Kirjoittaja Aihe: Kenen sydäntä sä kannat? | K-11 | romantiikka, draama | Heikki/Kalevi | daimoni!AU | 2/x  (Luettu 4309 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: romantiikka, angst, draama, daimoni!AU
Paritus: Heikki/Kalevi, sivussa Eeli/Tino
Haasteet: Daimonihaaste, Spurttiraapale V ja Vuosi raapalehtien VII

A/N: No niin. On pitänyt jo kuukausia kirjoittaa näistä ja näiden daimoneista, mutta se on ollut tosi vaikeaa. Oon miettinyt tätä konseptia ihan liikaa, ja yliajattelu on jumittanut kaikki ideat. No, nyt lopetin miettimisen ja aloin kirjoitella "harjoitusrapsuja", jotka nähtävästi päättivät muodostaa jonkun osan tapaisen ja tästä tää vissiin sitten lähtee? Dunno :'D mut kiva kirjoittaa daimoneista ja mun pojista, koska daimonit aaa, ne on ollu mun obsessio jo vuosien ajan. Best AU-konsepti ikinä. I swear. Stoorin nimi on – döndöndöö, yllätys yllätys – Pariisin Kevään Kuka sulkee sun silmät -biisistä.



Mikä on daimoni?

Daimoni on ihmisen sielun fyysinen ilmentymä, jonka eläinhahmo kuvastaa ihmisen syvintä olemusta. Daimoneilla on omat nimet ja oma tietoisuus.



Kenen sydäntä sä kannat?


Osa 1
KALEVI & NOKOTA


Joskus toivon, että eläisin sellaisessa maailmassa, jossa ei ole daimoneja. Olisin eheä ja kokonainen, oman itseni kuningas. Nokota näykkää mua kipakasti korvasta. Hätkähdän ja älähdän. Se ei ehkä tiedä, mitä ajattelen, mutta Nokota on hyvä arvaamaan. Sen linnun nokka ei ole ymmärtävä. Niin no, kai mäkin loukkaantuisin, jos Nokota toistuvasti haaveilisi siitä, etten olisi olemassa.

”Jos kuuntelisit mua edes välillä, meillä ei olisi näin vaikeaa”, Nokota sihahtaa ja lentää musta niin kauaksi kuin ylettää ilman, että meihin kumpaankin sattuu.

Ei ole tarpeeksi paha, että olen riidellyt mutsin kanssa, ja nyt mun daimoninkin täytyy vielä vihoitella mulle. Se on ihan perseestä. Nokota on asettunut sinitöyhtönärheksi. Yleensä Nokota on kaunis ja ylväs, mutta nyt Nokota näyttää mulle pyrstöä ja mököttää. Mua ottaa päähän. En tahdo kuunnella enkä ymmärtää.

Nokota väittää, että me oltaisiin voitu välttää koko riita, jos olisin antanut sen puhua mutsille ja Keonille. En ole edes kuulevinani moista roskaa. Mitä Nokota mistään tietää, ja miksi kuuntelisin Nokotaa, kun se käyttäytyy noin typerästi?

Jatkan tiskaamista ja teeskentelen, ettei mulla ole koko daimonia riesanani.

Se ei auta, siitä ei ole edes kostoksi, sillä Nokota ja minä olemme yhtä. Kun loukkaan Nokotaa, satutan myös itseäni, mutta silti sitä on helvetin vaikea lopettaa.



Olen ostamassa uusia kuteita koulua varten. Lukio starttaa maanantaina, ja haluan näyttää hyvältä. Carlingsissa on uusi tyty myyjänä. Se on tosi nätti, ja tytön daimonina on keltasirkku. Ei voisi olla täydellisempää.

Nokota lentää tekemään tuttavuutta. Tiedän, ettei keltasirkkudaimoni voi olla vähän ihastumatta Nokotaan ja sen kauniin sinisenkirjaviin siipisulkiin. Ne hypähtelevät ja lennähtelevät. Alan jututtaa tytyä samalla, kun se tuo mulle vaatteita sovitettavaksi. Tyttö nauraa vitseilleni, mutta sanoo lopulta, ettei tapaile keskenkasvuisia teinipoikia.

”Kuka tässä on keskenkasvuinen, hmm?” myhäilen. ”Et sä voi tollasta sanoa ilman todisteita.”

Tytön suupielessä karehtii pidätelty hymy. Jotkut muijat sanoo, että mä soitan suutani, mutta juuri se ominaisuus tekee musta vastustamattoman. Mä en jää sanattomaksi.

”En tarvii todisteita, sun käytös puhuu puolestaan”, tyttö napauttaa. ”Aiotsä ostaa ton paidan?”

”En tiiä, se on vähän kireä”, sanon ja jännitän lihaksiani niin, että paita venyy. Tytön katse seuraa mua eikä edes kovin vaivihkaa. Huomaan, milloin joku pitää näkemästään. ”Mut mä tykkäsin kyllä tästä vihreästä. Mitä mieltä sä oot?”

”Vihreä on hyvä. Se korostaa sun silmiä”, tyttö sanoo.

”Niinkö meinaat?” hymähdän. Tyttö hymyilee. Me mennään kassalle. ”No, puumaksi sä olet kyllä varsin hyvin säilynyt. Harvoin tulee noin tyrmäävää viisikymppistä vastaan.”

Tyttö tirskahtaa. En usko, että se edes on mua vanhempi, maksimissaan kaksi vuotta. Se vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, mutta se on kiinnostunut. Näkeehän sen jo siitä, miten tytön keltasirkkudaimoni keikistelee Nokotan edessä.

Kun maksan, tyttö ojentaa mulle kassin ja kuitin. Flirttini ei ole näemmä tehonnut. Vasta, kun me ollaan lähetty kaupasta, Nokota lennähtää ranteelleni. Nokassaan sillä on lappu, ja lapussa komeilee tytyn puhelinnumero.

”Haha, jes! Hyvin tehty”, kehun Nokotaa, koska se takuulla pelasi sitä keltasirkkudaimonia ihan yhtä ahkerasti kuin mä sen ihmistä.

”Melkein liian helppoa”, Nokota naurahtaa ja nousee lentoon.

 Nokota ja mä, me ollaan hyvä tiimi, ja me tiedetään kyllä, mitä me halutaan.



Eka koulupäivä, ja me ollaan raahauduttu paikalle liian aikaisin. Se on Eelin syytä. Se hoputti koko matkan kuin ois kauheakin kiire ja ihan syyttä.

”En todellakaan aio pyöriä puoli tuntia tässä pihalla”, tuhahdan. ”Mennään siihen kahvilaan, joka me ohitettiin.”

Eeli jököttää paikoillaan koulun portilla. Eelin ilme on tyyni, lähes välinpitämätön, mutta oikeasti se on hermostunut. Huomaan sen siitä, miten levoton Lou on. Saukkodaimoni kiipeilee, leikkii ja rämpyttää Eelin pyörää, kunnes Eeli mulkaisee sitä, ja Lou lopettaa. Nokota liitää olkapäältäni alas maahan Loun eteen. Nokota sukii nokallaan Loun turkkia kuin rauhoitellen sitä. Lou puskee päätään Nokotaa vasten. Mä ja Eeli katsellaan vaivaantuneina daimoneitamme. Tiedän, että se on niille normaalia ja luonnollista, mutta välillä me toivottaisiin, etteivät daimonit osoittaisi kiintymystään aivan noin... avoimesti.

”No, mikä sua noin kamalasti jännittää?” kysyn, koska onhan se jo ilmiselvää, kun Nokotakin kokee asiakseen rauhoitella Louta.

”Ei mua jännitä”, Eeli murahtaa.

”Anna tulla.” Nokota kertoo mulle kuitenkin. Ei mun tarvitse sitä sanoa, koska Eelikin tietää sen. Nytkin me kuullaan, kuinka meidän daimonit supattaa toisilleen. Lou kertoo aina, kun sen mieltä kaihertaa, ja Nokota kuuntelee.

”Kaikki”, Eeli puuskahtaa. ”Uusi paikka, uudet ihmiset, saako kavereita, semmosta.”

”Tietysti saat! Ei tommosesta asiasta kannata olla huolissaan. Se tapahtuu kyllä, omalla painollaan”, vakuuttelen. Ymmärrän, miksi Eeliä jännittää, mutta pelkäämällä pahinta Eeli vain pilaa mahdollisuutensa näyttää, miten hyvä tyyppi se oikeasti on.

”Entä jos ei?” Lou kysyy. Sen ääni on ujo ja hiljainen. ”Me ei olla niinku sä ja Nokota. Meidän on vaikea olla uusien ihmisten kanssa. Mitä jos ne ei pidä meistä?”

”Ei teistä voi olla pitämättä”, Nokota sanoo lämpimästi, ”ja jännittää meitäkin.”

”Nokota!” älähdän. Mua vituttaa daimonini paljastus. Eeliä se riemastuttaa. Se tönäisee mua ja virnuilee. Eeli uskaltaa jopa sotkea huolella laitetut hiukseni. Jätkä on niin kuollut. Loikkaan sen kimppuun. Me painitaan seisaallaan ja tönitään toisiamme, mutta lopulta on pakko lopettaa, koska me ei haluta murjoa pyöriämme.

”Eikö kuitenkin haettaisi parit jäälatet?” suostuttelen ja heitän käteni Eelin olkapäille. ”Tarjoon sulle pullankin.”

Eeli miettii sitä.

”Okei, mutta tarjootkin sitten.”

”Jos ehit sinne ekana!”

Me kisataan lujaa, ankarasti ja tosissamme. Säännöt on selvät: jos me tai jompikumpi meidän daimoneista ehtii paikalle ensin, voitto kuuluu niille. Eeli ja Lou voittavat, mutta vain Nokota tietää, että me hidastettiin tahallamme juuri ennen kahvilaa.



