi loihtia? Pelkkä ajatuskin masensi.

”On tietenkin toinen vaihtoehto”, Edvin jatkoi varovaisemmin, ”voisit palata takaisin kouluun.”

”Ei”, Miilo henkäisi tyrmistyneenä, ”et voi olla tosissasi!”

Edvin pudisti päätään ja hieroi taas ohimoitaan.

”Minä en palaa Harmaaluodolle”, Miilo jatkoi, ”on naurettavaa, että edes ehdotat mitään tuollaista.”

”Menet mieluummin kaivoksille kuin kouluun?”

”Mieluiten en menisi kumpaankaan”, Miilo tokaisi. Hän nojasi kirjoituspöydän ylle ja risti kätensä. ”Etkö voisi vain puhua Suvenaa ympäri?” hän aneli.

”Ei, Miilo. Minä en aio puhua Suvenaa ympäri. En enää. Ja rehellisesti sanottuna minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Sinä olet valinnut erittäin huonon polun itsellesi. Jos jatkat tähän malliin, Neuvosto saa lopulta vihiä sinun puuhistasi ja olen varma, etteivät he anna sinulle toisia mahdollisuuksia, kuten minä ja Suvena olemme sinulle antaneet.”

”Mutta –”

”Miilo!” Edvin jyrähti. ”Lopeta hyvän sään aikaan!”

Miilo nojasi tuolin selkänojaan ja pisti kätensä puuskaan.

”Tämä on sinun viimeinen mahdollisuutesi”, Edvin sanoi, ”palaat kouluun ja me emme lähetä sinua kaivoksille. Se on joko tai.”

”Aika kova uhkavaatimus pelkkien unien takia”, Miilo mutisi happamena.

”Tiedät, ettei kyse ole pelkistä unista”, Edvin sanoi, ”tai unenkannosta. Tai mistään muistakaan laittomista loitsuista. Kyse on siitä, millaisen tulevaisuuden sinä aiot nyt itsellesi valita.”

”Ja minullako ei ole muka mitään muita mahdollisia tulevaisuuksia kuin koulu tai kaivokset?”

”Ei ole. Ei enää.” Edvinin ilme kävi ankarasta surulliseksi, mitä kauemmin hän Miiloa katsoi. Miilo tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja katsoi muualle.

”Hyvä on”, hän sanoi ja kohautti olkiaan, ”kai minä sitten menen kaivoksille.”

”Miilo…” Edvin huokaisi uupuneena.

”Mitä minun sitten pitäisi valita!” Miilo kivahti. ”Ei Harmaaluodolle noin vain voi palata! Ja miten minä edes maksaisin viimeisen vuoteni siellä? Sinä et halua, että myyn edes unia!”

”Teet tästä nyt paljon vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla”, Edvin sanoi, ”te voitte myydä kotitalonne ja –”

”Ketkä ’te’?” Miilo keskeytti.

”No te”, Edvin toisti kuin asian olisi pitänyt olla Miilolle päivänselvä, ”sinä ja Marius.”

”Ehei”, Miilo sanoi ja pudisti päätään. ”Me emme aio sekoittaa Mariusta tähän yhtälöön.”

”Voisit pyytää, että hän kirjoittaa vanhalle rehtorillenne”, Edvin jatkoi häntä huomioimatta, ”hehän tulivat aina hyvin toimeen? Marius voisi varmasti auttaa sinua myös talonne tyhjäämisessä.”

”Ei”, Miilo sanoi heti. ”Ei missään nimessä. Mieluummin tipun kaivoskuiluun kuin pyydän Mariuksen apua.”

”Älä ole lapsellinen. Hän on sinun veljesi.”

”Millainen veli ei edes kirjoita isän kuoleman jälkeen!” Miilo löi taas pöytää ja uusi taikapilvi pöllähti hänen kämmenensä alta.

Edvin pudisti päätään. ”Hänellä on varmasti ollut syynsä.”

Miilo puri hampaitaan yhteen. Hänen kämmeniään kirveli ja taika pisteli hänen ihollaan. Hän ei ollut vielä koskaan halunnut läimäyttää ketään yhtä kovin kuin hän nyt ylikonstaapelia halusi.

”Rauhoitu”, Edvin sanoi tiukasti. Hän tunsi ehkä ilman vavahtelevan, kuten oli tehnyt edellisenä iltanakin. ”Tämä ei ole asia, jonka takia sinun kannattaa menettää malttisi.”

”Mariuksen ei tarvitse tietää tästä”, Miilo sanoi. Marius ei ikinä anna minun unohtaa tätä, hän lisäsi mielessään, Marius nauraisi minulle ja sanoisi, että saisin selvittää itse omat sotkuni.

Edvin naputti kirjoituspöytää etusormellaan. Sitten hän kohautti olkiaan ja nousi ylös. ”Hyvä on”, hän sanoi, ”kerron Suvenalle, että menet mieluummin kaivoksille kuin yrittäisit tehdä jotain omaksi hyväksesi.”

Miilo ähisi ja tarttui Edvinin hihaan, kun tämä käveli hänen ohitseen. ”Odota”, Miilo pyysi.

Edvin katsoi häntä tiukasti. Sitten hän poimi tyhjän paperin yhdestä kirjoituspöydän paperipinoista ja läimäytti sen Miilon eteen. Miilo katsoi paperia kulmat kurtussa.

”Nyt sinä kirjoitat Mariukselle ja sitten minä vien kirjeen postiin”, Edvin sanoi. Miilo avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Edvin hiljensi hänet tiukalla kädenliikkeellä. ”Ei”, Edvin sanoi häntä kuulematta, ”me emme keskustele tästä asiasta enempää. Annan sinulle vartin keksiä jotain sanottavaa. Muuten minä vien sinut takaisin vanginpitohuoneeseen ja pyydän Suvenaa sähköttämään kaivoksille.”

