Kirjoittaja Aihe: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?  (Luettu 579 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« : 24.01.2021 12:29:55 »
Nimi: Kesänkaato
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: vuodenkierto
Yhteenveto: kenpä ei kesää rakastaisi? / sen hehkua lämmintä, lempeää. / ja kenpä ei talvea kavahtaisi? / sen on rakkaus pelkkää pimeää.
Haasteet: Originaalikiipeily (56. Talvi), Finfanfun1000 (809.  Fatalismi).

K/H: Tämä teksti on Talventaiton (K-11) sisarteksti, joka kertoo saman tarinan, mutta vastakkaisista näkökulmista. Tämäkin teksti on valmis ja ilmestyy hieman eri tahtiin sisartekstinsä kanssa. Kaikenlaiset kommentit otetaan ilolla vastaan.

//Huomautus 23.2.2021: Tarina ei tosiaan ole enää viiden osan mittainen. Sen loppu on valmis ja osien pituus asettunee jonnekin 10-12 välille, mutta nyt kun tämä on jo venynyt muutaman kerran, en uskalla luvata mitään varmaksi. Pahoittelen aiheuttamaani häiriötä. (Ja lupaan, että tämä kyllä valmistuu kevään aikana. :D )

*

Kesänkaato

We spend hours by the river, telling everything.
So that when we are gone, even our spirits
weighed down with stones,
the river will remember.

– Anne Michaels, runosta What the Light Teaches



1

Kaiho

Tiedän, että harppuni kielet ovat huurtuneet ja ihoni huokuu pakkasta, mutta en saa talvea talttumaan. Se ei viihdy täällä, ei kaikkien näiden ihmisten keskellä. Se nuorukainenkin, joka toi minulle hehkuviiniä, tuijotti liian kauan. Aivan kuin minä olisin jokin ihme, taideteos, vaarallinen unelma. Ilman harppuani olisin varmaan antanut viiman läimäyttää häntä poskille, mutta onneksi minulla on musiikkini. Se riittää juuri ja juuri: taivas ihoni alla suostuu pysymään siellä, vaikka pimeys onkin täynnä myrskyä ja jäätä ja yhä paksummaksi kinostuvaa lunta.

En ole koskenutkaan hehkuviinipikariin. Minun on kyllä jano, mutta en halua lopettaa soittamista. Pelkään, että ihmishälinä ja lämpö ja valot ja kaikki tämä elämä, nämä värit, tämä yhteen saliin ahdettu kesä keskellä nietoskuuta - että se olisi liikaa. Musiikin läpikin tunkeutuu sanoja, tuoksuja, ilmanvire kun joku kiiruhtaa ohi, kopisevien kenkien vaativa rytmi. Jossakin huoneen toisella puolella seisoo myös vastinparini ja olen varma, että hän katselee minua. Talveni tuntee sen kyllä: vieraan kirkkauden, joka jo nyt kurottaa sitä kohden. Meitä ei ole vielä virallisesti esitelty toisillemme, mutta kyllä minä tunnen kesänkaatajani.

Alatia on vaikea olla huomaamatta. Keskikesän juhlissa hän oli se kesänkaataja, joka punoi itse seppeleensä sen sijaan, että olisi ottanut vastaan valmiiksi annetun. Valkoisia ruusuja ja pihlajanoksia, ne minä muistan. Minulle ei kukaan tarjonnut seppelettä, enkä ihmettele: kukat olisivat vain paleltuneet ja nuupahtaneet heti.

Alati ei ole kesänkaatajaksi erityisen komea, mutta se ei tarkoita, etteikö hän olisi täynnä taikuutta. Hänellä on vahva leuka ja lempeät silmät ja kun hän katsoo, hän on läsnä. Ja sitten on vaikea paeta, kun tulee todella nähdyksi, ja keskikesän aurinko on kovin tarkkanäköinen, eikä silloin se vähä, mitä minun talvestani ihoni alla uinuu, riitä peitoksi tai suojaksi.

Hän näki minut silloin. Kaukana kokkotulesta, metsänrajassa, katveessa. Näki eikä suostunut kääntämään katsettaan, ja sen jälkeen olen ollut varma, että hänet he valitsevat, koska kuka voisi olla valitsematta? Sellaista kesää, joka on niin kirkas ja itsevarma ja vangitsee jopa minun talveni pelkällä katseella?

En tiennyt hänen nimeään vielä silloin. Sen minä opin vasta kun kirje saapui ja avasin sen sirppikuussa väsynein sormin, jo valmiiksi uupuneena tulevasta. Mutta tietenkin hänen nimensä on Alati: hän on aina läsnä, aina kirkas, aina täynnä kesää. Aina, sen yhden illan jälkeen, muistuttamassa talveani siitä, että kesä saapuu joka vuosi, ja minun on siihen taivuttava.

“Kaiho”, Muisto sanoo. Hän toistaa nimeni kolmasti, vaikka tietää, että kuulin ensimmäisellä kerralla.

Kohotan katseeni. Vuosien jälkeen Muisto ei kavahda sitä enää, vaikka yritänkin olla yhtä kylmä kuin aina. (En aivan onnistu. Hän ei ole koskaan ollut minulle ilkeä.)

“He esittelevät teidät toisillenne pian. Sinun täytyy lakata soittamasta”, Muisto sanoo. Hän on ystävällinen, melkein lempeä. Harppuni kielet jännittyvät, mutta pakotan itseni rentoutumaan. En halua katkaista niitä vain siksi, että solmut sisälläni kiristyvät liikaa.

“Minä tunnen hänet jo.”

“Alatin?” Muisto kohottaa kulmiaan.

“Olemme tavanneet.”

“Koska?”

“Keskikesällä. Hän oli siellä.”

Muisto ei kysele enempää, nyökkää vain. Hänen tummat kasvonsa ovat kaiken elämän ja hälinän keskellä seesteiset ja niiden tuttuus rauhoittaa. Muhkurainen, murtunut nenä; ystävällinen suu, poskipäiden pehmeät kaaret. Me olemme tunteneet yli vuosikymmenen ajan, eikä hän ole suuttunut minulle kertaakaan, vaikka varmasti muistaa jokaisen vihaisen sanan ja raivosta kumpuavat kyyneleet.

Minä nousen. Suoristan mustan mekkoni miehustaa, annan katseeni kulkea ihmisjoukon yli näkemättä ketään.

“Mennään.”

Seuraan Muistoa ylös korokkeen marmoriportaita. Alati kiipeää niitä omaa puoltaan, eikä hänellä ole saattajaa. Se ei yllätä minua.

Kun seison hänen edessäni, sydäntäni kivistää ja talvimyrsky yltyy, sillä pelkoni ruokkii sitä. Tätä minä en halua. En mitään tästä, en häntä, en tulevaa kevättä ja kesää ja syksyä. En sitä, että joudun avaamaan taikuuteni hänelle.

“Minä olen Alati.” Hänen äänensä on kirkas ja katseensa yhtä suora kuin keskikesällä. Vastaan siihen niin varmasti kuin osaan, mutta kun hän tarttuu käteeni, talvi minussa kuohuu yli ja hyökyy hänen lämpimän ihonsa läpi, puree sitä pakkasenterävin hampain.

Alatin katse ei väisty silmistäni, eikä hän irrota otettaan.
« Viimeksi muokattu: 26.02.2021 17:14:23 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 566
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 1/5
« Vastaus #1 : 24.01.2021 19:56:56 »
No niin! Olihan minun luettava tämäkin melkein heti Talventaiton perään, sillä sisarficciteksti kiinnostaa ja muutenkin toivon saavani hieman enemmän vastauksia kysymyksiini. Vaan, no, niitäpä en tässä saa :D Mutta sisartekstiksi tämä on todella mainio ja olen lukijan roolissa itsekin asettunut toiselle puolelle salia, näen sieltä Alatin ja Siron (ja olen näkemättä), kuulen harpun talviset äänet ja puheensorinan ympärilläni. Kerronta siis toimii erinomaisen hyvin!

On myös hauska huomata, että Kaiho on tässä paljon... sekasortoisempi verrattuna hänen näkökulmalukuihinsa Talventaitossa. Melkein kuin hän ehtisi kasvaa tämän hetken ja seuraavan näkökulmalukunsa aikana. Tässä osassa yksityiskohtia nimittäin vilisee ja hänen on vaikea olla, mutta se katoaa Talventaiton toiseen osaan mennessä. Toki tilannekin on eri, mutta itse olin havaitsevinani jonkinlaisen muutoksen hänen ajatuksissaan :) Tässä saadaan myös hieman lisätietoa Alatin ja Kaihon... suhteesta ja erityisesti hänen vastauksensa Muistolle, tuo “Keskikesällä. Hän oli siellä.” kutkuttaa uteliaisuuttani kovasti.

Tässä Kaihon sisällä myllertävä talvi tulee hienosti esiin ja pidän siitä, kuinka Kaiho joutuu tekemään työtä pitääkseen talven sisällään ja purkaa tunteensa soittoon. Soitto itsessäänhän ei ole mitään aggressiivista/toiminnallista kuten juokseminen tai raivoikas vihannesten pilkkominen (:D) vaan vaatii tarkkuutta ja keskittymistä. Sen takia on mielenkiintoista, että Kaiho purkaa tuota myllerrystä soiton kaltaiseen ja kuinka soitin on tapa hillitä talvea, pitää se aisoissa. Jännittäviä juttuja!

Mutta nyt en höpise enempää vaan kiitän ja jään odottamaan lisää! ;)

P.S. Eka!

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 1/6
« Vastaus #2 : 26.01.2021 12:38:39 »
hiddenben: Nooooh, ehkä tässä luvussa saa jotain vastauksia. :D Mutta olet kyllä aivan oikeassa, että niitä on sekä tässä että Talventaitossa annettu tähän mennessä turhan vähän. Se on taito, jota minun pitää opetella! Kaihon kasvu ja kasvamattomuus on kyllä vähän jännä asia. Luulen, että hän toisaalta taipuu kohtaloonsa ja sitten toisaalta ei, koska hän tuntuu taistelevan asian kanssa koko tekstin läpi. (Raivokas vihannesten pilkkominen nauratti minua myös. :D Oivoi.) Ja joo, musiikissa ehkä auttaa se tietty matemaattisuus ja sen rytmi ja keskittyminen, jotka muodostavat hyvän kontrastin Kaihon myllertäville tunteille. Kiitos paljon kommentista! ♥ (Ja ekailu parasta. :D)

K/H: Mjoo-o. Ensinnäkin: R. L. Stine sanoi suuressa viisaudessaan joskus, ettei unia pidä koskaan käyttää kirjoittamisen pohjana. Ähäskutti, R. L. Stine, minäpä käytän. Tämän luvun lopun luopumiskeskustelu on nimittäin suoraan unestani, ja koskapa eilen näin myös bussissa istuessani lyhyen unen yhdestä kohtauksesta, tämä teksti (ja Talventaitto) paisuivat yhden luvun verran ja loppu vaihtui jo tuon aiemman unen myötä. Se kyllä sotkee kaikki näkökulmajutut, mutta koettakaa elää asian kanssa. :P Korjailen niitä parhaillaan. (Ei siis sotke muutoin kuin että loppuosa teksteistä piti vaihtaa päikseen, että kirjoitetut palat asettuivat oikeisiin kohtiin. Mutta sen pitäisi toimia.)

Tämän luvun julkaisun myötä julkaisuaikataulut asettuvat myös paremmin tasapainoon, eli torstaina ilmestyy kolmas osa Talventaittoa ja sunnuntaina Kesänkaatoa, ja näin pitäisi sitten edetä aina tekstien loppuun asti. :)

*

2

Alati

Ensimmäiset päivät ovat vaikeita. Sitten ne venyvät viikoiksi, ja lopulta minun on myönnettävä, että kaksi ensimmäistä kuukauttakin ovat vaikeita. Kaiho säpsähtää, jos joudun ohittamaan hänet mökissämme liian läheltä, ja hänen taikuutensa vikuroi, jos sanon jotakin varoittamatta. Useammin kuin kerran huurre peittää muutamassa sekunnissa mökkimme ikkunoiden sisäpuolenkin tai aamukahvini pinta jäätyy, kun Kaiho pelästyy tai suuttuu.

Suhtaudun siihen niin kärsivällisesti kuin osaan. Ei tämä ole minullekaan helppoa, vaikka olen tiennyt, että jonakin päivänä on minun vuoroni. Harva kesänkaataja tai talventaittaja säästyy kohtaloltaan. Meitä syntyy yhä vähemmän ja taikuus suonissamme on yhä heikompaa, ja jokainen vuosi vaatii osansa. Joskus, satoja vuosia sitten, kesänkaatajat ja talventaittajat sitoutuivat vuodenaikojen kantamiseen koko elämäkseen, tai niin kerrotaan. Nykyään harva säilyttää edes kipinän taikuudestaan vuodenkierron jälkeen. Yhä useammin vuodenkierron rituaalit koituvat kesänkaatajien ja talventaittajien kuolemaksi.

Se varmasti pelottaa Kaihoa. Jo nyt tiedän, että talvi on hänen turvapaikkansa ja kilpensä maailmaa vastaan, enkä usko, että siitä luopuminen tulee olemaan hänelle helppoa. Ei tämä ole minullekaan, mutta olen väsynyt pinttyneen taikuuden varjoihin ja siihen, miten ne vaanivat kesääni kaikkialla. Siitä taakasta minä luovun mielelläni. Ja keskikesän tanssien ujoista hymyistä ja viipyilevistä hipaisuista, röyhkeistä pyynnöistä ja humaltuneista vaatimuksista.

Jos selviän hengissä, toivon, että saan olla ihan vain minä.

En kesänkaataja Alati, vaan pelkkä Alati.


*


Sekoitan aamukahvia ja tuijotan ulos ikkunasta. On helmikuu ja aamu on pimeä. Kesä minussa horrostaa ja kohottaa laiskasti päätään vain silloin kun tapahtuu jotakin sen mielestä erityisen jännittävää.

“Kuukauden kuluttua meidän täytyy tanssia”, Kaiho sanoo yllättäen. Hän istuu tulen ääressä, kädet kiedottuina polvien ympärille, ja näyttää murjottavalta lapselta. Kaiho on minua viisi vuotta vanhempi, mutta hän ei kyllä osoita sitä mitenkään.

“Niin”, minä vastaan, ja lisään sitten varovasti: “Pelottaako se sinua?”

“Pelottaako?” Kaiho tuhahtaa. “Miksi se pelottaisi?”

“Sinä olet siinä riitissä minua tärkeämpi. Talven on taituttava kevääseen ja sinun on nöyrryttävä.”

Kaiho paljastaa hetkeksi hampaansa. Hänen talvensa läimäyttää takan liekkejä ja saa ne käpertymään pienemmiksi. Minä pidättelen huokausta parhaani mukaan.

“Se on typerä rituaali”, Kaiho sanoo. “Mitä jos me hukumme?”

Se kysymys pysäyttää minut hetkeksi. Kaiho osuu sellaiseen kohtaan minussa, joka on syvemmällä, muilta kätkössä. Meren tummat aallot ja sen armottomuus ovat oman taikuuteni vastakohta, sillä syvyyksiin ja syövereihin kesä ei koskaan yllä. Siellä on aina pimeää. Ajatus jäiden murtumisesta askelteni alla on epämiellyttävä, enkä voi sanoa, etteikö hukkuminen pelottaisi minuakin. Mutta uskon, että jos niin olisi todella vaarassa tapahtua, Kaiho kykenisi jäädyttämään meren ja pitämään meidät pinnalla. Tai ainakin itsensä, ja tuskinpa hän kaikesta kylmyydestään huolimatta olisi niin typerä tai julma, että antaisi minun upota.

“Emme me huku. Pidämme toisistamme kiinni”, vastaan niin tyynesti kuin osaan. Kaiho tuntuu kerrankin vaistoavan epäröintini, sillä hän kohottaa katseensa. Se siirtyy pian kuppiini ja odotan, että Kaiho jäähdyttää kahvini taas silkkaa pahanilkisyyttään. Niin ei kuitenkaan käy.

“Keitätkö kahvia minullekin?” hän kysyy sen sijaan.

Yllätyn. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Kaiho on pyytänyt minulta yhtään mitään. Miksi nyt?

Kun mittaan vettä pannuun, luulen ymmärtäväni. Ehkä hetken verran Kaihokin tajuaa, että halusimmepa tai emme, meidän on selvittävä – tai oltava selviämättä – tästä kaikesta yhdessä.


*


Kevättanssi on raskas. Kaiho on henkeäsalpaavan kaunis. Aurinko läikehtii hänen mustiin hiuksiinsa pujotettujen neulojen helmissä ja mekon valkoisella silkillä, mutta Kaihon ihon alla talven pimeys näyttää uhmakkaammalta kuin koskaan. Hänen tähtensä ovat vetäytyneet pieniksi rykelmiksi. Aivan kuin nekin pelkäisivät Kaihon kapinaa, joka uhkuu hänen jokaisesta liikkeestään.

Kun asetumme tanssiasentoon, minä yritän puhua hänelle. Rohkaista tai lievittää uhmaa, kai. Mutta siitä ei tule mitään, sillä Kaiho on taas päättänyt, ettemme ole samalla puolella. En tiedä mitä hän haluaa, ja epäilen, ettei Kaiho ehkä tiedä itsekään. Toisinaan luulen, ettei hän oikeastaan kuuntele taikuuttaan, vaan antaa omien tunteidensa hämmentää ja töniä sitä.

Kun Kaiho väittää kevään olevan vihainen, minä hämmennyn. En ymmärrä, miksi hän ajattelee niin, sillä mereen vangittu kevät on lähinnä huolissaan ja täynnä kaipausta. Se haluaa ulos, koska on ollut vankina niin pitkään. En tunne sen hyminässä katkeruuden tai raivon häivääkään, vaikka yritän kuunnella ja tunnustella entistä tarkemmin Kaihon sanojen jälkeen. Luulen, että Kaiho kuuntelee kevättäkin oman pelkonsa ja vihansa kautta, eikä erota sen tunteita omistaan.

Kaihon tanssiaskeleet ovat mekaanisia, hänen suupielensä pingottuneet ja hartiansa kireät. Hän kannattelee niillä koko talven painoa eikä suostu joustamaan tuumaakaan, vaikka me olemme tulleet tänne päästämään kevään ulos. Pelkään, että hän kuluttaa omia voimiaan turhaan taistelemalla vastaan, vaikka tämä on vuodenkierron helpoin osuus. Hänen ei tarvitsisi kuin irrottaa, luopua hetkeksi omasta vallastaan.

Kun se vain jatkuu - Kaihon synkkä murjotus, hänen tahalliset harha-askeleensa, talven tumma itsepäisyys - minä pysähdyn lopulta. Riisun mustat villahansikkaat, jotka olen pukenut aamulla suojatakseni itseäni Kaihon taikuudelta. Pelkäsin silloin, että hän antaisi pakkasen jäytää käsivarteni puhki, ja pelkään vähän edelleen. Vihainen tai pelokas Kaiho on arvaamaton.

Mutta minun on luotettava häneen, tai ainakin harhautettava, joten tartun taas Kaihon käteen ja odotan, että hänen taikuutensa käy kimppuuni. Kaiho harkitsee sitä, sillä hänen tummat silmänsä viipyvät pitkään paljaassa ihossani, mutta lopulta hän jatkaa tanssimista eikä tee mitään. Sydämeni kiihtynyt syke rauhoittuu ja huomaan, että kesä minussa pääsee koskettamaan Kaihoa paremmin. Hänen talvensa tekee sille tietä. Tunnen, miten taikuuteni tunnustelee varovasti tietään pimeyden ja pakkasen läpi. Mikään Kaihon rytmissä ei muutu ja hänen ilmeensä on yhtä sulkeutunut kuin ennenkin. Se vahvistaa epäilyksiäni: loppujen lopuksi Kaiho ei taida ymmärtää edes omaa taikuuttaan. Ajatus täyttää minut surulla. Miten joku voi olla itselleenkin noin vieras? Miten joku voi olla niin vahvasti kaikkea vastaan? Maailmaa, vuodenkiertoa, minua, jopa omaa itseään?

Taikuuteni on jo niin syvällä talvessa, että jos nyt toimin, Kaiho ei voi mitään. Haluaisin pyytää anteeksi, varoittaa etukäteen, mutta sitten hän nostaisi taas muurinsa, joten sanon vain:

“Sinä taidat ajatella, ettei näitä rituaaleja tarvita mihinkään”, sanon. “Että vuosi etenee vääjäämättä ja taikuus saa aina lopulta haluamansa. Mutta olet väärässä. Rajat ovat niin syviä ja teräviä, että ne eivät rikkoudu itsestään. Jos taikuutta ei auteta, se kyllä runnoon itsensä läpi väkisin, mutta haavoittuu siinä samalla, ja on liian heikko pitämään väärää taikuutta loitolla. Etkö ole huomannut, miten se on alkanut pesiytyä pysähtyneisiin varjoihin ja niihin paikkoihin, joissa kukaan ei käy? Etkö tiedä, miten vaikeita viimeiset pari vuotta ovat olleet?”

Huomaan, että ääneni tummenee puhuessani, kun taikuuteenikin sekoittuu turhautuneisuutta, suuttumustakin. Se auttaa minua toimimaan, kun taivutan varoittamatta Kaihoa taaksepäin ja annan kesäni kohista hänen suonissaan valtoimenaan, huuhtoa hetkeksi mukanaan kaiken talven ja pimeyden ja pakkasen. Vain silmänräpäykseksi tai kahdeksi, sillä Kaiho tuskin kestäisi enempää, enkä minä halua satuttaa häntä. Mutta se riittää, sillä talvi hänessä taipuu ja olen tuntevinani siinä jopa helpotusta.

Kun me jatkamme tanssimista, Kaiho seuraa minua lauhkeasti, mutta hän ei suostu katsomaan minua silmiin. Sen sijaan hän puhuu keväästä ja siitä, miten se pulppuaa nyt jään läpi kuin veri. Ajatus on nurinkurinen, sillä ei kevät vuodata pois omaa elämänvoimaansa, vaan pikemminkin päästää sen valloilleen. Korjaan häntä lempeästi, mutta se saa Kaihon vain jähmettymään kosketukseni alla.

Me tanssimme kevättanssin loppuun. Kaiho ei anna minun auttaa, joten kuuntelen hänen sijastaan kevättä ja kesää sisälläni, ja kumpikaan meistä ei astu enää harhaan. Vaikka meri allamme on syvä ja ahne, en pelkää putoamista tai hukkumista kertaakaan.


*


Pidän Kaihoa silmällä koko pitojen ajan, mutta hän ei vilkaisekaan minun suunraani, vaikka istumme vastatusten. Sen sijaan hän nyhtää haluttomasti paloja valkoisesta vehnäleivästä, juo muutaman siemauksen viiniä ja syö yhden palan klausuuralaista suklaata. Haluaisin tiuskia hänelle, sillä tiedän, että hän on uuvuksissa ja tarvitsee ruokaa. Huomasipa Kaiho sitä tai ei, taikuus hänessä on väsynyttä ja valjua, eikä hänen kehonsa pysty ruokkimaan sitä, ellei kehoa itseään ruokita.

Pysyn kuitenkin vaiti ja lupaan itselleni, että jos hän ei syö seuraavanakaan päivänä, teen asialle jotakin. Olipa se sitten kuinka vaikeaa tahansa.

Kun kävelemme pidoista takaisin mökillemme, Kaiho puhuu yllättäen.

“Nyt sinä olet vapaa menemään ja tulemaan mielesi mukaan. Voit lähteä rohkaisemaan virkoavaa kevättä ja suudella oman hehkusi sitä kaipaaviin ja koskettaa tulevan kesän sellaisten naisten iholle, jotka sitä kaipaavat, ja –”

“Sinä puhut taas ääneen”, minä murahdan ja pysähdyn. Kaihon sanat tekevät kipeää. Ne ovat aivan väärin ja sivaltavat taas sitä osaa kesätaikuudesta, joka on minulle kaikkein vaikein. “Miksi ajattelet, että olen tuollainen? Miksi ajattelet, että haluaisin vietellä yhtään ketään?”

“Eikö se ole kesätaikuuden sydän? Rakkaus?” Kaiho kysyy.

“Sinäkö ajattelet, että rakkaus on vain villiä himoa?” ääneni on terävämpi kuin haluaisin.

Kaiho kavahtaa sanojani. Kadun niitä heti, koska ymmärrän, että hän tietää tällaisista asioista varmasti paljon minua vähemmän. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kaiho kuitenkin vastaan:

“En ajattele koko asiaa juurikaan.”

“Rakkautta?”

“Niin. Talventaittajat eivät yleensä ole – hyviä sellaisessa”, nyt Kaiho katsoo taas ohitseni. Hänen ilmeensä on harvinaisen paljas, melkein hämmentynyt. Talvikin on vaiti ja ojentuu minua kohti kuin epäröiden. Haen sanoja, mutta en löydä sopivia, joten käännyn ja jatkan matkaa.


*

Vähän myöhemmin oivallan, ettei Kaiho puhu ääneen. Hänen taikuutensa on vain avautunut minulle sellaisella tavalla, jota en ole odottanut, ja mitä tarkemmin kuuntelen, sitä enemmän se minulle paljastaa. Ymmärrän, että se on todennäköisesti minun syyni: kun annoin kesän hulmahtaa Kaihon talven läpi kaikella voimallaan, ehkä osa siitä punoutui peruuttamattomasti yhteen hänen taikuutensa kanssa. Tai ehkä hänen talvensa kaipaa kuuntelijaa. En tiedä – en ole kuullut tällaisesta koskaan aiemmin.

Kaihon ajatukset ovat villejä ja poukkoilevia. Hän pelkää niin monia asioita, että minun on vaikea olla tekemättä mitään. Haluaisin keittää teetä, silittää hänen talvensa uneen, hyräillä Kaiholle niitä lohtulauluja jotka osaan. Välillä haluaisin ravistella häntä, koska Kaiho on niin typerä ja lapsellinen ja täynnä uhmaa. Haluaisin pakottaa hänet astumaan ulos talvensa suojista ja katsomaan maailmaa edes hetken ajan ilman sen turvallista pimeyttä.

En tee mitään noista asioista. Sen sijaan pysyn hiljaa ja annan hänen paeta minua harppunsa ääreen. Kuuntelen oven läpi sen vaimeaa soittoa ja talvea, joka kertoo minulle Kaihon huolista ja murheista seinien läpikin. Kuuntelen, vaikka en haluaisi.


*


Kun myöhemmin makaamme vuoteessa ja pakkanen saa ihoni kirvelemään, minun tekee mieli antaa kesän hyökätä täydellä voimallaan Kaihon taikuutta vasten. Hän kutsuu minua siihen itsekin, typeryyttään ja tietämättömyyttään. Juuri siksi säilytän malttini, sillä Kaiho ei selvästikään ymmärrä. Hän on sulkenut itsensä kaikelta ja kaikilta, ja jos minä murran hänet, hän ei koskaan tee sitä itse. Sen sijaan puhun hänelle suoraan omista huolistani, niistä, joita hän ei kuule samalla tavoin kuin minä hänen huoliaan.

Puhun pinttyneestä taikuudesta ja sen varjoista. Yritän selittää, miksi meidän on tärkeää pysytellä lähellä toisiamme. Yritän, sanojen välisessä hiljaisuudessa, pyytää, että hän yrittäisi auttaa. Edes vähän. Ettei minun tarvitsisi kantaa meitä molempia.

Kaiho ei tunnu ymmärtävän, mutta sentään hän antaa pakkasensa lauhtua. Se on helpotus.

Minä nukun ja uneksin kirkkaista talviöistä, korkeiden hankien hiljaisuudesta ja siitä hopeasta, jota kuu sirottelee nietoskuussa kaiken ylle.


*


“Minä en ymmärrä, miksi minun täytyy luopua kaikesta”, Kaiho sanoo aamulla. Hän näyttää väsyneeltä. Ilmeisesti kevättanssin uupumus on iskenyt kunnolla vasta nyt, mutta siitä huolimatta Kaiho tökkii puuroa lusikallaan niin haluttomasti, että haluaisin irvistää.