Tuijotan ryhmänohjaajani daimonia, koska se on ensinnäkin kookas, mutta myös muotona harvinainen. Se on urospuolinen saksanhirvi. Muiden opettajien daimonit ovat paljon pienempiä ja tavanomaisempia: kettu, bordercollie, kissa, västäräkki ja muita, jotka ovat niin pieniä, että voivat piileskellä vaatteissa tai hiuksissa. En voi olla miettimättä, kuka tuo nainen todella on, kun sillä on noin suuri ja huomiota herättävä daimoni.

Muut ryhmäläiset miettii ihan samaa. Ne kävelee luokkaan ihan hiljaa ja istuvat alas. Saan viereeni pienen iloisen jätkän, jonka kärppädaimoni vipeltää pitkin sen käsivartta ja pulpettia ja tarkkailee uteliaasti ympäristöään. Nokota näyttää esimerkkiä ja istuu olkapäälläni ylväänä ja aikuismaisena. Meidän katse on kiinnittynyt opettajaan ja sen saksanhirvidaimoniin, jonka syvät, tutkimattomat silmät saavat mut punastumaan, kun se tajuaa mun tuijottavan.

Opettaja esittelee itsensä. Menetän nopeasti mielenkiintoni, koska muija on persoonana todellinen pettymys. Uskomattominta on se, miten nainen laittaa meidät leikkimään. Tämä on ihan kuin nöyryyttävä paluu ala-asteelle.



Tulen hyvin juttuun vierustoverini kanssa. Se on puhelias, hyväntuulinen ja energinen. Jätkän nimi on Tino, ja kärppädaimonin nimi on...

”Sofia?” Nokota yrittää. Tinon daimoni pudistaa vimmaisesti päätään.

”Safiya”, daimoni lausuu huolellisesti. ”A:lla, i:llä ja y:llä.”

”Paitsi, että y sanotaan i:nä”, Tino virnistää. ”Entä teidän?”

”Kalevi”, sanon, ”ja tässä on Nokota.”

”Sun daimoni on hirmu nätti”, Tino sanoo. Nokota sirkuttaa kiitokseksi ja levittelee siipiään pröystäillen entisestään.

Me jutellaan niitä näitä, kunnes yhtäkkiä joku pamauttaa pulpetin kannen voimalla kiinni, ja kaikki säikähtävät, mutta Safiya säikähtää niin, että se vaihtaa hahmoa ja hyppää oranssina kissana Tinon syliin. Silloin tajuan, ettei Safiya ole vielä asettunut, ja se on... outoa.

Kaikkien kavereideni daimonit on jo asettuneet. En tunne ketään 16-vuotiasta, jonka daimoni ei olisi vielä asettunut. Nokota asettui, kun olin neljätoista. Tino tarkkailee mua, ja se aavistaa kärppänä mun ajatukset.

”Mä en oo hidas”, Tino sanoo kipakasti. ”Tai tyhmä tai mitään muutakaan. Saffi ei vain oo vielä asettunut, mutta se on ihan normaalia!”

Tajuan, että Tino on asiasta arka ja itsetietoinen. Ehkä sitä on jopa kiusattu asiasta, mikä on ihan kaistapäistä. Mieleeni ei pälkähtäisikään ajatus, että härnäisin tai pilkkaisin Tinoa sen daimonin takia. Tino on hyvä tyyppi. Haluan pitää sen puolia.

”Toihan on siistiä. Sua ei niin vaan voi lokeroida tai analysoida, kun sun daimoni vaihtaa vielä hahmoa”, sanon hymyillen.

”Mihinkä hahmoon sä tahtoisit asettua?” Nokota kyselee. Safiya, joka on pitänyt päätään häpeillen Tinon kainalossa, kääntää vihreät kissansilmänsä Nokotaan, jonka ystävällisyys saa Safiyan taas innostumaan.

”Ehkä kissaksi tai joksikin linnuksi.” Safiya kallistaa päätään kujeilevasti. Hämmästyksekseni se imitoi Nokotaa ja muuttuu kauniiksi, sinikirjavaksi sinitöyhtönärheksi. Nokota sekoaa riemusta. Daimonit alkavat lennellä ja pyrähdellä toistensa ympärillä ja viuhuvat kilpaa ympäri luokkaa niin, että kiinnittävät muidenkin huomion.

Katson Tinoa, joka virnistää. Virnistän takaisin, ja tiedän, että meistä on tullut kavereita.



Meistä tulee tiivis trio, musta, Eelistä ja Tinosta. Eeli suhtautuu yhtä rennosti Safiyan kykyyn muuttua kuin mäkin tai oikeastaan vielä paremmin. Lou nimittäin ihastuu Safiyaan välittömästi. Välillä musta tuntuu, että olen oikeesti kolmas pyörä, kun ne jatkuvasti härnää toisiaan ja pelleilee keskenään. Ne tykkää toisistaan, kaikkihan sen näkee. Mua ja Nokotaa tympii, kun ne ei vaan tajua vaan jatkavat tuota lapsellista kinasteluaan. Nokota yrittää puhua siitä Loulle, mutta Lou vaivaantuu niin, että vaikenee tyystin. Eka kerta sille. Eeli taas ei ole tullut kaapista edes mulle, vaikka kyllähän mä tiedän. Ei sitä voi olla tietämättä sun parhaasta kaverista. Ei ole siis hirveesti mitään, mitä voisin niiden kahden puolesta tehdä. Niiden täytyy tajuta se itse. Jestas, siihen varmaan menee koko lukio.

Saan muitakin kavereita, ja käytän tasapuolisesti aikaa kouluun ja kavereihin. Nokotaa kiinnostaisi rillutella enemmänkin, mutta olen päättänyt ottaa koulun vakavasti. Oli nimittäin helvetin lähellä, ettei edes päästy koko lukioon.

Lukio on kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut, mutta jostain syystä olen levoton aina iltaisin ja kaipaan jotain... en edes tiedä mitä. Nokota ei puhu siitä. Se lentelee ja suihkii huoneessani eikä anna meidän nukkua.

”Mikä sua riivaa?” tivaan väsyksissä. Ihan pian on koeviikko enkä nyt yhtään jaksaisi Nokotan oikuttelua.

”Mennään ulos. Siellä on kirkas taivas ja tähtiä”, Nokota houkuttelee. ”Yöilma tekis sustakin varmaan taas mukavan.”

”Älä vittuile mulle”, urahdan ja hautaudun syvemmälle tyynyihin. ”Tuu ny nukkumaan...”

”Kalevii”, Nokota maanittelee ja tulee nokkaisemaan mua hellästi. Se pomppii pääni päällä. Raivostuttava tipu. Huidon sitä, mutta Nokota lennähtää ketterästi kauemmas.

Jotkut ihmiset osaa erkaantua daimoneistaan ilman kipua, ja joskus toivon, että mulla ja Nokotalla olisi vastaava kyky. Silloin voisin vain avata ikkunan, ja Nokota saisi lentää mielensä mukaan ihan minne tahansa, mutta entä jos joskus kävisikin niin, ettei Nokota tahtoisi enää tulla takaisin?

Ajatus ilman daimonia hyytää rajusti rintaani, koska on sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole daimonia, ja ne on pelkkiä silvottuja varjoja.

”Mitä sä ajattelet?” Nokota tuntee kauhuni ja alkaa pelätä itsekin.

”Että millasta ois olla ilman daimonia”, kuiskaan ja nousen. Nokota lentää ojennetuille kämmenilleni. Sivelen peukaloillani Nokotan siipiä. Vien daimonin lähelle kasvojani ja hankaan nenääni vasten Nokotan pehmeää kaulaa. Tunnen meidän yhteyden vahvana ja lämpimänä. Nokota on tärkeintä, mitä mulla on.

”Sun ei tarvii miettiä sellaista”, Nokota kuiskaa. ”Sä ja mä ollaan yhdessä aina, kehdosta hautaan.”

”Kehdosta hautaan”, toistan. Hengitän syvään. Pelkoni menettää värinsä.

”Hyvä on. Mennään ulos.”



Kun me ollaan menossa ulos, mutsin huoneen ovi avautuu, ja servaalin hahmoon asettunut Keon tulee katsomaan, minne me ollaan menossa. Keonin silmät hohtavat pimeässä. Se odottaa selitystä.

”Me mennään vain kävelylle”, kuiskaan. ”Nokota on levoton.”

”Olet säkin!” Nokota suhahtaa. Keon on vaiti. Lopulta sen hiljainen, silkkinen ääni sanoo:

”Älkää viipykö kauaa. Huomenna on koulupäivä.”

”Joo”, sanon. Otan avaimeni, ja me lähdetään pihalle. Otan pyörän, koska käveleminen on masentavaa, ja Nokota tahtoo lentää lujaa. Sitä ärsyttää, jos se joutuu odottelemaan mua liikaa.

Poljen tähtien alla, ja Nokota lentää vierelläni yhtä vapaana, yhtä riemuissaan. Hetken me ollaan onnellisia, koska me ollaan liikkeessä ja vauhti tuntuu hyvältä. On jo syksy. Kylmä ilma sattuu korvissa, mutta en hiljennä. Teen niin vasta sitten, kun jalkoihin sattuu ja keuhkoissa polttaa.

Mutta edes kirkas yö, tähdet ja tyhjät tiet eivät onnistu harhauttamaan mua, koska mä kaipaan jotain sanatonta.

Jotain, mitä mulla ei vielä ole.



”Tää on paha tilanne”, Nokota kuiskaa mulle ja pysyttelee tiiviisti lähellä. Joo, ei näytä kyllä hyvältä.

Olen Hippoksen kulmilla. Puristan treenikassini hihnaa valmiina heittämään sen pois tieltä, jos mun täytyy käyttää nyrkkejäni. Venasin bussia ennen kuin Eetu ja sen frendit iskivät silmänsä muhun.