Miilo tuijotti tyhjää paperia. Hän räpytteli kirveleviä silmiään. Edvin taisi sen huomata, sillä tämä painoi käden hänen olalleen.

”Anna me autamme sinua”, Edvin sanoi pehmeämmin.

”Kyllä minä annankin”, Miilo mutisi, ”mutta ihan millä muulla tavalla kuin tällä. En halua Mariuksen apua.”

”Sinä tarvitset hänen apuaan.”

”Edvin”, Miilo aneli.

”Ei, Miilo, tämä asia on jo käsitelty loppuun”, Edvin sanoi lopulliseen äänensävyyn, ”sinulla on ollut monta tilaisuutta valita oikein jo paljon aiemmin. Nyt minä teen valinnan sinun puolestasi.”

Miilo tuhahti ja pyyhki silmiään. ”Sinä varmasti kyllä muistat, miksi minä lähdin Harmaaluodolta”, hän sanoi vaisusti.

Edvin oli pitkään hiljaa. ”Niin, kyllä minä muistan”, hän lopulta vain sanoi ja päästi hänen olastaan irti. Miilo odotti, että tämä vielä jatkaisi, tarjoaisi ehkä lohduttavia sanoja tai uuden olanpuristuksen, mutta Edvin ei tehnyt muuta. Ylikonstaapeli käänsi hänelle selkänsä ja käveli keittokomeron ovelle. Keskustelu oli ohi. Miilo pyyhki valuvan nenänsä paidanhihaan.

”Otatko kahvia?” Edvin kysyi kääntymättä.

Miilon ei enää tehnyt mieli.



A/N2: Miilosta on tullut paljon äkäisempi hahmo kuin ensi alkuun ajattelin, mutta tykkään kyllä tästä suunnasta, mihin ollaan menossa ;D Tämän luvun jälkeen olisi luvassa vielä yksi luku, joka pitäisi (melkein) tyhjästä nyhjästä. Mutta sen jälkeen sitten seuraavat about seitsemän kohtausta on kutakuinkin valmiita! Näin nanon aikaan pitäisi varmaankin vain keskittyä kirjoittamaan täysin uutta tekstiä, mutta ehkä suon tämän editoinnin ilon itselleni :D



"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 338
  • Ava&banner by Ingrid
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 2. luku - 12.11.
« Vastaus #7 : 14.11.2023 14:37:26 »
Jee, kiva että tähän on taas tullut jatkoa! En olekaan pitkään aikaan seurannut tällaista jatkotarinaa osina vaan luen yleensä kaiken vasta valmiina, niin onkin jännää miten tämä elää osa osalta ja suunta alkaa pikku hiljaa hahmottua. On hauskaa lukea, miten Miilon hahmo kehittyy. Prologissa hän vaikutti hirveän kiltiltä ja pehmeältä ja vanhempiaan rakastavalta, mutta muutama vuosi myöhemmin, vanhempien kuoltua, onkin hänestä kuoriutunut kiukutteleva ja rettelöitsevä ja varmaan vähän väärinymmärretty tyyppi. Tulee mieleen sellainen 2000-luvun leffojen nuorisorikollinen (tai OC:n Ryan <3) :D

Oli kuitenkin lohdullista, että vaikka veljen kanssa on huonot välit ja isä on kuollut, on Miilolla kuitenkin ihmisiä, jotka välittävät - ja eivät luovuta, vaikka hän vähän tempoilee. Hyvä, että Edvin laittoi kovan kovaa vastaan. Mielenkiinnolla nyt odotan paluuta Harmaaluodolle ja sen selviämistä, mitä tässä välissä onkaan tapahtunut :)
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 652
Vs: Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 2. luku - 12.11.
« Vastaus #8 : 14.11.2023 18:35:28 »
Jee, jatkoa! Tosi jännää jatkoa! Minä tykkään tosi paljon tästä kapinallisesta Miilosta. Skorpionin kuvaus 2000-luvun leffojan nuorisorikollinen on tosi osuva ja sellaisten hahmojen tapaan, hänkin kokee olevansa väärinymmärretty ja nurkkaan ajettu. Kyllä hän varmaan jossain määrin oikeasti onkin, mutta aika jännä, miten hän ei mitenkään voi käsittää tekojensa seurauksia. Että Edvin ei voi loputtomasti auttaa häntä, mutta Miilo vain oletti, että niin käy aina ja ikuisesti. Eikä voi sen paremmin uskoa, että hänellä on tasan kaksi vaihtoehtoa elämälleen. Tykkäsin tosi paljon tästä äkäisestä Miilosta, joka ei ole lainkaan varautunut vastaamaan seurauksista, eikä suostu uskomaan, että joutuu kohtaamaan ne nyt. Näin se nuoren mieli toimii, tekee hetkessä, mikä on pakollista selviytyäkseen ja puuttuu käsitys jatkosta. Tosi osuvaa. :)

En malta odottaa saada tietää, mitä siellä Harmaaluodolla on tapahtunut! Suolakaivokset kuulostivat kammottavilta ja oli kivaa, miten tuo nimitys oli jotenkin ihanan klassikkomainen, sellainen tietynlainen kamala paikka, joka on vihoviimeinen kohtalo, jonka soisi itselleen. :) Tämä unijuttukin on tosi jännä, odotan innolla, mitä tämä unenkanto tarkkaan ottaen on ja miksi se on laitonta. Superjännää! Kiitos uudesta luvusta, jään odottelemaan jatkoa! ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