“Luopuminen on antamista”, vastaan irvistämisen sijaan. “Kun sinä luovut taikuudestasi, annat sen kaikille muille. Siitähän vuodenkierrossakin on kysymys.”

Kaiho katsoo minua puurolautasensa yli. Olen jo oppinut, että hän vihaa kysymistä, joten jatkan pyytämättä:

“Talvi luopuu jäästä ja lumesta, jotta kevät saa niihin vangitun veden puroiksi, joilla se kastelee maan. Kevät taas luopuu vuorostaan öidensä pimeydestä, jotta kesällä on kahdesti yhtä paljon aikaa kukoistaa. Kesä luopuu koristuksistaan ja elämänsä hehkusta, jotta syksy voi peitellä maan lepoa varten värikkäin lehdin, joista kevät aikanaan saa multaa versojaan varten. Ja syksy polttaa värinsä ja valonsa loppuun, jotta talven on turvallista palata pimeytensä suojissa. On luovuttava, jotta voi antaa.”

“Mutta mitä siitä saa vastineeksi? Mitä minä saan siitä, että valutan taikuuteni pois ja ehkä kuolen?”

Minä naputan omaa tyhjää puurolautastani lusikalla. Haluaisin viedä Kaihon ulos, näyttää ensimmäiset varovaiset sinivuokot ja leskenlehdet ja omenapuiden kukat. Tiedän, että ne ovat jo puhjenneet, sillä kevät on tehnyt töitä koko eilisen päivän ja aamun ja se on suorastaan riehakas. Mutta tiedän myös, ettei Kaiho halua nähdä. Hän on liian syvällä omassa surussaan. Sellainen itsekkyys saa minut vihaiseksi, mutta samaan aikaan minä ymmärrän. Kaiholla ei ole mitään muuta.

“Syö puurosi”, minä sanon niin lempeästi kuin osaan. Kaiho mulkaisee minua eikä vastaa, mutta lusikoi sen lopulta kuitenkin.
« Viimeksi muokattu: 01.02.2021 23:52:04 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 566
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 2/6
« Vastaus #3 : 27.01.2021 09:01:27 »
Ah, vastauksia! Vihdoin ymmärrän hieman paremmin, kiitos siis oivallisesta ja kauniista osasta ;) Tämä on oikeasti todella onnistunut luku ja ihastelin tätä useaan otteeseen sitä lukiessani. Tässä osassa Alati tulee hahmona paljon vahvemmin esiin ja pidän todella paljon siitä jatkuvasta analyysista, jota Alati Kaihosta tekee. Ikäero yllätti, mutta toisaalta se tuo oman sävynsä tarinaan, sillä Alati tuntee itsensä Kaihoa paremmin ja on siten kypsempi - ja sen todella huomaa. Siinä mielessä myös Kaihon näkökulmat ovat todella toimivia, sillä ne kuvastavat Kaihon naiivia ajatusmaailmaa.

Jollain oudolla tavalla pidän siitä, että Alati on tässä paljon synkempi kuin millaisena hän Kaihon silmin esiintyy. Pelko, epäilykset, toivo siitä, että Alati saisi olla vain oma itsensä eikä kantaa vastuuta vuodenaikojen vaihtumisesta, tekevät hänestä moniulotteisemman kuin minkälaisena hän toistaiseksi Talventaitossa on esiintynyt. Hänellä on todellinen taakka, joka on häntä isompi. Kaihon suurin taakka on hän itse. Inspiroidun ihan itsekin pohtimaan Nyrkiä ja Liekkoa tämän kautta :D Mutta pidän myös siitä, että Alati välittää Kaihosta niin paljon! Tuo kahvin jäädyttäminen on hauska yksityiskohta ja henkii hieman sellaista enemies to lovers -tunnelmaa ;) Myös se, että Alati uneksii kirkkaista talviöistä, korkeiden hankien hiljaisuudesta ja siitä hopeasta, jota kuu sirottelee nietoskuussa kaiken ylle on jotenkin todella ♥

Ainoa pieni kohta, jonka muuttaisin, on tämä:

Lainaus
Kun kävelemme pidoista takaisin mökillemme, Kaiho puhuu minulle yllättäen.

Kaihohan ei tässä puhu Alatille vaan vain ääneen ja Alati tajuaa sen nopeasti itsekin ja pohtii sitä vielä jälkikäteen. Sen takia Kaiho puhuu minulle on mielestäni ristiriidassa Alatin seuraavan ajatuksen kanssa, mutta siis ristiriidassa lähinnä lukijan lukukokemuksen kanssa, sillä se johdattaa lukijaa ensin yhdelle polulle ja sitten toiselle. Muuttaisin tuon lauseen esimerkiksi näin: "Kun kävelemme pidoista takaisin mökillemme, Kaiho puhuu yllättäen ääneen, mutta ei minulle" tai vain "- - Kaiho alkaa yhtäkkiä puhua" tai jotain vastaavaa, mistä tulisi ilmi, että Kaiho ei suoranaisesti puhu Alatille vaan vain... ääneen. Menipä selittämiseksi, mutta toivottavasti ymmärrät, mitä haen tällä takaa :D

Mutta siis oikeasti, tämä on todella onnistunut luku ja hahmokuvaukset ovat tässä todella mainiota. Nautin tästä suuresti, kiitos! :) Seuraavaa osaa odotellessa, nähdään siis Talventaiton puolella!

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 3/6
« Vastaus #4 : 31.01.2021 16:01:38 »
hiddenben: Enemies to lovers on kyllä paras trooppi ja etenkin näiden kahden välillä sitä on hauska kirjoittaa - joskis Kaiho taitaa olla se heistä, joka on kitkerämpi, ja Alati lähinnä ärtynyt. Oivoi. Ja minustakin on kyllä hauskaa kirjoittaa asioita molempien näkökulmasta, koska he kyllä näkevät toisensa aivan eri tavoin kuin mitä todella ovat. Tai ainakin osin. Se on kirjoittajanakin kiehtovaa! En ole aiemmin päässyt samalla tavalla kahteen hahmoon kiinni ja mietin, että tätä tapaa pitää ehkä harjoittaa useamminkin. (Mutta itsekseen, ei julkaistuissa tarinoissa. Augh.) Ja parannusehdotus on hyvä, tartun siihen. :D Kiitos kommentista! ♥

K/H: Olipa taas editointikokemus. :D Mutta aikataulussa ollaan ja tarinan puolivälissä myös, woo!

*

3

Kaiho

Päivät pitenevät ja talvi sisälläni lauhtuu aamu aamulta. Vaikka soitan tuntikausia joka ilta, en voi etenevälle keväälle mitään. Se on liian voimakas minulle, ja tiedän kyllä, että niin kuuluukin olla. Vaikka Alatin lempeys kirvelee, hän on oikeassa: vuodenkierto on minun taikuuttani tärkeämpi.

Alati on jatkuvasti läsnä. Hän viettää päivät valmistellen mökin puutarhaa kesää varten: kylvää siemeniä, kuokkii maata, vuodattaa taikuuttaan multaan ja saveen. En pidä siitä, sillä kesänkanto on tulossa, ja hänen pitäisi säästää voimiaan siihen. Mutta Alati vain nauraa ajatuksilleni – hänen äänensä lämpö pyyhkäisee yli kuin helle, kuin heinäkuisen auringon armoton kirkkaus – ja sanoo, että taikuus vahvistuu, kun sen antaa elää vapaasti.

Ehkä kesä onkin sellainen. Minun talveni vaatii jotakin muuta.

Ainakin luulen niin.

Alati on vienyt varmuuteni ja taittanut talveltani terän, enkä pääse häntä pakoon. Mökkimme on ahdas ja hän on aina läsnä.

Aina. Alati.


*


Rituaalipäivän aamuna me istumme mökin portailla ja juomme kahvia. Joku ehkä kutsuisi kevätaurinkoa lempeäksi, mutta minun ihollani se kirvelee. Talvi minussa on sentään seesteinen, sillä sen minä olen lepytellyt sävelin ja soinnuin.

“Uskotko, että saamme kannettua kesän ulos?” kysyn. En oikein tiedä miksi. En halua kuulla Alatin vastausta. Hän varmuutensa tuntuu seinältä, johon vain törmään ja törmään ja törmään. Kai siitä pitäisi pystyä ottamaan tukea, mutta minulle se on ennemminkin muuri, jonka läpi en pääse. Alatin varmuus on tukahduttavaa. En tiedä, mihin se perustuu.

“Uskon”, Alati vastaa. Hänen katseensa on kuitenkin mietteliäs.

Katselen hänen kasvojaan. Ne ovat tavallista hiljaisemmat, melkein synkät. Elonvihreissä silmissä on varjoja, joita en ole tottunut näkemään.

“Oikeasti?”

Alati puree huultaan. “Ehkä. Mutta mitäpä merkitystä sillä on? On yritettävä.”

Puristan kahvimukia molemmin käsin. Tämä ei ole oikein, Alatin varmuudessa on säröjä joista epäilys tihkuu.

“Vuosi sitten –”, minä aloitan, mutta Alati katsoo minua taas. Hän tilkitsee varmuuteensa puhjenneet reiät valolla ja luottamuksella.

“Vuosi sitten oli vuosi sitten. Nyt on nyt.”

“Vuosi sitten talventaittaja kuoli”, minä sanon, yritän puskea tietämättä itsekään syytä. “Aiotko antaa minun kuolla?”

“Minä?” Alati kohottaa kulmiaan. Hän ei peräänny. Pohdin, kuinka paljon tunteistani ja ajatuksistani hän taas tietää.

“Sinä sanoit, että minä olin kevättanssissa sinua tärkeämpi – nyt sinä olet. Sinun täytyy johdattaa meidät ulos.”

Sanani osuvat, sillä Alati kääntää katseensa. Hän on hetken hiljaa ja pyörittää kuppia käsissään. Sormenkynsien alla on multaa.

Alati kaataa loput kahvistaan portaiden vieressä kasvavan viinimarjapensaan juurelle. Hän nousee ja katselee Maailmanhaavoja, joiden rosoiset huiput yrittävät puhkoa reiän taivaaseen. Minä olen seissyt kerran siellä ylhäällä, kurkottanut kohti tähtiholveja ja talven ydintä. Vuosia sitten, kun taikuuteni oli vasta kuiskaus ja maailma vähemmän raskas kantaa. Silloin, kun ajattelin, että kaikki olivat yhtä yksin.

“Mennään”, Alati sanoo ja ojentaa kätensä. Ajattelen haparoivia askeleita alas vuorelta, ohutta ilmaa, yötä ihoni alla.

Selvisin silloin koko matkasta yksin. Selviän myös ulos labyrintistä, Alatin kanssa tai ilman häntä.


*


Pimeys saa minut levottomaksi. En pidä kuilun seinistä, huojuvasta puulavasta, kaikesta kivestä ympärillämme. Lavan kaiteen kulma pureutuu kämmeniini. En haluaisi puhua, mutta köysien natina ja maanalainen hiljaisuus on pahempaa, joten sanon ensimmäisen sanan, joka tulee mieleeni:

“Alati.”

Alati hätkähtää. Hän katsoo minuun kuin näkisi minut ensimmäistä kertaa. Olen jo tottunut siihen, sillä sellainen tapa Alatilla on: katsoa asioita yhä uudelleen, tässä ja nyt. Kutakin hetkeä vasten.

“Hmm?” hän äännähtää. Aivan kuin suora kysymys voisi olla liikaa tai ohjata harhaan.

“Uskotko, että saamme kannettua kesän ulos?”

Alati hymyilee. Viimeinen häivähdys ylhäältä lankeavaa auringonvaloa tarttuu hänen suupieliinsä ja ajattelen, että hän on houkutellut sen kasvoilleen itse. Miten valokaan voisi vastustaa tuollaista päättäväisyyttä, jos en minäkään pysty siihen?

Ojennan hänelle käteni ja ajattelen nietoskuuta, mustaa marmorikoroketta, tämän kaiken alkua. Silloin pakkaseni hyökkäsi Alatin kimppuun. Nyt hänen kesätaikuutensa silittää käsivarttani ja lupaa, että kaikki on hyvin.


*


Kun lava kolahtaa maahan, minä astun alas ja suljen hetkeksi silmäni. Kiven paino kaikkialla ympärillämme rusentaa keuhkojani.

“Alati”, sanon uudelleen, mutta nimi hypähtelee vauhkona seiniä vasten ja on sekin täynnä pelkoa.

“Kaiho”, Alati vastaa. Minun nimeni pakenee käytäviin, juoksee edellämme pimeään.

“Älä jätä minua tänne”, minä ajattelen puhumisen sijaan. Aiemmin se on ollut vaikeaa. Olen yrittänyt sulkea mieleni Alatilta, vetäytyä kauemmas. Ensimmäistä kertaa ajatus siitä, että hän kuulee minut myös ääneti, tuntuu lohdulliselta. Alati puristaa kättäni vastaukseksi.

“Älä jätä minua tänne”, ajattelen uudelleen, ja sitten uudelleen ja uudelleen. Kun kerran olen suostunut lausumaan ne sanat, vaikka sitten vain mielessäni, en osaa enää lopettaa. Talvi minussa on peloissaan, sillä tämä ei ole sen maailma. Pimeys on kyllä viileää, mutta näin kauas maan alle pakkanen ja lumi eivät koskaan pääse.

“En”, Alati sanoo lopulta. Labyrintti tarttuu sanaan. Se toistuu ja toistuu ja toistuu, aivan kuin vastatakseen loputtomasti kaikuvaan pyyntöön sisälläni.


*


Tähteni väsyvät ja käpertyvät toisiaan vasten. Alati hengittää tasaisesti. Olemme kumpikin vaiti, koska pimeys ei pidä puheesta. Se lepää ja sietää vierailijoita vain vaivoin. Haluaisin puhua Alatille ääneti – ja sekin tuntuu raskaalta, vaikealta, väärältä, että minä itse haluan, etten kestä olla puhumatta, että todella kaipaan häntä, että hän on siinä, että jos osaisin, jos antaisin itseni tehdä niin, jos – mutta yritän olla puhumatta.

Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, ja olen jo melkein antamassa sille halulle periksi, kun pimeys muuttuu. Jokin edessämme on erilaista, kuollutta ja tyhjää. Silti tuttua: kuin muisto talvesta, kellariin jumiin jäänyt pakkanen tai kevään viimeinen likainen lumitäplä ruskeaa maata vasten.

“Alati”, minä ajattelen. Hän pysähtyy heti, aivan kuin olisi odottanut minun puhuvan. Mutta pimeys – sitä hän ei ole huomannut. Nykäisen hänen kättään.

“Alati.” Se on käsky, pyyntö, rukous. Meidän on päästävä pois, nyt heti. Talvi ei kuulu tänne, ei edes sen muisto, ja se tietää sen itsekin. Tämä pimeys on kitkerää ja janoista, ja se kiemurtelee Alatin kesää kohti, hapuilee sitä muodottomilla huulillaan.

“Se on Hohde”, minä nimeän pimeän. Ymmärrän sen samalla hetkellä itsekin. Hohteen muisto liikahtaa, ehkä hämmentyykin, sillä hetkeksi se vetäytyy kauemmas. Irrotan otteeni Alatin kädestä. Se tekee kipeää: valita hänet minun ja talveni sijasta.

“Se haluaa vain kesän”, minä sanon ja taon pakkasesta kilven Alatin eteen. “Vain kesän. Mene.”

Alati epäröi tuskin silmänräpäyksen verran, mutta tunnen sen, sillä taikuuteni tönii häntä kauemmas, ja hetken minun mieleni tavoittaa hänen mielensä. Kaiken Alatin pakokauhun ja pelon alla on aavistus huolta minusta. Takerrun siihen, sillä muuta lohtua en saa.

Alati kompuroi kauemmaksi ja pakenee.

Käännyn katsomaan Hohteen varjoa ja pakotan itseni unohtamaan Alatin, unohtamaan kesänkannon, unohtamaan kaiken muun. Tässä ei ole kyse meistä, vaan siitä, että talvi on jäänyt tänne loukkuun ja muuttunut. Se on kadottanut nimensä ja syönyt epätoivossaan omat tähtensä. Nyt jäljellä on pelkkää pimeää.

Minä annan sille omani, vaikkei se niitä halua. Peittelen sen uneen pakkasella ja viimalla ja kuunvalolla, kunnes Hohteen muisto viimein nukahtaa uudelleen. Annan sen käpertyä sisälleni, koska en pysty hylkäämään sitä yksin pimeyteen.


*


En tiedä kauanko istun aloillani. Pelkään, että olen liian väsynyt nousemaan, mutta sitten ajattelen Hohdetta ja pakotan itseni ylös.

Otan tukea kiviseinästä, nojaan koko painollani sitä vasten. Labyrintin pimeys tuntuu aiempaa lempeämmältä. Aivan kuin se tietäisi, mitä minä olen tehnyt, ja haluaisi kiittää.

Lopulta kutsun Alatia ääneti. Hänen taikuutensa kuiskaa vastaukseksi oman nimeni, ja tunnustelen tieni pimeän läpi Alatin taikuutta kohti. Kun viimein kuulen myös hänen äänensä, minä juoksen sokeasti, mitään ajattelematta.

Pysähdyn aukion laidalla ja epäröin. Alati jätti minut pimeään, vaikka lupasi toisin.

Vai jätinkö minä hänet?

Alati harppoo luokseni ja kietoo kätensä ympärilleni. Minä painan kasvoni hänen hartiaansa vasten ja hengitän mullan, basilikan ja auringon tuoksua.

“Sinä lupasit, ettet jätä minua”, minä sanon, koska en voi olla hiljaa. Jokin minussa hyökyy yli.

Alatin taikuus ympäröi minut joka puolelta eikä päästä irti.


*

Kesän kivikammiossa on viileää. Lähteestä pulppuavan veden väreet heijastuvat sen seinistä huojuvina valoraitoina. Ne tuovat mieleeni revontulet.

Polvistun kivilattialle ja upotan käteni tummaan veteen. Se on kylmää ja raikasta, kuin puhdasta yötä. Ammennan sitä kämmenteni kuppiin ja juon ahnaasti.

“Mitä jos sekin on –”, Alati kysyy, mutta keskeytän hänet väsyneellä tuhahduksella.

“Tämä on taikuuden ydin. Täällä se on vielä ehjää. Jos se – mikä Hohteen sitten muuttikin – olisi päässyt tänne asti, ei kesäkään olisi hengissä. Pimeys olisi syönyt sen elävältä.”

Alati nyökkää. Hän polvistuu viereeni ja pesee kasvonsa tärisevin käsin. Alatin kesä pälyilee ympärilleen ja on valmiina ponnahtamaan jaloilleen pienimmästäkin varoituksesta. En sano mitään, mutta yritän ajatella aurinkoa, valoa, nurmen pehmeyttä. Sellaisia asioita, jotka voisivat tuoda Alatille lohtua. Minua ne vain väsyttävät. Olemme lähellä, mutta Hohteen muisto on raskas ja minä niin uupunut, että pelkään romahtavani.

Yritän pysyä tajuissani. Tajuan hämärästi, että Alati on kutsunut kesän sisälleen, sillä kammion valo on muuttunut kirkkaammaksi. Räpyttelen silmiäni, yritän tarkentaa katseeni johonkin. Yritän.

En onnistu. Yritän taas.

“Mennään”, Alati sanoo.

Painan pääni käsiini ja toivon, että hän tajuaa lähteä. En halua pyytää, en ehkä pystykään. Minä en halua jäädä tänne, mutta ei ole voimia kiivetä portaita, tuskin edes ryömiä. Keuhkojani kivistää. Nekin tuntuvat jo täyttyvän pelkästä pimeästä.

“En jaksa kiivetä”, minä ajattelen, ja sitten, vastahakoisesti: “Älä jätä minua tänne.” En pysty kohtaamaan Alatin katsetta.

“Sitten minä kannan sinut”, Alati sanoo. “Kesä kantaa meidät molemmat.”

Epäröin. Pelkään, että Alati on väärässä, mutta lopulta suostun silkkaa heikkouttani.

Alati nostaa minut syliinsä. Jostakin syystä ajattelen mökin pihan kasvimaata, sen suoria rivejä ja yrttien innokasta vihreää. Sitä tapaa, jolla Alati kuorii perunoita: kuin kyse olisi maailman vakavimmasta asiasta. Harppuni kieliä, jotka pitää virittää, jos pääsemme täältä pois. Vuoteen pehmeyttä, Alatin kuorsausta, katon tuttuja puunsyitä. Niitä asioita, jotka odottavat meitä. Niitä asioita, joita en ole osannut aiemmin itse odottaa.

Jos, ajattelen, ja sitten rohkeammin: kun.

“Kas vain, Kaiho. Se on toivoa se”, Alati nimeää tunteen, joka on virinnyt sisälläni. Hänen äänensä on hymystä kirkas.


*


“Autatko minua?” kysymys on vaikea. Istumme mökkimme ohi virtaavan joen rannalla. Se ei ole enää yhtä suunnillaan riemusta kuin kevään alkaessa, mutta vaahtopäät jahtaavat edelleen toisiaan ja iltahämärä pirstoo pinnan oranssin, kullan ja punaisen sävyin.

“Missä?” Alati kysyy. Hän uittaa sormiaan vedessä.

“Haluaisin antaa Hohteen muiston mennä. Se asettui minun sisälleni, mutta en pysty päästämään siitä irti. Olen liian väsynyt ja pelkään, että jos en lähetä sitä matkaan pian, se kitkeröityy pian uudelleen.”

Alati kohottaa katseensa, muttei katso tällä kertaa minua vaan taikuuttani. Annan hänen katsoa yön läpi, aina siihen pakkasen ytimeen asti, jonne viimeinen henkäys Hohteen omaa talvea on käpertynyt.

“Mitä haluat minun tekevän?” Alati kysyy.

“Sinä olet minua parempi näkemään. Luulen, että osaat kutsua häntä nimeltä ja houkutella muiston ulos. Sillä tavalla, jolla –”

– katsoit minua keskikesällä –

“– jolla sinä katsot asioita.”

Alati nyökkää. Hän on pitkään hiljaa, kuin hetkeen pysähtyneenä, ja sitten kesä hänessä puhuu minun talvelleni. Se on kuin koputus, varovainen pyyntö, ja päästän hänen taikuutensa sisään. Yllätyn siitä, miten suloiselta sen lämpö nyt tuntuu, ja hetken minä –

Mutta lempeys ei ole minua varten. Taikuus puhuu sydämeni sijaan Hohteen muistolle, kutsuu sitä, lohduttaa ja kuuntelee. Vähitellen muisto antautuu Alatin kannettavaksi ja seuraa häntä pois suojaavasta pimeydestä.

Kun avaan silmäni ja katson Alatia, hän ei näe minua vaan vieraan talven tähdet. Vaikka tiedän, että niin on oikein, taikuus minussa sähisee silti ja rauhoittuu vasta sitten, kun Alati lausuu Hohteen nimen ja antaa hänen muistonsa mennä.
« Viimeksi muokattu: 23.02.2021 12:14:05 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 566
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 3/6
« Vastaus #5 : 01.02.2021 18:54:44 »
Nämä kaikki luvut tässä saagassa ovat kyllä yhtä elämystä! Heittäydyin tämän tunnelmaan aivan kuten Talventaitossakin, tässä on niin paljon kauniita lauseita ja kuvailuja ja Kaihon ääni todella erottuu vahvana Alatista. Hyvää työtä ♥ En kyllä tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että pohdiskelin, miten tämä toimisi kirjana. Uskon nimittäin, että tässä toimisi hyvin se, jos ensin kerrottaisiin koko tarina Alatin näkökulmasta ja sitten vasta Kaihon. Ainakin toistaiseksi tuntuu siltä! En tiedä, miten jatkossa, mutta tässä esimerkiksi tuo, miten Kaiho ottaa Hohteen sisäänsä ja miten hän kuulee vihdoin Alatin, antaa tämän taikuuden tulla sisäänsä (mikä ihana kohta! ♥), tulevat lukijalle yllätyksenä - ja se olisi huikeaa, jos kirjamuodossa tarinan toinen puoli tulisi esiin vasta toisessa osassa :D En tiedä, toimisiko se oikeasti, mutta näiden kolmen osan pohjalta kyllä.

Lainaus
Selvisin silloin koko matkasta yksin. Selviän myös ulos labyrintistä, Alatin kanssa tai ilman häntä.

Pidän kovasti tästä konfliktista tai oikeastaan tästä pienestä käänteestä tai kasvun hetkestä, jonka Kaiho tässä osassa kokee. Ennen kivilabyrinttiin laskeutumista hän on tuolla tavalla uhmakas ja itsenäinen, ajattelee pärjäävänsä yksin, mutta alhaalla käykin toisin eikä Kaiho selviäisi takaisin maan pinnalle ilman Alatia. Se on hieno twisti, joka opettaa Kaiholle paljon! Ja tuo "Pysähdyn aukion laidalla ja epäröin. Alati jätti minut pimeään, vaikka lupasi toisin. Vai jätinkö minä hänet?" on myös tervetullut pohdinta, hyvä Kaiho! Myös tuo jos/kun -pohdinta oli ilahduttava ja Kaihon jäyhälle luonteelle erittäin tärkeää.

Hohteen kohtaaminen oli hyytävästi, mutta samalla todella kauniisti kerrottu. Koko tämä kohta on upea:

Lainaus
Se on kadottanut nimensä ja syönyt epätoivossaan omat tähtensä. Nyt jäljellä on pelkkää pimeää.

Minä annan sille omani, vaikkei se niitä halua. Peittelen sen uneen pakkasella ja viimalla ja kuunvalolla, kunnes Hohteen muisto viimein nukahtaa uudelleen. Annan sen käpertyä sisälleni, koska en pysty hylkäämään sitä yksin pimeyteen.

Ja sitten vielä tuo hetki, kun Alati ujuttautuu taikuudellaan Kaihon sisään - todella hienosti kuvailtu ja se on kohtauksenakin todella hienoa! Slow burn going strong, tykkään! Mutta nyt menee pelkäksi hehkuttamiseksi. Taidokkaasti kerrottu luku, kiitos tästä ♥

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 4/8
« Vastaus #6 : 07.02.2021 12:06:27 »
hiddenben: Yllätyksellisyyteen näissä näkökulmanvaihdoksissa pyrinkin, joten ihanaa, että se tulee ilmi! Pyrin myös siihen, että tiettyjä tummempia sävyjä paljastuu vähitellen, ja uskon, että kirjamuodossa voisi olla hauskaakin se, että tarinan voisi lukea kumman näkökulmasta tahansa ensin ja sitten tosiaan toisen, ja saada sillä tavoin syvemmän kuvan. Jos tästä joskus tulee kirja, lupaan pyytää, että se painetaan sellaisena kääntökirjana. :D Kiitos paljon kommentista, olen tosi iloinen että pidit luvusta! ❤️

K/H: *päivittää osien määrän topikin otsikossa ja toivoo, että kukaan ei huomaa*

Nyt on meinaan surullisin osa tähän mennessä, varoitan siitä. Alatinkin keskikesäosuus venyi mukavasti jo yli viidentuhannen sanan, vaikka yritin pitää sen Kaihon osuutta tiiviimpänä, joten joudutte nyt sietämään sitäkin. Kaiho ja Alati paljastavat jatkuvasti itsestään uusia puolia, enkä halua jättää niitä käsittelemättä, joten tarina on nyt sitten mitä on. Uskon kuitenkin vilpittömästi, että nämä hahmokehitysasiat ovat Kaiholle ja Alatille tärkeitä.

*

4
Alati

Hohteen muisto on raskas.

Tiedän, että Kaiho on tuntenut siitä vain häivähdyksiä, vaikka onkin kantanut sitä sisällään, mutta minulle muisto puhuu, suorastaan huutaa. Se tuntee katkeruutta ja vihaa kesääni kohtaan, enkä voi väittää, etteikö Hohteella olisi siihen täysi oikeus.

Kuiske hylkäsi hänet pimeään. Kesänkaataja, jonka tehtävänä oli johdattaa heidät molemmat takaisin valoon, jätti Hohteen taakseen ja antoi hänen kuolla.