Eetu on vanha tuttu kotikulmilta. Viimeksi, kun me nähtiin, se olin mä, joka sen pieksi, mutta vaan siksi, että se oli yksin. Pääsin yllättämään, kun puolustauduin sen uhittelua vastaan. Nyt Eetu ja sen susidaimoni, Sahra, haluavat kostaa. Ne aina kiertelee ympäri kaupunkia, kun etsivät jotakuta, jonka hakata, ja tänään mun nimi komeilee niiden ruokalistalla ensimmäisenä.

Niitä on viisi, kolme takana ja kaksi edessäni. Olen yksin. Ei todellakaan näytä hyvältä.

”Harjula, oot vainaa”, Eetu virnistää mulle. Sahra näyttää hampaitaan ja murisee. Jumalauta, se on iso. Jos se ikinä saisi Nokotan hampaisiinsa, se olisi meidän lorun loppu. Pidän Nokotan lähellä. Sillä tavalla Sahra ei pääse Nokotaan käsiksi. Daimonit ei koske toisiin ihmisiin, ellei ole ihan pakko, koska se tuntuu niin väärältä ja kuvottavalta.

Jos Eetu kavereineen kaataa mut, en voi suojella Nokotaa. Mua alkaa pelottaa. En pelkää kipua tai haavoja. En vain tahdo, että ne satuttaa Nokotaa. Liikehdin levottomasti. Eetu astelee lähemmäs. Sillä on raa’at aikeet, näen ne jätkän naamasta. Mietin, poistunko täältä puistosta elävänä. Onkohan Eetulla messissä puukko?

Lähellä haukahtaa koira... ei, vaan daimoni. Punaruskea kultainennoutaja juoksee mun ja Eetun väliin ja murisee. Käännyn ihmeissäni uuden tyypin puoleen. Yllätyksekseni tunnistan jätkän. Se käy mun koulua ja hengailee joskus Tinon kanssa. Se on pitkä, vaaleatukkainen ja kiltin naapurinpojan näköinen. Sen nimi on Heikki.



”Kuka vittu sä oot?” Eetu köhähtää yllättyneenä siitä, että joku on uskaltanut tulla keskeyttämään lupaavan turpasaunan.

”Kalevin kaveri koulusta”, Heikki sanoo tyynesti. Kulmani kohoavat epäuskoisina. Mistä lähtien me ollaan oltu kavereita? En kuitenkaan sano mitään. ”Mikä homma?”

”Ei kuulu sulle vittuakaan”, Eetu ärähtää ja Sahra rähisee säestykseksi. ”Häivy täältä.”

”Okei, otan Kalevin messiin, ja me mennään”, Heikki ehdottaa, vaikka se ihan takuulla tietää, ettei Eetu aio suostua. Mitä tää jätkä duunaa? Eikö se tajua, miten ahtaalla me kaksi ollaan viittä vastaan?

”Enpä usko”, Eetu virnistää häijysti. Tässä vaiheessa sillä on jo niin vahvasti verenmaku suussa, että se varmaan ajattelee rusikoivansa samalla vaivalla Heikinkin. ”Fine. Haluutko säkin turpaas? Se järjestyy kyllä.”

”Sä et meihin koske”, Heikki ärähtää.

”Ei mun tarviikaan”, Eetu sanoo.

Se on merkki Sahralle hyökätä. Sahra loikkaa eteenpäin, mutta Heikin daimoni vastaa haasteeseen raivokkaalla haukunnalla. Kaikkien hämmästykseksi Sahra pysähtyy ja kyyristyy puolustelevasti itseään puolta pienemmän daimonin edessä. Kultainennoutajadaimoni näyttää hampaitaan karvat pystyssä ja murisee. Heikki seisoo jämäkkänä. Sen ilme on hurja ja päättäväinen. Eetulla ei ole siihen minkäänlaista valtaa. Mikään uhittelu ei tepsisi tohon jätkään. Jumalauta, miten se saattoikaan olla niin rohkea, vaikkei se edes tuntenut mua?

Astun Heikin vierelle. Se vilkaisee mua. Nyökkään, jotta Heikki tietää mun olevan messissä. En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta Heikin toiminta saa mutkin tuntemaan itseni vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Alan uskoa meidän mahdollisuuksiin. Nokota ei ehkä voi taistella, mutta mä kyllä tappelen meidän molempien puolesta. Nokota saa toimia silminäni silloin, kun aletaan jaella iskuja.

Heikin daimoni haastaa Sahraa eikä edes kavahda, kun Sahra tekee valehyökkäyksiä ja yrittää päästä kultaisennoutajan kimppuun, mutta sitten tapahtuu jotain uskomatonta: Heikin daimoni lakkaa murisemasta, ja pelkästään sen äänetön, intensiivinen tuijotus saa Sahran perääntymään ja pakenemaan ihmisensä jalkoihin.

”Sahra!” Eetu karjaisee tyrmistyksissään, mutta susidamoni vain uikuttaa. Heikin daimoni pysyy meidän edessä hiljaisena ja uhkaavana. Kun Sahra epäonnistuu, muut menettävät rohkeutensa. Eetun ja sen frendien on peräännyttävä. Se on uskomatonta.

”Ootsä joku supersankari vai mitä helvettiä?” virnistän, kun me lähdetään puistosta ilman naarmuakaan.

”En todellakaan. Näin vaan epäreilun tilanteen ja halusin auttaa”, Heikki virnistää hämillään.

”Kuulostaa kyllä ihan supersankarilta”, huomautan. Heikki punastuu.



Mun on ihan pakko tarjota Heikille pitsat, koska se saattoi ihan hyvin pelastaa henkeni. Sen lisäksi tahdon tietää, kuka se todella on. Kukaan tuntemani tyyppi ei menisi tosta vaan nyrkin ja tuntemattoman väliin. Heikki yrittää kieltäytyä, monta kertaa, mutta mä osaan olla ihan yhtä härkäpäinen, joten me mennään pitsalle.

”Joten, mitä vittua?” kysyn, kun me syödään alkupalasalaattia. Nokota on pöydän alla tutustumassa Heikin daimoniin. Luotan siihen, että Nokota urkkii enemmän kuin antaa. Aion ottaa tosta jätkästä ja sen daimonista selvän. ”Ethän sä edes tunne mua.”

”Sä oot Tinon kaveri”, Heikki sanoo, ”ja se riittää. En mä tiiä. Se näytti vaan niin kamalalta tilanteelta, viis yhtä vastaan. Mun oli pakko toimia. Pakko.”

Heikki jännittyy ja leuka kiristyy. Mietin, onko sillä menneisyydessä sattunut jokin toinen keissi, jolloin Heikki on toiminut toisin eikä se ole ikinä unohtanut sitä.

”No, kiitti”, sanon hämilläni noin jämäköistä periaatteista, koska niitä harvemmin sattuu vastaan. ”Sä ja sun daimoni todella –”

”Dahlia”, Heikki sanoo ja laskee kätensä kultaisennoutajan päälle. ”Ja mun nimi on Heikki.”

”Tiedän”, hymähdän. Heikki hymyilee takaisin. Sillä on kiva hymy, iloinen ja vilpitön. ”No, te pelastitte meidät. Siinä ois muuten käynyt huonosti. Eetu ja Sahra tykkäävät aiheuttaa kipua.”

”Joo, sen käsityksen mäkin niistä sain. Ikäviä tyyppejä. Mut te ette oo kavereita, ettehän?”

”No ei vitussa”, tuhahdan. ”Me ollaan vaan asuttu samassa naapurustossa, ja meillä on yhteisiä tuttuja. Ollaan aina oltu napit vastakkain. Nuorempana meidän oli helpompi puolustautua, kun mun daimoni pystyi vielä vaihtamaan hahmoa, mutta nyt mä en tahdo – en Sahraa vastaan – se on liian iso riski, you know?”

”Tajuan kyllä”, Heikki sanoo lempeästi. Dahlia painaa päänsä Heikin reidelle. Heikki silittää sitä. ”Daimonia pitääkin suojella ja kuunnella. Jos ei pidä daimoninsa puolia, se on sama kuin ampuis itseään jalkaan.”

”Totta.” Tämä jätkä tajuaa.

”Oot jäänyt koulusta mun mieleen”, Heikki tunnustaa ja hymyilee lähes... ujosti, ”koska sulla on niin kaunis ja tunnistettava daimoni.”

”Öh, kiitti?”

Oon hämmentynyt. Tuo tyyppi ei ole sama kuin se, joka ärisi Eetulle puistossa. Mitä se nyt mua tuolla tavalla ujostelee?

Nokota lennähtää olkapäälleni ja tiedän, että sillä on jotain kerrottavaa. Ihan kihisen uteliaisuudesta, mutta maltan mieleni.



”No?” kysyn malttamattomasti Nokotalta, kun me jäädään kahdestaan, ja Heikki ja Dahlia ovat lähteneet kotiin. ”Mitä sen daimoni kertoi sulle?”

”Ne on miettineet jo pidempään sitä, että puhuisivat meille”, Nokota paljastaa. ”Ilmeisesti ollaan tehty jonkinlainen vaikutus niihin.”

”Aa, Heikki vihjaisikin jotain siihen suuntaan”, sanon mietteliäästi. ”Kumma juttu. Eihän meillä oo samoja kurssejakaan ollu. Mikä meissä on kiinnittänyt niiden huomion?”

”En mä susta tiiä, mutta mähän nyt oon tyrmäävä”, Nokota sanoo omahyväisesti ja esittelee koko mustaa, valkoista ja sinisen eri sävyjä sisältävää sulkapeitettään ja lentokykyään täysillä pröystäillen. ”Mut oikeastaan...”

Nokota vaikenee ja lentää mietteissään ylemmäs.

