Kirjoittaja Aihe: Encanto: Sateenseisauttajat (S, Pepa + muita, oneshot)  (Luettu 1282 kertaa)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 599
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Sateenseisauttajat
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Encanto
Characters: Pepa Madrigal perheineen
Pairing: Félix Madrigal/Pepa Madrigal
Genre: Hurt/comfort, platoninen perhefluff
Rating: S
Disclaimer: Encanto hahmoineen kuuluu Disneylle. Tämä fici on kirjoitettu ilman rahallista korvausta tai mitään muutakaan hyvitystä.
Summary: Pepan surun aiheuttama rankkasade piinaa Encantoa, ja asialle olisi hyvä tehdä jotain, sekä Encanton että Pepan itsensäkin takia.

A/N: Sen yhden Encanto-ficceröiseni jälkeen on jäänyt halu kirjoittaa leffan hahmoista enemmänkin, ja Luonnonilmiöistä-haaste sitten tarjosi inspiraatiota ja hyvän tilaisuuden uudelle ficille. Kirjoittamisen kanssa tosin on takunnut ihan huolella. Ihan alkujaan olin suunnitellut kirjoittavani tämän valmiiksi ihan viimeistään toukokuussa 2022, mutta noh, ei se ihan niin mennyt. Ei lähellekään. Lisäksi tästä tuli yli tuplasti sen mitä olin alun perin ajatellut. Musta tuntuu, että mun ficit aina venyy, jos mä vähääkään kuvittelen, kuinka pitkiä niistä ehkä tulee XD

Tämän fici sijoittuu noin viisi vuotta ennen leffan tapahtumia (minkä voinee helposti päätelläkin), aikaan jolloin Pepa vielä odotti Antoniota. En tiedä, miten laajasti Pepa pystyisi kyvyllään säähän vaikuttamaan canonin mukaan, mutta fici on fici ihan syystäkin, canon kyllä taipuu tahtooni jos on tarvetta (niin kuin kaikki logiikkakin) :D

Mukana haasteissa Luonnonilmiöistä II (ilmiönä vesisade) sekä Multifandom V.



Sateenseisauttajat


Encantossa oli satanut kaatamalla yötä päivää jo miltei kolmen viikon ajan. Vesi oli saanut kadut tulvimaan ja muuttanut pellot upottaviksi mutakentiksi. Ihmiset olivat lukittautuneet koteihinsa ja kävivät ulkona vain välttämättömistä syistä. Koko kylä oli hiljentynyt ja enää pelkkä varjo entisestä loistostaan.

Sade oli saanut alkunsa silloin, kun Félix oli lähtenyt Encantosta. Hän oli saanut tiedon kaukana asuvan tätinsä sairastumisesta ja tunnollisena veljenpoikana aikoi tietenkin huolehtia tästä ja tämän talosta. Hän matkusti tädin luo yksin, vaikka Pepa oli vaatimalla vaatinut pääsevänsä miehensä mukaan. Matka oli kuitenkin pitkä ja Pepa melkein viimeisimmillään raskaana, joten ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi lähtenyt kotikylästä. ”Ei tosin sinua ja ailahtelevaa mieltäsi voisi edes päästää minnekään”, oli perheen matriarkka Alma Madrigal todennut. ”Aiheuttaisit kuitenkin vain myrskyjä ja juna suistuisi raiteiltaan.”

Niinpä Pepa oli joutunut jäämään kotiin Félixin lähtiessä, ja pettymys ja ikävä hänen sisällään olivat kutsuneet mustat sadepilvet Encanton ylle. Ne väistyisivät mitä ilmeisimmin vasta kun Félix palaisi kotiin, eikä kukaan tiennyt, kuinka monta päivää siihen vielä olisi. Liian monta, tuntui olevan lähes jokaisen mielipide, koko kylä varmaan ehtisi hukkua sitä ennen.

”Pepa-kulta, piristyhän nyt”, Alma sanoi tyttärelleen joka päivä. ”Félixillä ei ole mitään hätää, mutta jos et saa tuota sadetta pian hallintaan, meillä on!”

