Pyhä Viento | S | vedenhaltija-mytologia | 5/5

[hiddenben]

Nimi: Pyhä Viento
Kirjoittaja: hiddenben   
Ikäraja: S
Genre: sekoitus historiaa, draamaa, sukupolvikertomusta ja mytologiaa
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla luola, Inspiroidu finiläisen allekirjoituksesta (Vaniljen profiili, josta nappasin bannerissa olevan merenneidon sekä sanat I lost my heart / my home is the ocean), SOINTI! (helmikuu), FF1000 sanalla ahneus. Idea on alunperin lähtöisin meriaiheisesta haasteesta, jonka minulle antoi Kaarne ♥
Yhteenveto: Karl Martin ystävystyy kymmenvuotiaana läheisen järven vedenhaltijan kanssa. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin hänen lapsenlapsensa, nyt jo aikuinen Aira löytää isoisänsä päiväkirjat ja kirjoitukset Viento-nimisestä vedenhaltijasta.

K/H: Kun isovanhempani kuolivat huomasin toivovani, että he olisivat jättäneet jälkeensä päiväkirjoja tai jotain sellaista, mikä olisi näin vanhempana antanut minun tutustua heihin paremmin. Päiväkirjoja ei löytynyt, mutta isoisästäni paljastui melkoinen valokuvaaja ja löysinkin satoja hänen ottamiaan mustavalkoisia kuvia 50-70 -luvulta. Tämä löytö muistui mieleeni, kun pohdin, miten kirjoittaisin tämän tekstin. Tarina on neliosainen ja jokainen osa ficletin mittainen. Suuri kiitos Sanaseuralle ihanasta palautteesta tarinaan! Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita

Pyhä Viento

I

1933

Karl Martin juoksee metsäpolkua pitkin. Hänen paljaat jalkansa tamppaavat vuosikymmenien saatossa syntynyttä kapeaa tietä, joka vie metsän läpi suuren järven rantaan. Kädessään hän puristaa pientä kynttilänpätkää, melkein loppuun asti poltettua, jonka hän nappasi kynttilänjalasta äidin ollessa päivälevolla. Jos hän jää kiinni, siitä seuraa vitsaa. Se on viheliäs ja kivulias rangaistus, mutta Karl Martin on valmis kestämään sen. Hän on valmis kestämään mitä tahansa vedenhaltijan takia.

Hän ei tunne jalkojensa alle jääviä pisteleviä havunneulasia. Viheliäiden puunjuurien ja terävien kuusenkäpyjen yli hän hyppää ja säikäyttää samalla kaksi metsäjänistä tiheässä havumetsässä. Kauempana on jo kirkasta: siellä on järvi, siellä on poukama ja sen monet luolat. Karl Martin ei saisi mennä sinne ilman lupaa, mutta hän on jo kymmenen eikä kukaan enää välitä, missä päin kartanon maita hän vaeltaa, kunhan hän on kotona piian kilkattaessa päivälliskelloa.

Päästessään metsän rajalle hän hidastaa juoksusta kävelyksi. Tänään järven pinta on tyyni. Taivas on harmaa, mutta ei raskas. Kaikkialla on hiljaista paitsi tässä, missä metsä muuttuu kivirannaksi, kun Karl Martin kuulee omat hengästyneet hengenvetonsa. Hän katsoo kynttilänpätkää kädessään. Sydänlanka on värjännyt kämmeneen mustia viiruja. Se tuntuu juhlalliselta, melkein kuin hän olisi uhrannut vähän jotain itsestään tällä lahjalla.

Karl Martin kävelee aivan veden rajalle. Järven vesi on kirkasta ja pohjaan asti näkee vielä silloinkin, kun vettä on napaan asti. Karl Martin katselee pieniä monen muotoisia kiviä, joiden reunat elävät veden pinnan liikkuessa. Hän jaksaisi tuijottaa niitä vaikka kuinka kauan, mutta hänellä on harvoin riittävästi aikaa, kuten ei tänäänkään. Siksi hän lähtee kulkemaan rantaa pitkin kohti kallioita, jotka kohoavat järven ympärillä jyrkkinä. Kun sinne asti pääsee, pitää ottaa pois kengät ja sukat, etteivät ne kastu. Tämän takia harva tietää poukamassa olevasta luolasta. Naapuritalon tytöt eivät ikinä uskaltaisi tänne, mikä on Karl Martinista vain hyvä asia.

Luolansuu on kapea ja näyttää ensinäkemältä pikimustalta, kun sinne kurkistaa. Aikuinen mahtuisi siitä läpi juuri ja juuri, jos vetäisi vähän vatsaa sisään. Äiti saattaisi mahtua helpommin kuin isä, Karl Martin miettii, mutta minä pääsen meistä kaikkein helpoimmin.

Luolassa pitää kulkea varovaisesti ja siellä täytyy ehdottomasti tietää, minne on menossa, ettei eksy. Karl Martin on kulkenut täällä useasti mukanaan pala hiiltä, jolla hän on merkinnyt kallion seinämiin tiensä, mutta nyt hän on jo oppinut reitin ulkoa. Heti luolan suulla maa alkaa viettää alaspäin ja vesi kohoaa polviin. Sitä ei saa pelästyä vaan pitää vain uskaltaa jatkaa eteenpäin, syvemmälle kallion sisään. Pian luolapolku kääntyy oikealle ja tulee aivan pimeää. Silloin pitää kulkea varovaisesti eikä kiirehtiä askelissa, sillä pohjassa on kiviä ja liukasta merilevää. Silloin ei kannata kaatua. Jos Karl Martin kaatuu ja kastelee paitansa, hän saa taatusti vitsasta.

Lopulta polku kääntyy vasemmalle ja alkaa jälleen kulkea ylöspäin, kohti valoa. Silloin pääsee järven toiseen luolaan. Karl Martin on varma, että tänne ei ainakaan kukaan muu ole uskaltanut. Hän tietäisi kyllä, jos joku kävisi täällä.

Tämän luolan suuaukko on hieman leveämpi, mutta vesi luolan ulkopuolella on paljon syvempää eikä sinne siksi voi kävellä. Sen takia luola on turvallinen paikka hänelle ja Viennolle. Pyhä Viento, siksi Karl Martin häntä kutsuu, vaikka ei ole koskaan tavannut vedenhaltijaa eikä tiedä, onko hän edes pyhä samalla tavalla kuin papin kirkossa mainitsema henki, mikä se sitten ikinä onkaan. Hän on kuitenkin vakuuttunut siitä, että Viento on hyvä. Hän tietää sen siitä, että he vaihtavat lahjoja. Viento ei koskaan ota häneltä antamatta jotain takaisin, ja eikö juuri se ole hyvyyden merkki? Tänäänkin Karl Martinia odottaa pieni lahja. Hän kahlaa uteliaana laakealle kivelle ja kiipeää katsomaan siellä makaavaa pienen linnun pääkalloa. Se on hieno. Pieni nokka näyttää terävältä, mutta kun Karl Martin koskee sitä, se tuntuu vain viileältä ja sileältä.

Hän nostaa linnunkallon varovasti kiveltä ja käärii sen pieneen nenäliinaan, jota pitää housuntaskussa. Kivelle hän jättää vastalahjaksi kynttilänpätkän, jonka pinta on hieman tahmea kämmeniin kohonneesta hiestä. Toivottavasti Vientoa ei haittaa, Karl Martin miettii ja sujauttaa linnunkallon taskuunsa.

Sitten hän istuu kivelle ja jää odottamaan, jos tällä kertaa näkisi vilauksen vedenhaltijasta.

[Vuorna]

Iltaa! Kaikenmoiset mytologiatekstit ovat aina lähellä mun sydäntä, joten kun huomasin sun julkaisseen tämmöisen tekstin, tokihan siihen oli riennettävä tutustumaan. Sukupolvikertomukset ovat myös tosi mielenkiintoisia, ja senkin takia ilolla lähdin tätä lukemaan. Yhteenveto sitten sementoi hienosti sen, että kiehtova teksti on luvassa. Ajatus tuosta, että löytää isovanhempansa päiväkirjat ja samalla pienoiset salaisuudet on kutkuttava ja tuntuu kovinkin realistiselta, vaikka aina tosiaan niitä päiväkirjoja ei löydy – onneksi sun kohdalle sattuivat kuitenkin varmasti upeat valokuvat!