”Mitä?” älähdän. ”Tuu takas ja kerro!”

Nokota liitää kasvojeni korkeudelle ja räpyttää siipiään.

”Vaikutti siltä, että ne ois... kiinnostuneita”, Nokota sanoo hitaasti ja katsoo mua merkitsevästi. ”Niinku silleen.”

Mulla kestää liian kauan tajuta, mitä Nokota meinaa.

”Mut Heikkihän on jätkä!” parahdan. Nokota hymähtää kuivasti. Tyrmistykseni huvittaa sitä. ”Ei toi voi olla totta. Kertoko Dahlia muka sulle jotain tollasta?”

”Ei suoraan. Se vihjaisi.”

”Sä ymmärsit väärin”, päätän. ”Ei se voi olla niin... Ne on nähneet meidät Tinon kanssa. Sitä se vaan on.”

”Muakin saattaisi kiinnostaa...” Nokota sanoo puolimietteissään ja lentää taas ylemmäs haaveilemaan. Taisin takuulla kuulla omiani. Noin pöyristyttävässä toteamuksessa ei voi olla mitään perää.



Seuraavat kaksi viikkoa Nokota jauhaa vain Heikistä ja Dahliasta ja haluaa, että me nähdään niitä taas. Yritän saada Nokotan unohtamaan koko jutun, koska ei me tunneta niitä eikä ne nyt niin erikoisia ole. Heikki vain sattui paikalle ja keskeytti tilanteen, joka olisi saattanut eskaloitua tappeluksi. Mitä ihmeellistä siinä on?

”Tiiätsä kovin montaa, jotka oisivat tosta vaan tulleet jeesaamaan tuikituntematonta uhkaavassa tilanteessa? Mä en”, Nokota sanoo, kun ihmettelen sille taas, että mikä homma. ”Ihan jo siitä syystä haluun nähdä ne taas. Meillä oli kivaa sen jälkeenkin, kun te söitte pitsaa ja mä ja Dahlia juteltiin.”

”Ei se ollut uhkaava tilanne”, mutisen.

”No olipa”, Nokota tiuskaisee. ”Sä tiiät, että Eetu ja Sahra liikehtivät aina kaupungilla vaan siksi, että ettivät jotain murjottavaa, ja niillä oli kaveritkin messissä. Ei me oltais pärjätty, ei ilman Heikkiä ja sen daimonia.”

Mietin Heikkiä ja ärhäkästä Dahliaa, jotka puolustivat meitä kaikin voimin. Se oli uskomatonta. En vain halua myöntää sitä Nokotalle. En tahdo, että joku random jäbä on onnistunut tekemään muhun vaikutuksen. Se ei ole tapaistani.

”Se oli mieletöntä!” Nokota sanoo. ”Tota ei näe kovin usein. Sitä, että joku voittaa silkalla luonteenlujuudellaan.”

”Ehkä”, sanon, ”mutta ei se jätkä silti oo mitään erikoista. Oisit jo hiljaa. Ei me tunneta niitä.”

Nokota ei pysy hiljaa. Mun on pakko todistaa, että se on väärässä. Tilaisuus siihen tarjoutuu seuraavalla viikolla, kun jakso vaihtuu, ja tajuan, että mulla ja Heikillä on sama maantiedon kurssi. Päätän kerralla oikaista kaikki Nokotan harhaiset kuvitelmat siitä, kuinka kiinnostavia Heikki ja sen daimoni todella ovat.



”Onks tässä vapaata?” kysyn Heikiltä ekalla maantiedon tunnilla. Nokota on jo mennyt tervehtimään Heikin daimonia. Daimoni tervehtii Nokotaa ystävällisesti painamalla kuononsa Nokotan nokkaa vasten.

”On”, Heikki sanoo hymyillen, ja mä istun sen viereen.

”Oon miettinytkin, että milloin me taas törmätään”, sanon.

”Mä tiesin, että nähdään vielä”, Heikki sanoo. Katon sitä kulmat koholla. Ai? ”Nokota kertoi mulle.”

Se tietää mun daimonin nimen? Se ei ole edes pahinta. Nokota ei ikinä puhu meidän asioista vieraille daimoneille tai näiden ihmisille. Miksi se nyt on rikkonut meidän sääntöjä eikä edes kertonut mulle siitä? Tunnen itseni petetyksi. Miten Nokota on voinut tehdä niin?

Pois sieltä! ajattelen kiivaasti ja tahdon, että Nokota lentää heti luokseni, pois Heikin daimonin luota, koska se on epätavallinen daimoni – näinhän mä sen jo siellä puistossa – ja nytkin se varmaan yrittää ujuttautua kierosti Nokotan mieleen. Mua pelottaa, kun Nokota ei heti tottele. Miksei se kuuntele? Nokota!

Nokota antaa periksi ja lennähtää olkapäälleni. Olen poissa tolaltani, mutta en voi näyttää sitä, en Heikille. Nokota painaa päänsä kaulaani vasten. Sen höyhenet on silkkisen pehmeät, ja mä pystyn kokoamaan itseni.

”Mitä sä yrität?” kysyn hyökkäävästi, koska tahdon selvittää tilanteen tässä ja nyt. Tahdon todistaa Nokotalle, että Heikissä ja sen daimonissa on jotain mätää.

”En mä... yritä mitään?” Heikki sanoo epävarmasti. ”Sori, jos loukkasin. Tarkotin vaan... että on kiva nähdä teitä...”

Heikki katsoo pulpettiaan, ja se saa mut aivan hämmennyksiin. Miten tyyppi, joka sai viisi jätkää perääntymään korottamatta edes ääntään, voi yhtäkkiä olla noin arka ja ujo? En saa Heikistä selvää, ja se hermostuttaa mua.

”Sä et puhu mun daimonille, onko selvä?” sihahdan. ”Sulla on sitä varten oma.”

Heikki nyökkää säikkynä, mutta Dahlia nousee ja murahtaa mulle. Kavahdan ja vihaan, että niin tapahtuu. Heikki painaa kätensä daimoninsa niskalle.

”Sä et sitä päätä”, Nokota sihahtaa siihen väliin kaikkien meidän tyrmistykseksi. ”En oo sun häkkilintu.”

Puristan käteni nyrkkiin. Nokota ei ole koskaan ennen uhmannut mua näin jonkun toisen edessä. Se tuntuu sietämättömän pahalta.

”Sun pitäisi kuunnella myös Kalevia”, Heikki sanoo hiljaa. Nokota pörhistää sulkiaan, ja siitä tiedän, että se on yhä mun. Me ei siedetä sitä, että muut ihmiset kertoo, miten meidän pitäisi toimia.




”Mitä helvettiä sä duunaat!” raivoan Nokotalle hiljaa koulun nurkalla.

”Miten niin, mitä mä duunaan? Yritän tutustua niihin”, Nokota sanoo loukkaantuneena mun syyttävästä sävystä.

”Miksi? Mä en halua tutustua niihin!”

”Haluatpas. Sä et vaan myönnä sitä itellesi.”

”Miksi sä puhuit Heikille? Et kertonut siitä mulle!”

”Voiko sitä sanoa puhumiseksi, jos vaan ohimennen sanoin, että ois kiva nähdä, koska sulla ei ollut tarpeeksi munaa tehdä sitä itse?”

”Älä dissaa mua!”

”Lakkaa sit olemasta noin vitun urpo!”

Me vaietaan kumpikin, kun tajutaan, miten omituinen ja pelottava tilanne tämä on. Me halutaan eri asioita niin vahvasti, että Nokota toimii mua vastaan ja vieläpä muiden nähden. Se sattuu ihan helvetisti. Tunnen itseni petetyksi.

”En halua, että sä kaveeraat Heikin tai sen daimonin kanssa, onko selvä?” sanon tiukasti. ”Ne on epäilyttäviä.”

”Eikä ole! Ne on aidompia ja rehellisempiä kuin kukaan muu tossa koulussa, ja mä tykkään niistä!” Nokota huutaa nokkaansa kiukkuisesti napauttaen.

”Etkä tykkää!” jyrähdän. Se on mahdotonta, koska mä en tykkää eikä Nokota voi pettää mua tällä tavalla kehittämällä jotain omia tunteita ventovieraisiin ihmisiin. ”Sä et edes tunne niitä!”

”Haluan tuntea!” Nokota kiljahtaa ja räpistelee villisti siipiään. ”Sä haluat myös! Sua vaan pelottaa, koska –”

”LOPETA!” huudan ja lyön Nokotaa kämmenelläni tuskin edes tajuten, mitä teen, kunnes tunnen kipua ja tajuan, että Nokota putoaa. Nappaan sen kiinni ja vaivun maahan henkeäni haukkoen. ”Nokota? Ootko kunnossa? Eihän suhun sattunut?”

Vaikka tiedänhän mä jo, että sattui. On kuitenkin helpotus, että Nokota hyppää jaloilleen ja levittää vihaisesti siipensä. Kaikki on kunnossa. Nokota vain yllättyi.

”Oon pahoillani”, kuiskaan ja kyyneleet valuvat poskilleni. Tunnen itseni taas lapseksi, niin säikky ja ravisteltu olo mulla on. ”En tarkoittanut. En ihan oikeasti – Nokota!”

Nokota nousee ilmaan korkealle, liian korkealle. Side meidän välillä kiristyy, ensin tukalasti, sitten sietämättömästi. Äkkiä rintakehässäni räjähtää kipu, joka vetää mut aivan veltoksi. Kaadun maahan. Haukon henkeäni. Silmissä sumenee. Olen kauhuissani. Pelkään Nokotan hylkäävän mut.

”Nokota!” henkäisen. Yrittääkö se tappaa meidät? Jos daimoni joutuu liian kauaksi ihmisestään ja niiden välinen side katkeaa, kumpikin kuolee...