”Minähän yritänkin!” Pepa huusi takaisin. Oli kuitenkin vaikea hallita sisällään vellovaa surua, huolta ja ikävää, varsinkin kun poissa oli juuri se, joka parhaiten auttoi häntä tunteidensa käsittelyssä, eikä viimeisimmillään oleva raskaus hormonimyrskyineen auttanut asiaa – päinvastoin.

Kahdentenakymmenentenä päivänä, kun taivaalta oli alkanut sataa veden lisäksi rakeitakin, Luisa palasi kotiin mutaisena ja läpimärkänä. Hän oli ollut korjaamassa mutavyöryjen torjumiseksi rakennettuja esteitä, ja vaikka työ ei hänen voimillaan ollutkaan liian raskasta, oli se hänestä yhtä epämiellyttävää kuin kenestä tahansa muustakin. Hänen ihmeensä ei suojannut kastumiselta ja kylmettymiseltä.

”Täytyy tehdä jotain, että tämä saadaan loppumaan”, hän puhisi Isabelalle, johon törmäsi matkalla kylpyhuoneeseen.

”Meidänkö? Mitä me voidaan muka tehdä?” Isabela kysyi.

”Jotain! Mitä tahansa!”

Toisessa huoneessa ollut Dolores kuuli tietenkin serkkujensa välisen lyhyen sananvaihdon, ja Luisan pestessä kylpyhuoneessa mutaa pois hiuksistaan hän keräsi Mirabelin ja Camilon mukaansa ja meni itsekin puhumaan Isabelan kanssa, aiheena tietenkin Pepa ja pitkään jatkunut sade.

”Kuulen joka yö, miten äiti itkee isän perään”, hän kertoi muille. ”Paitsi ikävöi on myös huolissaan tästä. Lisäksi hän pelkää, että vauvalle ehtii vielä sattua jotain, ja on sitä mieltä, ettei kukaan ymmärrä häntä ja hänen huoliaan.”

”Voi raukkaa”, Isabela surkutteli. ”Mutta mä kyllä ymmärrän häntä! On suorastaan julmaa joutua eroon jostakusta tärkeästä niin pitkäksi aikaa.”

”Eihän sellainen helppoa ole”, Doloreskin sanoi. ”Eikä isäkään ehkä olisi edes lähtenyt, jos olisi tiennyt, miten paljon se äitiin yhä vaikuttaa. Se varmaankin ajatteli, että kaikki olisi hyvin viimeistään parissa päivässä.”

”Onhan meilläkin isää ikävä”, Camilo sanoi. ”Mutta äiti ei pärjää ilman sitä! Huomaahan sen tästä sateestakin. Isä on aina ollut se, joka saa äidin aiheuttamat myrskyt kuriin.”

”Kai joku muukin siihen pystyy?” Mirabel puoliksi kysyi, puoliksi totesi, eikä siihen kukaan osannut suoraan mitään vastatakaan.

Mutta kuka? Lapset hiljentyivät kaikki miettimään, kuka voisi täyttää Félixin roolin sen aikaa, kun tämä itse oli poissa. Pakkohan jonkun muunkin olisi osata piristää Pepaa niin, että kylää piiskaava sade laantuisi viimein. Ei kai tilanne tällaisenakaan voisi enää jatkua.

”Voisikohan meidän äiti auttaa?” Mirabel ehdotti jonkin ajan kuluttua. ”Sen ruoathan parantavat mitä vain.”

”Ei voi, kuulin hänen puhuvan siitä itsekin”, Dolores sanoi itsekin surullisena. ”Hänen ruoistaan ei ole apua surulliselle mielelle.”

”Eikä kyllä tunnu olevan abuelan puheillakaan”, Isabela huomautti. ”Sade on jatkunut tällaisena tíon lähdöstä alkaen. Ei tía käskemällä piristy.”