Pidin tästä ensimmäisestä osasta todella paljon! Luontokuvaus oli kaunista, metsäpolun, järven rannan ja luolan pystyi todellakin kuvittelemaan elävästi. Karl Martinin lapsenomaisuus ja innokkuus olivat ilahduttavia, ja onhan se nyt älyttömän sympaattista, miten kymmenvuotias lapsi vaihtelee lahjoja vedenhaltijan kanssa. Pyhä Viento on myös vallan mainio nimi tälle haltijalle, jonka tapaamista odotan innolla! Karl Martinin nimeämislogiikka oli myös kaikessa viattomuudessaan ja loogisuudessaan erittäin osuvaa. Tykkäsin siitä, miten tää ensimmäinen ficlet pohjusti tietä Pyhän Viennon luo, tuli ihan sellainen tietynlainen prologimainen fiilis.

Viento ei koskaan ota häneltä antamatta jotain takaisin, ja eikö juuri se ole hyvyyden merkki?

Varsin mainiota logiikkaa Karl Martinilta, pitääpä tässä jäädä toivomaan itsekin ettei Viennolla ole mitään taka-ajatuksia. Kaipa sitten jos ystävyys heidän välilleen syntyy niin mitään liian ikävää ei ole tulossa? Tai mistäpä sitä vielä tietää, täytyy ehdottomasti palata lukemaan myöhemmätkin osat!

Tämä oli erinomainen ja kiehtova aloitus tälle jatkikselle, paljon heräsi mietteitä ja kysymyksiä erityisesti Viennosta! Tämä myös täyttää oikein hienosti tuon Inspiroidu finiläisen allekirjoituksesta-haasteen, tää sopii ehdottomasti siihen fiilikseen jonka Vaniljen bannerista ja allekirjoituksesta saa! Kiitos paljon tästä ekasta osasta, jään innolla odottamaan seuraavia! Tulee olemaan hienoa nähdä ja lukea miten tää tarina tästä kehittyy.

[jossujb]

Ajattelin, että kerran elämässäni muistaisin kommentoida myös Finissä, enkä sekoilla vaan suullisesti.

Kiva kun pidit tuon Viento-nimen, vaikkei se sinällään ole suomenkielinen sana, niin siitä tulee monia kauniita miellenyhtymiä naistenimiin kuten Viola tai Vieno, ja toisaalta jouhinkin verbeihin kuten viettää tai viedä ja sillä viisiin.

Tykkään tästä aloituksesta juuri siksi, että Karl Martin on selkeästi aika naiivi ja tuore tapaus, joka ei ota nuoruutensa tähden varoittelua vedenhengistä kovin tosissaan. Hänen logiikkansa on hyvin lapsekas, joka koituu hänen onnekseen. Suomalaisiin vedenhenkiin kun ei ole luottaminen.

Mielenkiinnolla odotan seuraaviakin osia <3

jjb

[marieophelia]

Oi vau! Vedenhaltija ja vielä kartanokin: parasta mitä munkaltaiseni wanhanaikainen sielu toivoa voi!

Todella onnistunut miljöökuvaus, kuvittelen mielessäni valtavat kartanotilukset järvineen ja olen ihan taivaassa! Ajankuvaan osuvaa, että äiti yrittää kitkeä pojan uteliaisuutta vitsalla -- eikä tietenkään onnistu. Karl Martinin ja vedenhaltijan suhde on kiehtova ja jotenkin uhkaava. En voi olla miettimättä, miten haltija on linnun kallon itselleen hankkinut, hukuttamalla linnun ehkä..? Viento on myös hieno nimi: mulle tulee siitä tunne, että vaikka Karl Martin pitääkin suhdetta vastavuoroisena, Viento ehkä kuitenkin vie enemmän kuin antaa. (Muuta tajusinpa juuri katsoa, että tämä on S-tason teksti eli tuskin ihan kauheimmat mielleyhtymäni pääsevät toteutumaan!)

Oi jestas, jään odottamaan jatkoa!

[Fiorella]

Onpa kiehtova aloitus. Tästä haluan lukea ehdottomasti lisää! Mytologiateksteissä on aina jotakin ihanan mystistä ja värisyttävää.

Tässä lähdettiin liikkeelle hengästyttävän suoraan toimintaan - nyt mennään eikä harkita, vitsankin uhalla! Mitenhän se Karl Martin on alun perin vedenhaltijaan törmännytkin?

Karl Martin ystävystyy kymmenvuotiaana läheisen järven vedenhaltijan kanssa. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin hänen lapsenlapsensa, nyt jo aikuinen Aira löytää isoisänsä päiväkirjat ja kirjoitukset Viento-nimisestä vedenhaltijasta.

Luin uteliaana tekstin saman tien ja alkutekstin vasta jälkikäteen. Nythän tämä vasta kiinnostavaksi muuttuikin, kun saadaan kuulla myös, millaisina tapahtumat näyttäytyvät aikuisen lapsenlapsen silmissä!

[hiddenben]

Mitä ihania kommentteja! Suuri kiitos niistä, olen lukenut niitä hymyillen

Vuorna, olipa ihanaa kuulla, että niin moni asia tässä ensimmäisessä osassa osuu kohdilleen! Prologimainen aloitus, Karl Martinin nimeämislogiikka ja hänen ja vedenhaltijan välinen ystävyys, vaikkakin ehkä samalla myös aistittava pahaenteisyys, ilahduin näistä kaikista kehuista Suuri kiitos kommentista ja kivaa, että olet mukana seuraamassa! ♥

jossujb, kivaa, kun tulit jättämään vielä konkreetin kommentin! Onhan se niin, että kun on jonkun nimen päättänyt, sitä on vaikea lähteä vaihtamaan muuta kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa Olet oikeassa siinä, että vedenhenkiin ei voi eikä kannata luottaa! Karl Martinin taitaa lapsena pelastaa juuri tuo lapsenomainen usko hyvään Kiitos kommentistasi! ♥

marieophelia, oi, ihana kuulla, että historiallinen kuvaus on onnistunut! Hyvä pohdinta tuo, että miten Viento oikeastaan on linnunkallon itselleen saanut Tämä teksti pysyttelee tosiaan S-tason tekstinä, vaikka vedenhaltija-mytologia voisi oikeastaan sisältää mitä tahansa! Tätä kirjoittaessa tulikin vahvasti tunne, että olisi kiva leikitellä tarinoilla vedenhaltijoista enemmänkin. Kivaa, että olet mukana seuraamassa tätä! Kiitos kommentista ♥

Fiorella, kiitos ihanasta kommentistasi! Se on kyllä hassua, miten mytologiasta ammentavat tekstit ovat loputtoman mielenkiintoisia Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että ne ovat olleet olemassa niin pitkään ja ikään kuin osa ihmiskunnan kulttuurin ja uskomusten juuria? Joka tapauksessa, hauskaa, että olet seuraamassa ja että tykkäsit tästä alusta! Kiitos kovasti kommentistasi ♥

K/H: Näiden kommenttien myötä tuli sellainen olo, että olisipa tämä teksti pidempi! Tässä kuitenkin uusin osa! Ihanaa sunnuntaita

II

2015

Ilma kerrostaloasunnossa on tunkkainen. Vaikka ikkunat ovat auki ja kesäaamun viilentävä tuuli puhaltaa sisään, pölyä ja tavaraa on liikaa. Aira istuu keskellä olohuonetta kirja- ja paperikasojen ympäröimänä ja tasapainottelee sylissään painavaa kansiota, joka sisältää veroilmoitukset viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta. Isoisä ei ole tehnyt asunnon siivousta turhan helpoksi.

Hautajaisiin on vielä viikko. Aira olisi mielellään tyhjentänyt asunnon hautajaisten jälkeen, mutta äidin ahdistus isoisän poismenosta, perunkirjoituksesta ja kaikista muista kuolemanjälkeisistä järjestelyistä saivat Airan ehdottamaan, että hän menisi isovanhempien asunnolle ja alkaisi järjestellä tavaroita jo nyt. Äiti oli suostunut helpotuksesta huokaisten, ojentanut avaimet ja maininnut ne kolme taulua, jotka halusi pitää itsellään.

”Loput saat sinä tai kuka tahansa muu tässä maailmassa.”