*


“Minä tarvitsen vain vähän valoa. Sen verran, että löydän tieni kesän luo”, Kuiske sanoo. Hohteen tähdet palavat kirkkaina luottamuksesta ja jostakin muustakin, ehkä – vaikka sen ajatteleminen tekeekin kipeää – rakkaudesta. Tähtien valossa Kuiskeen kasvot ovat lempeät ja hänen hymynsä täynnä rohkaisua.

Silti Hohde epäröi. Hän on nyrjäyttänyt nilkkansa ja siihen sattuu. Labyrintin kivinen hiljaisuus on pysähtynyttä ja armotonta, ja Hohde on väsynyt. Loputtoman väsynyt.

“Palaan hakemaan sinut heti”, Kuiske lupaa ja tarttuu Hohteen käteen. Hänen kosketuksensa on lempeä ja lämmin. “En ikinä jättäisi sinua tällaiseen pimeyteen.”

Hohde puree huultaan ja nyökkää. Hän antaa tähtiensä virrata ihonsa alta Kuiskeen iholle. Vaikka ne liikkuvatkin keveästi eikä loiste himmene, Hohteen otsalle kohoaa hiki ja hänen hengityksensä kiihtyy ponnistelusta. Hän ei kuitenkaan sano mitään, puristaa vain Kuiskeen kättä.

Kun viimeisetkin tähdet ovat asettuneet aloilleen Kuiskeen iholla, Hohde painaa päänsä. Kuiske silittää hänen kämmenselkäänsä. Hetken he istuvat pimeydessä sanaakaan sanomatta, mutta sitten Kuiske nousee.

“Minä rakastan sinua”, hän sanoo. Hohde hätkähtää. Hänen huulensa kaartuvat hämmentyneeseen hymyyn, ja Kuiskeelle annetut tähdet hypähtävät ilosta.

Hohde on mykkä, mutta hän vastaa koskettamalla Kuiskeen kasvoja kädellään. Hän tunnustelee niiden ääriviivoja tarkasti, kuin pitääkseen muiston lähellään senkin jälkeen, kun Kuiske on lähtenyt. Kuiske kumartuu painamaan huulensa Hohteen otsalle.

“Menen nyt, mutta tulen takaisin”, hän lupaa vielä kerran. Hohde nyökkää.

Kivilabyrintin hiljaisuus syvenee Kuiskeen loittonevien askelten mukana.

Hohde istuu pimeässä ja odottaa.



*


Hohteen muisto rauhoittuu vasta kun kerron sille Kaihosta. Ajattelen Kaihon tähtikuvioita, hänen arvaamattomuuttaan, lattialle viskattuja hiusneuloja. Muistot varisevat minusta hajanaisina kuin katkenneen kaulanauhan lattialle putoavat helmet. Ajattelen Kaihon keveyttä sylissäni, pakkasenpuremia ranteissani, hänen harkittuja askeleitaan kevättanssissa. Ajattelen sitä, miltä nimeni kuulostaa Kaihon lausumana. Ajattelen hänen äreyttään ennen aamukahvia – ja äreyttä sen jälkeen.

Viimeiselle muistolle Hohdekin hymyilee. Hymyyn kuroutuu äänetön kysymys.

Rakastatko sinä häntä?

Vilkaisen sivusilmällä vieressäni istuvaa Kaihoa ja päätän olla rehellinen.

En.

Hohteen muisto kylmenee, mutta jatkan, nyt lempeämmin:

En vielä.

Muisto hiljenee pohtiessaan sanojani. Näen häivähdyksiä hetkistä ennen kivilabyrintin pimeyttä: Kuiskeen nyörittämässä Hohteen valkoista leninkiä kevättanssia varten. Hohteen ripustamassa pyykkiä mökin ulkopuolelle ensimmäistä kertaa ja punastelemassa Kuiskeen alusvaatteille. Hohteen katsomassa sivusta torilla, kun Kuiske arvioi kankaiden värejä kulmat kurtussa.

Hän oli ompelija, Hohde ajattelee. Tarkka ja huolellinen mies. Kuiske ei tehnyt juurikaan virheitä.

Kuulen sanojen takana lausumattoman syytöksen ja uskon, että Hohde on oikeassa. Kuiske tiesi jo Hohteen jättäessään, ettei palaisi. Mutta miksi? Miksi hän jätti talventaittajansa pimeyteen?

Ajattelen Kuiskeen mökkiä ja pinttynyttä pimeyttä. Hänen muistonsa on varmasti jossakin siellä, varjojen ja katkun keskellä.

Veisitkö minut sinne? Hohteen muisto kysyy. Siinä on epätoivoa, kaipaustakin. Halua päättää se, mikä jäi kesken.

Harkitsen hetken. Tiedän kuitenkin, että Hohteen ja Kuiskeen tarina, niin väärin kuin se päättyikin, on jo lopussa. Menneen lukkoihin ei ole tiirikoita, sanotaan.

En. Se ei olisi oikein. Mitä sitten tapahtuikin, se on jo tapahtunut, eikä sitä voi korjata. Ei tällä tavoin.

Jokainen sana painaa, mutta tiedän niiden olevan totta. Pinttynyt musta taikuus on vääristynyttä, pysähtynyttä. Se estää aikaa kulkemasta eteenpäin.

Hohde huokaa, mutta tuntuu ymmärtävän päätökseni. Muisto kurkottaa vielä kertaalleen Kaihon talvea kohti, silittää kaipaavasti hänen tähtiään. Kaiho ei edes huomaa, sillä hän on keskittynyt katsomaan minua. Tunnen yllättäen hänen taikuudessaan jotakin kitkerää ja pistävää: mustasukkaisuutta.

Tunne saa minut häkeltymään, mutta Hohde vain hymähtää.

Tietenkin. Hän on sinun talventaittajasi.

Tuhahdan hänelle mielessäni.

Kaiho ei ole kenenkään muun kuin itsensä, eikä varmaan kunnolla sitäkään.

Hohde miettii, sanoo sitten:

Auttaisit häntä.

Nyökkään.

Minä yritän kyllä.

Hetken on hiljaista. Tiedän, että Hohde valmistautuu lähtemään, sillä hänen varjonsa reunat ovat jo alkaneet haalistua.

Etkä jättänyt häntä pimeään, muisto sanoo. Siinä on sekä katkeruutta että huojennusta.

Enkä jätä, minä lupaan. Hohde hymyilee. Ojennan taikuuteni valoa ja kirkkautta muistoa kohti; sitä valoa ja kirkkautta, jota hän ei Kuiskeelta koskaan saanut. Toivon, että se riittää auttamaan Hohteen eteenpäin.

Hohteen muisto tarttuu kiinni valoon, mutta se nimi, jonka hän kadotessaan lausuu, ei ole minun vaan hänen kesänkaatajansa.


*


Kaiho on väsynyt. Ensimmäisinä päivinä hän jaksaa tuskin nousta vuoteesta, joten laitan hänelle ruokaa ja lämmitän pesuvettä. Arkiset askareet auttavat minuakin, sillä vaikka päästinkin irti Hohteen muistosta, sen painosta en osaa irrottaa. En voi olla miettimättä edellisten vuosien kuolemia ja sitä, miten vuodenkierto on vääristynyt. Mikä sai Kuiskeen lähtemään ilman Hohdetta? Mikä on houkutellut muut kesänkaatajat ja talventaittajat harhaan ja tappanut heidät? Miksi niin käy vuosi vuoden jälkeen yhä useammin?

“Sinä rypistelet nykyään jatkuvasti otsaasi”, Kaiho huomauttaa, kun lasken hänen tarjottimen, jolle olen kattanut lautasellisen puuroa, kuivattuja aprikooseja ja tuoretta kahvia. Kaiho ei kuitenkaan juo kahviaan, vaikka aiemmin hän ei ole herännyt aamuihin kunnolla ilman sitä. En tiedä miksi, enkä ole vielä valmis katsomaan hänen mieleensä, jotta saisin syyn selville. Hohteen muiston kohtaamisen jälkeen olen yrittänyt olla ylittämättä sellaisia rajoja.

“Minulla on paljon ajateltavaa”, vastaan ja yritän hymyillä. “Porkkanoiden kasteleminen, etuoven kirskuvat saranat ja niiden öljyäminen, polttopuiden hakkaaminen…”

Kaiho tuhahtaa. “Höpönlöpön.”

“No, ajatteletko sinä sitten sellaisia asioita puolestani?”

Kaiho vilkaisee kärsivästi kattoon ja ryhtyy syömään puuroaan. Se on helpotus. En halua käydä tätä keskustelua nyt.

Istuudun vuoteen laidalle ja pakotan itseni koskettamaan Kaihon taikuutta, vaikka se onkin minulle nyt vaikeampaa. Hänen taikuutensa on himmeää ja täynnä sellaisia varjoja, jotka eivät sinne kuulu. Ne eivät kuitenkaan tunnu vielä samalta kuin pinttynyt pimeys, joten ehkä kyse on pelkästä väsymyksestä. Odotan vielä muutaman päivän, ja sitten –

“Minä näen unia”, Kaiho sanoo yllättäen. Hän tuijottaa kahvimukia ahdistunut ilme kasvoillaan.

“Niin me kaikki”, vastaan, kun en muitakaan sanoja löydä.

“Vääränlaisia. Painajaisia”, Kaiho jatkaa. “En pääse niistä ulos.”

“Hmm.”

“Sellaisia, joissa hukun tai palan tai hajoan tai – tai – joissa sinä hylkäät minut kivilabyrinttiin”, hän sanoo. Värähdän tahtomattani.

“Niin ei käynyt.”

“Ei niin”, Kaiho nyökkää. Hän puristaa puurolusikkaansa, vaikka tuskin huomaa sitä itse. “Mutta unet eivät tunnu sitä uskovan.”

“Katson, mitä voin tehdä”, lupaan. Hetken ihmettelen sitä, miten helposti pyyntöön suostun. En ymmärrä, miksi Kaiho tuntuu ajattelevan, että kykenen auttamaan häntä. Ei minullakaan ole aiempaa kokemusta tällaisesta… yhteydestä.

“Minähän sanoin”, Kaiho ei vieläkään katso minua. “Se on sinun tapasi katsoa asioita. Siten, että näet ne.”

Yllätyn, sillä tiedän hänen kuulleen ajatukseni. Kurtistan kuitenkin kulmiani sanoille.

“Ei minun tavassani ole mitään erikoista. Kunhan vain… katson.”

“Muistatko sinä minut vuoden takaa? Keskikesän tansseista?” Kaiho kysyy. Kysymys on varovainen: aivan kuin Kaiho pelkäisi vastaustani.

Mietin hetken. En ole oikeastaan ajatellut asiaa aiemmin, sillä tanssit minä yritän unohtaa mahdollisimman nopeasti. Vuosi sitten hehkukuun kirkkain yö vei minut niitylle, jonka kasteiselle vuoteelle houkuttelin Siron ja annoin kesän saada haluamansa. Yö oli pehmeä; Siron katse täynnä janoa, johon taikuuteni halusi vastata. Sirolla oli neilikkaseppele vaaleilla hiuksillaan, mutta kun taivutin hänet maahan, seppele putosi ja rusentui hänen selkänsä alle. Aamulla Siron päivettynyt iho oli täynnä suudelmieni jälkiä, vaikka olin luvannut itselleni, että koskettaisin häntä vain hellästi.

Rikoin jotakin välillämme peruuttamattomasti. Siro halusi sitä, halusi kesän ja kosketukseni ja suudelmat täynnä aurinkoa. Minä en, ja hän ymmärsi sen vasta jälkikäteen. Sen jälkeen ystävyytemme ei ole koskaan ollut kuin ennen, enkä syytä häntä siitä. Kesän ahneus vie aina jotakin mennessään.

Pakottaudun nyt ajattelemaan kokkotansseja, iltaa ennen yötä ja niittykukkien tuoksua ja Siron hengästynyttä naurua. Muistikuvat ovat aluksi hajanaisia ja katumuksen sävyttämiä, mutta kun kuljen niiden polkua takaisinpäin, löydän lopulta oikean hetken.


*


Seison muistossa aukiolla ja kohtaan Kaihon katseen. Hän seisoo metsänrajassa, puoliksi varjoissa, ja näyttää eksyneeltä. Kaihon talvi pyörteilee hänen ympärillään. Mustien hiusten latvat ovat huurtuneet ja kasteesta kostea maa on jäätynyt hänen paljaiden jalkojensa alla. Kesä minussa sykähtää Kaihoa kohti, haluaa hänet. Kaiho on haaste, jotakin saalistettavaa ja voitettavaa.

Hän on pysäyttävän kaunis.

Ei, minä ajattelen kesälleni tyynesti ja käännän taas katseeni Siroon vieressäni. Pakotan itseni unohtamaan metsän tummat varjot ja talventaittajan, joka yrittää kätkeytyä kesäyöltä parhaansa mukaan.


*


“Sinä muistat”, Kaiho sanoo. Hän kuulostaa helpottuneelta. En ymmärrä miksi.

“Niin”, kohautan olkiani. “Sinua olisi vaikea unohtaa. Talvesi on niin itsepäinen ja torjuva.”

Jätän kertomatta sen, mitä kesäni olisi Kaiholta halunnut. Jos kertoisin, hän alkaisi todennäköisesti taas pelätä minua, eikä Kaihon tarvitse tietää. Kesä ahdistaa häntä muutenkin tarpeeksi.

“Moni ei silti muistaisi. Sinä katsot tarkasti, tai ehkä taikuus sinussa. Se on valpas.”

Ja viekas ja terävä, minä ajattelen, enkä kykene täysin tukahduttamaan irvistystä. Kaiho ei onneksi tunnu sitä huomaavan.

“Syöhän nyt”, sanon. “Ja katsotaan sitten yöllä, pystynkö tekemään mitään. Lupaan yrittää.”

“Vain yhden kerran. Jos saisin nukuttua rauhassa edes yhden yön, ehkä painajaiset antaisivat periksi”, Kaiho huokaa. “Ehkä lepo auttaisi.”

Päätän olla lausumatta epäilyksiäni ääneen. Sen sijaan palaan puutarhaan saksimaan ruusupensasta, mutta luovun siitäkin puuhasta vain hetkeä myöhemmin, sillä tänään oksien karsiminen saa minut ajattelemaan Siroa. Joskus aiemmin hän olisi mielellään vieraillut auttamassa minua ja antamassa vinkkejä. Onhan hän puutarhuri.

Nyt hän ei ole vieraillut luonamme kertaakaan, enkä minä ole pyytänyt. Joitakin virheitä ei voi korjata.
« Viimeksi muokattu: 07.02.2021 12:22:25 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 4/8
« Vastaus #7 : 07.02.2021 17:47:07 »
Osien lukumäärän lisääntyminen ei haittaa mitään, hienoa vain, että on enemmän luettavaa! ♥ Olen myös ehdottomasti samaa mieltä tuosta kääntökirjasta, Kesänkaato/Talventaitto toimisi sellaisena aivan varmasti; olet selvästi miettinyt tätä näkökulma-asiaa molemmissa teksteissä, ja niissä näkyy hienosti, miten eri tavalla tapahtumat välittyvät eri kertojan kautta. Plus se, mitä erilaisia asioita se tuo Kaihosta ja Alatista molemmista esiin. Kivilabyrintin tapahtumat olivat ehdottomasti siitä hyvä osoitus, kuten myös tämä uusin osa. Tykkään todella paljon ajatuksesta, että Hohteen muisto ei päästä otettaan Alatista noin vain, vaan hän jopa kommunikoi sen kanssa. Samalla tähän saatiin hyvin mukaan tuo Hohteen ja Kuiskeen hirmuisen surullinen backstory, voihh.

Lainaus
“Minä rakastan sinua”, hän sanoo. Hohde hätkähtää. Hänen huulensa kaartuvat hämmentyneeseen hymyyn, ja Kuiskeelle annetut tähdet hypähtävät ilosta.
Hohde on mykkä, mutta hän vastaa koskettamalla Kuiskeen kasvoja kädellään. Hän tunnustelee niiden ääriviivoja tarkasti, kuin pitääkseen muiston lähellään senkin jälkeen, kun Kuiske on lähtenyt. Kuiske kumartuu painamaan huulensa Hohteen otsalle.
“Menen nyt, mutta tulen takaisin”, hän lupaa vielä kerran. Hohde nyökkää.
Kivilabyrintin hiljaisuus syvenee Kuiskeen loittonevien askelten mukana.
Hohde istuu pimeässä ja odottaa.
😭 Tämä särki sydäntä! Toisaalta pidän todella paljon siitä, että tuo Kuiskeen rakkaudentunnustus on osa hänen lähtöään, koska se tekee tilanteesta kiehtovan monimutkaisen. Tavallaan, että mikäli Kuiske todella itse uskoi sanoihinsa, niin se ei silti ollut tarpeeksi ja näin. Plus se, miten he samalla vertautuvat Alatiin ja Kaihoon, kivilabyrintin tapahtumien osalta erityisesti, mutta ehkä myöhemminkin. Mihin liittyen:

Lainaus
Viimeiselle muistolle Hohdekin hymyilee. Hymyyn kuroutuu äänetön kysymys.
Rakastatko sinä häntä?
Vilkaisen sivusilmällä vieressäni istuvaa Kaihoa ja päätän olla rehellinen.
En.
Hohteen muisto kylmenee, mutta jatkan, nyt lempeämmin:
En vielä.
Ah, tämä oli hieno. ♥ Pidin paljon myös sitä edeltävästä kohdasta, miten ja millaisia asioita Alati kertoo Kaihosta Hohteelle (jotta tämän muisto rauhoittuu, voih 😭). Hohteen muiston jälkeen tämä sananvaihto tuntuu myös entistäkin merkityksellisemmältä, ja en vielä on minusta tässä kohtaa Alatin ajatuksena vain niin... en tiedä, hieno. Tulee mieleen se, miten Kaiho Talventaitossa miettii, että ehkä tuomiseppele on sittenkin kysymys tai lupaus. 

Lainaus
Hohteen muisto tarttuu kiinni valoon, mutta se nimi, jonka hän kadotessaan lausuu, ei ole minun vaan hänen kesänkaatajansa.
Voih, tämä otti sydämestä. ♥

Lainaus
“Sinä rypistelet nykyään jatkuvasti otsaasi”, Kaiho huomauttaa, kun lasken hänen tarjottimen, jolle olen kattanut lautasellisen puuroa, kuivattuja aprikooseja ja tuoretta kahvia. Kaiho ei kuitenkaan juo kahviaan, vaikka aiemmin hän ei ole herännyt aamuihin kunnolla ilman sitä. En tiedä miksi, enkä ole vielä valmis katsomaan hänen mieleensä, jotta saisin syyn selville. Hohteen muiston kohtaamisen jälkeen olen yrittänyt olla ylittämättä sellaisia rajoja.
“Minulla on paljon ajateltavaa”, vastaan ja yritän hymyillä. “Porkkanoiden kasteleminen, etuoven kirskuvat saranat ja niiden öljyäminen, polttopuiden hakkaaminen…”
Kaiho tuhahtaa. “Höpönlöpön.”
“No, ajatteletko sinä sitten sellaisia asioita puolestani?”
Kaiho vilkaisee kärsivästi kattoon ja ryhtyy syömään puuroaan. Se on helpotus. En halua käydä tätä keskustelua nyt.
Tässä oli ihania Alatin ja Kaihon arkipäivän yksityiskohtia, joista tykkään hirmuisesti, minkä lisäksi tykkäsin paljon heidän sanailustaan. ♥ Sekä toki siitä, miten Kaiho huomaa Alatin murehtivan jotakin.

Oli myös mielenkiintoista päästä lukemaan lisää Alatin ajatuksia kesästään, varsinkin kun miettii Talventaiton tapahtumia (ja sitä julmaa cliffhangeria >:(). Ja aa, nuo aiemman keskikesän tanssin tapahtumat hänen näkökulmastaan! Tämä oli minusta erityisen kuvaava: Kesän ahneus vie aina jotakin mennessään. Kuten sanottu, se on myös tosi kiehtova puoli muutoin niin varman lempeässä Alatissa. Kiitos paljon tästä, odotan jälleen innolla jatkoa! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 5/8
« Vastaus #8 : 10.02.2021 15:34:20 »
Okakettu: Oivoi, Kuiske ja Hohde ovat kyllä aivan oma lukunsa. :( Minunkin sydäntäni särkee heidän puolestaan. Mutta olen iloinen, että pidit tästä luvusta! Sen muokkaaminen ja editoiminen oli Vaikeaa, ja se tuntuu olevan muutenkin vähän tarinan teemasana. :D Vaikeus, siis. Mutta myös editointi, heh. Tänään päästään tuomiseppeleeseen asti, jee ja jahuu! \o/ Kiitos hurjasti kommentista! ❤️

K/H: Nonni, nyt on sekin päivä tapahtunut, että meikä julkaisee yli 3000 sanan luvun. En kuitenkaan halunnut enää jakaa tätä palasiksi, joten koettakaa kestää, vaikka tässä onkin nyt luettavaa. Edelleen ollaan sen ongelman edessä, että Alatin ja Kaihon tarinat ovat vähän epäjärjestyksessä, mutta no, on vain elettävä asian kanssa. :P Julkaisen varmaan huomenna vielä yhden pienen palan Alatia, jotta saan hänen kaarensa samaan pisteeseen Kaihon kaaren kanssa, ja sitten hypätään hänen näkökulmaansa Talventaiton puolella. :P Oivoi.

*

5
Alati

Kaihon unia riivaava pimeys on pahempaa kuin olen osannut arvata. Vaikka olen tunnustellut sitä joka yö, ulkopuolelta katsottuna varjot ovat tuntuneet haaleammilta ja helpommilta puhkaista, mutta painajaisten sisällä ne ovat paksua savua ja mustaa tervaa. Ensimmäisen yön katson avuttomana sivusta, kuinka Kaiho kamppailee ihoaan nuolevia liekkejä vastaan ja huutaa kurkkunsa käheäksi, kun ne nielaisevat hänet.

Hän näkee saman painajaisen sinä yönä yhteensä kuusitoista kertaa, enkä osaa tehdä mitään.

En yhtään mitään.


*


Aamulla Kaiho on väsynyt ja valju, mutta hän ei syyttele tai äyski. Se huolestuttaa minua entisestään, sillä aiemmin Kaiho olisi kyllä purkanut omaa ahdistustaan tai turhautumistaan minuun. Se on ollut hänen tapansa, vaikkakin kammottava sellainen, ja siihen olen sentään jo tottunut.

Nyt Kaiho vain riiputtaa päätään ja tökkii paistettua tomaatinpuolikasta lautasellaan puolelta toiselle. Puristan käteni nyrkkiin ja avaan sen sitten hitaasti, hengitän sisään ja ulos. En tiedä kuinka kauan hän on uniaan nähnyt, mutta niiden on loputtava. On oltava jotakin, mitä voin tehdä.


*


Lähden kävelylle selvittääkseni ajatuksiani, mutta askeleeni vievät minut itsestään kesänkaataja Kuiskeen mökille. Se on harmaaseinäinen ja nököttää nurmettuneen puutarhan keskellä kuin ystävällinen, vaatimaton sieni. Siitä huolimatta kuulen jo pihaveräjälle asti pimeyden kuiskeen ja sen äänettömät kysymykset, joihin en osaa vastata.

Päivä on kaunis. On hehkukuun kuudes, omenapuista putoilee viimeisiä terälehtiä ja pääskyt sirkuttavat syöksähdellessään ilmassa edestakaisin. Mökin puutarhassa ei kuitenkaan laula yksikään lintu, eikä sen omenapuissa ole pesiä. Epäilen, että kun syksy saapuu, puut eivät tule kantamaan hedelmää.

Avaan veräjän ja astun pihapolulle. Pimeys kohahtaa, ojentautuu minua kohti. Se on unelias, ei uhkaava. Hohde halusi vain kesän, joten ehkä Kuiskeen muisto haluaa vain talven?

Kurkotan pimeyttä kohti. Se tuntuu kitkerämmältä kuin Hohteen muisto, syvemmältä. Hohteen pimeä oli surusta ja kaipauksesta raskasta, mutta tämä on eri tavalla jykevää. Jos Hohteen muisto oli luita kaltava uupumus, Kuiskeen pimeä on vastaan piiskaava myrsky.

Mene pois, se sanoo. Kuiskeen ääni on kaiken pimeän alla melodinen ja kaunis. Muistan hänet kokkojuhlista vuosia sitten. Silloin hän lauloi, soitti jouhikkoa ja särki kymmeniä sydämiä.

Kunnes rakastui, tai niin minä luulin. Muistan myös nietoskuun seremonian puolitoista vuodenkiertoa sitten, Hohteen seisomassa Kuisketta vastapäätä, heidän katseensa. Hohteen pimeys oli lempeää ja tyyntä, hänen pyöreiden kasvojensa hymy varovainen mutta lämmin. Kuiske oli pitkä ja solakka, kauneudessaan suorastaan hurja, ja silloin useampikin talventaittaja olisi varmasti toivonut olevansa Hohteen paikalla. Ja silti: Kuiske halusi juuri vaatimattoman, mykän Hohteen, ja Hohde halusi hänet.

Mutta mitä kivilabyrintissä sitten tapahtui? Mikä sai Kuiskeen lähtemään ilman Hohdetta?

Mene pois, pimeä myrsky toistaa. Hän on kuollut, eikä minulla ole sinulle mitään sanottavaa.

“Niin olet sinäkin”, sanon ääneen, koska hiljaisuus on alkanut painaa liikaa. Pimeys pysyttelee edelleen mökin sisällä, mutta odotan, että ovi heilahtaa auki hetkenä minä hyvänsä ja pinttynyt taikuus iskee koko voimallaan minua vasten.

En aivan, Kuiske vastaa. En vielä. Enkä loputtomasti.

Loputtomasti?
Pysähdyn. Kuiskeen pimeys hymähtää.

Niin. Ehkei tarvitse.

Odotan. Pimeys on jo sanonut jotakin sellaista, mitä sen ei tarvitsisi. Jos se todella haluaisi minun lähtevän, se ei olisi vihjannut mitään, vaan pysynyt vaiti tai työntänyt minut pois.

Kuiskeen muisto liikahtelee, hakee parempaa asentoa, on rauhaton. Lopulta se puhuu.

Aika. Sen ei tarvitse liikkua. Meidän ei tarvitse kuolla.

Mitä tahansa odotinkin, en tätä. En noita sanoja.

Ne ovat minulle tutummat kuin haluaisin, ja paljon syvemmällä kuin monet muistoistani. Käännyn, harpon pihapolkua veräjälle ja jätän Kuiskeen mökin taakseni. Hänen muistonsa ei yritäkään pysäyttää minua. Sillä on ikuisuus aikaa odottaa, että palaan.


*


Haluaisin kertoa Sirolle kuulemistani sanoista, mutta epäröin. Me emme ole puhuneet toisillemme avoimesti ikuisuuksiin, ja sitten nietoskuun seremonian emme ole edes nähneet toisiamme muuta kuin ohimennen torilla tai metsäpoluilla kohdatessamme. Mutta vain Siro ja äitini tietävät isäni sanoista, enkä kestä kantaa niitä yksin.

Ostan torilta hyvää karunkalaista villalankaa. Tähän aikaan vuodesta se on halvempaa ja tiedän, että Siro arvostaa käytännöllistä lahjaa. Hetken epäröityäni ostan myös klausuuralaisia konvehteja, vaikka se onkin riski. Siro saattaa tulkita niiden merkityksen väärin. Hän on toisinaan kerkeä suuttumaan.

Kun saavun hänen talolleen, Siro on kitkemässä rikkaruohoja. Hän kohottaa katseensa askeleeni kuullessaan ja kallistaa kysyvästi päätään. Kasvojen ilme on varautunut, muttei torjuva. Se saa toiveikkuuden läikähtämään minussa.

“Onko sinulla hetki aikaa?”

“Ehkä”, Siro vastaa, mutta nousee kuitenkin heti. Hän nakkaa kädessään olevat rikkaruohot koriin vieressään ja pyyhkii sormensa ruskeisiin housuihinsa.