”No ei, mutta mitä jos me keksittäisiin jotain, mikä piristäisi äitiä?” Camilo mietti. ”Otettaisiin kaikki yhdessä isän työ vastuullemme siksi aikaa, kun hän on poissa.”

”Joo!” Mirabel innostui. ”Ja kun tía huomaa, miten paljon me välitetään hänestä, hänen surunsa varmasti helpottaa.”

”Sitten hän ei ainakaan voisi väittää, etteikö kukaan ymmärtäisi häntä!” Isabela lisäsi hymyillen. Hän oli iloinen siitä, että he olivat saaneet niin hyvän idean Pepan piristämiseksi. Vielä kun he kaikki keksisivät, miten sen käytännössä toteuttaisivat. ”Hmmm… Tía pitää kukista. Mä voisin loihtia hänen huoneeseensa oikean kukkaloiston! Dolores, tiedätkö mikä on tían lempikukka?”

”Tykkäsiköhän äiti, jos mä muuttuisin isäksi?” Camilo pohti ääneen. ”Eka ajattelin, että se saisi hänet vain itkemään kahta kauheammin, mutta mitä jos se tekisikin hänet iloiseksi?”

”Niin, hänhän ei ole nähnyt tíoa pitkään aikaan. Se voisi helpottaa ikävää”, Mirabel sanoi. ”Mua ainakin lohdutti se, kun muutuit isäksi silloin kerran kun eksyttiin metsään ja alkoi tulla pimeää.”

”Äääh, eihän se nyt mitään ollut”, Camilo mutisi. Hänestä oli vähän kiusallista, että Mirabel muisteli ääneen moista pari vuotta vanhaa juttua.

”Mitähän minä keksisin?” Dolores mietti. Hän ei uskonut ihmeestään olevan apua äidin piristämiseen, toisin kuin vaikkapa Isabelan kukilla.

Vaikka suunnitelmasta puuttuikin vielä joitakin käytännön yksityiskohtia, he päättivät pitää siitä kiinni. Jokainen varmasti keksisi omien kykyjensä ja osaamisensa mukaan jotain, millä piristää Pepaa. He löivät yhdessä kättä sopimuksen merkiksi, ja Mirabel lähti etsimään Luisaa kertoakseen tällekin siitä, mitä he muut olivat päättäneet.


**


Heti seuraavana päivänä lapset aloittivat yhteisen suunnitelmansa toteuttamisen. Isabela, joka oli paitsi vanhin myös heti tiennyt, mitä aikoisi tehdä, oli ensimmäisenä vuorossa. Hän loihti Pepan huoneeseen ja sen edustalle paljon kukkia, aloitti sirosta viehkeästä köynnöksestä, joka kasvoi kuin hiipien ikkunasta sisään, jatkoi lattian peittävällä pehmeällä kedolla ja katon rajassa kasvavilla oksilla, joista leijaili alas terälehtiä kuin hentoja, hyväntuoksuisia vesipisaroita.

”Auringonkukkia?” Pepa sanoi ihmeissään ja kosketti varovasti yhtä seinän vierustalla kasvavista suurista kukista.

”Juuri niin”, Isabela vastasi ja nostatti lattiasta vielä yhden lisää. ”Niin suuria ja kauniita, kuin rivi pieniä aurinkoja! Niistähän sinä pidät. Ja katso miten kauniisti ne sointuvat mekkoosikin!”

Pepa laski katseensa alas hehkuvankeltaisiin helmoihinsa, ja Isabela oli näkevinään pienen hymynpoikasen tämän kasvoilla.

”Niin… Félix osti tämän mekon minulle”, Pepa sanoi yhä hymyillen. Sitten hän huokaisi syvään, ja ilme hänen kasvoillaan vaihtui takaisin siihen lohduttomaan suruun, joka oli varjostanut hänen kasvojaan jo kahden viikon ajan.

Ikkunasta ulos vilkaistessa Isabelasta kuitenkin vaikutti siltä, että sade olisi heikentynyt aavistuksen verran. Rakeita hän ei ainakaan enää nähnyt.