Toistaiseksi isovanhempien asunnosta ei ole löytynyt vielä mitään, minkä Aira haluaisi pitää. On muutama vuosi sitten kuolleen isoäidin vanhoja astiastoja, DDR:ssä valmistettu vanha kattolamppu ja useita kymmeniä tietokirjoja, mutta ei mitään, millä olisi oikeaa tunnearvoa. On kurjaa nähdä yli yhdeksänkymmentä vuotta kestäneen elämän jättäneen jälkeensä vain tavaraa.

Kun seinäkello kumisee yhtätoista aamupäivällä, Aira nousee lattialta ja menee keittiöön. Hän napsauttaa ajan kellertämän kahvinkeittimen päälle ja ottaa jääkaapista eväsleivät. Kahvin poristessa hän jaloittelee hieman ja kulkee suuren asunnon huoneesta toiseen, päätyen lopulta makuuhuoneeseen, jonka ikkunat antavat vehreälle puistoalueelle. Hän katselee hetken ulos ikkunasta, mutta kääntyy sitten tutkimaan vaatekaappeja, jotka ovat täynnä isoisän pukuja ja isoäidin mekkoja. Vanhojen aikojen tuoksu tulvahtaa kasvoille kaapinovien avautuessa. Aira katselee siistiä vaateriviä hetken, kunnes alkaa nostaa niitä rekiltä sängylle. Ei näillä enää mitään tee, en minä eikä kukaan muukaan 2010-luvulla elävä ihminen.

Vaatekaapin lattialle on pinottu lukuisia ajan kuluttamia pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä kenkiä, kaulahuiveja, hattuja ja nahkahansikkaita. Aira avaa jokaisen laatikon ja asettaa ne sitten sivuun sängyn viereen lattialle. Viimeisenä on suurempi laatikko, jonka Aira yrittää ensin nostaa, mutta yllättyy sen painosta ja istuu vaatekaapin lattialle tutkiakseen sen sisältöä tarkemmin.

Laatikko on täynnä mustakantisia muistikirjoja. Niitä on kymmeniä, kaikki siististi kahteen riviin aseteltuina. Aira nojaa vaatekaapin seinää vasten, ottaa yhden reunimmaisista muistikirjoista ja avaa sen varovaisesti. Vanhojen sivujen tuoksu on huumaavan voimakas.

Karl Martinin päiväkirja
1948

Aira katsoo ensimmäisen sivun merkintää häkeltyneenä. Isoisän päiväkirja. Eikä vain yksi vaan kymmeniä päiväkirjoja, monien vuosien edestä! Aira ei muista nähneensä isoisää kirjoittamassa päiväkirjaa, ainoastaan takomassa vanhanaikaista kirjoituskonetta tuntikausia isoisän kirjoittaessa kirjeitä tai mielipidekirjoituksia lehtiin. Hän selailee kirjan sivuja. Isoisän lyijykynällä kirjoitettua kaunokirjoitusta on helppo lukea. Merkintöjä on viikoittain ja niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä useaan sivuun. Niissä sivutaan Suomen politiikkaa, ajatuksia maailman menosta ja sotien seurauksista, mutta eniten isoisä kuvailee päiviään Amerikan ja Euroopan väliä kulkeneilla rahtialuksilla, joilla hän vietti suuren osan elämästään.

Kuluu tunti, kunnes Aira havahtuu vatsansa nälkäiseen murinaan. Hän asettaa lukemansa päiväkirjan takaisin laatikkoon ja ottaa mukaansa toisen ennen kuin kävelee keittiöön. Kahvinkeitin on napsahtanut pois päältä jo aikaa sitten ja pannu on kylmä. Aira kaataa vanhan kahvin pois ja laittaa uuden tippumaan. Sitten hän istuu pienen ruokapöydän ääreen, haukkaa voileivästä ja alkaa selailla seuraavaa päiväkirjaa.

Karl Martinin päiväkirja
1944

Nuoremman isoisän päiväkirjamerkinnät ovat pidempiä ja ne keskittyvät enemmän henkilökohtaisiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin yhteiskuntaan. Jatkosodasta on vain muutamia mainintoja. Kun kahvi on valmista, Aira nousee tuolilta kaataakseen itselleen kupin. Kädenliike tiputtaa päiväkirjan lattialle ja sivujen välistä livahtaa muovimatolle neliön muotoinen valokuva.

Aira nostaa sen ja katsoo mustavalkoista kuvaa ymmärtämättä ensin, mitä siinä näkee. Valoa ei ole riittävästi ja se tulee sivulta luoden varjoja, mutta Aira on näkevinään kuvassa pitkätukkaisen naisen istumassa kivellä. Hän kääntää kuvaa ja katsoo takapuolelle kirjoitettuja sanoja.

Pyhä Viento, 1944

[Fiorella]

Jee, jatkoa!

On mielenkiintoista kuulla nyt Airan näkökulmaa tapahtumiin etäisyyden päästä.

On kurjaa nähdä yli yhdeksänkymmentä vuotta kestäneen elämän jättäneen jälkeensä vain tavaraa.

Todella surullinen ajatus tosiaan. Liiankin usein omistajalleen merkitykselliset esineet ovat jälkipolville pelkkää turhuutta. Vielä pahempaa toki, jos jää pelkkää merkityksetöntä tavaraa.

Nuoremman isoisän päiväkirjamerkinnät ovat pidempiä ja ne keskittyvät enemmän henkilökohtaisiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin yhteiskuntaan. Jatkosodasta on vain muutamia mainintoja. Kun kahvi on valmista, Aira nousee tuolilta kaataakseen itselleen kupin. Kädenliike tiputtaa päiväkirjan lattialle ja sivujen välistä livahtaa muovimatolle neliön muotoinen valokuva.

Onpa jännää. Karl Martin on pitänyt vedenhaltijaan yhteyttä aikuisikään saakka. Kuinka lie suhde mahtanut edetä lapsuuden aikaisesta lahjojen vaihtamisesta... Ja mitähän Aira kokee lukiessaan isoisän nuoruuden tarinoita.

Olikin jännästi ajateltu sinulta tuo, että Aira kiinnostuu lukemisesta ensin noiden merimiehen tarinoiden kautta, ja päätyy vasta sitten henkilökohtaisempaan ja tunnepitoisempaan materiaaliin.

Odotan kiinnostuksella mitä tuleman pitää.

[Vuorna]

Iltaa! Oi miten kiva toinen osa! Pidin erittäin paljon siitä, miten tässä osassa päästiin tutustumaan Airaan ja hänen kauttaan tarkemmin myös Karl Martiniin. Hurjan mielenkiintoinen lähestymistapa kertoa tätä tarinaa, tunnelma on aika lailla erilainen kakkososassa kuin tuossa ensimmäisessä, mutta minusta se toimii tosi hyvin. Ekassa osassa korostui Karl Martinin lapsenomainen innostus, tässä taas päästiin kokemaan modernin elämän realiteetteja oikein kunnolla tuon Airan siivousurakan parissa.

Pidin myös kovasti kaikesta kuvailusta tässä! Erityisesti ihan tuo ensimmäinen kappale oli ihana, mielikuva Airasta paperikasojen keskellä oli vallan miellyttävä. Tässä oli myös vahvan realistinen tunnelma, mikä ihastutti mua suuresti. Tää tuntui tavallaan ikään kuin kakkosprologilta, jos niin saa sanoa – ensimmäinen Karl Martinin näkökulmasta ja toinen taas Airan, vaikka toki tässä syvennettiin erityisesti Karl Martinin henkilöhahmoakin. Tuo päiväkirjan välistä tipahtanut valokuva oli tosi mielenkiintoinen! Vielä vuonna 1944 Karl Martin ja Viento ovat olleet ainakin tekemisissä, ja silloinhan Karl Martin on ollut jo ns. iso poika. Mielenkiintoista on myös se, miten kuva on ollut ikään kuin piilossa päiväkirjan välissä laatikossa kaapin pohjalla! Odotan kyllä innolla sitä, miten tarina tästä muotoutuu ja syvenee.

Kiitos paljon tästä ihanasta toisesta osasta, tässä oli valtavasti kaikkea hienoa ja kivaa! Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, en melkein malta odottaa että mitähän seuraavaksi kerrotaan tapahtuneeksi!

[marieophelia]

Ohhoh, todella pysäyttävä lopetus luvulle, melkein tuli kylmät väreet! On näkevinään on mielenkiintoinen ilmaus: ihan kuin Viento saisi hahmon, mutta ei kuitenkaan ihan.