“Ihan vain… jutella”, minä sanon ja irvistän sanojeni epävarmuudelle. Haparointi tuskin auttaa liennyttämään jännitettä välillämme, sillä Siro pitää suoruudesta ja rehellisyydestä.

“Mistä?” Siro katsoo minua pihaansa kiertävän kiviaidan yli. Hänen kätensä ovat päätyneet tomerasti lanteille. Hän näyttää niin vantteralta, niin Sirolta, että melkein hymyilen.

“Isästäni”, vastaan. Siron ilme muuttuu heti pehmeämmäksi. Hän avaa pihaportin ja päästää minut puutarhaansa. Otan repun selästäni ja ryhdyn heti kaivamaan tuomisiani ulos sieltä, mutta Siro tuhahtaa aikeeni arvatessaan.

“Ei minua tarvitse lahjoa”, hän toteaa. “Ainakaan heti tässä pihalla. Tule, keitän sinulle kahvia, ja puhutaan sitten.”

Seuraan häntä ja tunnen helpotusta siitä, että hän on, kaikesta huolimatta, edelleen sama Siro.


*


Siro keittää kahvin ja kattaa meille kupit. Hän tarjoaa myös tuoretta kauraleipää, ja vaikka tiedänkin sen kokemukseni perusteella sitkeäksi, päätän tällä kertaa ottaa tarjouksen vastaan. Niin on turvallisempaa.

“No?” hän kysyy, kun olemme molemmat istuneet alas.

“Tuliaiset vai keskustelu ensin?” kysyn ja hymyilen leikkisästi. Siro pudistaa päätään.

“Alati”, hän sanoo vakavasti sen sijaan, että lähtisi mukaan leikinlaskuuni. “Tarkoitin mitä sanoin. Tiedän, että… Että tämä ei ole ollut helppoa. Että minä olen varmasti vaikuttanut kylmältä ja katkeralta, ja että sinä olet varmaan pelännyt, että en halua nähdä sinua enää. Ehkä olet jopa ajatellut, että kaikki on ikuisesti pilalla välillämme. Se olisi ihan sinun tapaistasi, koska paisuttelet aina omia virheitäsi. Mutta.”

Siro on pitkään hiljaa ja sekoittaa kahviaan. Lopulta hän huokaa ja kohottaa katseensa minuun. Se on suora ja konstailematon.

“Syy oli yhtä paljon meidän molempien. Minä tiesin, että kokkojuhla ja kesäriitit olivat ainoa tapa, jolla voisin saada sinut edes hetkeksi omakseni. Joten tartuin siihen mahdollisuuteen, vaikka tiesin, ettei se muuttaisi mitään. Ettet sinä rakastuisi minuun vain siksi, että me pelehtisimme yhden yön verran. Ja olihan se hienoa, mutta suoraan sanottuna minusta teidän kesänkaatajien ihmeellisyyttä ja kesäyön taikaa on liioiteltu.”

Siron suoruus saa suupieleni nykimään. Hän ei kuitenkaan ole vielä lopettanut.

“Minusta oli paljon hauskempaa tanssia sinun kanssasi ja käydä omenavarkaissa, koska silloin sinä olit vielä Alati. Et ollut enää illan lopuksi, et silloin kun pääsimme niitylle. Enkä ole varma, olinko minäkään enää pelkkä Siro.”

Sanat yllättävät minut. Siro on tarkkanäköisempi kuin muistinkaan.

“Et. Taikuus oli läsnä sinussakin.”

Siro nyökkää. “Niin. Ja jos se sai minutkin olemaan jotakin muuta, niin entä sitten sinut? En minä koskaan saanut sitä mitä toivoin, pikemminkin päinvastoin. Menetimme vain toisemme kummatkin.”

“Mikset sitten ole –“

“Ai ottanut sinuun yhteyttä? Halunnut puhua asiasta?” Siro kohottaa kulmiaan. “Ajattelin, että jospa se olisi kerrankin sinun vuorosi. Ja no, olin minä aluksi vähän loukkaantunutkin. Tai ehkä aika paljonkin. Mutta sen jälkeen… Toivoin, että olisit vain saanut aikaiseksi ja tullut käymään, ja sitten olisimme jutelleet asian selväksi.”

“Voimmeko tehdä sen nyt?” kysyn. En uskalla katsoa Siroa silmiin. Yllätyksekseni hän nauraa.

“Mitä sinä luulet minun tässä tekevän? Alati, kuinka typerä sinä oikein olet?”

“Aika typerä”, mutisen, mutta minua hymyilyttää. Siro ojentaa minulle kätensä pöydän yli.

“Sinä olet minulle rakas”, hän sanoo vakavasti. “Ja minä – jokin osa minusta varmasti toivoo edelleen, että jonain päivänä tulisit järkiisi ja rakastuisit minuun palavasti. Mutta en aio jäädä surkuttelemaan sellaisia asioita, kun tässä ja nyt ja tänään voisin mieluummin viettää aikaa kanssasi sen sijaan, että haikailen jotakin muuta. Maailmassa riittää kerrottavaksi surullisia rakkaustarinoita, mutta harvoinpa kukaan laulaa sellaisista, joiden loppuratkaisu on onnellinen. Kuten vaikkapa meidän, jos emme turhaan tee tästä sellaista nyyhkyjuttua. Sinä olet paras ystäväni, ja minä olen aivan takuulla sinun myös, koska et sinä muuten täällä olisi ja näyttäisi tuolta.”

“Milloin sinusta tuli noin viisas?” kysyn ja tartun Siron käteen. Hän virnistää minulle niin, että suuret hampaat välkähtävät.

“Minulla on ollut melkein kaksitoista kuukautta aikaa hioa tätä puhetta”, hän myöntää. “Eikös ollutkin hieno?”

Minä nauran, nousen ja kierrän pöydän ympäri halaamaan Siroa. Hän rutistaa minua niin kovaa, että pelkään kylkiluideni murtuvan, mutta siitä huolimatta minun on helpompi hengittää kuin aikoihin.


*


Kun olen antanut Sirolle lahjaksi villalankakerän, josta hän on juuri niin innoissaan kuin arvelinkin, ja klausuuralaiset konvehdit, joille hän tuhahtaa – mutta on varmasti salaa mielissään –, me jatkamme keskustelua. Siro kuuntelee tarkasti, kun kerron hänelle kevättanssista, Kaihon oikuttelusta, kivilabyrintistä, Kaihon painajaisista ja lopulta Kuiskeen mökistä. Siro ei keskeytä minua kertaakaan, mutta hänen ilmeensä käy yhä huolestuneemmaksi, ja kun lopetan, hän on alkanut nyhtää hahtuvia villalangasta.

“Mitä aiot tehdä?” Siro kysyy heti.

“En tiedä.”

“Sitten on parempi, ettet tee mitään”, Siro sanoo suoraan. “Älä mene sinne mökille, ellet ole aivan varma siitä, että haluat todella tietää. Äläkä sittenkään. En halua, että sinulle käy kuten isällesi ja Kuiskeelle ja niille muille.”

“Mutta entä Kaiho? Hänen unensa?”

Siro kierittää villalankaa etusormensa ympärille. Hän puree huultaan ja näyttää hetken siltä, ettei edes halua vastata. Lopulta hän huokaa ja sanoo:

“Ehkä sinun pitäisi ottaa hänet syliin.”

“Mitä?” säpsähdän.

“Niin. Se on… Sanoit minulle vuosi sitten, että kesätaikuus voimistuu kosketuksesta. Että se ammentaa lämmöstä ja läsnäolosta ja vahvistuu siksi juuri niissä riiteissä, jotka liittyvät himoon ja kähmimiseen ja suutelemiseen ja sen sellaiseen. En ehdota, että sellaisesta olisi tässä kohtaa hyötyä, mutta jos pitäisit hänet lähelläsi, ehkä pystyisit myös tekemään painajaisille jotakin.”

Siro kuulostaa penseältä, enkä ihmettele sitä. Hänen ehdotuksessaan on kuitenkin kaiken mustasukkaisuuden alla järkeä. Tiedän, että Kaihon mieli avautui minulle ensimmäisen kerran kevättansseissa, kun pidin hänestä tiukasti kiinni tanssiessamme, ja että yhteytemme on ollut vahvempi sen jälkeen, kun kannoin hänet ulos labyrintistä.

“Kaiho ei kyllä pitäisi siitä”, sanon.

“Mahtaa olla rankkaa, kun hän ei ole vielä aivan lääpällään sinuun”, Siro surkuttelee. “Miten oikein kestät?”

En vaivaudu vastaamaan, sillä Siro on mustasukkainen ja minun on ihan turha ryhtyä puimaan suhdettani Kaihoon hänen kanssaan. Siitä seuraisi vain uusi riita, enkä halua sellaista tulehduttamaan juuri korjattuja välejämme.

Sen sijaan pyydän toista kahvikupillista. Siro keittää sen ja puhumme loppuajan vain puutarhatöistä ja naapurin harvinaisen jääräpäisestä vuohesta. Kun olen jo lähdössä, Siro mainitsee kokkojuhlan ja hetken pelkään, että keskustelumme ajautuu taas vaarallisille urille, mutta hän katsookin minua leikkisä pilke ruskeissa silmissään.

“Solmitko minulle kieloseppeleen, Alati?” hän kysyy. Hätkähdän pyyntöä ja hetken minä olen mustasukkainen. Kieloseppele on lahja sellaiselta kesänkaatajalta, joka tahtoo kertoa, että hänen edellisen kesän lemmittynsä on ollut erityisen ihastuttava. Se on suuri kohteliaisuus, joka takaisi Sirolle varmasti paljon ihailijoita.

Mutta haluanko minä sitä?

Taikuus minussa murisee. Tukahdutan kuitenkin sen vastalauseet ja nyökkään.

“Tietenkin. Kukaan ei ansaitse sellaista enemmän kuin sinä”, vastaan ja tarkoitan sanojani koko sydämestäni.


*


Siro on oikeassa. Kun tunnen Kaihon painajaisten nousevan, liikahdan varovasti lähemmäksi häntä ja kiedon käsivarteni hänen ympärilleen. Kaiho on paljon minua laihempi, melkein linnunluinen, ja siinä hetkessä hän tuntuu yhtä hauraalta kuin ensimmäinen syysjää järven pinnalla.

Pitelen häntä sylissäni samalla kun astun hänen uneensa, ja huomaan, että oman taikuuteni valo pääsee seuraamaan mukanani painajaisen ytimeen asti. Kaiho painautuu unissaan tiukemmin minua vasten, ja kun ratkon hänen painajaisensa saumat rikki ja revin sen kappaleiksi, huomaan samalla puristavani häntä tiukasti. Kesätaikuus minussa ei halua päästää irti sittenkään, kun painajainen on sillä kertaa voitettu, enkä tiedä, haluanko itsekään.


*


Painajaiset eivät kuitenkaan katoa, ja vaikka taistelen niitä vastaan, Kaihon talvi kuihtuu yö yöltä ja päivä päivältä. Hän ei jaksa enää nousta vuoteesta.

“Minun talveni on vetäytymässä. Se pakenee minusta, enkä voi tehdä mitään”, Kaiho sanoo jälleen yhden pimeän yön jälkeen.

“Tiedän kyllä. Mitä voin tehdä?” Kaadan kahvia hänen kuppiinsa. Kaiho ei todennäköisesti juo sitä, mutta rutiinit auttavat minua jaksamaan päivästä toiseen.

Kaiho kohottaa minulle kulmiaan. “Miksi sinä voisit tehdä jotakin? Sinä olet kesänkaataja. Sinulla ei ole valtaa talven yli, tai jos onkin, juuri päinvastaista kuin minä tarvitsen. Talveni kaipaa rohkaisua. Hiljaisuutta, musiikkiaan. Harpunsoittoa.”

Vilkaisen harppua nurkassa ja ajattelen. Tiedän, että seuraava ehdotukseni on vaarallinen, mutta teen sen siitä huolimatta, koska vaihtoehtomme alkavat olla vähissä:

“Anna minun soittaa.”

Kaihon suuttumus roihahtaa. Hetken ilma kipunoi taas pakkasta ja mökkimme valo himmenee kesän lämpimästä kullasta talven kalpeaksi hohteeksi.

“Jääharppua? Sinun? Miten sinä kuvittelet, että osaisit? Että talveni kuuntelisi?”

Kaiho kääntää katseensa harppuunsa. Hänen ilmeensä on täynnä kaipausta ja ikävää.

“Voin yrittää, jos annat minun”, sanon varovasti. Hän huokaa ja tuijottaa käsiä sylissään. Lopulta Kaiho irvistää ja nyökkää.

Minä lasken aamiaistarjottimen syrjään ja istun harpun ääreen ennen kuin hän ehtii muuttaa mieltään.


*


Jälkikäteen en muista harpunsoitosta paljoakaan. Tiedän, että aluksi se oli pelkkiä riitasointuja ja Kaihon tuskastunutta ärtymystä, mutta kun päästin hänet mieleeni, kaikki alkoi lopulta sujua. Hyvin pian sen jälkeen muistoni soittamisesta muistot haalistuvat. Jäljelle jää pelkkä sävelmä, kuulas ja talvenmakuinen, ja vaikka se on elävä ja pystyn hyräilemään tarkasti jokaisen nuotin, itse soittamisesta en saa otetta. Se on Kaihon ja hänen talvensa välistä taikuutta, enkä edes yritä taivutella muistiani avautumaan. Minun ei tarvitse ymmärtää tai tietää kaikkea.

Annan käteni Kaihon käytettäviksi viiden aamun ajan ja huomaan helpotuksekseni, että vähitellen talvi hänessä tasaantuu ja voimistuu. Painajaiset irrottavat otteensa, ja vaikka se tarkoittaakin sitä, etten voi pidellä häntä enää sylissäni öisin, olen silti huojentunut.

Kaiho ei missään vaiheessa kiitä, enkä sitä odotakaan. Sen sijaan tunnistan hänen katseessaan jotakin uutta ja varovaista, ja se huolestuttaa minua paljon kiittämättömyyttä enemmän.

Keskikesä on vaarallisen lähellä, ja olen melkein varma siitä, että Kaiho on rakastunut.



*


“Sinä tarvitset seppeleen”, minä sanon. Hehkujuhla on seuraavana päivänä. Käsivarsiani kivistää, sillä olen ollut keräämässä kokkopuita muiden kylän kesänkaatajien kanssa koko illan. Kaiho vilkaisee minua kuppinsa yli. Hän on poikkeuksellisesti keittänyt aamukahvimme ja siitä on tullut kitkerää.

“Haluatko, että minä teen sen?” jatkan.

“Sinä?” Kaiho yllättyy ja kahvia läikkyy hänen syliinsä. Yllätyksekseni hän punastuu, tai niin ainakin oletan, sillä kasvojen tähdet alkavat hehkua lämpimämmin.

“Niin. Vai osaatko itse?” kohotan kulmiani ja yritän kuulostaa leikkisältä.

“Aina voin yrittää”, Kaiho vastaa ja kohottaa leukaansa sillä ylpeällä tavalla, joka on hänelle hyvin ominainen. Hymähdän.

“Ja epäonnistua. Minä teen sen.”

Kaiho onnistuu näyttämään välinpitämättömältä. “Siitä vain. Mutta älä näe liikaa vaivaa. Seppeleet eivät varsinaisesti merkitse minulle mitään.”

Vaikka olen yrittänyt pitää hänet loitolla ajatuksistani, en kuitenkaan pysty torjumaan Kaihon mielessä häilähtävää kuvaa minusta solmimassa seppelettä, ja sitä hämmentynyttä lämpöä, jota hän tuntee.


*


Kun seuraavana aamuna olen jo lähdössä, Kaiho pysäyttää minut. Jokin hänessä on terävämpää ja melkein ärtyisää, ja huomaamattani kurkotan Kaihon ajatuksia kohti, jotta saisin tietää syyn. Se on virhe.

Mene sitten keräämään kukkiasi ja hurmaamaan neitoja ja suutelemaan ja syleilemään –

“Kaiho”, minä pysähdyn oviaukkoon ja yritän pitää ääneni vakaana. Kaiho ei varmasti ymmärrä, miten syvälle hänen sanansa viiltävät. “Minähän sanoin jo kerran, että en ole tuollainen. En perusta niistä kesäriiteistä lainkaan. En halua sellaista, en mitään siitä.”

Kaiho vastaa niin terävästi, että yllätyn:

“Mutta kesä sinussa haluaa, eikö totta? Se janoaa sellaista.”

Käännyn katsomaan häntä. Varjoni venyy yli lattian ja ulottuu melkein Kaihoon asti. Ajattelen kesätaikuutta: sen hehkua ja siihen kietoutuvaa pimeämpää puolta.

“Niin.”

“Joten…” Kaiho aloittaa ja vaikenee. Kurtistan kulmiani.

“Joten mitä?”

“Etkö sitten aio olla sille mieliksi?”

Huokaan. Kaiholla ei ole aavistustakaan siitä, mistä hän puhuu. Puristan ovenkaidetta niin kovaa, että sormenpäihini sattuu. Minun tekee mieli harppoa takaisin Kaihon luo ja näyttää hänelle, miten parhaiten olisin kesätaikuudelleni mieliksi.

Sen sijaan hillitsen itseni ja pakotan ääneni tasaiseksi. “Ehkä. Ehkä aionkin”, sanon hitaasti, ja Kaihon talven pakkanen kiristyy heti. Inhoan sitä tapaa, jolla kesätaikuus minussa kehrää hänen mustasukkaisuudelleen.



*


Kesäni ei jätä minua rauhaan. Se on jo päättänyt saada Kaihon saaliikseen; hän on kaunis, haastava ja jo valmiiksi puoliksi minun, ja Kaihon talvi on tämän vuodenkierron ajan voimakkain kaikista. Tietenkin kesä haluaa uhrikseen juuri hänet.

Mutta minä en halua. En ole koskaan ollut hyvä hillitsemään omaa taikuuttani, ja Kaihokaan ei hallitse omaansa niin hyvin kuin hänen pitäisi. Siinä suhteessa me olemme kuin toistemme peilikuvat: samaan aikaan samanlaiset ja täysin vastakkaiset. Hän kuvittelee tuntevansa taikuutensa hyvin ja pitävänsä sitä otteessaan, yrittää hallita talveaan kaikin tavoin - eikä silti saa sitä tottelemaan. Minä tunnen oman  kesäni paremmin kuin haluaisinkaan, ja juuri siksi tiedän, että on sellaisiakin asioita, joissa se voittaa minut aina.

Kuten keskikesän riitit. Joka vuosi minä päätän, että lähden ajoissa ja palaan kotiin yksin, ja joka vuosi löydän itseni seuraavana aamuna entistä vahvemmin kesätaikuuteeni kietoutuneena. Joka vuosi minä häviän.

Mutta Kaihoa sinä et saa
, minä totean taikuudelleni tyynesti. Se ei vaivaudu edes vastaamaan, venyttelee vain raukeasti ja täyttää mieleni kuvilla Kaihosta: hänen mustat hiuksensa tyynylläni, Kaihon siro keho sylissäni, hänen sydämensä syke kietoutuneena omaani. Kaiho hymyilemässä, kun –

Hyvä yritys, minä ajattelen kesälleni kuivasti. Edes sinä et tiedä, miltä Kaiho näyttää hymyillessään.

Olen kulkenut syvälle metsään. Keskikesällä puut huokuvat elämää ja ilma täynnä lintujen sirkutusta, säksätystä, liverrystä ja huhuilua. Suljen silmäni ja kuuntelen hetken, annan lämmön ja hehkukuun pehmeämmän puolen humista suonissani. Ajattelen seppelettä ja käyn läpi vaihtoehtoja, mutta mikään ei tunnu oikealta.

Leppäseppele olisi varoitus muille ja tapa kertoa, että Kaiho haluaa olla yksin – sellainen varmasti miellyttäisi häntä. Hiirenvirnaseppele kertoisi, että hän ei ole vielä valmis kesäriitteihin, mutta sellaista minä en voi Kaiholle solmia, sillä se saisi hänet näyttämään heikolta, ja Kaiho on liian ylpeä. Juolukankukat ja koivunlehdet taas kertoisivat siitä, että hänellä on jokin tärkeä päätös tehtävänä, eikä siksi aikaa heittäytyä kesäriittien vietäväksi. Ehkä se – 

Havahdun tuomen tuoksuun. Olen seurannut metsäpuroa kauas, aina Maailmanhaavojen juurelle asti. Puro pulppuaa vilkkaana ja lörpöttelevänä alas kallioilta ja sen laulu on niin huoletonta, että se täyttää minut kateudella.

Tuomet puron varrella ovat vanhoja ja kurottavat korkealle, vaikka eivät pystykään kilpailemaan takanaan kohoavien vuorten kanssa. Kesätuuli varisuttaa niiden valkoisia kukkia maahan ja puron pärskyvään veteen. Taikuus minussa on vaiti, melkein kuin se olisi jostakin huolissaan.

Sitten ymmärrän.

Tuomiseppele on vahvin mahdollinen lupaus, sillä sen solmiva kesänkaataja kertoo antavansa kaiken rakastetulleen. Jos kruunaan Kaihon tuomiseppeleellä, olen keskikesällä hänen omansa. Silloin kesä ei voi päättää puolestani. Kesä ei voi alistaa häntä tahtoonsa, jos minä olen jo sitä ennen ehtinyt antaa oman lupaukseni.

Kaiho ei ikinä ottaisi sellaista lupausta vastaan.

Tuomiseppeleiden taikuus on ikivanhaa ja sellaisia solmitaan harvoin. Kaiho sanoi, ettei perusta seppeleistä, joten ehkei hän edes ymmärrä niiden merkitystä. Ja jos hän ei ymmärrä seppeleeseen solmittua kysymystä, hän ei myöskään osaa vastata siihen kieltävästi.

Taitan tuomesta ensimmäisen oksan. Taikuus minussa sähisee, mutta sormeni liikkuvat silti keveästi, kun alan punoa tuomiseppelettä pitääkseni Kaihon turvassa itseltäni.
« Viimeksi muokattu: 10.02.2021 15:57:28 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 018
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 5/9
« Vastaus #9 : 10.02.2021 20:16:37 »
K/H: Nonni, nyt on sekin päivä tapahtunut, että meikä julkaisee yli 3000 sanan luvun. En kuitenkaan halunnut enää jakaa tätä palasiksi, joten koettakaa kestää, vaikka tässä onkin nyt luettavaa.


No voi ei, yritetään  8)

Ei vaan, pitkät luvut on ihania. Ja ihan turhaan ilmeisesti olin huolissani odottamisen vaikeudesta, näitä ilmestyy nyt niin tiuhaan tahtiin ettei tällainen aikaansaamaton puhelimella selailija ehdi kommentoidakaan  ::) Nyt kuitenkin ottaudun tähän napakasti! (Ja toistaiseksi ensimmäisenä, jei!)

(Pitää tuohon edelliseen vielä lisätä, että minä siis luen näitä sängyssä. Ota tämä äärimmäisenä kunnianosoituksena! Sänky on se paikka missä vuorokaudenajasta riippumatta luetaan hyvää kirjaa tai koukuttavaa jatkista puhelimella. Esimerkiksi Ævntýriä luen aina sängyssä teen kera.)

Apua, tämä tarina toimii näissä sisarteksteissä tosi hyvin! Tosi hyvin saat tuotua eri näkökulmissa aina jotakin uutta. Ja vielä nyt kun kirjoitit sen vaihtoehtoisen spinoffinkin (jota käyn kyllä vielä kommentoimassa, ihan varmasti!) tässä oleva maailma avautuu ihan eri tavalla. Ja slowburniakin alkaa muotoutua!

Pidän myös taikuuden kuvaamisesta, kuten tässä:

Lainaus
En ole koskaan ollut hyvä hillitsemään omaa taikuuttani, ja Kaihokaan ei hallitse omaansa niin hyvin kuin hänen pitäisi. Siinä suhteessa me olemme kuin toistemme peilikuvat: samaan aikaan samanlaiset ja täysin vastakkaiset. Hän kuvittelee tuntevansa taikuutensa hyvin ja pitävänsä sitä otteessaan, yrittää hallita talveaan kaikin tavoin - eikä silti saa sitä tottelemaan. Minä tunnen oman  kesäni paremmin kuin haluaisinkaan, ja juuri siksi tiedän, että on sellaisiakin asioita, joissa se voittaa minut aina.

Tämä Alatin käymä kamppailu ei näy Kaiholle ollenkaan, mutta on todella hienosti kuvattua ja tekee hahmosta jotenkin... kouriintuntuvamman? Sydäntäsärkevän aidon? En ole edes varma mitä ajan takaa, mutta etköhän sinä tajua. Ehkä.

Lainaus
“Etkö sitten aio olla sille mieliksi?”

Huokaan. Kaiholla ei ole aavistustakaan siitä, mistä hän puhuu. Puristan ovenkaidetta niin kovaa, että sormenpäihini sattuu. Minun tekee mieli harppoa takaisin Kaihon luo ja näyttää hänelle, miten parhaiten olisin kesätaikuudelleni mieliksi.

Sen sijaan hillitsen itseni ja pakotan ääneni tasaiseksi. “Ehkä. Ehkä aionkin”, sanon hitaasti, ja Kaihon talven pakkanen kiristyy heti. Inhoan sitä tapaa, jolla kesätaikuus minussa kehrää hänen mustasukkaisuudelleen.

Tässä on vielä sitä samaa mitä ihastelin aiemmassakin lainauksessani. Pidin tästä kohdasta jo Talventaiton puolella, mutta nyt se niin kutkuttava, että sitä on vaikea kestää. Ja Alati suojelemassa Kaihoa kesältä sopii hahmoon kuin nenä päähän. Onneksi edes joku on perehtynyt seppeleisiin.

Nyt en osaa sanoa muuta, olen liian fiiliksissä. Kiitos tästä, piristi päivääni  :-*


PS: Ja hei, Karunka bongattu!
« Viimeksi muokattu: 10.02.2021 20:51:39 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 6/9
« Vastaus #10 : 13.02.2021 22:30:53 »
Isfet: Oooh, olen otettu siitä, että olen päässyt Suurten Klassikkojen seuraan. :D (Piti heti käydä hihkumassa Okaketullekin kommenttisi lukemisen jälkeen. :D ) Ja ymmärrän hyvin tuon tekstien lukemisen vuoteessa, itsekin olen monesti hyviä jatkistekstejä lukenut aamuyöhön, hups. Eli ei siis paineita kommentoinnista, minua ilahduttaa oikeasti hurjasti jo tieto siitä että tätä luet. Ja toki se, että olet pitänyt osista tähän mennessä, ja se, ettei 3000 sanaa haitannut, koska sitä kyllä murehdin aika paljon :D Kiitos hurjasti kommentista! ❤️

K/H: #vainkaarnejutut, eli "joo, vielä 500 sanaa ja sitten on tämä Alatin keskikesäosuus valmis, ei mene editoinnissa kauaa". Avaan tiedoston. Lopputulos: sanoja on 1900, enkä oikein vieläkään ole tähän täysin tyytyväinen, mutta julkaisen silti, että päästään joskus Talventaitossakin eteenpäin. Tämän jälkeen tarinat ovat taas samassa pisteessä, jee!

*

6
Alati

Pysähdyn viemässä kieloseppeleen Sirolle. Päivä on jo pitkällä ja iltapäivän hiostava helle on taittumassa iltaa vasten lempeämmäksi lämmöksi. Tunnen silti ukkosen kuiskeen kesätaikuudessani. Voi olla, että yöllä sataa. Toivon, että jos ukkosmyrsky iskee, olen onnistunut saamaan Kaihon ajoissa kotiin ja suojelemaan myös itseäni kesäriiteiltä. Taikuus maanittelee usein suorittamaan ne paljaan taivaan alla, sillä silloin yhteys maahan ja aurinkoon on voimakkaampi. Minua ajatus rankkasateesta, mutaisesta maasta ja läpimäristä vaatteista ei silti houkuttele, vaikka joku voisikin pitää sitä romanttisena.