Nokota putoaa taas. Kipu on sille liikaa, koska se tuntee saman, minkä mäkin. Siksi en tajuakaan, minkä vuoksi Nokota tekee näin. Pakottaudun nousemaan ja saan Nokotasta kiinni ennen kuin se osuu maahan.

Puristan Nokotan rintaani vasten ja olen kiitollinen siitä, että se on yhä luonani.

Mutta tämän jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen eikä tule enää olemaankaan.



« Viimeksi muokattu: 15.10.2022 18:13:16 kirjoittanut Sokerisiipi »

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Oi! Olipa kivaa lukea pitkästä aikaa daimoneista, ja tietenkin myös Heikistä ja Kalevista. Hauskaa päästä kokemaan tätä kautta hahmojen tutustuminen uudella tavalla, ja sitten siihen päälle vielä tuo daimonitaso, jolla voidaan käsitellä heidän tunteitaan ihan eri tavalla kuin muuten.

Pidin daimonivalinnoista ja siitä, miten kuvasit niiden persoonallisuutta. Vaatekauppa saa flirttaileva Kalevi, ujo mutta rohkea Heikki, hermostunut Eeli saukkoineen ja Tino, jonka daimoni ei ole vielä asettunut - tosi kiinnostavia hahmoja, joista haluaa tietää lisää! (Eetun suden nimelle tosin vähän naureskelin, koska mulla oli yläasteella kaksi kaveria, joiden sukunimi on Sahra.)

Tää oli tosi kiinnostava aloitus tarinalle ja odottelen jo nyt innolla jatkoa. :) Toivottavasti inspiraatiota löytyy. ❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Seila

  • Vieras
Viimeinkin! :3

Oon ootellut tätä daimoni!AU:ta ja ihanaa, että päästään viimein tätä lukemaan. Mäkin tykkäsin Vehkan tavoin daimonivalinnoista. Heikille sopii niin erinomaisesti kultainennoutaja, lintu on mainio valinta Kaleville ja saukko sopii Eelille mainiosti. Tykkään myös, kun Tinon daimoni ei ole vielä asettunut. Hauskaa kun se vaihtaa muotoa, vaikka uskon, että Tinoa se asettumattomuus jollain tapaa ehkä nolottaa. Tai on vähän kova paikka tai vastaavaa, kun muiden daimonit ovat kuitenkin jo asettuneet.

Voi Kalevi, se on kyllä aina tuollainen naisten perään juoksija :D Mua huvitti tuo kohtaus vaatekaupassa ja kuinka Nokota samalla avusti Kalevia iskuyrityksessään. Pff, mainio parivaljakko. Nokota on muutenkin aivan mainio, sillä on niin kiva persoona ja sen ja Kalevin keskustelut on niin parasta. Ikävää että niiden välit kärsivät ekan osan loppua kohden, se oli niin sad tuo loppu :< Mutta kun Kalevi on niin jäärä eikä se halua tajuta kaikkia asioita niin totta kai Nokotan pitää tuoda ne asiat Kalevin silmien eteen. Vaikkei Kalevi siitä tykkääkään.

Mua huvittaa myös, kun nuo daimonit "juoruilee" keskenään ihmistensä asioista :D Mitä tietopankkeja! Kätevää kyllä, samalla huvittavaa. En ihmettele tosin, että Kalevi on pahoillaan, kun Nokota on puhunut Heikille.

Ei mutta tykkäsin hirveästi, toivottavasti jatkelet tätä pian. Kiitus ♥︎

(ps. tällä on oikein ihana nimi!)

Chibi

  • Huispausholisti
  • ***
  • Viestejä: 941
Hyvää päivää kommenttikampanjasta!
Heikki/Kalevi vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta, vaikka tää daimoni!AU oli vieras ja ehkä hieman hämmentävä aihekin. Homma lähti kuitenkin hyvin käyntiin ja alun jälkeen tuntui tosi luonnolliselta. Tosi toimiva alku ja daimonien ja hahmojen välinen kemia on hyvää ja mielenkiintoista! Pari kertaa jäin miettimään jotain daimonijutttuja (esimerkiksi Tonin daimonin asettuminen), mutta olit sitten selittänyt senkin tosi sujuvasti. Mielenkiintoista lukea AU:ta originaalihahmoista.

Sun teinipoikien mielenliikkeet on mielestäni tosi toimivia. Eläväiset hieman ujotkin lukiolaispojat tuntuu tosi luontevilta ja ikäisiltään. Vaikka oon tutustunut sun Heilevi- konseptiin Eetu tais olla uusi hahmo? En ainakaan muista kyseisestä kaverista lukeneeni. Heikistä jäi tällä kertaa mun mielestä aiempia stooreja voimakkaampi kuva, vaikka sitten Kalevin edessä ujostelikin.

Lainaus
Voi jeesus, tää on ihan kuin nöyryyttävä paluu ala-asteelle.

Erityisesti tää tuntui tosi osuvalta lukiolaisen suuhun ja mieleen.

Olipas jännää ja mielenkiintoista luettavaa. Lopun draama oli just sopivan koukuttavaa ja tuun varmasti lueskelemaan vielä, kun osia tulee lisää :)



"This is no time to be a gentleman! Knock her off her broom if you have to!"

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Kiitos teille ihanista kommenteista, ne ilahduttivat kovin! ♥︎



Osa 2
Heikki & Dahlia

En pysty keskittymään mun koulutehtäviin. Mun pielessä pyörii vain Kalevi ja sen daimonin ristiriitainen käytös toisiaan kohtaan. Mua hämmentää se, miten innokkaasti Nokota otti muhun ja Dahliaan kontaktia vastoin Kalevin toiveita. Se ei sinällään oo epätavallista, ellei sitä tee noin... julkisesti. Yleensä daimonit ovat yhtä tarkkoja yksityisyydestään kuin ihmisetkin. Oman ihmisen uhmaaminen muiden nähden luulisi olevan nöyryyttävää myös daimonille. Lopulta suljen kirjani.

”Pahennettiinko me tilannetta niiden kahden välillä?” ajattelen ääneen ja toivon, ettei asia ole niin.

”Ei me voitu tietää, että ne salaa toisiltaan asioita”, Dahlia sanoo.

”Niin”, nyökyttelen. Dahlia on oikeassa. ”Tuntuu silti paskalta.”

”Tiedän.” Dahlia painaa päänsä mun syliin. Silitän sen pehmeää, punaruskeaa turkkia ja katson Dahlian ruskeita, lempeitä ja ymmärtäväisiä silmiä. Mulla on vähän helpompi olla.

”Pitäisikö meidän jättää ne rauhaan?”

”Haluatko sä?”

Puren huultani. Ajatus tuntuu vaikealta, etenkin nyt, kun olen oikeasti saanut jutella Kalevin kanssa ja huomannut, että se on vielä kiinnostavampi tyyppi kuin aluksi kuvittelinkaan.

”Koska ei meidän tarvitse”, Dahlia huomauttaa. ”Me ei olla vastuussa muista ihmisistä ja niiden daimoneista.”

”Mut jos meidän käytös ja läsnäolo laukaisee tollasia tilanteita-”

”Me ei olla tehty mitään väärää”, Dahlia sanoo tiukasti. ”Kalevin ja Nokotan välit kuuluu yksin niille, ei kellekään muulle. Taas sä ahdistut epäolennaisista asioista.”

”Just”, huokaisen. Työnnän Dahlian pois. Joskus sen terävät huomiot satuttavat. Dahlia hypähtää mun sängylle ja kääntää ylpeänä selkänsä. Joo, tällaisina hetkinä mä kyllä tajuan, miksi daimonit on vaikeita ja raivostuttavia.

Kaipaan jotain muuta ajateltavaa. Soitan Tinolle.

”Hei, voiksä olla?”

”Moi! Joo, oon vaan kotona.”

”Okei, mä lähen tulee. Nähdään kohta.”

”Nähdään!”



Safiya on tänään pieni ja kiharaturkkinen kissa, joka tervehtii Dahliaa innokkaasti. Tino näyttää synkältä. Jotain on tapahtunut. Me mennään suoraan Tinon huoneeseen yläkertaan. Tino istuu raskaasti työtuolilleen. Safiya pyörii Dahlian ympärillä puskien, hyppien ja leikkien. Dahlia on pidättyväisempi, vaikka se vastaakin lämpimästi Safiyan huomionosoituksiin.

”Saffi”, Tino tiuskaisee. Safiya köyristää selkäänsä korvat matalina ja näyttää surkealta. Tino puuskahtaa. Se on niin ahdistuneen näköinen, että mua riipaisee.

”Mitä on tapahtunut?” kysyn huolissani. Tino haroo hiuksiaan ja on hiljaa pitkän aikaa. Safiya lähestyy sitä varovasti ja kiehnää päätään Tinon nilkkaa vasten. Suuttumus välähtää Tinon kasvoilla. Hetken pelkään, että se aikoo potkaista daimonin luotaan. Dahlia valpastuu ja tiedän, ettei se anna Safiyalle käydä mitään. Onneksi Tino kuitenkin nostaa Safiyan syliinsä ja halaa daimoniaan.

”Topin daimoni asettui tänään”, Tino sanoo tukahtuneella äänellä. Topi on Tinon kaksi vuotta nuorempi pikkuveli.

”Ai”, sanon, ja äkisti tiedän, miksi Tino on niin poissa tolaltaan. Safiyan asettamattomuus on kiusannut Tinoa jo kuukausia.

”Nukasta tuli corgi”, Tino jatkaa ja silittää Safiyaa. ”Saffi, mikset sä voi jo asettua...”

”Safiya asettuu kyllä”, sanon niin lempeästi kuin voin. ”Ei se ole paha asia, tiiäthän sä sen?”