Luvun alusta tuli vahvasti mieleen myös omien isovanhempieni asunnon tyhjentäminen. Tosin heillä ei ollut hirveästi ns. rojua. Mutta siinä on omanlaisensa tunnelma, kun järjestelee kuolleen ihmisen tavaroita, joita vielä hetki sitten ei missään nimessä olisi ollut sopivaa penkoa. Olet todella hienosti tavoittanut asunnon tunnelman: sellaisen kodin, joka ei ole enää kenenkään koti.

Aira katselee siistiä vaateriviä hetken, kunnes alkaa nostaa niitä rekiltä sängylle. Ei näillä enää mitään tee, en minä eikä kukaan muukaan 2010-luvulla elävä ihminen.

Hahhah, itsehän otin talteen joitain 1960-luvun mummun mekkoja (sitä odotellessa, jos joskus lihon kaksi kokoa nimittäin: ei tarvitse sitten uusia koko vaatevarastoa), mutta eipä niille ole toistaiseksi ollut käyttöä! Airalla on selvästi enemmän järkeä kuin minulla.

Jään odottamaan jatkoa!

[hiddenben]

Fiorella, olipa kiva lukea ajatuksiesi toisesta osasta! Ajatus tuosta tavaran määrästä ja sen arvosta on kyllä karuudessaan kurja, mutta onneksi sieltä löytyy usein aina jokin pieni kultahippunen, jolla on löytäjälleen arvoa Kiitos kovasti kommentistasi! Ihanaa, että seuraat mukana ♥

Vuorna, hyvä kuulla, että myös tällainen nykyaikainen, realistisempi tunnelma sopi tähän tekstiin hyvin! Ymmärrän hyvin ajatuksesi prologimaisuudesta, sillä tässä vielä ikään kuin lämmitellään mysteerin äärellä (niin ristiriitaista kuin se onkin, kun ollaan jo puolivälissä tarinaa ). Oli kiva lukea pohdintojasi tekstistä ja millaisia johtolankoja sieltä löysit! Ilahduin hurjasti kommentistasi, kiitos siitä! ♥

marieophelia, kiitos kovasti kommentistasi! ♥ Oli kiva kuulla, että tavoitin tuon asunnon tyhjentämisen tunnelman. Se on edelleen elävästi mielessä omien isovanhempien jäljiltä, joten hienoa, että onnistuin jäljentämään sen paperille Heh, minäkin olisin voinut ottaa isotätien kaapeista Marimekon paitoja vaikka millä mitalla, mutta ne olivat niin isoja, että ne olisivat saattaneet odottaa eläkepäiviin asti ennen kuin olisivat sopineet Mutta kivaa, että otit mekkoja talteen! Ainakin niitä on kiva katsella, jos ei muuten Kivaa, että osan loppu onnistui jättämään vähän hyytävän tunteen!

K/H: No niin, kolmas osa! Tässä mainittu kamera, Rolleiflex, näyttää tältä (linkki vie Wikipediaan). Otin samankaltaisen, mutta japanilaisen version Yashicaflexin, isoisän tavaroista talteen, jota sain nyt käyttää ns. tutkimusmateriaalina tätä osaa varten Lempeää pääsiäissunnuntaita!

III

1944

Karl Martin pitelee Rolleiflexiä kaksin käsin kävellessään polkua pitkin kohti järveä. Kamera oli kallis ostos, mutta äiti halusi ostaa hänelle jotain erityistä täysi-ikäisyyden saavuttamisen kunniaksi, kun Karl Martin palasi lomille rintamalta. Hän on harjoitellut kuvien ottamista viime päivät ja käynyt jo kehittämässä ensimmäisen rullansa lähikylän valokuvaamossa. Kuvat eivät ole aivan kelvottomia, mutta valotuksen säätäminen oikein vaatii enemmän harjoittelua.

Jokainen askel lähemmäs järveä ja sen luolia saa hänen vatsanpohjansa kouristelemaan jännityksestä. He ovat tunteneet toisensa jo niin kauan, hän ja Viento. Yli kymmenen vuotta. Mutta vaikka heidän ystävyytensä on jättänyt polttomerkin kaltaisen pysyvän jäljen Karl Martiniin, vedenhaltijan elämässä solmittu suhde on vain hätäinen sekunti pitkässä ajanjaksossa. Ei ole mitään takuuta siitä, että Viento luottaa häneen riittävästi suostuakseen hänen pyyntöönsä valokuvasta.

Järven pinta väreilee tuulenpuuskissa. Taivas on täynnä pilviä, ja vesi näyttää tummalta ja uhkaavalta. Viento rakastaa myrskyjä. Ehkä hän on tänään hyvällä tuulella, Karl Martin miettii astuessaan veteen. Rintamalla syntynyt solmu alkaa heti hellittää, kun vesi loiskuu saappaanvarsia vasten. Luolan pimeydessä on helpompi hengittää.

Päästessään alttarille, sille laakealle kivelle, joka oli pienenä näyttänyt valtavalta, Karl Martin istuu alas ja odottaa. Hän leikittelee kaksisilmäisellä kamerallaan, laskee sen syliinsä ja katselee luolaa etsimen kautta. Hän yrittää virittää asetukset mahdollisimman kohdilleen, mikä on hämärässä luolassa pilvisenä päivänä vaikeaa, ja nappaa muutaman kuvan väreilevästä vedestä ja sen muokkaamasta kivestä.

Sitten hän kuulee sen: Viennon vedenlaulun. Se on kuplivaa, heleää ja niin kaunista, että jos Karl Martin ei olisi oppinut tuntemaan Vientoa jo pienenä poikana, hän olisi nyt uinut veteen vedenhaltijaa etsimään ja hukkunut.

Karl Martin sulkee etsimen ja asettaa kameran viereensä odottamaan. Pian Viento ui luolan suulle. Hänen ruskeat, pitkät hiuksensa kohoavat pintaan ensimmäisenä, sitten muu keho. Karl Martin pidättää henkeään, niin kuin aina, kunnes Viento lausuu ensimmäiset sanat. Vedenhaltijan terävät kasvonpiirteet ja tarkat, vedenvihreät silmät lumoavat hänet joka kerta.

”Olet ollut poissa niin pitkään.”

Kupliva, heleä laulu muuttuu syväksi ja matalaksi ääneksi vedenpinnan yläpuolella. Se saa sydämen sykähtelemään.

”Suomi on sodassa”, Karl Martin sanoo. ”Olen ollut rintamalla, mutta pääsin lomille muutamaksi päiväksi.”

Viento poimii kiven takaa kauniin puusta veistetyn kamman ja nousee laakealle kivelle Karl Martinin viereen. Hänen harjatessa pitkiä hiuksiaan Karl Martin siirtää Rolleiflexin sivummalle valuvalta vedeltä turvaan.

”Mikä tuo on?” Viento kysyy tympeästi. Hän inhoaa kaikkea, mikä on uutta ja tehtaissa valmistettua, mutta Karl Martin ei pelästy vaan hymyilee.

”Se on kamera. Sillä voi heijastaa kuvan paperille ja se pysyy siinä ikuisesti”, hän sanoo. Viento vilkaisee häntä epäillen, jolloin Karl Martin kuljettaa sormiaan Viennon käsivartta pitkin. Se on jo vedestä kuiva. ”Vähän kuin katsoisit kuvajaistasi järvestä, mutta se ei katoa, kun katsot pois vaan pysyy siinä ikuisesti.”

”Minä olen jo ikuinen. Voin nähdä kuvajaiseni koska tahansa. Miksi haluaisin siitä kuvan?”

”Ei se olisikaan sinulle”, Karl Martin sanoo ja tuntee punan kohoavan kasvoilleen.

”Voi sinua, Karl Martin”, Viento huokaisee ja jatkaa hiustensa kampaamista.

Karl Martin ei uskalla vastata mitään, katselee vain Viennon ruskeita, kuivuessa kihartuvia suortuvia ja haistelee niiden tuoksua: järvivettä ja levää. Sitten hän muistaa tuoneensa myös lahjan ja poimii sen taskustaan. Se on monta vuotta sitten vuoden vaihtuessa valettu tina, josta oli silloin ennustettu tulevan vuoden onnea ja epäonnea.

Lahjan nähdessään vedenhaltija laskee kamman kädestään ja ottaa esineen vastaan haltioituneena. Karl Martin on hyvillään.