Siro avaa oven. Huomaan, että hän on jo pukeutunut viininpunaiseen leninkiin ja palmikoinut hiuksensa. Siro ei ole kaunis, mutta punainen väri sointuu hyvin yhteen hänen päivettyneen ihonsa kanssa, ja aurinko on vaalentanut Siron karheat hiukset kullansävyisiksi. Hän on ryhdikäs, nauraa rohkeasti ja pitää puolensa, joten uskon, että mikäli hän todella tahtoo löytää itselleen kesänkaatajan, se onnistuu.

Siro hymyilee minulle leveästi, mutta sitten hänen katseensa kiinnittyy tuomiseppeleeseen hiuksillani ja toiseen, jonka olen pujottanut käsivarteeni. Siro kurtistaa kulmiaan, avaa suunsa, sulkee sen, avaa jälleen.

“Tuomiseppele, Alati?” hän sanoo kysyvästi. Äänessä on mustasukkaisuutta, muttei vain sitä: myös huolta, loukkaantuneisuutta, hämmennystä.

Eniten huolta.

“Niin.”

“Rakastatko sinä häntä todella?” Siro kysyy.

“En usko”, vastaan niin tyynesti kuin osaan. Hetken tuomiseppele hiuksillani tuntuu raskaammalta, aivan kuin sen paino olisi minulle liikaa. En kuitenkaan aio pyörtää päätöstäni. Vaikka kyse ei olisikaan todellisesta rakkaudesta tai edes lupauksesta, se on ainoa keino, jolla tiedän kesän häviävän. Voin antaa sen voittaa taas seuraavana vuonna, jos…

…jos olen silloin edelleen kesänkaataja.

Ajatus pysäyttää minut. Taikuus sykkii suonissani vahvana, aurinko silittää niskaani. En osaa kuvitella elämää ilman taikuuttani, sillä minulla on ollut se aina. Ja silti: viimeisen parinkymmenen vuoden ajan vuodenkierto on yhä useammin puristanut elossa selvinneistä talventaittajista ja kesänkaatajista viimeisenkin pisaran heidän taikuuttaan. Aivan kuin se janoaisi sitä, aivan kuin olisi liian väsynyt selviämään ilman.

“Alati?” Siro sanoo. Hän kuulostaa ärtyneeltä.

“Anteeksi. Ajattelin syksyä”, sanon suoraan. Siron ilme pehmenee, mutta hän katsoo edelleen tuomiseppelettäni.

“Onko sinulla tuolle jokin syy? Yritätkö sinä kietoa talventaittajan verkkoosi, jotta –”

Pudistan päätäni. Pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin. “En tarvitsisi siihen seppeleitä. Kaihosta ei olisi kesälle vastusta, jos tahtoisin hänet.”

“Miksi sitten –” Siro vaikenee. Hän kääntää viimein katseensa silmiini, näyttää mietteliäältä. “Se on sinua itseäsi varten, eikö niin?”

“Meitä molempia. Minua ja Kaihoa, siis.”

“Mutta ennen kaikkea sinua”, Siro sanoo, enkä yritäkään väittää vastaan. Minä olen itsekäs. En tahdo satuttaa Kaihoa, mutta vielä vähemmän tahdon herätä aamulla hänen vierestään ja kohdata hänen katsettaan sen jälkeen, kun kesäni on imenyt hänet tyhjäksi ja pakottanut hänet alistumaan tahtooni, ehkä jopa haluamaan sitä. Enkä minä halua häntä, en sillä tavoin.

(En vielä.)

“Tietääkö hän, mitä seppele tarkoittaa?”

“Tuskin”, pudistan päätäni ja toivon, että olen oikeassa. “Hän sanoi, ettei perusta seppeleistä, enkä ole nähnyt kenelläkään tuomiseppelettä vuosiin.”

“Entä jos joku kertoo hänelle?”

“Sitten minä selitän”, sanon. “Vaikka toivon, ettei minun tarvitse. Kaiho on ylpeä. Hän ei halua, että suojelen häntä, ja kuvittelee pahimmassa tapauksessa, että pystyisi pysäyttämään minut itse.”

Siro tuhahtaa. Hetken hänen katseessaan on kipua, mutta se katoaa pian. Hän pakottaa taas hymyn huulilleen ja painaa päänsä.

“Kruunaatko minut, kesänkaataja?” hän kysyy liioitellun muodollisesti.

“En”, vastaan. Siro säpsähtää.

“En, ennen kuin avaat hiuksesi”, jatkan. “Ne ovat kuin kehrättyä kultaa. Palmikko kätkee hohteen, etkä sinä halua sitä. Olet kauniimpi, kun hiuksesi saavat valua hartioillesi ja selkääsi vapaasti.”

Siro katsoo minua. Katson tyynesti takaisin ja tiedän, etten tavallisesti sanoisi hänellä tällaisia asioita näin suoraan, mutta keskikesällä näen kaiken kirkkaammin ja taikuus minussa on suorasukaisempaa, melkein röyhkeää.

Siro tarttuu palmikkoonsa ja letittää sen auki. Näen, että hänen kätensä vapisevat ja kuulen – tai pikemminkin tunnen – Siron sydämen kiihtyneen sykkeen. Hengitän syvään ja käsken taikuuttani perääntymään, jättämään meidät rauhaan. Se yrittää kai harhauttaa tuomiseppelettä ja vetää Siroa minua kohti, jotta rikkoisin oman lupaukseni.

Typerä taikuus.

Siro on avannut hiuksensa. Taikuus minussa on oikeassa, tietenkin, sillä nyt hän näyttää paljon kauniimmalta. Villimmältä.

Asetan seppeleen hänen hiuksilleen enkä sano mitään. Sirokin on vaiti, ja olen siitä kiitollinen, sillä juuri sillä hetkellä en luota itseeni juurikaan.



*


Kaihokin on pukeutunut iltaa varten. Hän istuu keittiömme pöydän ääressä pää painuksissa, jo valmiiksi uupuneena. Kesä minussa sykähtää kerran häntä kohden, mutta kierrän sen sydämeni ympärille niin tiiviisti kuin suinkin voin. Vain hetki. Minun on pidäteltävä taikuuttani vielä pienen hetken verran.

Kaiho nousee ylös. Hän katsoo tuomiseppelettä kädessäni, sitten hiuksillani. Katseessa on taas jotakin pehmeää ja lämmintä, kaipaavaakin. Hämmennystä tai järkytystä siinä ei kuitenkaan ole, joten sydämeni rauhoittuu. Kaiho ei tiedä seppeleen merkitystä tai siihen solmittua kysymystä.

Hyvä niin.

Yskähdän ja Kaiho kääntää katseensa. Hän on noussut ja perääntynyt pöydän luota kauemmaksi minusta, ehkä paennut kesää joka huokuu minusta vaikka sitä pidättelenkin. Kävelen huoneen poikki hänen luokseen – yritän olla harppomatta, vaikka pelkäänkin joka askeleella, että kesä onnistuu pysäyttämään minut – ja asetan seppeleen Kaihon hiuksille sanomatta mitään, edes tervehtimättä häntä. Kun seppele koskettaa hänen hiuksiaan, kesä minussa tyyntyy, lauhtuu.

Taikuuteni sulaa viileäksi hämäräksi, lempeämmäksi. Tiedän miksi: se on nyt auki Kaiholle, ja talvi hänessä kurkottaa kesääni kohti, sekoittuu siihen. Ehkä minun pitäisi pelätä, sillä taikuus välillämme virtaa liian helposti, eikä tunnu tunnistavan rajojaan. En kuitenkaan pelkää. Minun on helpompi hengittää, ja kuukausien jälkeen olen jo tottunut Kaihonkin kylmyyteen. Se sulaa minun kesääni vasten kuin itsestään. Kaiho luottaa minuun, vaikkei varmasti vieläkään tajua sitä täysin itse.

“Miksi tuomi?” hän kysyy. Sen ei pitäisi yllättää minua, mutta hetkeksi jähmetyn silti. Kaiho kohentaa kuitenkin seppeleensä asentoa eikä huomaa.

“Kerron myöhemmin”, sanon ja vilkaisen ovea. “Meidän pitää mennä. Kokot on jo sytytetty ja meitä odotetaan.”

Se on valhe. Meillä ei ole mikään kiire, ja jos Kaiho ei olisi kysynyt, olisin varmaankin sekoittanut hänelle vielä herukkamehua ja yrittänyt lievittää hänen jännitystään ennen lähtöä. Mutta nyt mökki tuntuu liian ahtaalta Kaihon kysymykselle, ja haluan viedä hänet pois, jonnekin, jossa ei ole aikaa pohtia asiaa.

Keskikesän polut voivat johtaa minne tahansa, Kaiho ajattelee. Kuulen sen selvästi ja hetken haluaisin koskettaa häntä, jakaa hänen huolensa. Kertoa, että kävi sitten miten tahansa, pidän huolta siitä, että me kuljemme samaa polkua. Etten anna hänen eksyä, ja että palaamme turvassa tänne. Mutta se lupaus olisi liian raskas, sillä Kaiho kuulisi minun huoleni ja hämmennykseni. Jo nyt niitä on vaikea kätkeä häneltä.

“Kaikki menee hyvin”, lupaan ja annan kesän minussa täyttää sanani valolla. “Tämä on vain yksi ilta muiden joukossa.”

“Minä olen heikoimmillani”, Kaiho sanoo. Seison jo oviaukossa, puoliksi auringossa.

“Ja minä vahvimmillani”, vastaan. Kai se on varoitus.

Ja siksi heikoimmillani, jatkan ajatuksissani, mutta pidän huolen siitä, että niitä sanoja Kaiho ei kuule.


*


Saavumme kokkoaukealle ennen ensimmäisten tanssien alkua. Ilma on sakeana savusta ja odotuksesta. Kesä minussa nostaa innokkaana päätään. Kaihon kauhu tihkuu kuitenkin senkin läpi ja liian myöhään ymmärrän, että tuli ja savu muistuttavat häntä painajaisista. Minä olen kyennyt unohtamaan niistä suurimman osan: silloinkin, kun olen varjellut Kaihoa niiltä, olen ajatellut enemmän hänen kehoaan sylissäni ja sitä tapaa, jolla hän tarrautuu minuun hetkeä ennen heräämistään.

“Kaiho”, minä sanon ja ojennan käteni häntä kohti. Kaiho astuu taas kauemmas. Hän on vauhko, valmiina pakenemaan.

“Mene. Sinun pitäisi olla mukana ensimmäisessä tanssissa, siunata alkava ilta”, hän sanoo. Pudistan päätäni ja käännän vastahakoisesti Kaihon sanat häntä itseään vastaan:

“Sinunkin. Yksi tanssi, Kaiho. Sitten he ovat tyytyväisiä.”

Se on totuus. Neuvosto tahtoo meidän tanssivan yhdessä ensimmäisen tanssin, vaikkei se virallinen rituaali olekaan. Mutta keskikesä on monien mielestä vuodenkierron lakipiste, sen kruunu.

Raskas ja petollinen kruunu.

Kaiho hohkaa kylmyyttä. Ruohonkorret hänen paljaiden jalkojensa ympärillä huurtuvat ja pakkanen paljastaa minulle hampaansa pitkästä aikaa. Tai ehkei minulle – vain kesälleni.

“Auttaako, jos minä pyydän?” kysyn maanitellen. Kaiho väittää vastaan, mutta tunnen hänet jo liian hyvin, ja kosketan Kaihon mieltä taikuudellani sanojen sijaan. Ajattelen meitä soittamassa harppua ja samaan aikaan, vielä syvemmällä, silitän lempeästi hänen talveaan kunnes se lauhtuu ja saa Kaihonkin pelon sulamaan.

“Tuo ei ole reilua”, Kaiho sanoo ja on aivan oikeassa. Enemmän oikeassa kuin tietääkään.

“Keskikesällä mikään ei ole reilua”, minä sanon ja pidän ääneni kevyenä. Kun ojennan käteni, Kaiho tarttuu siihen ja samalla kesäni hyökyy häneen. En edes yritä estää sitä, koska niin kauan kuin Kaiholla on tuomiseppele, kesä ei voi pakottaa meitä mihinkään. Maanitella vain, ja jos se saa edes osan siitä, mitä haluaa, ehkei taikuus rimpuile jatkuvasti vastaan.

Mutta mitä sinä itse haluat? Etkö häntä, todella? Kesä minussa on viekas ja tarkkanäköinen.

En vastaa sille, vaan vedän Kaihon perässäni osaksi piiriä lähimmän koko ympärillä.



*



Tanssi on virhe. Kaiho on liian lähellä, liian avoin, liian luottavainen, enkä voi olla nauttimatta siitä, sillä tällaisena en ole häntä koskaan aiemmin nähnyt. Tiedän, että juuri kesä saa Kaihon hengityksen kiihtymään ja hänen kylmyytensä kimmeltämään pelkkänä aamukasteena ja alkusyksyn sinisenä sumuna pakkasen ja viiman sijaan, mutta en silti kykene pysäyttämään itseäni, kun kutsun häntä kauniiksi. Ne sanat ovat syötti ja ansa, ja Kaiho tarttuu niihin ahnaasti, hänen sydämensä hypähtää ja tunnen sen jyskeen omissakin suonissani, tunnen Kaihon rytmin, tunnen miten hän sekoaa askelissaan koska hämmentyy omista tunteistaan.

Kaikki Kaihossa – hänen pelkoaan lukuunottamatta, sillä se ei ole vieläkään kadonnut kokonaan, ja hyvä niin – kurkottaa nyt minua kohti, pyytää toista tanssia, ei halua päästää irti.

Mutta minä pelkään.

Pelkään, että jos pidän hänet lähelläni koko illan, edes tuomiseppele ei auta. Kaiho tuoksuu hiljaisilta aamuilta, talvisen metsän neulasilta, lausumattomilta toiveilta. Juuri niiltä asioilta, jotka kesä minussa haluaa nielaista kokonaan, ahmia ja polttaa pohjattomalla kirkkaudellaan.

Minä en halua satuttaa häntä, mutta en enää erota täysin omia toiveitani kesän toiveista, sillä Kaihon kaipaus sumentaa sekin ajatuksiani. Ja kaiken alla on se osa minussa, joka tahtoo jotakin, kaipaa ja pyytää, ja sitä minä pelkään eniten.

Siksi päästän tanssin päättyessä irti Kaihon kädestä, enkä ole näkevinäni pyyntöä hänen silmissään.



*


Siro hakee minut tanssimaan. Tiedän, että se on taas kerran taikuuteni syytä, sillä vielä aiemmin tänään Siro haaveili muista kesänkaatajista ja oli päättänyt unohtaa minut, ja huomenna hän varmasti katuu, jos nyt hukkaa mahdollisuutensa. En silti ole huomaavinani punaa hänen poskillaan, naurun liian kirkasta nuottia, katseeseen verhottua pyyntöä. Minun pitäisi. Hän on paras ystäväni, mutta: tämä on helpompaa kuin Kaihon kanssa tanssiminen.

Tuomiseppele polttaa. Siihen solmittu lupaus estää minua vastaamasta Siron katseisiin tai lankeamasta, mutta Kaiholta se ei minua suojele. Siksi pysyttelen hänestä etäällä, vaikka tunnenkin jokaisen Kaihon minuun luoman katseen ja hänen talvensa ikävän. Niiden sijaan keskityn tanssien tuttuihin kuvioihin, Siron hiusten kultaan, kokkojen pistävään savunhajuun, vähitellen mudaksi tallautuvaan nurmeen jalkojemme alla.

Sitten jokin muuttuu. Kaihon talvi tarttuu ranteeseeni, suorastaan vaatii minua kääntymään ympäri. Pysähdyn kesken tanssin ja etsin hänet katseellani. Kaiho seisoo toisen talventaittajan vieressä ja puristaa seppelettään. Talvi hänessä on villiintynyt täysin: se tempoo minua kohden vauhkona, mutta samaan aikaan Kaiho kiskoo sitä pois, taistelee myrskyä vastaan. Yritän, mutta en tällä kertaa kykene koskettamaan hänen taikuuttaan suoraan, sillä se on liian suunniltaan.

Kaiho puristaa tuomiseppelettä kädessään. Ymmärrän heti, mitä on tapahtunut. Talventaittaja hänen vieressään on kertonut kaiken.

Sillä hetkellä vihaan vierasta talventaittajaa sellaisella kiivaudella, että kesäni varmaankin polttaisi hänet karrelle, jos antaisin sille luvan. En kuitenkaan ehdi tuntea suuttumusta kovin pitkään, sillä Kaiho kohtaa katseeni.

Seppele kirpoaa hänen sormistaan.

Älä. Ajattelen sanan niin terävästi kuin kykenen, mutta Kaiho ei silti kuule sitä taikuutensa kauhistuneen viiman ja lumipyryn läpi. Otan askeleen häntä kohti, yritän huutaa, yritän paeta kesää –

– mutta Kaiho on menettänyt seppeleensä ja samalla antamani lupauksen, ja kun hän juoksee metsään, kesä minussa venyttelee raukeasti ja tietää, ettei sitä kahlitse enää mikään.



*


Kesä ei kuitenkaan seuraa Kaihoa. Se on pettynyt, melkeinpä vihainen, ja tuntee kymmenet minuun kohdistuvat katseet, punnitsee niitä. Siron janoa, puolisoonsa kyllästyneen nuoren miehen verhottua katsetta, Kaihon vieressä seisseen talventaittajan itsevarmaa hymyä. Lopulta se käännähtää talventaittajaa kohti, tietenkin: haastavin ajojahti, palkitsevin saalis.

Talventaittaja Sanelman katse on leikkisä ja itsevarma, eikä hänen talvensa osaa pelätä minua, kun tartun hänen käteensä ja vedän hänet perässäni metsään.


*


Sanelma ei ole Kaiho.

Toistan lausetta kesälleni, yritän hillitä sitä. Taikuuteni suuttumuksessa on silti liikaa omaanikin, jotta todella pystyisin suitsimaan sitä. Sanelma kertoi Kaiholle seppeleestä. Kaikki on hänen syytään.

Se tuskin on totta, mutta kesä ruokkii katkeruuttani, kun nyrhin hampaillani Sanelman kaulaa ja saan hänen tahtonsa murenemaan. Kiedon hänen talvensa taikuuteni kahleisiin niin helposti, että kesä on melkein pettynyt, sillä se odotti enemmän, halusi metsästää. Sen nyöri kiristyy Sanelman sydämen ympärille, pakottaa sen sykkimään nopeammin, ruokkii hänen himoaan. Sanelman keho on jo minun, hänen tahtonsa samoin. Taikuuskin pian, sillä kesäni ei tyydy tänään enää vähempään.

Puristan Sanelman ranteina niin kovaa, että se tekee varmasti kipeää, mutta silti talvi hänessä vain kehrää, sulaa kesääni vasten. Minä –

Ei.

Kaihon taikuus lävistää kesäni kirkkauden kuin kuunvalosta taottu terä. Sana on viiltävä ja täynnä pakkasta, käskyä, mustasukkaisuutta. Kesä minussa käännähtää, tönäisee Sanelman taikuuden hajamielisesti syrjään. Minä astun kauemmas ja käännyn myös, tunnen kauhun jäytävän sydäntäni taikuuden hyrinän läpi. Kaihon ei pitäisi olla täällä, ei nyt.

Jos kesä tarvitsee uhrin, olkoon se Sanelma.

Yritän kiskoa kesää Sanelmaa kohti, mutta se ei kuuntele, riuhtoo vain minua Kaihoa kohti vastalauseistani välittämättä. Vaikka Sanelma yrittää tarrata kiinni käteeni ja anella, se ei saa kesää haparoimaan hetkeäkään. Tiedän, että jos Sanelma takertuu minuun, kesä vain polttaa hänet kuin liian lähelle tulta lentävän koiperhosen. Se kuolema olisi turha, joten taivun.

"Mene", minä varoitan Sanelmaa niin lempeästi kuin osaan. Mene, ennen kuin kesä tuhoaa sinut, ajattelen, vaikka en pystykään puhumaan enempää. Kesä ei anna. Kai se haluaa hallita kieltänikin, ja onnistuu.

Sanelma kääntyy, kompuroi, raapaisee polvensa raunioiden teräviksi säröilleisiin kiviin. Aistin hänen kipunsa hämärästi, mutta sitten kesä katkaisee viimeisenkin yhteyden väliltämme ja unohtaa hänet. Sen sijaan se katsoo Kaihoa ja kehrää.

"Kaiho", se sanoo, ja minun kaipaukseni punoutuu osaksi kesän janoa.
« Viimeksi muokattu: 21.02.2021 21:11:06 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 6/9
« Vastaus #11 : 13.02.2021 23:12:16 »
Tätä ja viime osaa lukiessa oli kyllä taas kerran ihailtava sitä, miten paljon lisäsävyjä Alatin näkökulman lukeminen toi Talventaitosta tuttuihin tapahtumiin. Hänen suhteensa kesään ja omaan taikuuteensa on noussut ehdottomasti yhdeksi lempiasiakseni koko tekstissä, koska käsittelet sen aiheuttamaa konfliktia ja synkempää puolta hänessä (ja miten se kaikki liittyy esimerkiksi hänen väleihinsä Kaihon kanssa) hirmuisen kiehtovasti. En olisi ollenkaan osannut odottaa tällaista käännettä alkupuolella tarinaa, mutta se toimii aivan äärettömän hyvin, ah. Vaikka onkin toki kyllä samalla myös äärimmäisen sydäntäsärkevä. Tuomiseppeleen todellinen merkitys oli paljastuksena aivan loistava, ja pidin hirmuisesti siitä miten se teemana tässä osassa jatkui, ensin Siron ja Alatin keskustelun muodossa aina tuohon viimeiseen kohtaukseen asti.

Lainaus
Hengitän syvään ja käsken taikuuttani perääntymään, jättämään meidät rauhaan. Se yrittää kai harhauttaa tuomiseppelettä ja vetää Siroa minua kohti, jotta rikkoisin oman lupaukseni.
Typerä taikuus.

**

Kesä minussa sykähtää kerran häntä kohden, mutta kierrän sen sydämeni ympärille niin tiiviisti kuin suinkin voin. Vain hetki. Minun on pidäteltävä taikuuttani vielä pienen hetken verran.
Alatin jatkuva kamppailu tulee tällaisissa kohtauksissa todella elävästi esiin, samoin kuin ylipäätään kesän villeys ja juonikkuuskin - ja toisaalta miten hän nimenomaan yrittää pitää sen aisoissa parhaansa mukaan. Kierrän sen sydämeni ympärille niin tiiviisti kuin suinkin voin, tämä oli esimerkiksi hieno! Siron ja Alatin alun keskustelussa tuli jälleen myös hyvänä muistutuksena, että Alatin ja Kaihon kohtalo vuodenkierron suhteen on edelleen epävarma. Niin kuin heillä ei olisi huolia muutenkin, voih. :'(

Lainaus
Taikuuteni sulaa viileäksi hämäräksi, lempeämmäksi. Tiedän miksi: se on nyt auki Kaiholle, ja talvi hänessä kurkottaa kesääni kohti, sekoittuu siihen. Ehkä minun pitäisi pelätä, sillä taikuus välillämme virtaa liian helposti, eikä tunnu tunnistavan rajojaan. En kuitenkaan pelkää. Minun on helpompi hengittää, ja kuukausien jälkeen olen jo tottunut Kaihonkin kylmyyteen. Se sulaa minun kesääni vasten kuin itsestään. Kaiho luottaa minuun, vaikkei varmasti vieläkään tajua sitä täysin itse.
En muista olenko tästä jo sanonut, mutta kuvaat Kaihon ja Alatin taikuuden suhdetta todella hienon intiimisti. Se lisäksi korostuu entisestään, kun heidän välillään on muuten paljon epävarmaa.

Lainaus
“Minä olen heikoimmillani”, Kaiho sanoo. Seison jo oviaukossa, puoliksi auringossa.
“Ja minä vahvimmillani”, vastaan. Kai se on varoitus.
Ja siksi heikoimmillani, jatkan ajatuksissani, mutta pidän huolen siitä, että niitä sanoja Kaiho ei kuule.
! Jälleen erinomainen osoitus näiden sisartekstien toimivuudesta. Plus voih, sydän särkyy. 😭 Tykkäsin tuossa kohtauksessa paljon myös siitä, miten Alati kuulee Kaihon ajattelevan, että keskikesän polut voivat johtaa minne tahansa. Tässä samalla pitää nostaa myös esiin tuo Alatin ja Kaihon tanssi - voih, miten erilainen se Alatin näkökulmasta onkaan. Tuli olo, että pitää heti lukea myös tuo Talventaiton tanssikohtaus Kaihon silmillä nyt, kun on selvillä molempian näkökulmasta. Tämä oli myös upea kuvaus, pakko lainata kokonaan, koska se on niin hieno sekoitus kesän halua ja Alatia itseään:

Lainaus
Pelkään, että jos pidän hänet lähelläni koko illan, edes tuomiseppele ei auta. Kaiho tuoksuu hiljaisilta aamuilta, talvisen metsän neulasilta, lausumattomilta toiveilta. Juuri niiltä asioilta, jotka kesä minussa haluaa nielaista kokonaan, ahmia ja polttaa pohjattomalla kirkkaudellaan. Minä en halua satuttaa häntä, mutta en enää erota täysin omia toiveitani kesän toiveista, sillä Kaihon kaipaus sumentaa sekin ajatuksiani. Ja kaiken alla on se osa minussa, joka tahtoo jotakin, kaipaa ja pyytää, ja sitä minä pelkään eniten.

Ja sitten tuo loppu! Huh, kylläpäs Tuomiseppele tuo tekstinä muuten ihan oman näkökulmansa Alatin ajatuksiin Sanelmasta. Päätös oli minusta myös erityisen hieno, hyvällä tavalla vähän uhkaava kaiken huomioon ottaen:kesä minussa venyttelee raukeasti ja tietää, ettei sitä kahlitse enää mikään. Oli hienoa päästä lukemaan Alatin ajatuksia, kiitos! Nyt odotan entistäkin malttamattomampana, miten kokkojuhla Alatin ja Kaihon osalta päättyy. Kiitos! ♥

(Ai niin, Isfet, olen otettu Ævntýr-maininnastasi, ihana kuulla! :D)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 6/9
« Vastaus #12 : 21.02.2021 21:41:31 »
Okakettu: Alatin suhde taikuuteen on kyllä sen verran pähkinä purtavaksi, että olen iloinen, että sen kuvaaminen on onnistunut hyvin. :D Nimittäin huhhuh, sitä saa kyllä aina pohtia. (Tai lähinnä sitä, miten kirjoittaa asiasta toistelematta liikaa itseään, ynfh.) Tuomiseppele best, mutta onneksi siitä nyt tän osan myötä päästään. :D Koska huhhuh mitä draamaa. Kenties siitäkin — siis draamasta — tosin päästään tässä joskus. Ehkä jo tässä osassa! :o Kiitos kommentista ja kaikesta muustakin, muun muassa särjetystä sydämestäni, rip Alisa jne. ❤️ Maksan samalla mitalla takaisin.  8)

K/H: Hnnggggh. Anteeksi, että jatkossa on kestänyt! Tällä viikolla meillä oli ensin hiddenbenin kanssa retriitti, jossa hiottiin yhteistä romaanikäsikirjoitustamme, ja sitten tulinkin kotiseuduille ja unohdin muistitikkuni Helsinkiin, ja sillä (+pöytäkoneella) olivat tämän tarinan (ja parin muun nyt työstettävänä olevan) tiedostot. :P Ajattelin jo, etten koske tähän pariin viikkoon, mutta sitten kämppis suostui kopioimaan Talventaiton tiedostot ja laittamaan ne minulle sähköpostilla, joten tässä ollaan. Lisäsin samalla Alatin luvun loppuun pari puuttuvaa kappaletta (joita varmaan tulen muokkaamaan), ne voipi sieltä käydä lukemassa. Tämä seuraava osa on Kaihon keskikesäkaaren päätös, pelkkää iloa ja pumpulia tiedossa jne. :P

*


7
Kaiho

Vastaan Alatille kesän sijaan, kurkotan häntä kohti taikuudellani. Yritän jakaa kaiken sen hänestä, mitä kannan mukanani. Tämä on yhteisten kuukausiemme sadonkorjuu, repivä ja raaka, kivulias.