”Kaikkien muiden daimonit on jo asettuneet, ja nyt vielä Topin, joka on vittu neljätoista!” Tino hermostuu. ”Sä et tiiä, miten alentuvasti mua katotaan ja kohdellaan kuin oisin typerä kakara, joka ei ymmärrä mitään. Oon saanut siitä tarpeekseni...”

Tino hengittää raskaasti ja puristaa Safiyaa niin lujaa, että daimoni inahtaa. Tino sävähtää. Siihenkin sattuu.

”Päästä Safiyasta irti”, kehotan lempeästi. ”Tiiän, että sulla on nyt paha olla, mutta se ei ole Safiyan syytä.”

”Anteeksi”, Tino mumisee katuvasti Safiyan turkkiin ja hellittää. Safiya hyppää turkki pörhössä lattialle ja käpertyy Dahliaa vasten. Dahlia nuolaisee sen pientä, surullista päätä. Menen Tinon luokse ja halaan. Tinon hengitys vavahtelee.

”Haluun vaan olla normaali...” Tino inahtaa.

”Sä oletkin”, sanon. ”Murehdit tätä juttua ihan liikaa. Koulussa on monta, joiden daimonit ei oo vielä asettuneet. Mun luokalla on kolme.”

”Sä oot vasta kuustoista”, muistutan, ”ja hei, vaikka Dahlia on asettunut, kyllä mäkin tunnen itseni välillä ihan kakaraksi.”

”Paskapuhetta”, Tino sanoo pahantuulisesti. ”Sä synnyit satavuotiaana.”

”Hei!” älähdän. Mua painaa se, miten pahalta Tinosta tuntuu, ja toivon, että voisin tehdä enemmän.



Me mennään ulos, koska Tinon pitää saada tuulettaa tunteitaan. Me löydetään leikkikenttä, jossa kiipeillä, juosta ja riehua. Safiya vaihtaa hahmoa kapusiiniapinaksi ja pysyy tiukasti Tinon kannoilla. Dahlia katsoo niiden poukkoilua selvästi kadehtien Safiyan ketteryyttä. Koirana sillä ei ole enää mitään asiaa kiipeilytelineisiin. Tasapainottelen pölkyillä, vaikka oikeasti haaveilen ja fiilistelen. On kiva ilta. Syksyinen, kirpeä ja salaperäinen.

En tiedä, miksi, mutta mun ajatukset harhautuu Kaleviin. Mietin, haluaako se enää edes puhua mulle tämänpäiväisen jälkeen. Mua nolottaa olla näin kiinnostunut Kalevista. Joo, onhan jätkä toki suosittu, hauska ja hyvännäköinen, mutta on siinä muutakin. Kalevi on niin... kypsä ja varma itsestään. Se on reilu ja huomaavainen. Mut Kalevissa on myös jotain vaivihkaista ja tutkimatonta kuin se pitäisi todellisen itsensä piilossa kaikilta. Sitten on tietysti vielä kärkäs, rohkea Nokota. Nokotan kaunis, ylväs ulkomuoto ja sinisenkirjava siipipuku – sininen on meidän lempiväri – kiinnitti Dahlian huomion jo ensimmäisenä koulupäivänä. Nokotassa on samanlaista kesyttömyyttä ja röyhkeyttä kuin Kalevissakin, mutta myös herkkyyttä, joka vetoaa Dahliaan. Tahdon tutustua Kaleviin, jotta pääsisin perille siitä.

”Ihmiset ei oo pulmapelejä”, mutisen ääneen, kun tajuan, mitä ajattelen.

”Kalevi?” Dahlia oivaltaa, kenestä puhun. Nyökkään.

”Kysy Tinolta siitä”, Dahlia ehdottaa. ”Sehän tuntee Kalevin ja Nokotan hyvin.”

”Miten mä kysyn ilman, että vaikutan-” Mua punastuttaa.

”Johdattele”, Dahlia sanoo. ”Voin kysyä Safiyaltakin.”

”Kysytään molemmat”, päätän. Dahlia nyökkää. Hyppään alas ja suuntaan isoon verkkokeinuun, johon mahtuu hyvin kaksi. Asettaudun siihen selälleni ja katson taivaalle ilmestyneitä tähtiä. On kaunista. Hengitän syvään. Älä ole liian utelias, neuvon itseäni. Muuten Tino arvaa. En halua sitä, koska Tino on ihan surkea pitämään salaisuuksia.



”Tino, tuu tänne!” huikkaan. Tino kiipeää mun viereen. Safiyasta on tullut taas kissa. Meidän daimonit kiehnäävät ja käpertyvät lähekkäin.

”Teillä näytti olevan hauskaa. Dahlia katsoi teitä ihan hirveän kateellisena”, hymähdän. ”Meidän yhteiset kiipeilyajat on nimittäin ohi.”

Tino kohauttaa olkiaan. Potkaisen meille vähän vauhtia, ja me keinutaan.

”Mietitkö koskaan, että miksi Dahliasta tuli just kultainennenoutaja?” Tino kysyy yllättäen.

”Joskus. Kyllä se mut silti yllätti, vaikka Dahlia onkin aina tykännyt koirahahmoista.”

”Mulla ei ole aavistustakaan, minkä hahmoinen Saffista edes voisi tulla”, Tino huokaa.

”Yllätytpä sitten iloisesti.”

”Mut mitä jos siitä tulee joku kamala”, Tino huolehtii, ”niinku vaikka sontiainen tai jokin kala. Pitäisi muuttaa vittu laivaan tai kanniskella mukana jotain lasimaljaa. Ois ihan hirveetä.”

”Ei Safiyasta kala tule”, nauran. ”Ettehän te juuri koskaan oo vesillä.”

”Ois niin tyypillistä, että mulle sattuisi jokin ironinen daimoni”, Tino mutisee. ”Niinku emu tai mursu.”

Mua naurattaa ajatella lihavaa mursudaimonia raahautumassa vaivalloisesti Tinon perässä paikasta toiseen. Tino tyrkkää mua ja sähisee ottamaan sen huolet vakavasti.

”Safiyan lopullinen hahmo kuvastaa sua, tavalla tai toisella”, muistutan. ”Jos sä oot sisimmissäsi mursu, niin sit oot.”

”Haista paska. Dahlia ei ansaitse kultaistanoutajaa, koska sä oot sisimmissäsi tommonen myötätunnoton kusipää.”

Nauran. Tino tyrkkää mua taas, mutta nappaan sen käsistä kiinni ja kahlitsen jätkän aloilleen. Tino potkii ja murisee, mutta rauhoittuu nopeasti.

”Kerro taas, miten Dahlia asettui.”

Otan keinussa paremman asennon.

”Se oli toukokuussa. Mulla oli tosi paha riita porukoiden kanssa, ja kun ne yritti saada mua rauhoittumaan uhkailemalla ja komentelemalla, mä tajusin, ettei mun ole pakko tehdä, mitä ne käskee vain sen takia, että ne on mun vanhempia. Joten mä pidin pääni ja sanoin vastaan. Dahlia murisi mun porukoitten daimonit lattianrakoon, ja niin, silloin Dahlia asettui kultaiseksinoutajaksi.”

”Jo oli aikakin, että sä kapinoit sun vanhempia vastaan”, Tino tuhahtaa. Hymyilen nolona. Olin aina ollut hyvin kiltti ja tottelevainen lapsi. Pidin pitkään mun vanhempien tiukkoja sääntöjä kiveen hakattuina.

”No jep. Mut miten Topin daimoni asettui?”

”Äh, se oli jossain tappelussa. En tajuu, mikä siinä tappelussa oli niin erikoista, että Nuka päätti asettua, koska se ja Topi haastaa riitaa jatkuvasti”, Tino mutisee äkäisenä.

Käytä tappelua aasinsiltana ja kysy Kalevista nyt, tarkkaan meidän keskustelua kuunnellut Dahlia neuvoo.



Ajattelen Kalevia ja sitä, miten jätkä seisoi yksin ja uhmakkaana viittä tyyppiä vastaan. Oon nähnyt, mitä sellaisessa tilanteissa voi tapahtua enkä mä halunnut nähdä vastaavaa enää koskaan. Meidän oli pakko toimia ja mennä väliin. Oon edelleen häkeltynyt siitä, miten rohkea ja vahva Dahlia osoitti olevansa. En tiennyt, että meistä olisi sellaiseen, ja se tuntuu edelleen... aika mielettömältä.

”Toivottavasti sä et nyt aio hankkiutua tappeluun siinä toivossa, että Safiya asettuisi”, sanon.

”Hei, mä olen pasifisti.”

”Ai, miksi sä sitten aina mätkit mua?”

”Koska sä oot ääliö.”

”Ehkä Topi meni johonkin tappeluun väliin”, pohdin ääneen. ”Sellaistakin sattuu.”

”Topi ei ole sä”, Tino huomauttaa.

”Kalevi kertoi sulle siitä?”

”Jep. Eipä se muusta puhunutkaan sillä viikolla.”

”Ihan tosi? Mitä se on sanonut?”

”Ollut kiinnostunut susta, että mistä me tunnetaan ja millainen sä oot. Tai no, Kalevi itse on esittänyt, ettei sitä vois vähempää kiinnostaa, mutta Nokota ei oo piilotellut, kuinka suuren vaikutuksen sä ja Dahlia siihen teitte.”

Eli Tinokin on huomannut Kalevin ja Nokotan käytöksessä ristiriitaisuuksia.

”Eikö se oo susta outoa?” kysyn suoraan. ”Että niistä näkee sen, ettei ne toimi yhdessä?”

”No...” Tino miettii sitä. ”En mä tiiä. Musta oli vaan kiva huomata, että Nokotaltakin joskus lipsahtaa jotakin, koska Saffi on hirveä lörppä-”

”Enkä ole!” Safiya tulistuu ja muuttuu kesken raivoisan loikan ahmaksi ja alkaa näykkiä Tinon paljasta nilkkaa.