**


Illalla Pepa istui yksin huoneessaan Isabelan loitsimien kukkien ympäröimänä, virkkasi nuttua kohta syntyvälle uudelle perheenjäsenelle ja yritti ajatella poutasäätä. Hänen oma olonsa ei kuitenkaan tuntunut juuri yhtään aurinkoiselta, ja hänen päänsä yläpuolella leijailikin sankka sadepilvi, hyvin samanlainen kuin ne, jotka olivat piesseet Encantoa jo kahden viikon ajan.

”Mi vida, Pepita kukkaseni, miksi oikein itket?”

Äkilliset sanat saivat Pepan hätkähtämään, sillä hän ei ollut kuullut kenenkään tulleen huoneeseen. Hän nosti katseensa käsitöistään ja suuntasi sen ovelle.

”Fé-Félix?”

Pepan oli hieraistava kyyneleisiä silmiään, sillä hän ajatteli näkevänsä harhoja. Félixin hahmo kuitenkin todella seisoi hänen edessään vähän matkan päässä.

”Minä se vain olen, mamá.” Camilo muuntautui takaisin omaksi itsekseen ja astui lähemmäs äitiään. ”En voi tuoda isää sun luokse, vaikka haluaisinkin, mutta ajattelin, että jos voisit edes nähdä hänet…”

”Voi Camilo”, Pepa sanoi ja veti poikansa halaukseen. Camilo ei vetäytynyt pois tämän syleilystä, vaikka kylmät vesipisarat ropisivatkin hänenkin päällensä. ”Ei sinun tarvitse muuttua isäksesi takiani. Ilahdutat minua tarpeeksi ihan omana itsenäsikin.”

Pepa rutisti Camiloa entistäkin tiukemmin, niin että tämä ihan inahti kivusta muttei siltikään kiemurrellut itseään irti. Hänen päänsä yläpuolella olevasta sadepilvestä putoilevat pisarat alkoivat hiljalleen harventua ja lopulta lakkasivat kokonaan, vaikka ulkona satoikin yhä kaatamalla.

”Vaikka oli minusta kyllä ihana nähdä Félixkin taas pitkästä aikaa.”

Camilo hymyili äitinsä halauksessa ja päätti muuttua isänsä näköiseksi uudestaankin.


**


Seuraavana aamuna Luisa heräsi jo varhain, ennen ketään muuta. Sade oli yön aikana jatkanut tuhojaan, ja niinpä Luisa oli heti aamusta raivaamassa sivuun talon katolle ja pihamaalle puista pudonneet oksat, lapioimassa mudan pois sekä pystyttämässä uudestaan kaatuneet aidat ja esteet. Teoillaan hän auttoi koko perhettään, kuten aina, vaikka mielessään hän ajatteli nimenomaan tía Pepaa. Hän olisi mielellään tehnyt jotain erityistä tätinsä hyväksi ja ilahduttamiseksi, niin kuin siskojen ja serkkujen idea oli ollut, muttei tiennyt, mitä se voisi olla. Ei hänellä sellaisia erityistaitoja ollut, joten hän teki vain sen, minkä parhaiten osasi. Myös silloin, kun ei saanut teoistaan erillistä kiitosta.

”Luisa, onko sulla kiire?”

Myöhemmin, kun casitassa oli jo enemmän elämää ja Luisakin oli palannut aamuiselta uurastukseltaan, Mirabel lähestyi siskoaan pyynnön kera.

”Kyllä mä aina löydän siskolleni aikaa”, Luisa vastasi hymyillen. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa kuiviin vaatteisiin ja levähtääkin hetkisen, ja vaikkei olisikaan, hän olisi silti vastannut samalla tavalla.

”Voisitko auttaa mua siirtämään pianon yläkertaan?”

”Tietysti voin, mutta miksi sä niin haluat tehdä?”

”No kun mulla ei ole mitään ihmettä tai erityistaitoa, niin ajattelin, että voisin soittaa ja laulaa tíalle.” Mirabel puhui hiljaa ja jopa melkein häpeillen, aivan kuin hänen ihmeensä puuttumisessa ja piristysideassaan olisi jotain noloa tai huonoa.