”Sen muodoista ja varjoista voi ennustaa tulevia tapahtumia”, hän kertoo, mutta Viento tuhahtaa ja toteaa sen olevan pötyperäistä kansanuskoa:

”Jos haluat tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sinun pitää odottaa elonkorjuuseen ja kekriin.”

Viento syventyy tutkimaan lahjansa röpelöisiä reunoja ja ihastunut hiljaisuus laskeutuu luolaan. Karl Martin havaitsee hetkensä tulleen ja laskeutuu varovaisesti kiveltä, ottaa kameran ja kävelee muutaman askeleen luolan toiselle puolelle. Hän avaa etsimen ja katsoo sille heijastuvaa peilikuvaa. Kuva on hämärä ja Viennon kasvoja tuskin erottaa, mutta siinä hän silti on.

Pyhä Viento.

Karl Martin säätää nuppeja vielä hetken ennen kuin nappaa kuvan. Sitten hän kääntää kammesta uutta filmiä ja valmistautuu. Kun Viento kohottaa kasvonsa häneen, Karl Martin tallettaa hänen kuvajaisensa paperille ikuisiksi ajoiksi.

”Olet niin kaunis”, hän sanoo, ja Viento hymyilee tyytyväisenä.

[Vuorna]

Hyvää päivää jälleen kerran! Ei tässä voi oikein muuta sanoa kuin sen, että tämä tarina todella pitää otteessaan. Oli kiva palata taas Karl Martinin matkassa menneisyyteen ja ensimmäistä kertaa myös tavata Viento! Oli myös kiehtova huomata, miten Karl Martinin lapsenomainen suhtautuminen Vientoon oli täysin luonnollisesti ja ymmärrettävästi muuttunut paljon aikuismaisemmaksi. Vaikka lapsekkuus olikin hänen käytöksestään poistunut ja hänestä myös huomasi sen, että hän oli Vientoon tottunut, mukana oli silti jonkinlaista ihailua ja ihmetystä, mikä oli minusta tosi sopivaa. Tuskinpa siihen koskaan kunnolla tottuisi, että kaverina on vedenhaltija.

Mutta vaikka heidän ystävyytensä on jättänyt polttomerkin kaltaisen pysyvän jäljen Karl Martiniin, vedenhaltijan elämässä solmittu suhde on vain hätäinen sekunti pitkässä ajanjaksossa.

Tämä oli hurjan mielenkiintoinen ja mainio huomio! Kymmenen vuotta on tosiaan pitkä aika Karl Martinille, mutta Viennon elämässä se taitaa olla ennemmin vaan kuin hiekanjyvänen Saharassa.

Tämän osan parasta antia oli ehdottomasti Viento itse ja toki myös se, miten parikymppinen Karl Martin hänet näkee. Heidän suhteessaan on semmoinen tietty epätasa-arvoisuus, joka johtuu niin ikäerosta kuin muistakin eroista (toinen on vedenhaltija, toinen on ihminen), ja se on minusta erittäin kiinnostavaa. Viennon jäykkyys ihmismaailman uskomuksia ja uutuuksia kohtaan oli kovin luonnollista, vedenhaltijana varmaan tottuu aika samanlaiseen menoon, mutta sitten myös hänen kiinnostuksensa Karl Martinin tuomaa tinaa kohtaan oli hyvää vastapainoa sille.

”Olet niin kaunis”, hän sanoo, ja Viento hymyilee tyytyväisenä.

Oijoi! Voipi olla vähän vaarallista tuollainen suoruus, vaikka hyvinhän sympaattista se oli. Jotenkin pienoinen pessimismi on kiipinyt esille ja alkaa hieman jännittämään että mitenköhän tämä loppuu, mutta ehkä kaikkea toivoa ei saa vielä menettää

Kiitos paljon tästä kolmannesta osasta, tätä oli ilo lukea! Jälleen en malta odottaa tulevia osia ja mysteerien ratkeamista.

[marieophelia]

Ai kauhea, miten Viento on Karl Martinin onnistunut lumoamaan! Poikaparka vaikuttaa vakavasti hurmaantuneen tai jopa rakastuneen. Toisaalta myös valokuvan voi ajatella tietynlaisena vangitsemisena, joten ehkäpä suhde ei ole ihan pelkästään Viennon vietävissä.

No, jos Viento lumoaa Karl Martinin, tämä tarina on kyllä lumonnut myös lukijansa. Kirjoitat kauniisti ja ajattomasti. Tämä on ehdottomasti lempitekstejäni sinulta. Jään odottamaan jatkoa!

[hiddenben]

Vuorna, uskon myös, että Viennon herättämät ihastumisen ja ihailun tunteet eivät katoa ajan kuluessa vaan hän houkuttelee kaikenikäisiä ihmisiä, niin naisia kuin miehiä. Ihailun luonne ehkä muuttuu, kuten kolmannessa osassa, kun havaittavissa on jonkinlaista syvempää, romanttista ihastumista Karl Martinin suunnalta verrattuna siihen, millaisena hän näki Viennon lapsena. Oli hurjan kiva kuulla, että Viento oli mielenkiintoinen hahmo ja hänen mieltymyksensä ja käytöksensä tuntuivat luonnollisilta. Oli yllättävän hauskaa kirjoittaa tällaisesta hahmosta, joka saa olla itsekäs Odotan mielenkiinnolla, mitä tykkäät tästä neljännestä osasta! Kiitos hurjasti kommentista ♥

marieophelia, Karl Martinin ja Viennon suhde on tosiaan edennyt vuosien varrella ja muuttunut romanttisempaan suuntaan. Mutta ihan totta, oli rohkea veto Karl Martinilta ottaa valokuva! Kiitos hurjasti kehuistasi, olen todella otettu ♥ Ihanaa kuulla, että olen onnistunut tämän kirjoittamisessa Kiitos kommentista!

K/H: No niin, tarinan toiseksi viimeinen osa. Julkaisen viimeisen eli viidennen osan tiistaina, sillä se on vahvasti liitoksissa tähän neljänteen osaan. Muutaman päivän pidän teitä siis jännityksessä Siihen asti, lukuiloa!

IV

2015

Keskikesän aurinko laskee hitaasti kohti horisonttia ja värjää järveä ympäröivät kalliot hempeiden pastellien sävyillä. Myrskylyhdyn liekki värisee keveässä tuulenvireessä. Ranta on autio. Aira tarkistaa vielä kerran kirjoittamansa ohjeet, jotka hän kokosi Karl Martinin päiväkirjamerkintöjen perusteella.

Sukukartano, metsänreunalta lähtee polku kohti koillista. Seuraa, kunnes järvellä. Kulje oikeaa reunaa pitkin luolan suulle, astu sisään. Polku kääntyy oikealle, pimeää, sitten vasemmalle, ylemmäs, kunnes toisen luolan suulla.

Järvelle oli helppo löytää, mutta nyt edessä on isoisän päiväkirjojen herättämän idean vaikeampi osuus.

Viento inhoaa kaikkea nykyaikaista. Taskulampun sijaan myrskylyhty. Muista lahja, jotain kiiltävää. Hopeaa, tinaa, elohopeaa. Rahaa?

Airalla on mukana isoisän hopeinen solmioneula. Siihen on jopa upotettuna pieni timantti, joten ehkä vedenhaltija on enemmän kuin tyytyväinen. Jos koko olentoa edes on olemassa, Aira yrittää tuhahtaa, mutta isoisän päiväkirjamerkinnät ovat tehneet Viennosta yllättävän aidon ja elävän hahmon myös Airan mielessä. Hän ei myöskään kykene varistamaan tunnetta siitä, että tässä järvessä on jotain… pyhää.

Pyhä Viento, siksi isoisä oli vedenhaltijaansa kutsunut. Heidän suhteensa oli rakentunut ystävyydelle ja rakkaudelle, siitä Aira on vakuuttunut, mutta sitten jotain oli tapahtunut heidän välillään. Vuoden 1944 merkintöjen jälkeen Viennosta on tuskin yhtäkään mainintaa.

Aira riisuu keveät kesäkengät jaloistaan ja jättää ne rannalle. Mekon helmat hän kerää ja kiinnittää ponihännällä mytyksi polven yläpuolelle. Yksi käsi etsii tasapainoa, toinen kannattelee myrskylyhtyä, ja Aira astuu järven viileään veteen. Pohjan kivet pistelevät jalkapohjia ja hyttynen tulee inisemään korvan viereen, mutta siitä välittämättä hän alkaa kahlata kohti luolan suuta. Se on helppo löytää, kun tietää, mitä etsii.