”Au, au! Lopeta!” Tino ulvoo. ”Okei, et ole! Oot tosi vaivihkainen ja arvokas, Saffi, lopeta, mulle tulee haavoja!”

”Itkupilli”, Safiya pärskähtää. Dahlian silmät tuikkivat.

”Lähtikö mun jalka irti?” Tino voihkaisee.

”Ei hätää. Oot vaan naarmuilla”, hymähdän huvittuneena Tinon dramaattisuudesta.

”Näköjään Kalevi ei oo ainoa, jota kiinnostelee.” Tino virnistää kiusoittelevasti. Mun naamaa alkaa saman tien kuumottaa.

”Miten niin?” Enhän mä ehtinyt edes kysyä mitään.

”Oon nähnyt, miten sä kattelet sitä koulussa”, Tino sanoo myhäillen. ”Ei siinä, onhan Kalevi kuuma. Ei vaan mun tyyppiä.”

”Niin, koska se ei oo Eeli”, napautan takaisin. On Tinon vuoro säikähtää.

”M-mitä? Enhän mä – en mä oo kiinnostunut Eelistä!”

”Etpä”, tuhahdan. ”Aina, kun Eeli tulee puheeksi, sä alat hymyillä ja kihertää ja Safiya muuttuu lemmenkipeäksi oravaksi-”

”Ei oo totta!” Saan Tinolta taas kunnon mätkäisyn, ja me painitaan, kunnes Tino tipahtaa ulvahtaen keinusta.



Tino tekee meille kaakaota. Omaansa se laittaa kermavaahtoa ja vaahtokarkkeja. Kesken meidän hengailun Topi saapastelee paikalle nenä pystyssä varmaan esitelläkseen vasta-asettunutta daimoniaan, josta on tullut höpsön näköinen töppöjalkainen corgi. Ei ihan sellainen, mitä olisin odottanut rääväsuiselta riitapukarilta. Tino jännittyy nähdessään Topin. Safiya sähisee.

”Aww, tarviit enää pillin ja ruokalapun”, Topi vittuilee nähdessään Tinon kaakaomukin.

”Vittuun siitä räksyttämästä”, Tino komentaa. Topi ei ole kuulevinaan. Se katsoo muhun ja virnistää ikään kuin me oltaisiin samaa jengiä vain siksi, että kummankin daimoni on koirahahmoinen. Mun ote kaakaomukilla kiristyy. Älä unta näe.

”Moi.”

”Moi”, sanon latteasti ja toivon, että Topi tajuaisi häipyä. Sillä on ikävä tapa kerjätä verta nenästään. Dahlia murahtaa, kun Nuka tunkee liian lähelle. Nuka haukahtaa terävästi takaisin. Dahlia tyytyy katsomaan Nukaa tylsistyneenä. Topin daimoni saattaa olla asettunut, mutta huomaahan jätkän käytöksestäkin sen, että se on vielä kakara.

Topin silmissä on häijy, alentuva katse, kun se katsoo Tinoa. Nuka jättää Dahlian ja alkaa ahdistella Safiyaa. Kumpikin daimoni näyttää hampaitaan. Nuka murisee ja menee entistä lähemmäs. Topi kääntyy kohti mua. Dahlia jännittyy.

”Eikö sua rasita, kun sun paras kaveri on tommonen vajak-”

Suuttumus leimahtaa mussa, ja silmänräpäyksessä Dahlia hyökkää Nukan kimppuun. Se tarraa corgidaimonia niskasta ja ravistaa sitä kuin pehmolelua. Nuka vinkuu ja Topi huutaa. Dahlia painaa Nukan maahan ja päästää irti. Nuka hytisee. Daimoniin ei ole sattunut pahasti. Se on vain perusteellisesti nöyryytetty. Topi kömpii lattialle ja nostaa Nukan vapisten syliinsä. Topin poskilla on kyyneliä.

”Jatkossa sä pidät turpasi kiinni mun kavereista”, ärähdän. Topi nousee ja juoksee keittiöstä yläkertaan. Tino on niin ällistynyt, ettei osaa sanoa mitään.

”No”, Tino hymähtää lopulta. ”Tuon tarpeessa Topi on ollut jo pitkän aikaa, mutta kyllä mekin oltais ne handlattu.”

”Tiedän”, sanon. ”En vain kestänyt kuunnella sitä, miten Topi puhui susta.”

Tino hymyilee otettuna ja mielissään.

”Kiitti. Oot paras”, Tino sanoo.

”Säkin”, sanon ja halaan Tinoa tiukasti.



Mun kaakao on just sopivan lämmintä, kun äiti soittaa. Vastaan.

”Missä sä olet?” äiti tiukkaa.

”Tinolla. Mähän kerroin”, sanon hämilläni enkä tajua, miksi äiti kuulostaa noin vihaiselta.

”Tiedät varsin hyvin, että arkisin kotiintuloaika on kahdeksalta, ja kello on jo puoli yhdeksän!” äiti huutaa. Tiedän Tinon kuulevan, ja nöyryytys hohkaa mun poskissa. Dahlia painaa itsensä mun syliinsä. Silitän sen silkkistä päätä ja pehmeitä korvia, mutta mun olo ei helpotu.

”Sori, en tajunnut vahtia kelloa”, tiuskaisen. ”Mä tuun seuraavalla bussilla.”

”Katinkontit!” äiti tokaisee. ”Minä tulen hakemaan sinut. Me puhumme tästä kotona, nuori mies!”

Äiti katkaisee puhelun. Kihisen raivosta. Inhoan sitä, kun mulle puhutaan noin alentuvasti. Dahlia äännähtää myötätuntoisesti, ja tiedän, että sekin on vihainen meidän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Painan käteni Dahlian niskalle ja yritän rauhoittua. En halua rähjätä Tinolle.

”Vau, sun äiti ei oo hellittänyt tippaakaan”, Tino toteaa hiljaisuuteen.

”Ei”, sanon kireästi.

”Vaikka Dahliakin on asettunut ja kaikkea.”

”Se ei merkkaa äidille paskaakaan. Mua kohdellaan edelleen kuin jotain kymmenvuotiasta ja oon niin kyllästynyt siihen!”

Vaikenen, kun tajuan huutavani.

”Hei, kyllä täällä saa huutaa”, Tino sanoo ja virnistää. ”Ei me mitään muuta täällä tehdäkään. Äiti ja iskä on ystäviensä luona evakossa ja ainoa, joka täällä on vastuussa, on Tiiu, joka nukkuu pois krapulaansa.”

”En halua huutaa”, sanon. ”Tahdon uudet vanhemmat. Vaikka sun. Ne vaikuttaa rennoilta.”

”Voin kysyy, että adoptoisiko ne sut”, Tino sanoo silmät tuikkien. Hymähdän ilottomasti. ”Juo sun kaakao ennen kuin se jäähtyy.”

Tottelen, mutta lihaksia kiristävä vitutus ei anna mun nauttia juomasta. Ootan vain hiljaa väistämätöntä tuomiotani, jonka tiedän pian rysähtävän niskaani.



Hyvästelen Tinon ja menen pihalla odottavaan autoon. Dahlia menee takapenkille, ja mä sidon sen daimoneille tarkoitettuihin turvavaljaisiin. Äidin kanadanhanhidaimoni on turvattu samalla tavalla. Dahlia ei tykkää olla sidottuna, mutta liikkuvassa autossa ei ole muita vaihtoehtoja. Menen etupenkille ja kiinnitän turvavyön. Äidin suu on tiukasti mutrussa. Saarnaa ei tarvitse odottaa kauaa.

”Mikä siinä on, kun et viitsi noudattaa yksinkertaisia sääntöjä?” äiti aloittaa pauhaamisen ajaessaan pois Tinon kotipihalta.

”Unohdin ajankulun. Ei se niin vakavaa oo”, sanon ärtyneenä.

”Sinä et sitä päätä”, äiti jyrähtää. ”Niin kauan, kun asut meidän katon alla, olet sitoutunut noudattamaan meidän sääntöjämme.”

”Ne säännöt on ihan epäreiluja!” Dahlia huudahtaa takapenkiltä. Äiti näyttää pöyristyneeltä.

”Pidä daimonisi kurissa. Ei se voi tuolla tavalla huudella, kun me puhumme keskenämme”, äiti sanoo. Olisin muuten valmis nielemään äidin moitteet, mutta en kestä sitä, kun äiti alkaa morkata Dahliaa.

”Ei daimoni ole mikään lemmikki, jota täytyy kurittaa!” hermostun. ”Mitä, senkö takia Jarvin ei ikinä sano mitään, koska sä oot polkenut sen omanarvontunnon maanrakoon?”

Katson Jarviniin, mutta saan takaisin niin alentuvan katseen, että tiedän sanani tehottomiksi. Se panee vituttamaan entisestään.

”Daimonin kuuluu puhua vain omalle ihmiselleen silloin, kun olette kaksin”, äiti ojentaa. ”Kyllähän sinä sen tiedät.”

”Sun säännöt ei päde koko maailmaan.”

”Mutta ne pätee sinuun.”

Dahlia murisee. Munkin tekisi mieli. Äiti on ihan vitun epäreilu.

”Tuollainen käytös vain osoittaa, kuinka lapsi vielä olet”, äiti näpäyttää, ”ja siksi tarvitset tiukat rajat. Lupaa, ettei tällainen toistu enää.”

”Sä tässä lietsot omaa neuroottisuuttasi, kun flippaat puolesta tunnista!” tokaisen.

”Vai tolla tavalla sä puhut äidillesi”, äiti sanoo. ”Selvä. Se on viikko kotiarestia.”

Mä ja Dahlia hermostutaan ja huudetaan toistemme päälle, kun me protestoidaan äidin tukahduttavan tiukkaa kurinpitoa vastaan.

”HILJAA!” äiti huutaa meidän päälle vielä lujemmin. ”Tai saatte kävellä kotiin.”

”No, sitten mä vasta ylittäisinkin mun kotiintuloajan...”

Äiti ei ole kuulevinaan.

”Dahlia, käytöksesi ei ole hyväksyttävää, ymmärrätkö?” äiti sanoo mun daimonille. ”Vaikeutat Heikin elämää, kun puhut silloin, kun sitä ei sinulta odoteta.”

”Mun tärkein tehtävä on toimia Heikin parhaaksi, ei kuunnella tai totella sinua”, Dahlia sanoo myrkyllisesti. Äiti ei sano mitään. Luulen äidin tietävän, että Dahlialla on vahvempi tahto kuin sillä, ja se pelottaa äitiä. Se on menettämässä meistä otteensa.



Menen huoneeseeni ja paiskaan oven kiinni. Suuntaan sängylleni ja karjun turhautumistani tyynyyn. Dahlia painaa lämpimän kehonsa mua vasten. Suuttumuksenkin keskellä oon kiitollinen siitä, ettei mun tarvitse kestää tätä paskaa yksin.

”Vihaan äitiä”, kähähdän, kun nostan kasvoni saadakseni happea.

”Et vihaa”, Dahlia tietää paremmin. ”Sua vaan vituttaa, ja ihan syystä. Yritetään neuvotella muutamia sääntöjä uusiksi, kun ollaan kaikki rauhoituttu. Ei me voida elää näin.”

”Luuletko, että äiti kuuntelee?”

”Jos esität asian fiksusti ja rauhallisesti, uskon, että meillä on mahdollisuus”, Dahlia sanoo. ”Siitähän tässä on pohjimmiltaan kyse, eikö niin? Siitä, miten äitisi näkee meidät. Lapsina. No, osoitetaan sille, ettei me olla enää lapsia.”

Hengitän syvään ja käännyn, jotta saan rutistettua Dahliaa. Sen turkki tuntuu lohdulliselta mun sormissa. Dahlia nuolaisee mun poskea. Hymyilen.

”Kiitos”, sanon hiljaa ja tarkoitan sillä kaikkea, mitä me ollaan yhdessä koettu ja kestetty. Vaikka koko maailma olisi mua vastaan, tiedän aina voivani luottaa siihen, että Dahlia pitää mun puolia.



Seuraavana aamuna äiti ja isä ovat lähteneet aikaisin töihin. Me ollaan talossa yksin. Dahlia on hyvillään. Nyt sen ei tarvitse sietää äidin paheksuvia katseita.

”Mitä aineita meillä on tänään?” Dahlia kysyy. Otan esiin paperikalenterini, jonne olen jäljentänyt toisen jakson lukkarin.

”Psykaa, enkkua, matikkaa ja mantsaa”, sanon. Mua hermostuttaa ajatella iltapäivän mantsan tuntia ja Kalevia. ”Dahlia, jos Kalevi ei puhu mulle, silloin säkään et puhu Nokotalle, okei?”

”Miksi?” Dahlia kysyy kärkkäästi.

”Koska mä en halua lietsoa eripuraa niiden välillä. Jos me tahdotaan niistä meidän kavereita, niiden kummankin on tahdottava sitä, ei vain toisen.”

Dahlia ei väitä vastaan, mutta se on asiasta nyreissään. Kai se ehti jo odottaa pääsevänsä juttelemaan Nokotan kanssa. En tajua, miten Nokota voi olla kiinnostunut meistä, vaikka Kalevi ei ole. Sellainen päinvastaisuus ei ole mahdotonta, mutta on se outoa.

”Murot naamaan tai me myöhästytään!” Dahlia patistaa vilkaistuaan keittiön kelloa. Yritän olla nopea, mutta me joudutaan siltä juoksemaan bussipysäkille.



”Heikki, täällä!” Katariina viittilöi mua sohville, jonne se on säästänyt paikan mulle. Katan daimoni on kaunis, pitkäkarvainen ja laikukas valko-oranssi kissa, Paxton. Kata on vähintään yhtä sievä kuin daimoninsa. Tytöllä on suuret kauriinsilmät, tarttuva hymy ja eloisat kasvot. Meidän daimonit tervehtivät. ”Miten menee?”

”On mennyt paremminkin”, huokaan. ”Riitelin äidin kanssa eilen.”

”Taas?” Kata hämmästyy. Nyökkään. ”Vau, en tajuu, miten sun äidillä edes riittää energiaa mäkättää joka päivä.”

”Se on sen ikioma supervoima”, sanon pahantuulisesti. ”Ei puhuta siitä. Miten sulla menee?”

Kuuntelen Katan kuulumisia puolella korvalla, mutta äkkiä mun silmäkulmaan osuu jotain sinistä. Se on Kalevin olkapäällä istuva Nokota. Kalevi ei vilkaisekaan mun suuntaan. Musta tuntuu, että jätkä tekee sen täysin tietoisesti. Kalevi näyttää kireältä ja väsyneeltä. Sen ruskeat hiukset on sotkussa ja tummissa silmissä on sulkeutunut, kytevä katse. Kalevi ei kävelekään niin kuin tavallisesti. Se vaikuttaa hävinneen koko elämänsä. Rehvakkaasta itsevarmuudesta ei enää ole tietoakaan. Mitä kummaa Kaleville on tapahtunut?

”Ketä sä tiirailet?” Kata utelee, mutta Kalevi on onneksi jo jatkanut toiseen kerrokseen.

”En ketään”, sanon nopeasti ja hymyilen Katalle. ”Mitä sä ajattelit meidän kotitehtävästä?”

Katariina intoutuu selittämään. Tunnen, miten Dahlia on valpastunut nähtyään Kalevin ja Nokotan.

Niille on tapahtunut jotakin, Dahlia ajattelee.

Tiedän, vastaan. Me ollaan kumpikin yhtä huolissamme.



Mun ajatukset harhailivat koko päivän. En pysynyt keskusteluissa mukana eikä tunneista jäänyt mitään mieleen. Muutaman kerran Dahlia yrittää patistaa mua keskittymään, mutta edes daimoni ei saa mua havahtumaan takaisin nykyhetkeen. En tiedä, mikä mulla on. On vain jotenkin väsynyt ja levoton olo.

Valpastun juuri ennen mantsan tuntia. Hitto, miten kovasti mua jännittää kohdata Kalevi. Dahlia esittää huoletonta mua paremmin ja kantaa itseään ylväästi. Valun luokkaan viimeisten joukossa. Katselen ympärilleni ja mietin, onko ookoo, jos istun taas Kalevin viereen. Dahlia tekee päätöksen mun puolesta ja suuntaa itsevarmasti Kalevia ja Nokotaa kohti. Mun ei auta tehdä muuta kuin mennä perässä.

”Moi”, sanon arasti, kun istun alas. Kalevilla on kädet puuskassa. Se keikkuu tuolillaan. Jätkä vilkaisee mua välinpitämättömästi ja nyökkää. Se näyttää vähän enemmän itseltään kuin aamulla. Itsevarmuus tuntuu palautuneen jätkälle päivän aikana. Dahlia kohtaa pulpettien alla Nokotan. Niiden välinen sananvaihto on lyhyt. Nokota ei ole mielissään mun ja Dahlian sopimuksesta, sillä samassa se lennähtää ylös ja istuu pulpetin reunalle mököttäen meille kaikille. Kalevi hämmästyy niin, että se oikaisee kätensä ja tuolin jalat kolahtavat kovaäänisesti lattiaan.

”Sanoin Dahlialle, ettei se saa puhua Nokotalle”, sanon hermostuksissani. Kalevi katsoo mua varuillaan. Katse vaatii selitystä. ”Koska mun mielestä se ei oo reilua, ellet sä tahdo sitä myös.”

”Okei”, Kalevi sanoo. Sen ääni on niin kylmä ja piittaamaton, että mä sävähdän. En edes tiedä, miksi se tuntuu niin pahalta.

”Haluutko, että siirryn?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. Kalevi aivan räiskyy vihamielisyyttä mua kohtaan. En tiedä, minkä takia. En oo mielestäni tehnyt sille mitään. Mikä siinä eilisessä sai Kalevin niin pahasti raiteiltaan, ettei me voida enää puhuakaan?

”Joo”, Kalevi tokaisee. Nostan laukkuni ja siirryn takimmaiseen pulpettiin. Nieleskelen itkua. Toivoin selvästi ihan liikoja, ja nyt se kostautuu. Mua hävettää se, että oon näin vitun herkkä. Kumarrun muka kaivamaan laukkuani, mutta oikeasti painan kasvoni hetkeksi Dahlian kaulaan, jotta saan kerättyä itseni. Julkisesti pillittäminen ei todellakaan ole vaihtoehto.

”Sä et ole tehnyt mitään väärää”, Dahlia kuiskaa ja nuolaisee mun korvaa. ”Kaikki hyvin, sun ei tarvitse hävetä mistään syystä.”

Nyökkään ja suoristaudun. Dahlia on oikeassa. Syy ei ole mun. Kalevilla ja Nokotalla on meneillään jotain, millä ei oo mitään tekemistä meidän kanssa.



Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Sokru, tää on edelleen aivan ihana! ❤️ Voitaisko saada jatkoa sitten kun sua inspiroi? On jo ikävä poikia ja heidän daimoneitaan. Ei nyt irtoa kännykällä mitään järkevämpää kommenttia, mutta päädyin lukemaan tän pitkästä aikaa stalkkerinappulan takia ja tykkäsin edelleen hurjasti, joten piti tulla huhuilemaan jatkon toivossa. :D


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Kysynpä taas että voisko saada jatkoa. ❤️❤️❤️ Aina kun nään tän stalkkerinappulan takaa niin mietin että oispa ihanaa!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.