”Sehän on hyvä idea.”

”Oletko oikeasti sitä mieltä?”

”Totta kai olen.”

Niinpä Luisa kantoi pianon yläkertaan ja pikkusiskonsakin siinä samalla. Mirabel istui pianon päällä eikä voinut olla nauramatta, kun he kiisivät portaita ylös ja toisen kerroksen parvekemaista käytävää aina Pepan huoneen ovelle asti. Matkalla hän mietti, pitäisiköhän tíakin sellaisesta matkustamisesta yhtä paljon kuin hän, mutta ehkä tämä oli jo vähän liian vanha sellaiseen.

”Tía Pepa!” Mirabel koputti tätinsä huoneen ovea. ”Saanko tulla sisään?”

”Tule vain”, kuului ääni oven takaa. Pepa kuulosti edelleen melkoisen vaisulta, mikä tuntui ikävänä muljahduksena sekä Mirabelin että Luisan sisällä.

”Luisakin on täällä”, Mirabel kertoi oven avatessaan.

”Huomenta vain teille molemmille”, Pepa toivotti yrittäen kuulostaa iloisemmalta kuin oikeasti oli. Alakuloisuus ja suru kuitenkin huokuivat hänen huolittelemattomasta olemuksestaan, vaikka sadepilveä ei enää keikkunutkaan hänen päänsä yläpuolella.  ”Mikäs teidät saa käymään tätinne luona heti aamusta?”

”Mä haluaisin laulaa sulle”, Mirabel vastasi.

”Ja minä myös”, Luisa sanoi. Ei hän ollut sitä etukäteen suunnitellut, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui hyvältä idealta. Kaipa hänkin voisi tehdä jotain erityistä nimenomaan tätinsä hyväksi, vaikka kunnia tästä ideasta kuuluikin hänen siskolleen. ”Tai… voin mäkin säestää pianolla.”

”Kiitos”, Mirabel kuiskasi Luisalle. Hänen olisi huomattavasti helpompi laulaa, jos ei tarvinnut keskittyä pianon koskettimiin samalla. Ei hän ollut mikään mestarisoittaja muutenkaan.

”Sepä kaunis ajatus”, Pepa vastasi sisarentyttärilleen. ”Kuuntelen mielelläni.”

Niinpä Luisa istahti pianon eteen, ja hänen sormensa alkoivat tanssahdella koskettimilla sävelmää luoden. Mirabel lauloi laulua, jonka oli oppinut nimenomaan Pepalta, silloin kun hän ja Camilo olivat olleet pienempiä ja asuneet molemmat casitan lastenhuoneessa. Laulu kertoi kapybarasta, joka oli eksynyt metsään ja siksi surullinen, kunnes se sitten joka säkeistössä yksitellen löysi kaikki ystävänsä ja perheenjäsenensä ja lopulta nukahti onnellisena äitinsä viereen. Mirabel toivoi, että Pepallekin kävisi niin kuin laulun kapybaralle, että tämä huomaisi perheensä olevan lähellään ja tulisi iloisemmaksi, vaikka tío Félix ei ollutkaan vielä palannut takaisin kotiin. Kun hän näki hymyn tädin kasvoilla, hän ajatteli, että ehkä he olivat onnistuneet tehtävässään edes vähän.

Useamman laulun jälkeen Mirabel ja Luisa viimeinen poistuivat huoneesta, ja toisen kerroksen käytävälle päästyään katsahtivat kuin yhteisestä kehotuksesta ylös taivaalle. Vettä satoi yhä, ja tuuli riepotteli katon takaa pilkistävien puiden oksia, mutta taivas ei näyttänyt enää niin synkältä kuin silloin, kun Luisa oli uurastanut casitan ja koko perheensä eteen. Muutos säässä oli yhtä selvä kuin se lämmin, kiitollinen hymy, jonka heidän laulunsa olivat loihtineet Pepan kasvoille.


**


Vaikka sade jatkuikin yhä lasten piristysyrityksistä huolimatta, ei voinut sanoa, että ne olisivat olleet turhia. Jokainen teko oli saanut Pepan ilahtumaan ja hieman paremmalle tuulelle, mikä tietysti oli tärkeintä, mutta myös säätila oli muuttunut. Enää sadevesi ei huuhtonut mutaa alas vuorilta kylään, ja vaikka taivas oli yhä harmaa, sen sävy oli selvästi aiempaa vaaleampi. Mutta edelleen koko Encanto odotti dramaattisempaa muutosta tilanteeseen – eli käytännössä sitä, että Félix palaisi kotiin.

Dolores oli hänen ja muiden lasten päättämästä suunnitelmasta lähtien yrittänyt piristää äitiään pienillä teoilla (niin kuin kaikki muutkin heistä), vaikka hän koko ajan toivoikin, että olisi voinut tehdä vieläkin enemmän. Jos hän vain voisikin tuoda isän takaisin kotiin, tai kelata aikaa eteenpäin tämän paluun ajankohtaan… Tai jos hän vain edes tietäisi, milloin isä olisi palaisi heidän luokseen.

Paria päivää myöhemmin Dolores istui yksin keittiössä ja kuunteli kylän ääniä. Sade ropisi, tuuli ulvoi ja ihmiset valittivat, ikävöivät poutasäätä. Kaikkia niitä ääniä Dolores oli jo kuunnellut päivät pääksytysten, ja koska hän kaipasi vähän vaihtelua, hän päätti kokeilla virittää kuulonsa niin kauas kuin vain mahdollista. Äidin säänmuokkauskyvyt eivät ulottuneet Encantoa pidemmälle, mutta hän kyllä kuulisi sitäkin kauemmas, jos vain oikein yrittäisi.

Jonkin aikaa Dolores keskittyi kuuntelemaan Encantoa ympäröivien metsien ja vuoriston ääniä, kunnes hän sitten yritti kuulla vielä kauemmas, ja kauemmas, ja kauemmas, kunnes…

Ihmeestään huolimatta Doloresin oli ensin vaikea uskoa korviaan. Oliko hän varmasti kuullut oikein? Hän sulki silmänsä ja pinnisti keskittymiskykynsä äärimmilleen. Ja kyllä. Hän oli varma, ettei ollut erehtynyt.

”Äiti!”

Dolores ponkaisi ylös tuolistaan ja lähti kiireenvilkkaa Pepan huonetta kohti. Yleensä hän yritti olla kertomasta eteenpäin kuulemiaan asioita (vaihtelevalla menestyksellä), mutta juuri kuulemaansa hän ei mitenkään voinut pitää vain itsellään.

”Äiti, äiti!” Dolores nykäisi oven auki ja sai tuolissa istuvan, taas uutta vauvannuttua virkkaavan Pepan hätkähtämään. ”Sä et usko tätä!”

”Mikä nyt, Dolores?” Pepa kysyi. ”Mitä en usko?”

”Isä – mä kuulin juuri isän äänen!”

Pepa nousi seisomaan. Käsityö melkein putosi hänen käsistään.

”Oikeasti? Oletko varma?”

”Aivan varma!” Doloresin ääni hieman kiihtyi, mikä oli hänelle harvinaista. ”En kuullut sitä kovin hyvin, koska hän on varmasti vielä aika kaukana, mutta ei epäilystäkään! Se oli isän ääni, ja hän on tulossa kotiin!”

Pepa oli hetken ajan täysin ilmeetön, mutta sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Keskeneräinen nuttu tipahti nyt hänen otteestaan, kun hän kiirehti vetämään Doloresin syleilyynsä. Halausote oli tiukka, kuin Pepa ei koskaan haluaisi päästää irti tyttärestään.

”Mikä ihana uutinen”, Pepa kuiskasi. ”Kiitos, kun kerroit. Nyt minulla on jotain, mitä odottaa.”

Koko ajanhan hän toki oli odottanut miehensä kotiinpaluuta, mutta nyt, kun tiesi ajankohdan olevan lähellä, odotus tuntui huomattavasti merkityksellisemmältä.

”Mä menen kertomaan muillekin”, Dolores sanoi sitten, kun hänen äitinsä viimein höllensi halausotettaan.

”Mennään molemmat”, Pepa sanoi. ”Haluan, että koko Encanto saa tietää!”

Ja kun he astuivat yhdessä toisen kerroksen parvekemaiselle käytävälle, Doloreskin näki selvääkin selvemmin sen, mitä Pepa tunsi. Sade oli lakannut lähes kokonaan, ja harmaa pilviverho repeili päästäen yksittäisiä auringonsäteitä lävitseen. Oli ihan nostettava käsi silmien suojaksi.

”Veikkaan, että koko Encanto tietää jo”, Dolores totesi naurahtaen. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut mitään Pepan suoranaisen säteilyn rinnalla.
« Viimeksi muokattu: 18.03.2023 10:22:14 kirjoittanut Larjus »
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Vs: Encanto: Sateenseisauttajat (S, Pepa + muita, oneshot)
« Vastaus #1 : 14.03.2023 21:48:20 »
Siitä on jo vähän aikaa kun oon katsonut Encanton, joten piti piipahtaa fandomwikin puolella varmistamassa, mikä oli kenenkin nimi ja erityistaito/ihme, ennen kuin sukelsin kunnolla tämän rankkasateisen fikin pariin. :D Ihana toteutus Luonnonilmiöhaasteeseen! Tätä lukiessa todella tunsi sateen ja mudan ja sitä kautta Pepan murheen. Toisaalta ihanasti tässä tunki ruudusta läpi myös runsas kukkaloisto (ah, se Isabelan ihme on kyllä kätevä elävän sisustustamisen kannalta! Tosin muistan leffaa katsellessani ajatelleeni, että eeehhh miten turha kyky moneen muuhun verrattuna x)). Tarkkaa ja aistikasta kuvausta läpi fikin, tykkäsin siitä kovasti.

Sen sijaan en tykännyt vastuuntuntoisen Félixin ratkaisusta jättää viimeisillään raskaana (ja varmasti kunnon raskaushormoneissa) oleva tunneherkkä vaimonsa hukuttamaan kotikylä veteen. Félix!! Tarkistaisit vielä kertaalleen prioriteettisi (toivovat veden alle uhkaavasti jäävät kyläläiset). ;D Mutta eihän sitä kunnon draamaa saisi aikaan ilman vaikeita ja vääriä valintoja!

Musta oli herttaista, kuinka Madrigalin suvun nuoriso kehitteli yhdessä suunnitelmaa Pepan piristämiseksi, ja kuinka heistä moni pääsi hyödyntämään siinä hommassa kykyjään. Ekstrapisteet laulavalle Mirabelille, kyllä kaunis laulu on taito jota ei suinkaan kaikilla ole! Aivan eniten innostuin kyllä Camilon pläänistä muuttua isäkseen! Kun siitä tuli puhe, käväisin vikkelään tarkistamassa fikin ikärajan, että voisiko olla kuinka pitkälle vietyä fyysistä lohtua tiedossa! Mutta eiiii ollut sellaista, enkä tiedä kuinka pettynyt tässä kehtaisin olla, heh! :') Vakavasti puhuen, mielenkiinnolla odotin, kuinka pitkään Camilo uskottelisi olevansa isänsä, ja kohtaisiko Pepa jossain välissä jopa kaksikin Félixiä, mutta ei sentään. Musta oli empaattista, että Camilo paljasti heti kuka oikeasti oli, ja että Pepalle oli silti miehensä näkemisestä iloa - ja että Camilo tuo hänelle iloa myös omana itsenään. <3