Luolassa on jo pimeää, mutta myrskylyhdyn valossa Aira näkee astua kivien välissä kulkevaa polkua pitkin kohti toista luolaa, jossa Viento ja isoisä aina kohtasivat. Se on korkeampi ja kapeampi kuin ensimmäinen luola, mutta suuaukko on matalammalla eikä luolaan pääse kuin sukeltamalla. Aira tunnistaa vesirajassa olevan suuren laakean kiven ja asettaa myrskylyhdyn sen päälle. Sitten hän kurkistaa lähempänä vesirajaa olevan kiven taakse ja hengähtää yllätyksestä löytäessään puusta veistetyn pitkäpiikkisen kamman. Siihen on tarttunut kiharia hiussuortuvia. Viento on olemassa.

Airan sydän alkaa hakata nopeammin. Isoisän salaisuus todella on totta. Aira palaa kivelle ja istuu alas, pidellen kampaa edelleen käsissään. Hän ei voi vastustaa kiusausta vaan avaa hiuksensa ponihännältä ja kokeilee kampaa hiuksiinsa. Pienet takut avautuvat kuin itsestään kamman kulkiessa hiusten läpi. Niskavillat nousevat pystyyn, kehoa pyyhkii mielihyvän tunne. Silloin Aira kuulee sen: vedenlaulun.

Pyhä Viento.

Aira kuuntelee laulua eikä uskalla hengittää. Laulu on kaunista ja heleää ja saa ajattelemaan isoäidin helmikaulakorua. Laulu jatkuu, kunnes veden pintaan nousevat ensin pitkät hiukset, sitten pää, hartiat, kokonainen ihmiskeho. Paitsi Viento ei ole lainkaan ihmisen kaltainen: hän on liian täydellinen. Iho on kuulas, silmät tarkat ja kirkkaat. Kehon vaalea iho on virheetön ja pitkät hiukset elinvoimaiset ja vahvat. Viento uhkuu luonnonvoimaa, sellaista vahvaa ja pelotonta kuin vallaton ukkosmyrsky tai säälimätön rankkasade. Aira pidättää yhä hengitystään. Hän ei pystyisi hengittämään, vaikka haluaisi.

Viento katselee luolaa pitkään kuin jotain etsien, mutta kääntää lopulta katseensa Airaan.

”Missä Karl Martin on?”

Aira haukkoo henkeään ja yrittää rauhoittaa hakkaavaa sydäntään. Hän huomaa vapisevansa. Aira takeltelee ja Viennon silmät siristyvät.

”Hänet laskettiin maahan kaksi päivää sitten”, hän saa lopulta sanottua.

Suru, viha ja ärtymys vilahtavat Viennon silmissä, mutta ne katoavat nopeasti ja välinpitämätön naamio kohoaa hänen kasvoilleen.

”Mikään ei kestä ikuisesti. Paitsi kauneuteni.”

”Hän kirjoitti sinusta paljon hyvää päiväkirjoissaan”, Aira sanoo. Jokin hänessä aistii Viennon surun ja hänet valtaa halu lohduttaa vedenhaltijaa, joka on niin elinvoimainen ja kaunis. Ikuinen. ”Olit hänelle tärkeä.”

”Hän jätti minut”, Viento tiuskaisee. Myrskylyhdyn valossa Aira näkee vedenhaltijan silmissä kipunoivan vihan. ”Minä olin valmis antamaan hänelle kaiken ja ottamaan hänet luokseni, tekemään hänestä vetehisen. Mutta tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi, että meri on hänen kotinsa. Vaikka hän menetti sydämensä minulle, meri vei silti voiton.”

Aira laskeutuu alas kiveltä ja kävelee Viennon luo. Vedenhaltija seisoo vedenrajassa, kädet puuskassa alastomien rintojen päällä ja nipistää huuliaan yhteen kuin yrittäisi estää itseään purskahtamasta itkuun. Aira kohottaa kätensä Viennon hiuksiin ja koskettaa niitä. Jokin vedenhaltijassa vetää häntä puoleensa. Hänen surunsa on niin kaunista, että Airan sydäntä puristaa. Hän tuntee Viennon menetyksen pistoina rinnassaan.

”Hän ehkä lähti, mutta ei koskaan unohtanut. Karl Martin olisi voinut polttaa päiväkirjansa, mutta ei tehnyt niin. Hän halusi muistaa sinut”, Aira sanoo. Viento ei suostu vilkaisemaan häntä vaan tuijottaa itsepäisesti luolan seinällä tanssivia varjoja. ”Tiesitkö, että hän kutsui sinua Pyhäksi Viennoksi?”

Se saa pienen hymyn kohoamaan Viennon kasvoille. ”Tiesin.”

Aira vie kätensä mekon taskuun ja poimii sieltä isoisänsä solmioneulan. Viento ei voi olla kääntämättä katsettaan siihen. Metalli vetää vedenhaltijaa puoleensa kuin kukan makea mesi mehiläistä.

”Toin sinulle tämän”, Aira sanoo. ”Se on Karl Martinin.”

Viento ottaa solmioneulan hänen käsistään. Sormenpäiden kosketus saa Airan kehon väreilemään ja hän tuntee ilman sähköistyvän. Hetkeksi Viento tuntuu unohtavan hänet kokonaan ja kävelee laakealle kivelle tutkiakseen solmioneulaa. Erityisesti timantti saa hänet huokailemaan ihastuksesta ja hän vie sen lähelle myrskylyhdyn valoa nähdäkseen sen kimaltelevan. Aira epäröi hetken, mutta kävelee sitten Viennon vierelle. Myrskylyhty jää heidän väliinsä lepattamaan.

”Kuka sinä oletkaan?” Viento kysyy sitten.

”Olen Aira. Karl Martinin lapsenlapsi.”

”Hän siis löysi itselleen jonkun toisen.”

”Niin.”

”Mutta hän kirjoitti minusta päiväkirjaansa?”

”Sinusta oli lukuisia merkintöjä monen vuoden ajalta. Hän kirjoitti sinusta monta kymmentä sivua”, Aira sanoo ja ilahtuu Viennon jälleen hymyillessä. ”Hän todella piti sinusta. Löysin sinusta myös kuvan. Et ole muuttunut lainkaan, vaikka on kulunut vuosikymmeniä.”

”Me emme vanhene”, Viento sanoo. Hän laskee solmioneulan kivelle ja kohottaa kätensä Airan hiuksiin. ”Sinun hiuksesi ovat kuin Karl Martinin. Kauniit ja tummat. Sinun silmissäsi on myös jotain tuttua. Kun katson niihin, näen hänet.”

Aira kohtaa Viennon vedenvihreät silmät, jotka tuikkivat myrskylyhdyn valossa täynnä toiveita ja lupauksia. Hän tuntee pakahtuvansa onnesta.

Pyhä Viento.

[Kaarne]

Meikääpä ei jännitä, koska oon inessä skenessä. 

Tulen kommentoimaan tätä kunnolla vikan osan jälkeen, mutta ihan vaan sinua ilahduttaakseni ajattelin tulla huikkaamaan, että tää on yksi parhaita tekstejä, joita olen sinulta tähän mennessä lukenut. Viento on kiinnostava (ja sopivasti pelottava), Karl Martin elävä ja hieno hahmo ja Airakin sellainen, että lukijana hänestä haluaa tietää lisää. Näin lyhyessä tekstissä (sitten lopulta tämä ei kuitenkaan ole mitenkään kauhean pitkä) ei ole aina helppoa kuljettaa mukana kolmea keskeistä hahmoa, mutta tässä se onnistuu erinomaisesti. Upeaa työtä, siispä. ❤️

Ei mulla muuta, palaan lauseraateilemaan jahka vika osa on tullut.

P. S. EKA!

[hiddenben]

Kaarne, mitäpä muuta tässä voi tehdä kuin kiittää kaikista hienoista asioista, mitä tästä tekstistä sanoit! Siispä: kiitos ♥ Lauseraatia odotellessa!

K/H: Ja näin, viimeinen osa! Kuulen erittäin mielelläni, mitä ajatuksia loppu ja tarina kokonaisuudessaan herättää Kiitos sinulle, joka olet lukenut ja teille, jotka olette kommentoineet ja minua niin kehuneet! ♥ Nyt, lukuiloa viimeisen osan parissa!

