Fiorella, olipa kiva lukea ajatuksiesi toisesta osasta! Ajatus tuosta tavaran määrästä ja sen arvosta on kyllä karuudessaan kurja, mutta onneksi sieltä löytyy usein aina jokin pieni kultahippunen, jolla on löytäjälleen arvoa

Kiitos kovasti kommentistasi! Ihanaa, että seuraat mukana ♥
Vuorna, hyvä kuulla, että myös tällainen nykyaikainen, realistisempi tunnelma sopi tähän tekstiin hyvin! Ymmärrän hyvin ajatuksesi prologimaisuudesta, sillä tässä vielä ikään kuin lämmitellään mysteerin äärellä (niin ristiriitaista kuin se onkin, kun ollaan jo puolivälissä tarinaa

). Oli kiva lukea pohdintojasi tekstistä ja millaisia johtolankoja sieltä löysit! Ilahduin hurjasti kommentistasi, kiitos siitä! ♥
marieophelia, kiitos kovasti kommentistasi! ♥ Oli kiva kuulla, että tavoitin tuon asunnon tyhjentämisen tunnelman. Se on edelleen elävästi mielessä omien isovanhempien jäljiltä, joten hienoa, että onnistuin jäljentämään sen paperille

Heh, minäkin olisin voinut ottaa isotätien kaapeista Marimekon paitoja vaikka millä mitalla, mutta ne olivat niin isoja, että ne olisivat saattaneet odottaa eläkepäiviin asti ennen kuin olisivat sopineet

Mutta kivaa, että otit mekkoja talteen! Ainakin niitä on kiva katsella, jos ei muuten

Kivaa, että osan loppu onnistui jättämään vähän hyytävän tunteen!
K/H: No niin, kolmas osa! Tässä mainittu kamera, Rolleiflex, näyttää
tältä (linkki vie Wikipediaan). Otin samankaltaisen, mutta japanilaisen version Yashicaflexin, isoisän tavaroista talteen, jota sain nyt käyttää ns. tutkimusmateriaalina tätä osaa varten