Yritän muistaa kaiken. Se ei tietenkään onnistu, mutta riivin silti muistoja kaksin käsin, sysään niitä Alatin mieltä kohti. Toivon, että ne läpäisisivät kaiken kesän, joka säkenöi sokaisevana välillämme, ja tiedän, että jokin osa niistä varmasti tavoittaa kohteensa, sillä kesäkin hiljenee. On tyyntä: kuin hehkukuisella järvenselällä sateen jälkeen.

Alati kuuntelee, samoin kesä. Ojennan muiston kerrallaan hänelle, nyt rauhallisemmin. Moni niistä on murheen tai ylpeyden saostama, samea, mutta toivon, että Alati näkee niiden läpi. Hän on aiemminkin onnistunut siinä, miksei nytkin?

Epäröin silti, kun kesä ja Alati pysyvät vaiti.

“Ota sitten”, minä sanon, kun hän ei vastaa mitään. “Ota kaikki, siitä vain.”

Ajattelen Alatia soittamassa harppua, hänen mieltään koskettamassa omaani. Sitä yhteyttä, joka välillämme virtaa, ja johon hän heittäytyy niin helposti. Nyt en kuitenkaan tavoita hänen sisintään, en saa vastaukseksi muuta kuin hiljaisuuden ja kesän tyytyväisen huminan. Alati on sulkenut itsensä minulta, tai sitten kesä on vain liian voimakas, eikä anna minun kuulla häntä. En tiedä.

Alatin taikuus on juuri nyt liikaa, joten ajattelen sen lempeämpiä sävyjä. Kesäsateen valoa, aurinkoa ihollani, hänen hymynsä pehmeää hehkua. Sitä tapaa, jolla takkamme tuli räiskyi hänelle lopputalvesta: leikkisästi, liehitellen. Kirkkautta, joka repi painajaisten pimeän rikki.

Ja sitten, ennen kuin ehdin pysäyttää itseni, ajattelen tätä iltaa. Tuomiseppelettä. Alatin katsetta aukion yli. Talveani, joka kaipasi hänen luokseen, kaipasi pois, hänen luokseen, pois –

Riuhtaisen taikuuteni takaisin niin kovakouraisesti, että se tekee kipeää ja saa kyyneleet kihoamaan silmiini. Pakotan talven silti syvälle ihoni alle, vaikka se piilottaakin myös tähteni ja niiden loisteen. Kesäyön kirkkaus tuntuu polttavalta ilman pakkastani, ilman suojaavaa pimeää.

Alati ajattelee. Hänen ilmeensä on pehmeämpi ja hellempi, enemmän hänen. Hänen mielensä on edelleen minulta suljettu, mutta toisaalta vedin itseni talveni pois, joten ehkei hän siksi voi vastata. Tai sitten –

“Kaiho”, Alati sanoo. Hänen äänensä on täynnä metsän hiljaisuutta, lepoa, lohtua. Se on tyyni ja rauhallinen kaiken kesän kiivaan roihun jälkeen, joten kun Alati ojentaa kätensä ja koskettaa poskeani, minä hengitän syvään ja suljen silmäni. Hänen kosketuksensa on kesänkeveä ja kirvelevän hellä. Se kutsuu minun talveani, maalaa taas tammikuisen tähtitaivaan iholleni ja silittää minun taikuuteni omakseen. Alatin sormet kiertyvät niskaani, punoutuvat hiuksiini. Astun lähemmäs ja tunnen, kuinka sydämeni hakkaa, mutta en välitä siitä, että hänkin varmasti tuntee sen.

Alati lausuu nimeni uudelleen. Se on niin täynnä lämpöä ja valoa, että tuskin tunnistan nimeä omakseni. Hän tarttuu leukaani ja kallistaa päätäni. Minä raotan huuliani ja odotan, koska tiedän, ettei Alati koskaan suutelisi minua pyytämättä lupaa.

Olen oikeassa.

“Haluaisitko, että suutelisin sinua?” hän kysyy.

“Kyllä”, vastaan, vaikka sekin sana on minulle vieras, ihmeellinen, melkein liikaa.

“Sitten sinun olisi pitänyt pitää kiinni seppeleestäsi”, Alati sanoo ja irrottaa otteensa.

Talvi minussa uikahtaa kuin lyötynä, enkä osaa sanoa mitään, kun Alati on tällä kertaa meistä se, joka kävelee metsään ja jättää minut aukiolle.



*


Kun kävelen kotiin, suru kytee kuurana askelissani. Kesäyön lämpö saa höyryn kohoamaan huurteisista jalanjäljistäni: aivan kuin se haluaisi pyyhkiä pois merkit kulkemastani polusta ja muistuttaa minua siitä, ettei takaisin ole palaamista. Puristan käteni nyrkkiin.

Puro hyräilee ja solisee, kun kävelen mökillemme johtavan sillan yli. Ajattelen jälleen kerran Hohteen muistoa ja sitä tapaa, jolla Alati kosketti sitä taikuudellaan. Silloin kesä oli pelkkää lempeyttä ja rohkaisua. Nyt sen hiljaisuus ympärilläni on ilkkuva syytös.

Vasta kun avaan kiviaidan veräjän ja astun pihallemme, havahdun ajatuksistani vieraan talven kosketukseen. Sanelma istuu mökin portailla. Hän on ristinyt kätensä syliinsä ja katsoo ohitseni metsään, välttelee kai katsettani.

“Odotatko Alatia?” En vaivaudu peittelemään uupumusta äänessäni, en edes sen takaa kuultavaa katkeruutta. Sinua hän suuteli. Sinua.

Ei Alati. Kesä, vastaan mustasukkaisuudelleni, mutta se ei taltu niin vähästä. Sanelma värähtää pakkaseni murinaa, mutta pudistaa päätään.

“En. Sinua”, hän sanoo. Sanelman hiukset ovat sekaisin, eikä kauniista palmikkokruunusta ole jälkeäkään. Talvi hänessä on varuillaan, mutta tiedän, ettei se pelkää minua tai kitkerästi humisevaa sydäntäni.

“No?”

“Hän olisi syönyt talveni kokonaan”, Sanelma sanoo ja tuijottaa käsiään. Hänen ilmeensä on vieras, eikä se tunnu sopivan Sanelman jylhille kasvoille. Se on liian vauhko, liian arka.

“Ei”, vastaan ja pudistan päätäni. “Ei Alati. Hän ei ole niin julma.”

“Hän olisi imenyt minut tyhjiin viimeistä pisaraa myöten”, Sanelma sanoo. “Luuletko, etten tiedä sitä? Että talveni vauhkoontuisi tyhjästä?”

“Sinä halusit hänen näppärät sormensa ja kaiken, mitä hänen kesänsä voisi sinulle tehdä, niinhän se oli? Nytkö se sitten olikin liikaa?”

“Kaiho”, Sanelmakin on väsynyt ja surullinen. Hänen surunsa on erilaista, mutta kaikuu omaani vasten. “Hänen kesänsä on villimpi ja julmempi kuin muiden. Siinä on sellaista pimeyttä, jota minun talvenikin kavahtaa. Ole varuillasi.”

“Minä olen aina”, vastaan, vaikka se onkin ensimmäistä kertaa valhe. Tänään en ollut. Annoin kesälle kaiken, mitä suinkin osasin, ja se torjui minut. Alati halusi Sanelman, muttei minua.

“Sinä olet rakastunut häneen”, Sanelma sanoo ja kallistaa päätään. Nyt suruun sekoittuu uteliaisuutta, ehkä sääliäkin. “Ja mustasukkainen. Miksi?”

Hetken harkitsen, että pysyisin vaiti ja kävelisin vain sisään Sanelman ohi, mutta pettymykseni on liian syvää, eikä kukaan koskaan kysy minulta tuollaisia asioita. Puren huultani ja vastaan:

“Hän torjui minut. Jätti sinne aukealle.”

Sanat tulevat ulos rujoina ja karheina, hankaavat toisiaan vasten. Inhoan niitä; sitä miten totta ne ovat.

Sanelma kurtistaa kulmiaan. “Miksi ihmeessä? Hän solmi sinulle tuomiseppeleen, mutta antoi niin helposti periksi? Mitä sinä teit?”

“Minä… Yritin antaa kesälle sen, mitä se halusi, mutta Alati ei halunnut minua tai talveani”, vastaan, koska sen enempää en pysty sanomaan ääneen.

Sanelma punnitsee vastaustani, muttei selvästikään ole siihen tyytyväinen. Hän huokaa ja nousee ylös, pudistelee voikukanhahtuvia ja takiaisia mekkonsa helmasta.

“Ole varovainen. Sinä et halua sitä, mitä minä olin vähällä saada”, Sanelma sanoo. Hän ojentaa kätensä kuin koskettaakseen käsivarttani, mutta pysähtyy kesken liikkeen. Hänen talvensa hipaisee silti omaani pehmeänä kuin lempeä lumisade, alkutalven sininen hämärä.

“Hyvää yötä, Kaiho”, hän sanoo ja kävelee ohitseni. En vastaa mitään.


*

Riisun punaisen leninkini ja sullon sen vaatearkun pohjalle välittämättä siitä, että kangas rypistyy. Kiskon ylleni valkoisen pellavamekon ja toivon, että voisin samalla pukea ylleni vanhan Kaihon, sen, joka olin ennen tätä iltaa. Sen Kaihon, jonka nimi ei ollut niin täynnä vapautta ja valoa.

Käteni vapisevat, kun letitän auki hiuksiani. Ajattelen Sanelmaa ja hänen pelkoaan, sitten Alatin huulia hänen huulillaan. Harjaani jää tukko mustia hiuksia, kun riuhtaisen sitä liian kovaa.

Sinä et halua sitä, mitä minä olin vähällä saada.

Lasken harjan ja pakenen ulos, sillä en kestä mökin ahtaita seiniä ja niissä kaikuvia Sanelman sanoja, jotka sydämeni toistaa uudestaan ja uudestaan.



*



Istun portailla ja nyhdän ruohonkorsia maasta. Yö nilkuttaa eteenpäin, mutta en jaksa nousta. Odotan Alatia, vaikka tiedän, että hänellä on minulle annettavana pelkästään lisää harmaata surua ja kitkerää tuhkaa.

Usva kohoaa joesta, hämärä taittuu kirkkauteen nousevan aamun myötä.

Kun Alati palaa, en kykene katsomaan häntä silmiin. Hänen kesänsä on täynnä tuomenkukkien syyttävää tuoksua.

“Kaiho”, hän sanoo. Ääni on vaimea, väsynyt. En ole tuntea sitä, eikä nimeni hänen huulillaan ole edes varjo siitä nimestäni, jonka hän lausui aiemmin.

 Kaukana jyrähtää ukkonen. Minä puristan käsilläni pellavamekkoni kangasta ja yritän estää talveani tihkumasta minusta, kurkottamasta Alatia kohti. Hän vain sysäisi sen syrjään.

“Mennään sisään”, Alati sanoo. Sade kohisee jo jossakin hänen takanaan, joten nousen ja pujahdan ovesta katsomatta häneen.
« Viimeksi muokattu: 21.02.2021 22:49:56 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 7/9
« Vastaus #13 : 21.02.2021 22:52:15 »
Nyyh Kaiho ja meitsin sydän taas. ♥😭 En kyllä surmin suinkaan löytänyt tästä sitä mainostamaasi jäätävää settiä vai miten se nyt meni, jälleen aivan äärimmäisen kauniisti ja tunnelmallisesti kuvailtu luku. Olen odotellut innolla (joskin ehkä vähän myös pelonsekaisesti, koska rip) Kaihon näkökulmaa näistä tapahtumista, ja voih, kyllähän tässä todella vahvasti välittyy se, miten isosta asiasta Kaiholle muistojen antamisessa on kyse: että se on nimenomaan riipimistä, heidän yhteisten kuukausiensa sadonkorjuu ja näin. Etenkin tuo viimeinen kuvaus oli minusta tosi onnistunut. Mutta sitten se asian toinen puoli myös, että Kaiho tahtoo tavoittaa Alatin hinnalla millä hyvänsä, ja että Alati on hänelle tällaisia asioita:
Lainaus
Alatin taikuus on juuri nyt liikaa, joten ajattelen sen lempeämpiä sävyjä. Kesäsateen valoa, aurinkoa ihollani, hänen hymynsä pehmeää hehkua. Sitä tapaa, jolla takkamme tuli räiskyi hänelle lopputalvesta: leikkisästi, liehitellen. Kirkkautta, joka repi painajaisten pimeän rikki.
Kesäsateen valo ja kaikki. ♥ Painajaisten mainitseminen tuo mukaan myös ihan omaa haavoittuvaisuuttaan, mielestäni.

Lainaus
Ja sitten, ennen kuin ehdin pysäyttää itseni, ajattelen tätä iltaa. Tuomiseppelettä. Alatin katsetta aukion yli. Talveani, joka kaipasi hänen luokseen, kaipasi pois, hänen luokseen, pois –
Riuhtaisen taikuuteni takaisin niin kovakouraisesti, että se tekee kipeää ja saa kyyneleet kihoamaan silmiini. Pakotan talven silti syvälle ihoni alle, vaikka se piilottaakin myös tähteni ja niiden loisteen. Kesäyön kirkkaus tuntuu polttavalta ilman pakkastani, ilman suojaavaa pimeää.
Tämä kohta särki sydämen Alatin näkökulmasta luettuna, ja niin myös tässä. Toisto ja ajatuksen katkaisu toimivat tehokeinoina todella hyvin, mutta myös, nyyh. Talvi minussa uikahtaa kuin lyötynä oli kohtauksen lopussa myös kamala ja hieno reaktio kesän tekoon. Lainailen näitä kohtia nyt näemmä mistä sattuu, mutta tämäkin:

Lainaus
Hänen äänensä on täynnä metsän hiljaisuutta, lepoa, lohtua. Se on tyyni ja rauhallinen kaiken kesän kiivaan roihun jälkeen, joten kun Alati ojentaa kätensä ja koskettaa poskeani, minä hengitän syvään ja suljen silmäni. Hänen kosketuksensa on kesänkeveä ja kirvelevän hellä. Se kutsuu minun talveani, maalaa taas tammikuisen tähtitaivaan iholleni ja silittää minun taikuuteni omakseen. Alatin sormet kiertyvät niskaani, punoutuvat hiuksiini.
En kestä. 😭 Mokoma kesä kun pilaa kaiken. Kesänkeveä ja kirvelevän hellä oli hieno sanapari.

Tykkäsin paljon myös tuosta Kaihon ja Sanelman juttutuokiosta ja siitä, että he pääsivät ikään kuin vähän setvimään välejään.
Lainaus
“Kaiho”, Sanelmakin on väsynyt ja surullinen. Hänen surunsa on erilaista, mutta kaikuu omaani vasten. “Hänen kesänsä on villimpi ja julmempi kuin muiden. Siinä on sellaista pimeyttä, jota minun talvenikin kavahtaa. Ole varuillasi.”
“Minä olen aina”, vastaan, vaikka se onkin ensimmäistä kertaa valhe. Tänään en ollut. Annoin kesälle kaiken, mitä suinkin osasin, ja se torjui minut. Alati halusi Sanelman, muttei minua.
“Sinä olet rakastunut häneen”, Sanelma sanoo ja kallistaa päätään.
Kylläpä muuten otti sydämestä lukea tuo, miten Sanelma kuvasi Alatin kesää ja totesi hänessä olevan ihan omanlaistaan pimeyttä. Ja tuo Kaihon vastaus, miten se ei ole ensimmäistä kertaa totta ja näin. Luvun viimeinen osuus oli yhtä hienon haikea kuin Talventaitossa Alatin näkökulmastakin, tykkäsin paljon nilkuttavasta yöstä ja siitä, että Alatin kesä on täynnä tuomenkukkien syyttävää tuoksua. Keskikesäkaari oli kokonaisuudessaan molemmissa teksteissä erittäin hieno ja tunnetta täynnä, nautin paljon sen lukemisesta. Nyt sitten Alati ja Kaiho äkkiä setvimään välejään myös, eikös. Kiitos paljon! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 8/12
« Vastaus #14 : 23.02.2021 17:07:24 »
Okakettu: Minunkin sydän vähän särkyi juhannuslukua kirjoittaessa. :( Onneksi Kaihon ja Alatin elämä on nyt menossa kohti helpompia ja tyynempiä vesiä jne. ❤️ Eiku...
Lainaus
Nyt sitten Alati ja Kaiho äkkiä setvimään välejään myös, eikös.

Aivan ehdottomasti. Kaikki heidän ongelmansa ratkeavat tässä luvussa, ei huolta. :P Kiitos kommentista ja kaikesta muustakin tämän tekstin suhteen, jälleen kerran tämä tarina ei olisi sama ilman sinua! ❤️

K/H: Heh. Hehheh.

Kirjoitin tänään ensin Talventaitossa nähdyn kylpykohtauksen Alatin näkökulmasta, mutta sitten Hopearausku pahaa aavistomattomana (ja siis kiitos, se oli erittäin tärkeä kommentti, joka johti Tärkeisiin Asioihin ❤️) kuvasi siellä kommentissaan Kaihon kietonutta pimeyttä mädäksi, ja totesin, että "Hmm, ehkä pitää vähän selventää tässä tarinassa sitä, miten pinttynyt pimeys ja Ævintyrín mätä eroavat toisistaan." Ajattelin, että siitä tulisi yksi tai kaksi kappaletta, mutta minulle tyypilliseen tapaan homma lähti vähän lapasesta, ja kohtaus, jonka olin ajatellut kirjoittavani Sitten Joskus ja tämän tarinan jatko-osaan pujahtikin osaksi tätä lukua. Luku paisuikin sitten lempeästi sellaiseksi 6000 sanan mittaiseksi, joten katkoin sen kahtia, mutta on tätä silti yli 3000 sanaa. HUOH. Tämän nimi on tiedostossani Hopearausku nostaa kissan pöydälle. :D

Todettakoon tässä myös tärkeänä asiana, että tämä tarina on siis osa laajempaa Merenkehrään sijoittuvaa tarinasikermää, johon liittyvät muun muassa pääromaaniprojektini Kellopelisydän, Finistäkin löytyvä Tähtikehät, yön puutarhat (jonka maailma on Merenkehrän peilikuva) ja vaikka mikä muukin. Jos meno siis tuntuu dramaattiselta, on tärkeää tietää, että tästä "pienestä vuodenaikatarinasta" tulikin ihan yllättäen ja itsestään koko Kellopelisydämen ja muun versen taustalla hyrräävä origin story, joka linkittää yhteen... No, kaiken. :D Että semmoista.

Ohessa vielä hieno lainaus Okaketun kanssa tammikuun 15. päivä käymästäni keskustelusta, jossa perustelin sitä, miksi tämä jatkis (tai no, Talventaitto, jonka piti olla näistä kahdesta oikeasti se ainoa, eikä mitään Kesänkaatoa ollut edes olemassa vielä) ei saanut häätöä Finistä siinä yhteydessä, missä poistelin keskeneräisiä jatkiksiani.

Vehka [21:11]: No, tuon tekstin etu on se, että se on valmis :P

Jepjep, viisiosainen minijatkis. Rip.

*

8

Alati

Aion puhua Kaiholle seuraavana päivänä, mutten pysty tekemään sitä, vaan pakenen mökistämme jo varhain. Jätän kesäni lämmittämään kahvipannua ja poimin Kaiholle aamiaiseksi kulhollisen metsämansikoita. Toivon, että ne kertovat siitä, että en aio kadota minnekään. Tarvitsen vain aikaa ajatella. Ja ehkä hänkin tarvitsee?

Toivon, että saan avattua sisintäni hiertävät solmut muutamassa päivässä. Viritän pihakoivujen väliin riippumaton ja tuijotan öisin taivasta, kuuntelen hämärää joka laskeutuu ilta illalta hieman aikaisemmin. Kesä minussa humisee ja tyyntyy kuluvien päivien myötä, samalla kun syksy hiipii lähemmäs. Se on vielä kaukana, mutta ajattelen silti viileneviä öitä ja seuraavaa vääjäämätöntä vuodenkierron osaa.

Syksynsaartoa.

Jos en puhu Kaiholle sitä ennen, revimme ehkä toisemme kappaleiksi, kun syksy pakottaa meidät metsästämään toisiamme.

Huomenna, minä lupaan itselleni ja annan hehkukuun tuulen rauhoittaa sydäntäni.

Aina huomenna.



*


Ja sitten on jo liian myöhäistä. Hellekuu valuu ohitse kuin hiekka sormien lomasta, ja huomaamattani pimeys kerääntyy mökkimme nurkkiin. Kaiho ei sano mitään, enkä minä kysy, sillä tuskin näemmä toisiamme. Hän syö edelleen tunnollisesti jättämäni aamiaisen ja lounaan, joten en osaa edes aavistaa mitään ennen kuin löydän torilta tuomani limpun ja keittämäni kahvin koskemattomina keittiön pöydältä.

Kaiho on kätkenyt pimeytensä minulta niin hyvin, ettei se ole päässyt hiipimään makuuhuoneesta keittiöön. Hän on kamppaillut yksin sitä vastaan viimeiseen asti, koska ei ole uskaltanut pyytää apua.

Miten ihmeessä minä olen onnistunut ajamaan hänet niin kauas luotani?



*



Pimeys makuuhuoneessamme on erilaista kuin se, joka tervehti minua Kuiskeen mökissä. Kaihon sisäänsä ahminut pinttynyt taikuus on väsynyttä ja katkeraa, eikä se välitä kesästäni lainkaan, kääntää vain sille selkänsä. Vuoteessa makaa Kaihon sijasta pelkkä varjo; hänen ääriviivansakin värjyvät, ovat pelkkää läpikuultavaa hämärää.

Kaiho ei ole enää täällä, muttei myöskään poissa. Kun astun lähemmäs häntä, pimeys taittuu tieltäni, raivaa minulle kohteliaasti polun. Se on varma siitä, etten voi tehdä enää mitään.
Pysähdyn vuoteen viereen ja kurkotan Kaihon talvea kohti koko kesäni voimin. Tällä kertaa taikuuteni ei pyristele vastaan, vaan virtaa minusta villinä ja terävänä. Sen kärki uppoaa pimeyteen, mutta odottamani vastustuksen sijaan valo vain solahtaa pysähtyneeseen yöhön kuin viskattu kivi veteen. Kirkkaus tihkuu hämärän sekaan, liukenee Kaihon hapertuneeseen hahmoon.

Kun ojennan käteni ja yritän koskettaa häntä, tunnen kyllä jotakin: kuin pehmeää villaa, tiivistynyttä usvaa. Raja on olemassa, mutta vain vaivoin.

Jokin minussa – ehkä vaisto – saa minut vilkaisemaan ulos ikkunasta. Katson Maailmanhaavoja, niiden teräviä huippuja, jyrkkiä seinämiä. Arpea tässä maailmassa ja sen taikuudessa. Pysähtynyttä ja kitkerää pimeyttä, joka vuotaa hitaasti säröistä ja rosoista.

Se oli tihkunut kivilabyrinttiinkin, ikivanhaan ja syvälle juurtuneeseen villiin taikuuteen. Mutta ei sen keskukseen asti, ei lähteelle, ei kesän lepopaikkaan.

Tämä on taikuuden ydin. Täällä se on vielä ehjää, Kaiho sanoi silloin.

En osannut epäillä niitä sanoja silloin, enkä osaa vieläkään. Ehkä kivilabyrintin keskus on ainoa paikka koko Merenkehrässä, jossa taikuus ei ole Maailmanhaavojen rampauttamaa ja revittyä. Ehkä se on ainoa paikka, jonne pimeys ei pääse.

Ehkä.

Taikuus minussa liikahtaa hermostuneesti. Siitä välittämättä minä jätän Kaihon vuoteelle ja peittelen hänet kesällä niin hyvin kuin osaan. Kiedon sen kirkkauden nyöriksi Kaihon sydämen ympärille, jotta kesä pitäisi hänet hengissä, pakottaisi sydämen lyömään. Toivon, ettei se tee kipeää.



*



Kivilabyrinttiin ei ole tarkoitus laskeutua portaita pitkin, enkä tiedä, onko kukaan koskaan yrittänyt. Seison sen valtavien marmoriovien edessä ja tunnen oloni typeräksi. Tämä paikka on minulle liian voimakas, liian vanha, liian villi.

En tiedä miksi tulin.

Sinä lupasit pelastaa hänet, Hohteen muisto – tai muiston muisto – kuiskaa mielessäni. Puristan käteni nyrkkiin, sillä vaikka kuinka tahtoisin, en pysty uskomaan siihen lupaukseeni enää. Olen vain kesänkaataja Alati. Miksi villi taikuus kuuntelisi minua? Miksi se päästäisi minut sydämeensä, jos ei ole päästänyt ketään muutakaan muutoin kuin vuodenkierron vaatimuksesta?

Painan silti käteni marmoriovia vasten ja kolkutan kesälläni. Yritän olla kohtelias, mutta kuitenkin niin itsevarma, että taikuus huomaa minut. Kolkutus kaikuu silti kuin kuuroille korville, sillä villi taikuus ei vaivaudu edes vastaamaan.

Kesäpäivä on harmaa ja painava. Kivikkoinen maa ja kitukasvuiset puut ympärilläni vaikuttavat nekin torjuvilta, kuin teräviltä hampailta maisemassa. Ajatus saa minut hymyilemään ilottomasti: sen runollisuudessa on liikaakin Kaihoa. Olen jakanut hänen ajatuksensa niin kauan, että alan jo kuulostaa häneltä.

Oivallus täyttää minut surulla. En ole valmis antamaan periksi, enkä halua menettää häntä. En nyt, en näin typerästä syystä. Vain siksi, että pakenin itse, enkä suostunut kohtaamaan häntä. En kesäni ahneuden vuoksi.

En suostu luopumaan hänestä. Teen mitä tahansa, jotta –

Alati.

Villi taikuus lausuu nimeni, tai ei aivan. Pikemminkin minut, sen mitä olen. Sana soi sisälläni, sykkii samaan tahtiin sydämeni kanssa. Suljen silmäni ja yritän kuunnella, tervehtiä sitä takaisin.

Taikuus ei piittaa tervehdyksestäni, huitaisee sen vain syrjään ja puhuu minulle. En ymmärrä sen kieltä täysin, sillä sanat ovat verestä ja valosta ja yöstä veistettyjä, eivät ihmiskieltä. Silti niissä on jotakin samaa: aivan kuin meidän puheemme ja kykymme kuvata maailmaa olisi taikuuden heikko kaiku.

Mitä tahansa?

Kysymyksen minä ymmärrän. Se on niin raskas, että horjahdan ja joudun ottamaan tukea marmoriovesta. Epäröin kolmen sydämenlyönnin verran, sillä kesä minussa on kauhuissaan. Vaikka senkin voima virtaa villistä taikuudesta, tämä on liian voimakasta, liian syvää meille molemmille.

Mitä tahansa, vastaan silti. Ajattelen Kaihoa syöttämässä muistojaan kesälleni, ruokkimassa sen ahneutta. Kaihoa, joka pelasti minut pinttyneeltä pimeydeltä. Kaihoa, joka kaikesta epävarmuudestaan ja pelostaan huolimatta avasi mielensä minulle.

Marmoriovet kirskahtavat auki.



*



Villi taikuus johdattaa minut alas kiviportaita. Tällä kertaa kuljen täydellisessä pimeydessä, sillä kesäni pysyttelee vaiti. Silti jalkani löytävät askelmat helposti, enkä horjahda kertaakaan.

Kivikammiokin on tyhjä ja pimeä. Tämä pimeys on kuitenkin hiljaista ja vanhaa, elävää. Se hengittää ja sykkii, odottaa kesän paluuta, tulevaa syksyä.

Tule, taikuus kuiskaa ja kiskoo minua lähdettä kohti. Polvistun valmiina juomaan, mutta taikuus tuhahtaa kärsimättömästi. Se sysää minut kohti vettä, melkein tönäisee. Vedän syvään henkeä ja astun veteen valmiina sukeltamaan, mutta lähde onkin äkkisyvä, ja vajoan pinnan alle varoittamatta.