V

Kosketan Airan tummia hiuksia. Ne ovat karheat ja kihartuvat. Sellaisina muistan myös Karl Martinin hiukset. Muistan hänen kirkkaanvihreät silmänsä ja terävän nenän, kuinka hän kiristeli hampaita puhuessaan perheestään ja kuinka hänen hartiansa levenivät hänen kasvaessaan pojasta mieheksi. Rakastin häntä, hän olisi ollut täydellinen vetehinen. Olisimme saaneet tämän järven kukoistamaan.

Nyt Karl Martinia ei enää ole.

Annan katseeni valua Airan hiuksilta hänen kasvoilleen ja kapeille hartioilleen, keveälle kesämekolle ja sen alta paljastuville sieville polville. Tunnen tämän ihmisen sydämen sykkivän minulle. Näen hänen silmissään sen saman kaipauksen miellyttää kuin Karl Martinissa aikoinaan. Aira, kuten isoisänsä, palvoo minua.

Puristan kädessäni olevaa solmioneulaa. Se on kaunis.

Aira toi sen minulle. Hän välittää minusta. Haluaa miellyttää.

Pidän siitä.

“Millainen hän oli?” Aira kysyy, rikkoen hiljaisuuden. Hän kohottaa kätensä jälleen iholleni, jonka heleyttä ihmismielen on mahdoton vastustaa. “Karl Martin.”

“Hyväntahtoinen ja hölmö”, vastaan. Katson hänen kirkkaisiin, vihreisiin silminsä, ja näen niissä nälkäisen halun tietää lisää. Näen niissä sen saman uteliaisuuden, jota opin rakastamaan hänen isoisässään. “Hölmö, kun jätti minut. Hyväntahtoinen, kun kävi täällä niin usein.”

Vien käteni Airan kädelle, joka edelleen hyväilee käsivarteni ihoa. Tartun siihen lempeästi ja astun askeleen taaksepäin. Kun kantapääni koskettaa vettä, tunnen järviveden täyttävän minut omalla karulla voimallaan. Aira ei kykene laskemaan katsettaan kasvoistani.

“Karl Martin oli komea”, sanon. Aira ahmii sanojani kuin nälkäinen koira. “Hän oli lempeä, ystävällinen, hyvä rakastaja. Reilu ja huomaavainen.”

Astun vielä yhden askeleen, sitten toisen. Aira seuraa askelissani eikä tunne terävien kivien kipua jalkapohjissaan. Katselen hänen kasvojaan, etsin niistä Karl Martinin piirteitä.

“Hän kampasi aina hiuksiani ja piti minua hyvänä.”

Luolan suulla on äkkisyvää. Vielä yksi askel ja voin sukeltaa järveni syvyyksiin. Pysähdyn. Airan käsi omassani värisee jännityksestä ja lumosta.

“Haluaisitko sinä kammata hiukseni?” kysyn ja katson Airaa niin vienosti kuin osaan. Hänen huulilleen kohoaa hymy, jonka tunnistan. Karl Martin.

“Haluan”, Aira hengähtää ja astuu vierelleni. Vesi ylettää meitä molempia lantiolle asti.

“Mennään sitten.”

Viimeisen askeleen otamme yhdessä.

[Rowena]

Huhheijaa, olipa tämä mielettömän hyvä! Luin tämän kerralla läpi, ja tämä piti otteessaan alusta loppuun saakka. Yllätyin tosi kovasti, kun viimeisessä osassa näkökulmahenkilönä oli Viento. Se toimi tosi hyvin, ja lukijalle jäi olo, että lopulta vedenhaltija saa aina viimeisen sanan. Tosi väkevä tuo loppulause ja sen maalaama mielikuva. Muutenkin tuo vedenhaltijan luola on kuvattu niin voimakkaasti, että sinne todella pääsi mukaan! Huh.

Kaikista eniten mua sykähdytti tämä lause:

"Hän sanoi, että meri on hänen kotinsa. Vaikka hän menetti sydämensä minulle, meri vei silti voiton.”

Aiemmin oli jo kerrottu, että Karl Martin teki elämäntyönsä rahtialuksilla, mutta silti en ollut ajatellut, että niin, meri tosiaan vei voiton järvestä. Hieno yksityiskohta!

Luvuista suosikkini oli kuitenkin kakkonen. Tosi kouriintuntuvaa kuvausta vainajan tavaroiden keskeltä. Ja ihanaa, kun kerroit, miten paljon oma isoisäsi on kameroineen inspiroinut tähän hienoon tarinaan . Mä löysin aikoinani oman isoisäni päiväkirjan, ja se oli tosi ihanaa luettavaa, vaikkakin merkinnät olivat hyvin arkipäiväisiä, esim. "Tänään tiellä meni kolme autoa." Päiväkirja loppui, kun isoisä lähti rintamalle. Sieltä hän kyllä palasi, mutta ei jatkanut  enää kirjoittamista – tai ainakaan säästänyt päiväkirjojaan.

Kiitos tästä, tämä kuljetti monen tunnelman ja omankin muiston läpi <3. Sulla on ilmiömäinen kyky vangita tunnelmia tekstiksi!

[marieophelia]

Huhhuh, mihin suuntaan tämä tarina lähtikään! Ajatus siitä, että Viento saa lopulta haluamansa vetehisseuralaisen, vaikka joutuikin Karl Martinista luopumaan, on kylmäävä. Varsinkin, kun Aira vaikuttaa hyvin voimattomalta Viennon lumovoiman edessä, eikä varmaan luolaan astuessaan arvannut, mitä joutuisi kohtaamaan. Viento ehkä katuu, että kehitti suhdettaan Karl Martiniin niin kauan, että tämä ehti saada muitakin mielenkiinnonkohteita, eikä nyt päästä Airaa samalla tavalla menemään. Aira ei saa tilaisuutta pohtia valintaansa niin kuin Karl Martin sai. Tämä on ihan mielettömän hieno sukupolvet yhdistävä/ erottava juonikuvio! Ja hienoa, että loppu jää hieman avoimeksi.

Itse jäin miettimään viimeisen luvun näkökulmavalintaa ja oliko näkökulmanvaihdos välttämättä tarpeellinen. Kuulisin todella mielelläni, miten olet tuota näkökulmanvaihdosta mielessäsi pohtinut, ehkä se avaisi minulle tekstistä uusia puolia. Itse ajattelen, että kertojatyyppiä kannattaa vaihtaa, jos lukijalle muuten saattaisi jäädä väärä kuva jostain hahmosta tai hänen ajatuksistaan. Tässä tapauksessa Viennon ajatukset kuitenkin vastasivat pitkälti sitä, minkä hänestä muutenkin oli voinut päätellä. Siksi minun osaltani Viennon pääsy kertojaksi söi hahmoon liittämääni salaperäisyyttä ja saavuttamattomuutta. Mutta ehkä se oli tarkoituksellista..? Ihan pikkujuttuina jäin miettimään, tietäisikö syrjäisessä luolassa elävä vedenhaltija, miltä nälkäinen koira näyttää tai erottaako hän kesämekkoa jostain muusta vaatteesta. Mutta toki jos kaikki vetehiset ovat hukkuneiden sieluja, Viento ehkä muistaa jotain elämästään ihmisenä! (Jos siis olet ajatellut hänenkin taustansa tällaiseksi? Taidan alkaa ylianalysoida ja kysellä kaikkea mahdollista. Kai se kertoo siitä, miten hurjan mielenkiintoinen aihe tämä on )

Tarina on joka tapauksessa loistava, tunnelma loistava ja sinä olet loistava kirjoittaja! Kiitos!❤️

[hiddenben]

Rowena, onpa kivaa, että tulit lukemaan tämän tekstin! Kiitos kovasti kehuista, erityisen kivaa on kuulla, että tuo luola paikkana heräsi tarinan aikana eloon ja että loppu toimi hyytävän hyvin Minua ilahdutti myös kuulla, että tuo toinen osa oli suosikkisi. Se tuntui nimittäin kirjoittamisen aikana vähän pölyiseltä ja ns. pakolliselta osalta, vaikka siinä tapahtuukin paljon tärkeitä asioita, kuten tuo huomaamasi yksityiskohta Karl Martinin urasta rahtialuksilla! Nauratti kuulla isoisäsi päiväkirjamerkinnöistä Harmi, ettei hän jatkanut kirjoittamista sodan jälkeen. Niitäkin merkintöjä olisi varmasti ollut todella mielenkiintoista lukea. Iso kiitos kommentista ja kehuista! Ihanaa, että teksti antoi sinullekin jotain ♥

marieophelia, kysyit sen verran hyvän kysymyksen, että oli heti tultava vastaamaan! Ensinnäkin kiitos kommentistasi, oli hauskaa lukea ajatuksiasi tarinan lopusta ja kuulla, että onnistuin tällaisessa sukupolvikertomuksessa Sukupolvikertomukset ovat todella mielenkiintoisia etenkin, jos mukana on vähän taikuutta tai mytologiaa, joten tässä onnistuminen on minulle erityisen mieluisaa! Ja sitten, näkökulmapohdinta! Kun luetutin tämän tekstin kirjoituskavereilla, tekstissä oli vain nuo neljä ensimmäistä osaa. Sain palautetta, että tarina kaipaa jonkinlaista viidettä osaa, jossa vähän avattaisiin/täydennettäisiin avoimeksi jäävää loppua. Ehdotuksina oli esimerkiksi Karl Martinin päiväkirjamerkintä tai Viennon näkökulmasta kirjoitettu osa, joka kertoisi, miksi Karl Martin ei ihastunut Vientoon ja miksi hän lähti. Sen perusteella päätin kirjoittaa Viennon näkökulmasta vielä viidennen osan, jossa kaikkien kohtalot ikään kuin kietoutuvat yhteen.

Huomiosi siitä, että näkökulmanvaihdos ei tässä välttämättä olisi ollut tarpeellinen ja ehkä tavallaan myös rikkoi vedenhaltijan salaperäisyyttä, on todella oivallinen ja jotain, mitä varmasti tulen pohtimaan jatkossakin muiden tekstien kohdalla! En voi sanoa, että salaperäisyyden rikkominen oli tavoitteellista. Ennemmänkin hyödynsin hänen näkökulmaansa kertoakseni hänen ja Karl Martinin suhteesta ja selittääkseni, miksi Viento päättää houkutella Airan mukanaan järveen. Ehkä voisinkin uteliaisuudesta kysyä, oliko viides osa mielestäsi tarpeellinen? Ja jos oli, mitä olisit ajatellut tämän näkökulman sijasta sopivan tarinaan? Olisi hauskaa kuulla, sillä ratkaisujahan on melkein yhtä monta kuin on kirjoittajia Kysymyksesi näkökulmavaihdosta on nimittäin hyvä! Ja mitä tulee Viennon huomioihin ihmismaailmasta: ajattelen, että hän on seurannut ihmisiä ja olentoja järvestä, sillä ajattelen, että järvi on varsinkin kesäisin suosittu paikka ja vaikka Viento välillä houkuttelee jonkun viattoman uhrin mukaansa, hän ei tee sitä joka kerta vaan keskittyy ennemminkin tarkkailemaan ihmisiä

Huh, tulipa pitkä vastaus! Mutta on mielenkiintoista pohtia tällaisia kirjoittajien valintoja, kun on kuitenkin paljon, mistä valita Suuren suuri kiitos kommentista, kehuista ja siitä, että luit tämän! Arvostan sitä suuresti ♥

[Fiorella]

Luin viimeiset luvut nyt kerralla. Olipa tämä vaikuttava ja mieleenpainuva teksti! Tästä aiheesta olisi saanut kyllä paljon laajemmankin kokonaisuuden, vaikka ihan kirjaksi asti, jos olisi venyttänyt tarinaa pidemmillä kuvauksilla itse kunkin henkilöhahmon aikakaudesta ja elämänvaiheista. Nyt tämä oli tällainen hyvin lyhyt ja erittäin tiivistetty paketti, mutta toisaalta oma mielikuvitus kyllä paikkaa sen kaiken, mitä vuosien varrelta jäi erikseen kertomatta.

Minä taas pidin siitä, että viimeisen osan kertojana oli Viento itse. Minusta se kokosi tarinan omalla tavallaan yhteen, kun kuitenkin neljä aiempaa osaa on pitkältä aikaväliltä ja eri henkilöiden näkökulmista. Lopuksi kaikki oli enää vain tässä ja nyt, yhdessä pisteessä, joka oli se koko tarinan tärkein osanen. Olen samaa mieltä siitä, että neliosaisena tarina olisi jäänyt vähän liian auki ja ikään kuin kesken.

Se, miten kylmä ja itsekäs, vaikka ei voikaan sanoa tunteeton, Viento on, ei tavallaan yllättänyt mutta antoi kuitenkin omanlaisensa säväyksen. Hänelle aika kulki eri tavalla ja hän oli myös tottunut siihen, että eli itseään varten ja että niin tekivät myös muut. Kaipasiko Viento todella Karl Martinia, vai ainoastaan hänen ihailuaan?

“Hölmö, kun jätti minut. Hyväntahtoinen, kun kävi täällä niin usein.”

Kuinkahan usein Karl Martin tosiasiassa kävi? Minusta tuntuu, että kuitenkaan ei ihmisen silmin katsoen niin usein, vaan ennemminkin säännöllisesti pitkän ajan varrella?

"Hän sanoi, että meri on hänen kotinsa. Vaikka hän menetti sydämensä minulle, meri vei silti voiton.”

Myös tämä lause jäi vahvasti mieleeni. Meren rinnalla järvi on hyvin pieni ja Karl Martinin sielu vaati selvästi jotakin suurta. Hänellä oli kaipaus nähdä ja kokea, sen huomaa jo ensimmäisestä osasta, ja niinpä mies vietti suurimman osan elämästään merillä kierrellen. Ja varmasti se, että vedenhaltija pikku järviluolassaan oli vain yksi osa kaikkea maailman ihmeellisyyttä ja erikoisuutta, säästi hänet joutumasta tämän vangiksi. Kaikesta ihastuksestaan huolimatta Karl Martin tarvitsi ja halusi enemmän.

Mutta toki jos kaikki vetehiset ovat hukkuneiden sieluja, Viento ehkä muistaa jotain elämästään ihmisenä! (Jos siis olet ajatellut hänenkin taustansa tällaiseksi? Taidan alkaa ylianalysoida ja kysellä kaikkea mahdollista. Kai se kertoo siitä, miten hurjan mielenkiintoinen aihe tämä on )

Tämä ajatus herätti kylmiä väreitä! En ollut lainkaan ajatellut, että Viento olisi voinut olla alun perin ihminen ja että vasta kuolema olisi tehnyt hänestä ikuisen ja muuttumattoman. (Vähän niin kuin vesivampyyrin!) En tiedä, oliko tämä kirjoittajan ajatus vai ei, mutta jotenkin huiman tuntuinen miete.

Pohdinkin lukiessani sitä, että miten se Viento olisi tehnyt Karl Martinista vetehisen. Ehkä se siis tosiaan olisi tapahtunut hukuttamisen kautta. Sääli, että Airista jäi puuttumaan se jokin, joka oli kuitenkin pitänyt hänen isoisänsä turvassa vetehisen houkutuksilta.

Kiitos erittäin hienosta tekstistä! Tätä oli ilo seurata.

[jossujb]

Minun mielestäni viides luku Viennon näkökulmasta sitoi koko tarinan aivan uudella tapaa yhteen!  Toki se on makukysymys onko parempi, ettei Viennosta paljastu noinkaan paljon vai ei, mutta itse ihastuin kovasti siitä, että Karl Martinin ja Airin tavallaan vie sama houkutus. Vaikke Karl Martinille tapagtunutkaan mitään niin pahaa, etä vedenhenki olisi vaikka hukuttanut, niin Viennosta tulee silti voimakas kuva arveluttavana ja riskialttiina kohteena viehtymykselle.

Rehellisesti sanottuna, niin koska tämä teksti oli minusta jo ensimmäisellä lukukeralla kadehdittavan hieno, niin tällä kertaa tämä on melkeinpä minun makuuni täydellinen. Minusta hahmot ja heidän tarinansa sitoutuu yhteen jotenkin niin kehämäisesti, että se on monellä tapaa tyydyttävä. Ja toisaalta, ei kuitenkaan liian positiivinen. Loppujen lopuksi jää kuitenkin arvailujen varaan, oliko kohtaaminen vedenväen kanssa kuitenkaan positiivinen asia, ja se on se karvas sivumaku joka tekee tästä nappisuorituksen.

Uskomaton teksti <3

jjb