Lempeää pääsiäissunnuntaita!
III
1944
Karl Martin pitelee Rolleiflexiä kaksin käsin kävellessään polkua pitkin kohti järveä. Kamera oli kallis ostos, mutta äiti halusi ostaa hänelle jotain erityistä täysi-ikäisyyden saavuttamisen kunniaksi, kun Karl Martin palasi lomille rintamalta. Hän on harjoitellut kuvien ottamista viime päivät ja käynyt jo kehittämässä ensimmäisen rullansa lähikylän valokuvaamossa. Kuvat eivät ole aivan kelvottomia, mutta valotuksen säätäminen oikein vaatii enemmän harjoittelua.
Jokainen askel lähemmäs järveä ja sen luolia saa hänen vatsanpohjansa kouristelemaan jännityksestä. He ovat tunteneet toisensa jo niin kauan, hän ja Viento. Yli kymmenen vuotta. Mutta vaikka heidän ystävyytensä on jättänyt polttomerkin kaltaisen pysyvän jäljen Karl Martiniin, vedenhaltijan elämässä solmittu suhde on vain hätäinen sekunti pitkässä ajanjaksossa. Ei ole mitään takuuta siitä, että Viento luottaa häneen riittävästi suostuakseen hänen pyyntöönsä valokuvasta.
Järven pinta väreilee tuulenpuuskissa. Taivas on täynnä pilviä, ja vesi näyttää tummalta ja uhkaavalta. Viento rakastaa myrskyjä.
Ehkä hän on tänään hyvällä tuulella, Karl Martin miettii astuessaan veteen. Rintamalla syntynyt solmu alkaa heti hellittää, kun vesi loiskuu saappaanvarsia vasten. Luolan pimeydessä on helpompi hengittää.
Päästessään alttarille, sille laakealle kivelle, joka oli pienenä näyttänyt valtavalta, Karl Martin istuu alas ja odottaa. Hän leikittelee kaksisilmäisellä kamerallaan, laskee sen syliinsä ja katselee luolaa etsimen kautta. Hän yrittää virittää asetukset mahdollisimman kohdilleen, mikä on hämärässä luolassa pilvisenä päivänä vaikeaa, ja nappaa muutaman kuvan väreilevästä vedestä ja sen muokkaamasta kivestä.
Sitten hän kuulee sen: Viennon vedenlaulun. Se on kuplivaa, heleää ja niin kaunista, että jos Karl Martin ei olisi oppinut tuntemaan Vientoa jo pienenä poikana, hän olisi nyt uinut veteen vedenhaltijaa etsimään ja hukkunut.
Karl Martin sulkee etsimen ja asettaa kameran viereensä odottamaan. Pian Viento ui luolan suulle. Hänen ruskeat, pitkät hiuksensa kohoavat pintaan ensimmäisenä, sitten muu keho. Karl Martin pidättää henkeään, niin kuin aina, kunnes Viento lausuu ensimmäiset sanat. Vedenhaltijan terävät kasvonpiirteet ja tarkat, vedenvihreät silmät lumoavat hänet joka kerta.
”Olet ollut poissa niin pitkään.”
Kupliva, heleä laulu muuttuu syväksi ja matalaksi ääneksi vedenpinnan yläpuolella. Se saa sydämen sykähtelemään.
”Suomi on sodassa”, Karl Martin sanoo. ”Olen ollut rintamalla, mutta pääsin lomille muutamaksi päiväksi.”
Viento poimii kiven takaa kauniin puusta veistetyn kamman ja nousee laakealle kivelle Karl Martinin viereen. Hänen harjatessa pitkiä hiuksiaan Karl Martin siirtää Rolleiflexin sivummalle valuvalta vedeltä turvaan.
”Mikä tuo on?” Viento kysyy tympeästi. Hän inhoaa kaikkea, mikä on uutta ja tehtaissa valmistettua, mutta Karl Martin ei pelästy vaan hymyilee.
”Se on kamera. Sillä voi heijastaa kuvan paperille ja se pysyy siinä ikuisesti”, hän sanoo. Viento vilkaisee häntä epäillen, jolloin Karl Martin kuljettaa sormiaan Viennon käsivartta pitkin. Se on jo vedestä kuiva. ”Vähän kuin katsoisit kuvajaistasi järvestä, mutta se ei katoa, kun katsot pois vaan pysyy siinä ikuisesti.”
”Minä olen jo ikuinen. Voin nähdä kuvajaiseni koska tahansa. Miksi haluaisin siitä kuvan?”
”Ei se olisikaan sinulle”, Karl Martin sanoo ja tuntee punan kohoavan kasvoilleen.
”Voi sinua, Karl Martin”, Viento huokaisee ja jatkaa hiustensa kampaamista.
Karl Martin ei uskalla vastata mitään, katselee vain Viennon ruskeita, kuivuessa kihartuvia suortuvia ja haistelee niiden tuoksua: järvivettä ja levää. Sitten hän muistaa tuoneensa myös lahjan ja poimii sen taskustaan. Se on monta vuotta sitten vuoden vaihtuessa valettu tina, josta oli silloin ennustettu tulevan vuoden onnea ja epäonnea.
Lahjan nähdessään vedenhaltija laskee kamman kädestään ja ottaa esineen vastaan haltioituneena. Karl Martin on hyvillään.
”Sen muodoista ja varjoista voi ennustaa tulevia tapahtumia”, hän kertoo, mutta Viento tuhahtaa ja toteaa sen olevan pötyperäistä kansanuskoa:
”Jos haluat tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sinun pitää odottaa elonkorjuuseen ja kekriin.”
Viento syventyy tutkimaan lahjansa röpelöisiä reunoja ja ihastunut hiljaisuus laskeutuu luolaan. Karl Martin havaitsee hetkensä tulleen ja laskeutuu varovaisesti kiveltä, ottaa kameran ja kävelee muutaman askeleen luolan toiselle puolelle. Hän avaa etsimen ja katsoo sille heijastuvaa peilikuvaa. Kuva on hämärä ja Viennon kasvoja tuskin erottaa, mutta siinä hän silti on.
Pyhä Viento.
Karl Martin säätää nuppeja vielä hetken ennen kuin nappaa kuvan. Sitten hän kääntää kammesta uutta filmiä ja valmistautuu. Kun Viento kohottaa kasvonsa häneen, Karl Martin tallettaa hänen kuvajaisensa paperille ikuisiksi ajoiksi.
”Olet niin kaunis”, hän sanoo, ja Viento hymyilee tyytyväisenä.