Putoan pimeän meren läpi. Se on hyytävän kylmää: talvinen kurimus, jonka pimeys tyrkkii ja kieputtaa minua, repii samaan aikaan joka suuntaan. En kuitenkaan ehdi tai osaa pelätä, sillä olen sellaiseen liian turta, liian häkeltynyt.

Kun nousen jälleen pinnalle, maailma on pelkkää sokaisevaa kirkkautta ja kesätaikuuteni on tiessään.



*


Pärskin ja kauhon vettä hetken, hengitän vierasta ilmaa. Nyt pakokauhu saa minut kiinni. Tiedän vaistomaisesti, että taikuus on vetänyt minut toiselle puolelle repeämää: siihen maailmaan, joka on viilletty irti omastamme ikuisuus sitten.

Taikuus kiskoo minut rantaan. Nyt se on lempeämpi, muttei lainkaan vähemmän päättäväinen. Se toistelee minulle vastaustani kuin takoakseen sen sydämeni pohjaan asti, kirjoittaakseen sen ihoni alle, vereni kohinaan. Mitä tahansa.

En vastaa. Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Mitä edes osaisin sanoa?

Aluyama.

Taikuus lausuu nimen. Seison nyt nilkkojani myöten vedessä. Vesikin on sulaa valoa, läikehtivää aurinkoa. Se on lämmintä ja helmeilevää.

Aluyama, taikuus toistaa. Käännän katseeni sen ohjaamana ja pysähdyn niille sijoilleni, sillä edessäni kasvaa puu, ja ymmärrän samassa, mistä kaikkialla virtaava valo on peräisin. Mistä kaikki maailman valo on peräisin, sillä pelkkä puun katsominen saa minut rojahtamaan polvilleni veteen. Sen kirkkaus viiltää ja polttaa, ja tiedän, että jos villi taikuus ei olisi kietonut minua sisäänsä, pelkkä valo korventaisi minut tuhkaksi.

En ole koskaan kuullut tällaisesta paikasta. Jos taikuuden ytimestä on joskus on kerrottu taruja, ne ovat unohtuneet – tai viety väkivalloin. Ehkä sama voima, joka halkaisi maailman, halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi tänne.

Puu edessäni on kuitenkin todellinen. Sen oksat haarautuvat ja kurkottavat kohti taivasta, joka on tumma ja tähdetön. Niiden lehdet kahisevat hiljaa, vaikka ilma on täysin tyyni.

“Mitä sinä haluat?” kysyn ääneen. Sanani uppoavat valoon täysin kaiuttomina, vailla painoa. Ihmispuhe on täällä liian vajavaista kaiken taikuuden rinnalla.

Taikuus on hetken hiljaa, miettii selvästi sanojaan. Sitten se täyttää mieleni sellaisilla kuvilla, jotka uskoo ihmisen ymmärtävän: Säröileviä peilejä ja niistä heijastuvia kuvajaisia. Vuotavia haavoja, kituvia vuodenaikoja. Rikkinäisestä kulhosta tihkuvaa vettä, joka muuttuu jääksi tai usvaksi pisaroidessaan astian ulkopuolelle.

Ymmärrän, että se puhuu taikuudesta ja säröistä maailmojen rajalla. Samalla tajuan, että olen ollut väärässä, tai ainakin katsonut pimeyttä väärästä näkökulmasta:

Se ei ole pahaa, vain eksynyttä. Maailmat ovat niin pahasti erillään toisistaan, että väärälle puolelle valuva taikuus muuttuu varjoksi itsestään. Siitä tulee pimeä kuvajainen. Ei kuollutta tai elävää, vaan jotakin siltä väliltä.

Ja kuten kaikkea muutakin, myös sitä ihmiset yrittävät luonnostaan ymmärtää tai hallita. Kuiske ajatteli, että kykenisi pakenemaan kuolemaa takertumalla pimeyteen, ja tavallaan hän onnistuikin, sillä pysähtynyt taikuus pysäyttää myös kaiken kietomansa, jähmettyy hiljalleen arveksi kahden maailman väliin. Mutta haava sen alla ei kuitenkaan parane, vaan syöpyy hiljalleen yhä syvemmälle, uurtuu kuin joenuoma.

Taikuus hymisee hyväksyvästi. Ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt kaiken oikein. Se toistaa taas lupaukseni. Mitä tahansa.

En ymmärrä. Mitä minä voin tehdä? Kyse on jostakin paljon minua suuremmasta ja vanhemmasta. Olen vain Alati, vain ihminen.

Ihmiset kampesivat maailman sijoiltaan, taikuus huomauttaa. Sen sanat eivät ole katkeria, vain totuus. Taikuus ei voi korjata sitä itsekseen.

Suljen silmäni, mutta valo ei katoa minnekään. Se on liian kirkasta ja lävistää kehoni kauttaaltaan.

Railot voi ommella umpeen, taikuus jatkaa. Yksi kerrallaan.

Ajattelen sen tehtävän mittakaavaa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon pimeyttä Merenkehrään mahtuu, mutta Lasiaavikoiden ja Klausuurankin kauppiaat ovat puhuneet siitä, ja Maailmanhaavojen sydämessä haavat ovat varmasti suunnattomia kuiluja, sillä sieltähän pirstoutuminen alkoi. Ja ilmeisesti haavoista kumpuava pimeys ratkoo hitaasti lisää haavoja, järsii maailman kudosta.

“Minä olen vain yksi ihminen”, sanon. “En voi –”

Entä Kaiho? Taikuus lausuu Kaihon nimen kauniisti. Se on helähdys, puhdasta talvea. Nimi kietoutuu omani ympärilleni vaivattomasti, ja tiedän, ettei kyse ole pelkästään taikuuden yrityksestä suostutella minua. Kaihon nimi – tai hänen olemuksensa, taikuutensa – on omani kaiku.

“En voi päättää hänen puolestaan.”

Sinä lupasit, taikuus muistuttaa tyynesti. Mitä tahansa.

Olen vaiti. Taikuuden ytimessä kaikuu lakkaamatta sen sydämen syke, vääjäämätön rytmi. Ajan ja vuodenkierron alkulähde, josta kaikki virtaa eteenpäin. En saa tehtyä tekemättömäksi, enkä voi perua lupaustani. En, vaikka olisin samalla pakottanut Kaihon osaksi sitä.

“Meitä on silti vain kaksi.”

Kuten oli silloin, kun maailma lyötiin rikki.

Hätkähdän. Taikuus ei toista sanojaan, mutta tiedän silti käsittäneeni ne oikein. Maailmanhaavat, pimeä taikuus, vuodenkierron hidas kuolema – kaikki on vain kahden ihmisen syytä. Kauan sitten, mutta silti: kahden ihmisen.

Mennyt ja tuleva, taikuus ajattelee. Pimeä ja valo, elämä ja kuolema. Ratkominen… ja parsiminen.

Melkein hymähdän viimeiselle mielikuvalle. Aiempien sanojen mahtipontisuuden jälkeen se tuntuu liian arkiselta sopiakseen joukkoon. Mutta samaan aikaan ymmärrän, mitä taikuus tarkoittaa. Loppujen lopuksi kyse on rikotun korjaamisesta, aiempien virheiden oikaisemisesta. Mittakaava on ehkä erilainen, mutta taikuuden näkökulmasta sillä ei ole merkitystä.

“Miten?”

Yksi kerrallaan? Se on selvästi ehdotus. Kurtistan kulmiani ajatellessani tehtävän valtavuutta. Minä en ole juuri koskaan yrittänyt korjata mitään taikuudellani, eikä todennäköisesti ole Kaihokaan. Kesä ja talvi meissä toimivat enimmäkseen oman tahtonsa mukaan ja me vain kannamme niitä mukanamme, keskustelemme niiden kanssa. Tiedän, että maailma on täynnä sellaista taikuutta, joka eroaa omastamme, joten ehkä osa siitä soveltuu myös haavojen sitomiseen ja ompelemiseen paremmin.

Taikuus nyökkää ajatuksilleni, tai ainakin sellaisen mielikuvan minä saan. Se hipaisee sydäntäni kevyesti, mutta pelkkä valon kuiskaus muuttaa sen rytmiä, horjauttaa sykkeeni sijoiltaan.

Hetken haukon henkeä ja tunnen, miten koko kehoni yrittää kestää villin taikuuden painon. Se ei kuitenkaan onnistu siinä, vaan repeytyy hitaasti kappaleiksi. Kipu on sietämätön, ja minä menetän tajuntani.



*



Kun herään, makaan edelleen valomeressä, edelleen kipua täynnä. Nyt se on kuitenkin vaimeampaa, vaikka poltteleekin suonissani ja kaihertaa luissani. Kohottaudun varovasti seisomaan. Valomeren kirkas sula valo lainehtii ihoani vasten pehmeästi, pesee pois kipua aalto aallolta.

En ole enää sama Alati.

Olet sinä, taikuus sanoo. Se ajattelee kesää; saniaisten viileää vihreää, puron kirkkaan veden läpi kuultavaa hiekkaa, kirjosiepon liverrystä. Sellaisia asioita, jotka ovat minun omalle taikuudelleni tuttuja. Ja silti: jokin minussa on muuttunut peruuttamattomasti.

Vastaukseksi ajatuksiini taikuus heijastaa mieleeni kuvan neulasta, sen terävää kärjestä. Sitten hohtavasta langasta, valosta kehrätystä. Koko maailman kudelmasta, jossa taikuus on punottu osaksi ihmisiä, jossa jokainen hehkuu omaa valoaan, jossa –

“Ei”, minä jähmetyn paikoilleni. Tunnen palan nousevan kurkkuuni, kun ymmärrän, mihin taikuus pyrkii. “Ei.”

Sinä et kestä itse enempää, villi taikuus sanoo. Voit olla neula, mutta et itse taikuus. Se sinun on kehrättävä ja kiskottava muista.

Ajatus on kammottava, kestämätön. Saatoin ehkä tuomita itseni, Kaihonkin, mutta lupauksen paino… Se, että ammentaisin pimeiden haavojen parsimiseen vaadittavan taikuuden muista ihmisistä, muiden elämästä – ei. En pysty siihen.

Taikuus täyttää taas mieleni kuvilla, mutta tällä kertaa ne ovat julmia. Hitaasti leviävä pimeys, koleat kesät, elottomina syntyvät peuranvasat, repivät talvet ja rappeutuva maailma. Tiedän, että se pystyisi menemään vieläkin syvemmälle, repimään sydämeni rikki näyttämällä minulle kaiken siitä väärästä tulevasta, jota kohti kaksi ruhjottua maailmaa vähitellen ajautuvat. Pyydän sitä vaikenemaan, sillä pystyn kuvittelemaan painajaiset itsekin.

Seison paikoillani hiljaa. Kipu minussa vaimenee hetki hetkeltä, kun uusi taikuus asettuu aloilleen, totuttelee kehooni. Se on uteliasta ja virkeää, enkä ihmettele. Villin taikuuden lahja kurkottaa luonnostaan muuta taikuutta kohti ja vetää sitä puoleensa. Minun käytettäväkseni, ajattelen ja värähdän.

“Entä Kaiho?”

Kaksi, taikuus huomauttaa, aivan kuin yksi sana selittäisi kaiken. Avaan suuni kysyäkseni, mutta sitten ymmärrän itsekin. Siksi villi taikuus teki niin kipeää: koska sitä on minussa jo nyt liikaa, kahden ihmisen verran.

Myös Kaiholle.

Ajatus saa minut viimein itkemään. Taikuus ei tunnu välittävän surustani, mutta toisaalta: se pitää elossa koko maailmaa. Mitäpä merkitystä meillä kahdella on, kun kaikki muu repeilee liitoksistaan ympärillämme?

Vedän syvään henkeä ja punnitsen seuraavia sanojani. Niiden lausuminen tuntuu röyhkeältä, melkein pyhäinhäväistykseltä. Tiedän, että olen kammottavan itsekäs, mutta kysyn silti:

“Voimmeko me saada vuoden? Yhden vuoden yhdessä ennen kuin aloitamme? Että voin kertoa kaiken Kaiholle, että voin… Että hän olisi valmiimpi.”

Että voin oppia rakastamaan häntä, ja ehkä hänkin minua. Ehkä se tekisi kaikesta vähemmän raskasta. Ehkä sitten saan hänet ymmärtämään. En lausu viimeisiä ajatuksiani ääneen, mutta tiedän, että taikuus kuulee ne kyllä. En usko, että Kaiho voi koskaan antaa minulle anteeksi. Tuskin kykenen antamaan anteeksi itsellenikään.

Vuoden, taikuus lupaa, ja sitten, melkein lempeästi: Ja sinä saat pitää hänet.

Niin. Lupaukseni syy, se mitä pyysin.

Minä saan pitää Kaihon, vaikkei hän ehkä edes halua olla minun.

Ainakaan sitten, kun kerron hänelle, mitä olen tehnyt.



*



Kun taikuus saattaa minut takaisin omaan maailmaani ja hyvästelee minut kivilabyrintin ovella, tiedän, että se palaa kyllä pian, viimeistään vuoden kuluttua. Minun ei tarvitse etsiä sitä, sillä taikuus löytää kyllä luokseni.

Minuun asettunut Aluyaman antama valo kamppailee hetken tilasta kesäni kanssa. Kesä hypähtelee ja säntäilee ympärilläni kuin innostunut koiranpentu. Se on ollut huolissaan koko tämän ajan ja nyt suunniltaan helpotuksesta, muttei silti halua jakaa minua uuden taikuuteni kanssa. Torun sitä, ja yllätyksekseni kesä kuuntelee. Sanoissani on syvempi kaiku; niillä on kai nyt valta käskeä ja sitoa.

Sellaista valtaa en ole koskaan halunnut tai pyytänyt, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, miten sitä käyttäisin.

Tai on sittenkin:

Minun on tuotava Kaiho takaisin.



*



Käy ilmi, että se ei ole niin vaikeaa kuin ehdin pelätä. Minuun kerääntynyt valo tunnistaa Kaihon omakseen ja repii tiensä pimeyden läpi niin kärsimättömästi, että pelkään sen musertavan hänet siinä samalla. Pimeys Kaihon ympärillä rusentuu samalla tavoin kuin kuivuneet lehdet tai jalan alle jäänyt tyhjä kotilo. Sen sisään päästänyt haava on ollut Kaihossa itsessään, pieni viilto, ehkä Hohteen muiston jälki.

Haavan minä kykenen sulkemaan, vaikka valolla neulominen onkin kömpelöä ja tekee kipeää. Painan Kaihon rintakehää käsilläni, mutta samaan aikaan etsin rosoja ja pirstoutumia hänen mielestään siihen asti, että löydän sen kohdan, josta pimeys on päässyt tihkumaan esiin. Ymmärrän hyvin, miksen pystynyt samaan vain oman taikuuteni turvin. Voin ehkä sohia pimeyden kauemmaksi kesälläni kuin soihtua heiluttaen, mutta en saa sitä karkotettua kokonaan ompelematta haavoja.

Näin pienen haavan saan kursittua umpeen yksin, mutta jo se saa hien kihoamaan otsalleni ja kesäni ärisemään uupumuksesta. Ajatus suuremmista repeämistä täyttää minut jo nyt kauhulla.

Kaiho hengähtää. Pakotan kasvoni tyyniksi, mutta ääneni särkyy silti.

“Sinä kuolit”, sanat lipsahtavat huuliltani, eivät ole edes totta. Kaiho oli enemmän kuin kuollut. Sitä lähemmäs totuutta en silti nyt pääse. “Sinä todella kuolit.”

Kaiho avaa suunsa, kurtistaa kulmiaan. Hänen katseensa on samea, tarkentuu vain vaivoin. Huulet ovat halkeilleet, iho valju ja kalpea.

“Kaiho”, minä sanon, aivan kuin voisin nimen lausumalla välittää kaiken sen, mitä tunnen. Samaan aikaan lupaukseni paino repii minua, yrittää tunkeutua ulos. Siitä puhumisen sijaan kysyn: “Mikset sinä puhunut minulle? Mikset kertonut?”

Kaiho pudistaa päätään, ei tunnu edes ymmärtävän kysymystä. Hän tuijottaa minua hämmentyneenä ja näyttää siltä, ettei edes tiedä, kuka olen. Ojennan käteni ja lasken sen hänen poskelleen. Aiemmin olisin epäröinyt ja jättänyt koskettamatta, mutta nyt aiempi pelkoni tuntuu järjettömältä, puhtaalta typeryydeltä. Osaltaan juuri se ajoi meidät tähän.

“Saanko?” kysyn. Kaipaan Kaihon taikuutta, sen kosketusta. Haluan tavoittaa hänen talvensa ja lohduttaa sitä.

Kaiho nyökkää, joten astun hänen mieleensä, ja –

– kohtaan kumisevan tyhjyyden siellä, missä hänen taikuutensa pitäisi olla. Kaihon mieli on kyllä hereillä, hänen ajatuksensa kirkkaita, joskin täynnä hämmennystä. Häneen asettunut villi taikuus on hiljaista, eikä Kaiho vaikuta huomaavan sitäkään. Valo tuntuu odottavan, että kerron Kaiholle itse, ja olen siitä kiitollinen. Se on asettunut jonnekin ajatusten laitamille, käpertynyt kerälle kuin horrostava siili.

Mutta talvesta en tunne häivähdystäkään. Tai ehkä jotakin: välähdyksiä, himmeitä kipinöitä. Talven hiljaisuus täyttää minut huolella, mutta vielä pahempaa on se, ettei Kaiho tunnu muistavan minusta tai meistä yhdessä juuri mitään. Hän ei osaa edes kaivata talveaan, vaikka se on aina ollut erottamaton osa häntä.

Eikä hän osaa kaivata minua.

Minun tekee mieli repiä koko Aluyama juuriltaan. Tämä on julmaa, epäoikeudenmukaista, järjetöntä. Eikö lupaukseni hinta muka ollut jo tarpeeksi kallis? Enkö saa takaisin edes Kaihoa, vaan vain hänen varjonsa, tyhjän kuoren?

Vetäydyn pois Kaihon mielestä ja rauhoittelen taikuuttani ennen kuin se alkaa paiskoa asioita huoneessa. Sisälläni riehuvaa myrskyä en silti saa suitsittua.

“Sinä et muista edes minun nimeäni”, sanon ja rojahdan Kaihon viereen vuoteelle. Sanat tuntuvat suussani teräviltä, tekevät kipeää. “Et muista mitään minusta tai… tai meistä. Annoitko sen kaiken pimeydelle?”

Halusiko Kaiho niin kovasti unohtaa? Oliko sekin minun syytäni?

Kaiho ajattelee vastaustaan. Hän ei sano sitä ääneen, mutta kuulen silti.

En. Pimeys vain otti kaiken. Otti ja otti ja otti.

Tulin liian myöhään. Jos en olisi ollut typerys, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.

“Voi Kaiho. Olisit vain kertonut. Olisit vain –”, minä sanon ja keskeytän sitten. “Tai ei. Olisinpa minä.”

Minähän se olin, joka pakeni. Minä nukuin yöt ulkona, minä jätin Kaihon yksin.

Tartun hänen käteensä kuin turvaa hakien. Kaiho ei hätkähdä, pysyy vain paikallaan ja katsoo minua hämmentynein silmin. Ne ovat nyt haaleansiniset, sillä talven tummuus on kaikonnut katseestakin.

“Vanha Kaiho olisi vähintäänkin säpsähtänyt”, huokaan. En tiedä mitä tehdä, joten annan käytännöllisemmän puoleni ottaa ohjat ja sysään taikuuden painon hetkeksi syrjään. Kaiho haisee hieltä ja vuoteessa vietetyiltä päiviltä, melkein kuolemalta. Se saa minut värähtämään. “Sinä olet maannut täällä pimeyteen vajonneena päiväkausia. Suoraan sanottuna lemuat. Tule. Vien sinut kylpemään.”

Kaiho punastuu häpeästä. Hän kääntää katseensa likaisen pellavamekkonsa helmaan, tuijottaa paljaita jalkojaan. Ymmärrän, että Kaiho on liian heikko kävelemään. Sekin ajatus täyttää minut surulla, mutta sanon niin lempeästi kuin osaan:

 “Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä. Pesutupaan on paljon lyhyempi matka kuin keväästä kesään.”

Sanani ovat vain puoliksi totta, sillä tällä kertaa Kaihon tuominen takaisin on maksanut meille paljon enemmän.
« Viimeksi muokattu: 23.02.2021 18:59:13 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 8/12
« Vastaus #15 : 23.02.2021 22:57:23 »
Huh! Mitähän sitä tähän kommenttiin nyt edes kirjoittaisi. Linkittää yhteen kaiken, todellakin. Kuten olen sanonut, niin tykkään nimenomaan sellaisista tarinakokonaisuuksista aina hurjasti, joten tässäkin olin aivan !!!, vaikka toki olet asiasta jonkin verran jo puhunut. Tuntui tosi antoisalta lukea tätä origin storyn syntyä myös ihan jo siksi, kun olen niin pitkään ja tiiviisti seurannut kaikkia Merenkehrään tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Pitää myös jälleen kerran hymähtää sille, miten tämä luku oikein syntyi, koska sitä tietämättä olisin vaivatta kuvitellut, että tämä on alusta asti juuri tähän kohtaan suunniteltu. :P #vainkirjoitusjutut, jne.

Alkupuolelta pitää nostaa esiin tuo kolmas osuus, koska pidin ensinnäkin todella paljon siitä, miten olit Kaihoa siinä kuvannut ("Vuoteessa makaa Kaihon sijasta pelkkä varjo; hänen ääriviivansakin värjyvät, ovat pelkkää läpikuultavaa hämärää") mutta toisaalta Alatin pyrkimyksiä tavoittaa häntä: Sen kärki uppoaa pimeyteen, mutta odottamani vastustuksen sijaan valo vain solahtaa pysähtyneeseen yöhön kuin viskattu kivi veteen. Kirkkaus tihkuu hämärän sekaan, liukenee Kaihon hapertuneeseen hahmoon. Myös tuo, miten Alati nimenomaan peittelee Kaihon kesällä, kietoo sen kirkkauden nyöriksi Kaihon sydämen ympärille, jotta kesä pitäisi hänet hengissä, pakottaisi sydämen lyömään, oli upea. Alatin toivomus siitä, ettei se satuta Kaihoa, särki samalla sydämen, koska siitä välittyy vahvasti tilanteen epävarmuus. Noh, sydän särkyi kyllä muutenkin tässä luvussa, ei sillä. On ollut vähän niinkö teemana tässä viime aikoina. 😭

Tykkäsin paljon siitä, miten kivilabyrintti kohosi tässä jälleen keskeiseksi, ja tuntui loogiselta, että juuri Alati lähtee etsimään vastauksia, kun miettii esimerkiksi mitä hänen ja Hohteen muiston välillä tapahtui. Myös tuo hänen ja taikuuden kohtaaminen oli minusta toteutettu todella hienosti; siitä oikeasti huokuu, että kyseessä on vielä jotakin aivan omanlaistaan (toismaallista, tuli mieleen) Alatin omaan taikuuteen verrattuna, esimerkiksi. Pitää myös sanoa, näin tuon kokonaisuutena visuaalisesti tosi vahvasti mielessäni: miten Aluyama oli kuvatta, "vesikin kuin sulaa valoa, läikehtivää aurinkoa. Se on lämmintä ja helmeilevää", kaikki tällainen. Ja, mitä tulee tuohon alkuperäiseen suunnitelmaasi pinttyneen pimeyden suhteen, niin kyllähän tämä todellakin valaisi paremmin sen olemusta: "Se ei ole pahaa, vain eksynyttä. Maailmat ovat niin pahasti erillään toisistaan, että väärälle puolelle valuva taikuus muuttuu varjoksi itsestään. Siitä tulee pimeä kuvajainen. Ei kuollutta tai elävää, vaan jotakin siltä väliltä." Minusta tämä on ylipäätään ajatuksena hieno, ja paljon mielenkiintoisempi kuin pelkkä yksiselitteinen pahuus, esimerkiksi.

Lainaus
Entä Kaiho? Taikuus lausuu Kaihon nimen kauniisti. Se on helähdys, puhdasta talvea. Nimi kietoutuu omani ympärilleni vaivattomasti, ja tiedän, ettei kyse ole pelkästään taikuuden yrityksestä suostutella minua. Kaihon nimi – tai hänen olemuksensa, taikuutensa – on omani kaiku.
“En voi päättää hänen puolestaan.”
Sinä lupasit, taikuus muistuttaa tyynesti. Mitä tahansa.
♥😭 En osaa sanoa tästä mitään järkevää, paitsi että tämä oli hieno ja samalla kamala, koska nyyh, sydämeni särkyy.

Lainaus
Mennyt ja tuleva, taikuus ajattelee. Pimeä ja valo, elämä ja kuolema. Ratkominen… ja parsiminen
Melkein hymähdän viimeiselle mielikuvalle. Aiempien sanojen mahtipontisuuden jälkeen se tuntuu liian arkiselta sopiakseen joukkoon. Mutta samaan aikaan ymmärrän, mitä taikuus tarkoittaa. Loppujen lopuksi kyse on rikotun korjaamisesta, aiempien virheiden oikaisemisesta. Mittakaava on ehkä erilainen, mutta taikuuden näkökulmasta sillä ei ole merkitystä.
“Miten?”
Yksi kerrallaan?
Tämä oli niin peak Vehka kyllä. ♥ Tuo parsimisen ajatus ensinnäkin, että sitä käytetään tällaisen mittakaavan juttun - loistava. Plus, pidin siitä että taikuus pohtii tuota parsimisen ajatusta ja ehdottaa tuota, että yksi kerrallaan. Tässä yhteydessä sellainen kiehtovan inhimillinen elementti, tai jotain sinne päin.

Lainaus
“Voimmeko me saada vuoden? Yhden vuoden yhdessä ennen kuin aloitamme? Että voin kertoa kaiken Kaiholle, että voin… Että hän olisi valmiimpi.”
Että voin oppia rakastamaan häntä, ja ehkä hänkin minua. Ehkä se tekisi kaikesta vähemmän raskasta. Ehkä sitten saan hänet ymmärtämään. En lausu viimeisiä ajatuksiani ääneen, mutta tiedän, että taikuus kuulee ne kyllä. En usko, että Kaiho voi koskaan antaa minulle anteeksi. Tuskin kykenen antamaan anteeksi itsellenikään.
Vuoden, taikuus lupaa, ja sitten, melkein lempeästi: Ja sinä saat pitää hänet.
Niin. Lupaukseni syy, se mitä pyysin.
Minä saan pitää Kaihon, vaikkei hän ehkä edes halua olla minun.
Ainakaan sitten, kun kerron hänelle, mitä olen tehnyt.
😭😭😭 Hyvä etten sanonut ääneen eiihh. Ylipäätään tuo rakastamaan oppimisen ajatus, yksi vuosi yhdessä ennen kuin tuo kaikki alkaa, tuo lopetus... En kestä. Tuo Alatin ja Kaihon loppukohtaus oli samaa sarjaa myös. Ja kylpykohtauskin on vielä jäljellä! Ah, mutta sitten saadaan punasteleva Alati, odotan sitä innolla hänen näkökulmastaan (pitää tässä lohduttautua jollakin kun muuten kaikki on niin sydäntäsärkevää). Mutta, minusta tämä oli todella onnistunut osa, kiitos! 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 612
  • Lunnikuningatar
Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« Vastaus #16 : 26.02.2021 17:14:13 »
Okakettu: Heh, mitähän sitä itse milloinkin mihinkin kirjoittaisin. :D Mutta joo, tää on kyllä vielä Kellopelisydäntäkin angstisempi teksti, enkä ois kyllä olettanut, että sellaisen kirjoittaisin. Oivoi. Mutta nauratti vähän tuo parsiminen näin jälkikäteen, koska pimeyttä parsitaan myös (joskin täysin toisella tavalla) eräässä toisessa projektissa, heh. :P No, ehkä Merife ja Alati voivat verrata muistiinpanoja. Ja hei, sanonpa nyt tässä, että olen niiiiiiin iloinen, että joku on suunnilleen kärryillä Merenkehrä-loresta minun lisäkseni. :D On suuri ilo ja etuoikeus, että tekstejäni lukee joku noin oivallinen tyyppi kuin sinä, enkä voi kyllin sen merkitystä korostaa. ❤️ Kiitos taas kerran!