Herttaista myös että Dolores saattoi vinkata äidilleen reilusti etukäteen, että nyt Félix on palaamassa takaisin kotiin. Odottavan aika on aina pitkä, mutta on kiva saada odotukselle konkreettisempi päätepiste. Ja joo, ihan varmasti koko Encanto huomaa, milloin Félix on tulossa takaisin, ei tarvitse erikseen kuulutella. :'D Tätä fikkiä lukiessa tuli mieleen, että toivottavasti Pepa ja Félix eivät ikinä koskaan lopullisesti eroa, koska eihän kylä selviytyisi siitä mitenkään! ;D

Tää oli tosi ihana ja tunteikas lukukokemus! Tässä oli mahtavasti samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja eläväistä perhemeininkiä kuin itse leffassakin! Ja hei, pitää vielä nyökytellä sun alkusanoille, koska tää jos mikä oli tosi samaistuttavasti todettu:
Lainaus
Musta tuntuu, että mun ficit aina venyy, jos mä vähääkään kuvittelen, kuinka pitkiä niistä ehkä tulee XD
Haha, ei voi todellakaan fikkien pituutta etukäteen määrittää! :P

Kiitos kovasti tästä! (:
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 599
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Encanto: Sateenseisauttajat (S, Pepa + muita, oneshot)
« Vastaus #2 : 08.04.2023 21:38:18 »
Sisilja: Luonnonilmiöhaaste tuntui suorastaan vaativan Encanto-ficiä, joten pakko oli kirjoittaa. Ihana kuulla, että tykkäsit toteutuksesta ja muutenkin! Paitsi siitä Félixin päätöksestä 😅 Se joo ei tietystä näkökulmasta katsottuna ole hyvä, mutta vähän ajattelin niin, ettei sillä tädillä Félixin lisäksi oikein ole ketään muuta, joka olisi voinut auttaa, ja Félix tietty aatellut ettei Pepalla oman perheensä parissa ole mitään hätää. Vaikka sitten tavallaan olikin. Ja niinhän se tosiaan on, ettei kunnon draamaa saa aikaiseksi ilman vaikeita valintoja - ja joskus vääriäkin.

Oli kiva miettiä, että juuri lapset yhdessä keksisivät jotain Pepan piristämiseksi ja sateen seisauttamiseksi (tai ainakin sen yrittämiseksi). Yritin saada mukaan myös lasten ihmeitä, koska ajattelin, että he varmasti yrittäisivät hyödyntää niitä, ainakin osa heistä. Ja Mirabel tietysti keksimässä jotain omaa, kun ei ihmettä ole. Mutta laulaminen on taito sekin.

Lainaus
Aivan eniten innostuin kyllä Camilon pläänistä muuttua isäkseen! Kun siitä tuli puhe, käväisin vikkelään tarkistamassa fikin ikärajan, että voisiko olla kuinka pitkälle vietyä fyysistä lohtua tiedossa! Mutta eiiii ollut sellaista, enkä tiedä kuinka pettynyt tässä kehtaisin olla, heh! :')
Noh noh 😅😅 Jos joku sellaisen ficin kirjoittaa, niin enpä usko että se minä olisin. Mulla on kyllä ollut mielessä korkean ikärajan teksti liittyen Camilon muodonmuutoskykyyn, mutta se ei kyllä olisi mikään insestifici (vaikka kyllä muuten vähän kyseenalainen). Toivottavasti et nyt kuitenkaan kovin pettynyt ollut, että tässä oli ihan viaton ja puhtoinen meininki koko ajan.

Lainaus
Tätä fikkiä lukiessa tuli mieleen, että toivottavasti Pepa ja Félix eivät ikinä koskaan lopullisesti eroa, koska eihän kylä selviytyisi siitä mitenkään! ;D
Se on kyllä totta :D He toisaalta vaikuttavat niin onnelliselta ja toisiinsa rakastuneelta parilta, että kai sitä voi luottaa siihen, että pysyvät aina yhdessä. Ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin kuin kunnon Disney-parin kuuluukin.

Kiitos itsellesi tosi paljon ihanasta kommentista ♥
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中