K/H: Maailman taikuuden ytimestä pesutupaan, mikäs siinä. Totesin myös, että nyt riittää pituuden arvioiminen, tää loppuu sit ko loppuu. (Meinaan tämänkin luvun loppu kirjoitti mukaan ihan oman käänteensä. :P Wait for it.) Mutta valmistuu kevään aikana, lupaan.

*

9

Alati

Kun kannan Kaihon sylissäni pesutupaan, en voi olla huomaamatta sitä, miten paljon hän on kolmessa viikossa laihtunut. Jos olisin kiinnittänyt häneen enemmän huomiota niinä lyhyinä hetkinä, joina näimme toisemme, olisin ehkä voinut estää kaiken. Tai ei, ei edes ehkä: minä olisin voinut estää kaiken.

Kesäilta on lempeä. Helle on laantunut ja tuuli viileä. Se havisuttaa pihan koivuja ja kiskoo suortuvia palmikostani, mutta Kaihon rasvaisiin ja kiillottomiin hiuksiin tuuli ei koske. Myös kesä minussa pysyttelee hänestä erossa, vaikka tunnenkin, miten mielellään se Kaihoa nyt koskettaisi. Se on kuitenkin kärsivällinen, melkeinpä nöyrä, ja ajatus taikuuteni kuuliaisuudesta tuntuu samaan aikaan vieraalta, surulliselta ja helpottavalta. Aluyaman antama lahja on sitä voimakkaampi.

Huomaamattani olen tiukentanut otettani Kaihosta sylissäni. Hänkin on huomannut sen, vaikka onkin pysynyt vaiti. Kaiho ei ole vielä sanonut sanaakaan, ei ehkä edes pysty. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Kaihon mykkyys johtuu. Olen kiitollinen siitä, että hänen mielensä sentään tavoittaa omani. Juuri nyt Kaiho on eksyksissä pahimmalla mahdollisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi kadottanut suunnan, hän on kadottanut itsensä.

Kaiho yrittää kuitenkin ymmärtää. Hän kokoaa mielessään yhteen sirpaleita, sovittaa niitä paikoilleen. Yrittää selvittää, kuka hän on, tai kuka minä olen:

Ehkä hän on puolisoni? Rakastajani? Ehkä hän –

Kaihon ajatus katkeaa, kun seisahdun.

“Minä olen vain Alati”, vastaan varovasti. Loput sanoista ovat vielä haparoivampia. “En ole – tai ei. Puhutaan siitä myöhemmin.”

Alati.

Nimen Kaiho tunnistaa, sillä hänen talvensa havahtuu kuiskaavan hämärän tavoin. Se tuntuu takertuvan nimeeni kuin nietoskuisen auringon hailakka valo ikkunan huurrekukkiin.

Jätän Kaihon istumaan pesutupaan ja lähden hakemaan vettä kylpyä varten. Huomaan, että viivyttelen sankoja täyttäessäni, sillä pelkään sitä hetkeä, jona hän alkaa esittää kysymyksiä.



*



Kaihon mieli hapuilee jatkuvasti omaani kohti. Siitä ei kuitenkaan ole iloa, sillä hän ajattelee ainoastaan nimeäni. Uudelleen ja uudelleen. Kaiho rytmittää hengityksensäkin sen tahtiin, yrittää kurkottaa talvea sisältään kutsumalla sitä nimelläni. Taikuus ei kuitenkaan vastaa; se on pysytellyt vaiti ensimmäisen kerran jälkeen.

Kun palaan viimeisten vesisangollisten kanssa ja tyhjennän ne ammeeseen, en voi enää pidätellä itseäni.

“Tuo ajaa minut kohta hulluksi.”

Kaiho katsoo minua kummastuneena.

“Se tapa, jolla toistelet nimeäni mielessäsi”, sanon. Seuraavia sanojani kirjoo suru: “Ikään kuin se olisi maailman ihmeellisin asia.”

Ehkä se on juuri nyt sitä, Kaiho ajattelee eikä käännä katsettaan. Tuhahdan hänelle, mutta sanat uppoavat silti syvälle. Kun kuumennan ammeen vettä taikuudellani, onnistun vain vaivoin pitämään sen sopivan lämpimänä keittämisen sijaan. Tunnemyrskyä ei myöskään helpota se, että samalla hetkellä Kaiho alkaa pohtia kylpemisen vaatimaa alastomuutta ensimmäistä kertaa tarkemmin.

“Minä autan, tietenkin”, keskeytän hänen ajatuksensa ennen kuin ne ehtivät liian pitkälle. “Mutta älä viitsi ujostella. Olen minä nähnyt alastomia –”

Lauseeni katkeaa. Voi ei. Väärä sanavalinta. Täysin väärä.

Kaiho kurtistaa kulmiaan. Mutta et ole nähnyt minua, joten me emme – emme ole –

Kaihon ajatukset ovat epävarmoja, mutta mielikuvat silti liian selkeitä. Minun sormeni silittämässä hänen niskaansa, huuleni suutelemassa hänen solisluitaan. Silmieni katse; tumma halu, elonvihreään kerääntyneet varjot.

“Kaiho!” Älähdän. Kesätaikuuteni on valpastunut, kerääntynyt lämmöksi sormenpäihini, saanut minut ottamaan askeleen Kaihoa kohti. Pysäytän itseni. “Älä ajattele sitä. Ei nyt. Ei mielellään ikinä.”

Älä nyt, kun et ole sinä. Kun et ole minun. Kun et saa olla minun.

“Tai siis – tai siis ei ainakaan nyt.”

Sanavalinta on taas väärä. Poskiani polttelee, sydämeni hakkaa tiheämmin. Käännyn ympäri, sillä en pysty katsomaan Kaihoa. Toisaalta hän on juuri aikeissa riisuutua, joten toivon, ettei hän huomaa hämmennystäni. (Toive on täysin turha. Kaiho on ehkä väsynyt, mutta hänen mielensä tarkkaavainen ja valpas. Se yrittää ymmärtää, eikä häneltä jää mitään huomaamatta.)

Hän riisuutuu. Likainen pellavamekko kahahtaa lattialle, sitten Kaihon alusvaatteet. Olen jo päättänyt, että poltan ne myöhemmin, sillä puhtaaksi niitä tuskin enää saa.

Käännyn ja nostan Kaihon syliini. En pysty katsomaan häntä silmiin. Kesätaikuutenikaan ei enää suostu pysyttelemään erossa Kaihosta, vaan rimpuilee häntä kohti. Se haluaisi koskettaa, silittää, hyväillä, rohkaista - aivan kuten minäkin. On vaikea sanoa, mitä kesä tahtoo ja mitä itse tahdon, ja missä määrin toiveemme limittyvät. Sisälläni tempovasta myrskystä huolimatta onnistun kuitenkin laskemaan Kaihon ammeeseen ja astumaan kauemmas.

“Minä pesen hiuksesi”, lupaan, vaikka oikeastaan olisi viisaampaa vältellä sitäkin. “Suoriudutko sinä muusta?”

Kaiho pohtii, nyökkää. Hän ajattelee epävarmuuttani, kuulostelee taikuuttani. Esittää äänettömiä kysymyksiä: Mitä minä olen sinulle? Mitä sinä olet minulle? Mitä sinä pelkäät? Teinkö minä jotakin väärin? Entä sinä?

“Et osaa kuvitellakaan”, minä sanon ja jätän lauseen kesken. Kaikkia niitä virheitä. Kaikkea sitä, minkä olisimme voineet tehdä paremmin.

En tahdo jatkaa keskustelua, joten ryhdyn pesemään Kaihon hiuksia. Ne ovat rasvasta ja hiestä takussa, eikä talviyön hohde saa niitä kiiltämään. Onnistun kuitenkin avaamaan solmuja ja vähitellen saippuakin alkaa vaahdota, kun pahin lika irtoaa. Kaiho tuntuu nauttivan kosketuksestani, sillä hän nojautuu sitä vasten ja –

– hymyilee.

“Sinä hymyilet.” Sanat lipsahtavat suustani ja saavat Kaihon säpsähtämään. Hän kääntyy katsomaan minua ja vakavoituu, näyttää melkein pelokkaalta.

Kaiho tuntee syyllisyyttä siitä, että on nauttinut kosketuksestani. Se saa hänet taas punastumaan, käpertymään kuoreensa.

“Ei!” Pysäytän hänet ja pudistan päätäni. “Älä.” Älä pakene. “Sinun täytyy tietää, että… En ole koskaan aiemmin nähnyt sinun hymyilevän.”

Kaiho häkeltyy. Hän kohottaa kätensä, tunnustelee huuliaan kuin hymyä etsien. (Ajattelen tahtomattani niiden koskettamista, sitten suutelemista. Kaihon hymyä omia huuliani vasten.)

Kaiho hymyilee jälleen, nyt varovaisemmin. En kykene pysäyttämään taikuuttani, kun se silittää hänen hiuksiaan, hyrisee tyytyväisyyttään. Kaihon hymy on kaunis ja valoisa, kaikesta huolimatta luottavainen.

Juuri se saa minut vakavoitumaan.

“Sinä et ole sama Kaiho”, pakotan sanat ulos. “Et ehkä juuri nyt Kaiho ensinkään. Sinun talvesi on poissa, ehkä lopullisesti. En saisi –”

Myöhemmin? Kaiho pyytää ajatuksillaan. Ymmärrän häntä hyvin: en itsekään haluaisi ajatella tätä kaikkea. En Kaihon mykkyyttä, en hänen talvensa haipumista, en kadonneita muistoja.

Tiedän, etten voi lykätä ongelmiemme kohtaamista loputtomiin. Tein niin jo kerran, ja juuri siksi olemme tässä. Mutta silti: pesen hänen hiuksensa ja annan hänen levätä hetken, ja sitten puhumme. Voin odottaa siihen asti, että hän on puhdas ja saanut jotakin syötävää, ehkä kupillisen teetä. Kaiho on väsynyt ja rikki. Minun täytyy muistaa, ettei hänestä nyt ole kantamaan samaa taakkaa kanssani, vaikka kuinka sen jakamista kaipaisinkin.

“Sinun hymysi on kaunis”, sanon lopulta. “Se sopii sinulle.”

Kaiho hymyilee edelleen, mutta huoleni on tarttunut häneenkin.




*




Minä olin talventaittaja, eikö? Kaihon kysymys on kirkas. Hän juo sitruunajääteetä – jota olin ostanut torilta häntä ilahduttaakseni, tai sitten sekin oli vain yksi niistä anteeksipyynnöistä, joita en kyennyt sanomaan hänelle ääneen – ja tuijottaa joelle. Kaiholla on yllään minun vihreä villapaitani ja paksu harmaa puuvillahame. Kesän lämmöstä huolimatta hänellä on kylmä. Istumme pihanurmikolla, sillä sisälle palaaminen tuntuu vaikealta. Siellä lausumattomat kysymykset kävisivät pian liian äänekkäiksi.

“Niin.”

Ja nyt talveni on kuollut.

“Ei aivan. Jotakin siitä on jäljellä, mutta hyvin vähän. Pelkkä häive.”

Kaiho nyökkää. Hänen huulensa puristuvat tiukaksi viivaksi, kasvoille kohoaa itsepäinen ilme. Siinä on jo vanhaa Kaihoa.

Jotakin minä muistan, Kaiho ajattelee. Hän kurtistaa kulmiaan, katsoo minua suoraan. Tuomenkukat. Räsähtelevän jään. Kiven ja pimeän.

Nyökkään. “Kaikki ovat todellisia muistoja.”

Mitä ne tarkoittavat?

Pohdin hetken. Voisin jakaa osan omista muistoistani Kaihon kanssa, tai sitten… Hänen omansa. Ne, jotka hän antoi kesälleni raunioaukiolla. Mutta silloin minun täytyisi myös paljastaa hänelle uudelleen tekemämme virheet ja avata uudelleen haavat välillämme.

Voisin myös peittää ne. Valita muistot ja sanat tarkasti, antaa hänelle ja samalla meille lempeämmän menneisyyden. Voisimme aloittaa alusta.

Tai ainakin Kaiho voisi. Eikö hän ansaitsisi sitä?

Ehkä, ehkä. Mutta Kaiho haluaisi totuuden. Hän haluaisi itsensä takaisin, ei jotakin muovaamaani versiota.

Pudistan päätäni. “Kerron myöhemmin.”

Tuonkin minä muistan, Kaiho ajattelee yllättäen. Sanoissa on terävä särmä. Sanoit noin kerran ennenkin.

Hätkähdän ja tiedän, että hän on oikeassa. Lupasin kertoa tuomiseppeleestä, mutta silloin minä valehtelin. Jälleen yksi väärä valinta, yksi tienhaara kohti tätä hetkeä.

“Tällä kertaa minä kerron. Kunhan olen ajatellut hetken ja tiedän, mistä aloittaa”, vakuutan ja ojennan käteni. Kosketan Kaihon poskea kevyesti. Hän sulkee silmänsä ja luopuu epäilyksistään helposti, tyyntyy kesäni kuiskiessa hänelle rauhoittavia sanoja.



*



Kaiho nukkuu vieressäni. Hänen unensa on syvää ja varjotonta, kesäni vartioimaa. Kuulostelen paitsi hänen hengitystään, myös talvea Kaihon sisällä, ja tunnen oman sydämeni käyvän hetki hetkeltä raskaammaksi.

Kaihon talvi tekee kuolemaa. Siitä on jäljellä vain vetistä tihkua, hippunen hallaa. Muutamassa päivässä sekin vähän haihtuu ja katoaa, eikä kuollutta talvea voi enää tuoda takaisin.

Tiedän mitä minun on tehtävä, mutta se ei tee päätöksestä lainkaan helpompaa. Siitä huolimatta kurkotan kohti villin taikuuden neulaa sisälläni, tunnustelen sen terää. Ajattelen talventaittaja Sanelmaa ja Kaihon tuomiseppelettä, jonka hän poimi maasta. Sanelman taikuutta, joka nojautui nälkäisenä kesääni vasten, ja hänen verhottua katsettaan, röyhkeää hymyään.

Millään tapahtuneesta ei ole enää merkitystä, sillä sitä en voi muuttaa.

Vain Sanelman talvella on.

Toivon, ettei minun tarvitse repiä kaikkea sitä häneltä Kaihon vuoksi.
« Viimeksi muokattu: 26.02.2021 19:17:48 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« Vastaus #17 : 27.02.2021 21:55:56 »
Maailman taikuuden ytimestä pesutupaan on kyllä oikeasti mitä parhain siirtymä; eeppisyyksistä johonkin todella intiimiin, erinomainen kontrasti (vaikka toki myös aiempi osa tuli todella lähelle, koska Alatin omat syyt ovat niin äärimmäisen henkilökohtaiset). Plus, kuten näemmä aina sanon näiden sisartekstien kohdalla, niin kyllähän tuohon Alatin ja Kaihon yhteiseen hetkeen tulee taas todella paljon uutta kulmaa ja uusia tunteita, kun tietää, mitä Alati oikein on aiemmin tehnyt ja luvannut. Kokonaisuus oli hienon pehmeä ja herkkä. ♥ Joskin toki myös suruisa, nyyh.

Lainaus
Alati.
Nimen Kaiho tunnistaa, sillä hänen talvensa havahtuu kuiskaavan hämärän tavoin. Se tuntuu takertuvan nimeeni kuin nietoskuisen auringon hailakka valo ikkunan huurrekukkiin.
Tämä oli aivan upea kuvaus! Ensinnäkin tämä nimitematiikka on jo itsessään hieno, kuten Kaihon näkökulmaluvunkin kohdalla toivottavasti totesin, mutta myös tuo miten Kaihon talvi havahtuu kuiskaavan hämärän tavoin, takertuu Alatin nimeen kuin nietoskuisen auringon hailakka valo ikkunan huurrekukkiin. Ehkä lempikuvailuani sinulta tässä koko tekstissä, yksi niistä. ♥ Ja myöhemmin tuo miten Kaiho rymittää hengityksensäkin Alatin nimen ajattelemisen tahtiin. 😭

Lainaus
Minun sormeni silittämässä hänen niskaansa, huuleni suutelemassa hänen solisluitaan. Silmieni katse; tumma halu, elonvihreään kerääntyneet varjot.
“Kaiho!” Älähdän. Kesätaikuuteni on valpastunut, kerääntynyt lämmöksi sormenpäihini, saanut minut ottamaan askeleen Kaihoa kohti. Pysäytän itseni. “Älä ajattele sitä. Ei nyt. Ei mielellään ikinä.”
Älä nyt, kun et ole sinä. Kun et ole minun. Kun et saa olla minun.
Tämäkin on niin...!!! Kaihon kuvitelmat, elonvihreään kerääntyneet varjot, Alatin reaktio ja nuo lopun ajatukset! Niin hienon monimutkainen jännite kulkee tässä koko ajan mukana, kuten myös Kaihon tämänhetkisestä tilasta aiheutuva ristiriitaisuus, joka väistämättä nousee esiin. Siihen liittyen pitää vielä myös mainita erikseen tuo kun et saa olla minun. 😭

Lainaus
Käännyn ja nostan Kaihon syliini. En pysty katsomaan häntä silmiin. Kesätaikuutenikaan ei enää suostu pysyttelemään erossa Kaihosta, vaan rimpuilee häntä kohti. Se haluaisi koskettaa, silittää, hyväillä, rohkaista - aivan kuten minäkin. On vaikea sanoa, mitä kesä tahtoo ja mitä itse tahdon, ja missä määrin toiveemme limittyvät. Sisälläni tempovasta myrskystä huolimatta onnistun kuitenkin laskemaan Kaihon ammeeseen ja astumaan kauemmas.
Se haluaisi koskettaa, silittää, hyväillä, rohkaista - aivan kuten minäkin. Voih. ♥ Kaihon laskeminen ammeeseen ja muu peseytymiseen liittyvä korostaa myös hienosti sitä, miten haavoittuvainen ja intiimi tämä tilanne on, ja miten Kaiho antaa Alatin silti tehdä sen kaiken; ja kuinka Alati on luottamuksen arvoinen. Ja niin, Alatin kesästä tuli mieleen, pidin paljon siitä, miten osan alussa Aluyaman vaikutus näkyi Alatin suhteessa omaan taikuuteensa: Se on kuitenkin kärsivällinen, melkeinpä nöyrä, ja ajatus taikuuteni kuuliaisuudesta tuntuu samaan aikaan vieraalta, surulliselta ja helpottavalta.

Lainaus
Kaiho häkeltyy. Hän kohottaa kätensä, tunnustelee huuliaan kuin hymyä etsien. (Ajattelen tahtomattani niiden koskettamista, sitten suutelemista. Kaihon hymyä omia huuliani vasten.)
Kaiho hymyilee jälleen, nyt varovaisemmin. En kykene pysäyttämään taikuuttani, kun se silittää hänen hiuksiaan, hyrisee tyytyväisyyttään. Kaihon hymy on kaunis ja valoisa, kaikesta huolimatta luottavainen.
Tämäkin oli ehdottomasti yksi lempikohdistani. ♥ Kuten toisaalta sekin, että Alati tästä kaikesta huolimatta ymmärtää, millainen Kaihon tilanne juuri nyt on ja että heidän on edettävä sen mukaan. Mutta voih, tuo seuraava kohtaus, kun Alati mietti, mitä tehdä Kaihon muistoilla. 😭 Se, että Alati pohti muistojen peittämistä, tuntui kamalalta mutta toisaalta inhimilliseltä, ja siksi pidin siitä. Varsinkin, kun hän lopulta miettii kuitenkin näin: Hän haluaisi itsensä takaisin, ei jotakin muovaamaani versiota. Ai niin, Kaiho Alatin villapaidassa pitää mainita myös, Tärkeä Yksityiskohta. ♥

Lainaus
Kaiho nukkuu vieressäni. Hänen unensa on syvää ja varjotonta, kesäni vartioimaa. Kuulostelen paitsi hänen hengitystään, myös talvea Kaihon sisällä, ja tunnen oman sydämeni käyvän hetki hetkeltä raskaammaksi.
Tämän lainasinkin jo muualla, mutta ehdottomasti yksi lempikohdistani; yhdessä nukkuminen ja Kaihon syvä ja varjoton uni, jota Alatin kesä vartioi. ♥ Lopetuksesta olen taasen edelleen shook, kyllä sinäkin muuten osaat nämä cliffhangerit. :D Odotan jatkoa jälleen innolla, kiitos hienosta luvusta!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 236
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« Vastaus #18 : 01.03.2021 17:20:57 »
Voi että, voi että. Vai inspiroi väsymyssekoilukommenttini tällaista kirjoittamaan <3 Ja hui, vai on tästä upeasta maailmasta lisääkin tarinoita? Pitääpä ehdottomasti käydä lukaisemassa nuo muutkin, Kellopelisydän on pompannut silmiin useammankin kerran, mutten ole sitä vielä uskaltanut avata - ehkäpä nyt olisi oikea aika! :)

Mutta nämä luvut, ai että! Tunteet ovat kyllä melkoisessa solmussa. Voi Alatia ja voi Kaihoa, tämä tilanne on kyllä ihan kamala. :( On kuitenkin hirveän suloista, miten päättäväinen Alati on, eikä suostu luopumaan Kaihosta noin vain - kyllä ne tunteet jossain siellä selkeästi on <3 <3

Lainaus
Villi taikuus lausuu nimeni, tai ei aivan. Pikemminkin minut, sen mitä olen. Sana soi sisälläni, sykkii samaan tahtiin sydämeni kanssa. Suljen silmäni ja yritän kuunnella, tervehtiä sitä takaisin.
En tiedä, muistinko tätä edellisessä kommentissani sanoa, mutta kommunikaatio taikuuden kanssa on tässä tarinassa todella hienosti toteutettu! Tykkään kovasti siitä, että taikuus on tavallaan elävää ja itsenäistä, oli se sitten osa kesänkaatajaa/talventaittajaa tai ihmisistä vapaata, kuten tämä villi taikuus. Tämä maailma on kyllä muutenkin aivan upeasti luotu. Aluyama-kohtaus sai kylmiä väreitä menemään selkää pitkin, taikuuden vanhuus ja jonkinlainen arvokkuus tuntuvat tekstin läpi todella voimakkaasti.

Ja huhhuh, onpahan Kaiholla ja Alatilla homma edessään! Ensimmäinen reaktioni oli tyyliä "voi, maailmanparannustarinathan on ihan parhaita!" --- Ja sitten sydän jättikin pari lyöntiä väliin, kun kävi ilmi, ettei se maailman parantaminen välttämättä niin sankarillista tai kivutonta tehtävää olisikaan. Innolla ja kauhulla odotan, mitä tuo muiden taikuudesta ammentaminen tulee todella olemaan - toivottavasti ei mitään suurta tuskaa kenellekään tuottavaa, vaikka ehkä Alatin säikähdyksestä päätellen pitäisi jotain muuta pelätä. :(

Alatin syyllisyydentunnosta on melkein kivuliasta lukea. Tämän tarinan kuvailu saa tunteet menemään iholle ihan omanlaisellaan tavalla, ja se on aivan upeaa. Kiitos näistä luvuista! ♥

bannu © Ingrid

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 018
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Kesänkaato, K-11, Kaiho/Alati, 9/?
« Vastaus #19 : 02.03.2021 09:22:36 »
Iih, taas en ole muka ehtinyt kommentoida  :o  Vaikka kyllä pitäisi, ihan jo itsenikin takia, että innoituksesi tämän kirjoittamiseen varmasti pysyy yllä  :D 8)

Tässä on siis välitsemppauksen paikka: Tästä on tullut aivan huikea tarina, jossa on paljon enemmän syvyyksiä kuin mitä uskalsin edes toivoa, vaikka ensimmäiset osat lupavia olivatkin! Eikä minua haittaa yhtään, että tästä ei tullutkaan sellainen mukava pikkujatkis, jonka luulit julkaisevasi  ;D

Tässä on tapahtunut aivan hirveästi, joten poukkoilen vain muutamiin yksittäisin kohtiin. Keskikesän kokkojuhla Alatin näkökulmasta pitää tietysti mainita ihan ylistyksenä näiden sisartekstien huikeudelle, mutta suosikkikohtani löytyivät seuraavasta osasta Kaihon näkökulmasta:

Lainaus
“Kaiho”, Sanelmakin on väsynyt ja surullinen. Hänen surunsa on erilaista, mutta kaikuu omaani vasten. “Hänen kesänsä on villimpi ja julmempi kuin muiden. Siinä on sellaista pimeyttä, jota minun talvenikin kavahtaa. Ole varuillasi.”

Sanelman ja Kaihon keskustelu oli kaiken kaikkiaan kiehtova ja tuntui tunnelmaltaan jollain tapaa lohdulliselta, vaikka siinä oikeastaan oli vain kaksi rikkinäistä eikä paljonkaan varsinaista lohduttamista. Erilainen suru kaikumassa toista vasten oli kaunista ja oivaltavaa kuvailua.

Eniten jäin kuitenkin tuossa kohdassa miettimään Alatin kesää, ja sitä minkälaiset syy-seuraus-suhde tässä ovat taustalla. Onko Alati niin ankara suitsimaan kesäänsä vain, koska tietää sen olevan niin julma, ja olisiko kesä niin nälkäinen jos se saisi olla vähän vapaampi? Lopulta päädyin itsekseni toteamaan, että luultavasti vähän molempia. Ja näin ollen keittiöpsykologi on lopettanut istuntonsa ja voimme siirtyä taas vain ihastelemaan kaunista kuvailua, kuten tässä:

Lainaus
Hän ojentaa kätensä kuin koskettaakseen käsivarttani, mutta pysähtyy kesken liikkeen. Hänen talvensa hipaisee silti omaani pehmeänä kuin lempeä lumisade, alkutalven sininen hämärä.

Ah, siniset hetket. En taas olisi ihan valmis luopumaan niistä, mutta nytkin paistaa aurinko ja räystäiltä tippuu vettä (!!!), mikä tuntuu hieman hirvittävältä monestakin syystä. Henkisesti olen vielä tammikuun viimeisessä viikossa.

Ja sitten Kaiho vajosi pimeyteen! Tässä vaiheessa tapahtuikin kaikkea eeppistä ja upeaa taustoitusta, johon pureutuisin mielelläni tiukemmin ellei minun pitäisi nytkin olla opiskelemassa jotakin ihan muuta alaa kuin erilaisia fantasiamaailmoja ja taikuuden ilmenemistä niissä. Minäkin pidän Hopearauskun tavoin tässä taikuuden itsenäisyydestä, sekä siitä, miten se voi muuttua varjoksi itsestään. Hahmoja ajatellen hienoja hetkiä nähtiin kuitenkin mielestäni parhaiten lopussa:

Lainaus
Tartun hänen käteensä kuin turvaa hakien. Kaiho ei hätkähdä, pysyy vain paikallaan ja katsoo minua hämmentynein silmin. Ne ovat nyt haaleansiniset, sillä talven tummuus on kaikonnut katseestakin.

On todella inhimillistä, että että Alati kaipaisi antamansa lupauksen jälkeen jonkinlaista turvaa ja hyväksyntää, vaikka ristiriitaisesti Kaiho onkin heikoimmillaan ja Alati täynnä taikuuden säkenöivää voimaa. Odotan taas kauhulla mitenkä nämä selvittävät Alatin tekoja ja miten Kaiho ottaa oman osansa vastaan.

Lainaus
Millään tapahtuneesta ei ole enää merkitystä, sillä sitä en voi muuttaa.

Vain Sanelman talvella on.

Toivon, ettei minun tarvitse repiä kaikkea sitä häneltä Kaihon vuoksi.

Tämä hajotti ehkä nyt toisella lukukerralla vielä enemmän, nyt kun kun Sanelman ja Kaihon välinen keskustelu oli tuoreessa muistissa. Mutta toisaalta, Sanelmahan lienee vasta alkua ottaen huomioon parsimisen eteen vaadittavat uhraukset.

Voi sentään.

R.I.P. sydän, jatkoa jään odottelemaan  :-*

ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii