Okakettu: Minunkin sydän vähän särkyi juhannuslukua kirjoittaessa.

Onneksi Kaihon ja Alatin elämä on nyt menossa kohti helpompia ja tyynempiä vesiä jne. ❤️ Eiku...
Nyt sitten Alati ja Kaiho äkkiä setvimään välejään myös, eikös.
Aivan ehdottomasti. Kaikki heidän ongelmansa ratkeavat tässä luvussa, ei huolta.

Kiitos kommentista ja kaikesta muustakin tämän tekstin suhteen, jälleen kerran tämä tarina ei olisi sama ilman sinua! ❤️
K/H: Heh. Hehheh.
Kirjoitin tänään ensin
Talventaitossa nähdyn kylpykohtauksen Alatin näkökulmasta, mutta sitten
Hopearausku pahaa aavistomattomana (ja siis kiitos, se oli erittäin tärkeä kommentti, joka johti Tärkeisiin Asioihin ❤️) kuvasi siellä kommentissaan Kaihon kietonutta pimeyttä mädäksi, ja totesin, että "Hmm, ehkä pitää vähän selventää tässä tarinassa sitä, miten pinttynyt pimeys ja
Ævintyrín mätä eroavat toisistaan." Ajattelin, että siitä tulisi yksi tai kaksi kappaletta, mutta minulle tyypilliseen tapaan homma lähti vähän lapasesta, ja kohtaus, jonka olin ajatellut kirjoittavani Sitten Joskus ja tämän tarinan jatko-osaan pujahtikin osaksi tätä lukua. Luku paisuikin sitten lempeästi sellaiseksi 6000 sanan mittaiseksi, joten katkoin sen kahtia, mutta on tätä silti yli 3000 sanaa. HUOH. Tämän nimi on tiedostossani
Hopearausku nostaa kissan pöydälle.

Todettakoon tässä myös tärkeänä asiana, että tämä tarina on siis osa laajempaa Merenkehrään sijoittuvaa tarinasikermää, johon liittyvät muun muassa pääromaaniprojektini
Kellopelisydän, Finistäkin löytyvä
Tähtikehät, yön puutarhat (jonka maailma on Merenkehrän peilikuva) ja vaikka mikä muukin. Jos meno siis tuntuu dramaattiselta, on tärkeää tietää, että tästä "pienestä vuodenaikatarinasta" tulikin ihan yllättäen ja itsestään koko Kellopelisydämen ja muun versen taustalla hyrräävä origin story, joka linkittää yhteen... No, kaiken.

Että semmoista.
Ohessa vielä hieno lainaus Okaketun kanssa tammikuun 15. päivä käymästäni keskustelusta, jossa perustelin sitä, miksi tämä jatkis (tai no,
Talventaitto, jonka piti olla näistä kahdesta oikeasti se ainoa, eikä mitään Kesänkaatoa ollut edes olemassa vielä) ei saanut häätöä Finistä siinä yhteydessä, missä poistelin keskeneräisiä jatkiksiani.
Vehka [21:11]: No, tuon tekstin etu on se, että se on valmis

Jepjep, viisiosainen minijatkis. Rip.
*
8AlatiAion puhua Kaiholle seuraavana päivänä, mutten pysty tekemään sitä, vaan pakenen mökistämme jo varhain. Jätän kesäni lämmittämään kahvipannua ja poimin Kaiholle aamiaiseksi kulhollisen metsämansikoita. Toivon, että ne kertovat siitä, että en aio kadota minnekään. Tarvitsen vain aikaa ajatella. Ja ehkä hänkin tarvitsee?
Toivon, että saan avattua sisintäni hiertävät solmut muutamassa päivässä. Viritän pihakoivujen väliin riippumaton ja tuijotan öisin taivasta, kuuntelen hämärää joka laskeutuu ilta illalta hieman aikaisemmin. Kesä minussa humisee ja tyyntyy kuluvien päivien myötä, samalla kun syksy hiipii lähemmäs. Se on vielä kaukana, mutta ajattelen silti viileneviä öitä ja seuraavaa vääjäämätöntä vuodenkierron osaa.
Syksynsaartoa.
Jos en puhu Kaiholle sitä ennen, revimme ehkä toisemme kappaleiksi, kun syksy pakottaa meidät metsästämään toisiamme.
Huomenna, minä lupaan itselleni ja annan hehkukuun tuulen rauhoittaa sydäntäni.
Aina huomenna.
*
Ja sitten on jo liian myöhäistä. Hellekuu valuu ohitse kuin hiekka sormien lomasta, ja huomaamattani pimeys kerääntyy mökkimme nurkkiin. Kaiho ei sano mitään, enkä minä kysy, sillä tuskin näemmä toisiamme. Hän syö edelleen tunnollisesti jättämäni aamiaisen ja lounaan, joten en osaa edes aavistaa mitään ennen kuin löydän torilta tuomani limpun ja keittämäni kahvin koskemattomina keittiön pöydältä.
Kaiho on kätkenyt pimeytensä minulta niin hyvin, ettei se ole päässyt hiipimään makuuhuoneesta keittiöön. Hän on kamppaillut yksin sitä vastaan viimeiseen asti, koska ei ole uskaltanut pyytää apua.
Miten ihmeessä minä olen onnistunut ajamaan hänet niin kauas luotani?
*
Pimeys makuuhuoneessamme on erilaista kuin se, joka tervehti minua Kuiskeen mökissä. Kaihon sisäänsä ahminut pinttynyt taikuus on väsynyttä ja katkeraa, eikä se välitä kesästäni lainkaan, kääntää vain sille selkänsä. Vuoteessa makaa Kaihon sijasta pelkkä varjo; hänen ääriviivansakin värjyvät, ovat pelkkää läpikuultavaa hämärää.
Kaiho ei ole enää täällä, muttei myöskään poissa. Kun astun lähemmäs häntä, pimeys taittuu tieltäni, raivaa minulle kohteliaasti polun. Se on varma siitä, etten voi tehdä enää mitään.
Pysähdyn vuoteen viereen ja kurkotan Kaihon talvea kohti koko kesäni voimin. Tällä kertaa taikuuteni ei pyristele vastaan, vaan virtaa minusta villinä ja terävänä. Sen kärki uppoaa pimeyteen, mutta odottamani vastustuksen sijaan valo vain solahtaa pysähtyneeseen yöhön kuin viskattu kivi veteen. Kirkkaus tihkuu hämärän sekaan, liukenee Kaihon hapertuneeseen hahmoon.
Kun ojennan käteni ja yritän koskettaa häntä, tunnen kyllä jotakin: kuin pehmeää villaa, tiivistynyttä usvaa. Raja on olemassa, mutta vain vaivoin.
Jokin minussa – ehkä vaisto – saa minut vilkaisemaan ulos ikkunasta. Katson Maailmanhaavoja, niiden teräviä huippuja, jyrkkiä seinämiä. Arpea tässä maailmassa ja sen taikuudessa. Pysähtynyttä ja kitkerää pimeyttä, joka vuotaa hitaasti säröistä ja rosoista.
Se oli tihkunut kivilabyrinttiinkin, ikivanhaan ja syvälle juurtuneeseen villiin taikuuteen. Mutta ei sen keskukseen asti, ei lähteelle, ei kesän lepopaikkaan.
Tämä on taikuuden ydin. Täällä se on vielä ehjää, Kaiho sanoi silloin.
En osannut epäillä niitä sanoja silloin, enkä osaa vieläkään. Ehkä kivilabyrintin keskus on ainoa paikka koko Merenkehrässä, jossa taikuus ei ole Maailmanhaavojen rampauttamaa ja revittyä. Ehkä se on ainoa paikka, jonne pimeys ei pääse.
Ehkä.Taikuus minussa liikahtaa hermostuneesti. Siitä välittämättä minä jätän Kaihon vuoteelle ja peittelen hänet kesällä niin hyvin kuin osaan. Kiedon sen kirkkauden nyöriksi Kaihon sydämen ympärille, jotta kesä pitäisi hänet hengissä, pakottaisi sydämen lyömään. Toivon, ettei se tee kipeää.
*
Kivilabyrinttiin ei ole tarkoitus laskeutua portaita pitkin, enkä tiedä, onko kukaan koskaan yrittänyt. Seison sen valtavien marmoriovien edessä ja tunnen oloni typeräksi. Tämä paikka on minulle liian voimakas, liian vanha, liian villi.
En tiedä miksi tulin.
Sinä lupasit pelastaa hänet, Hohteen muisto – tai muiston muisto – kuiskaa mielessäni. Puristan käteni nyrkkiin, sillä vaikka kuinka tahtoisin, en pysty uskomaan siihen lupaukseeni enää. Olen vain kesänkaataja Alati. Miksi villi taikuus kuuntelisi minua? Miksi se päästäisi minut sydämeensä, jos ei ole päästänyt ketään muutakaan muutoin kuin vuodenkierron vaatimuksesta?
Painan silti käteni marmoriovia vasten ja kolkutan kesälläni. Yritän olla kohtelias, mutta kuitenkin niin itsevarma, että taikuus huomaa minut. Kolkutus kaikuu silti kuin kuuroille korville, sillä villi taikuus ei vaivaudu edes vastaamaan.
Kesäpäivä on harmaa ja painava. Kivikkoinen maa ja kitukasvuiset puut ympärilläni vaikuttavat nekin torjuvilta, kuin teräviltä hampailta maisemassa. Ajatus saa minut hymyilemään ilottomasti: sen runollisuudessa on liikaakin Kaihoa. Olen jakanut hänen ajatuksensa niin kauan, että alan jo kuulostaa häneltä.
Oivallus täyttää minut surulla. En ole valmis antamaan periksi, enkä halua menettää häntä. En nyt, en näin typerästä syystä. Vain siksi, että pakenin itse, enkä suostunut kohtaamaan häntä. En kesäni ahneuden vuoksi.
En suostu luopumaan hänestä. Teen mitä tahansa, jotta –
Alati.Villi taikuus lausuu nimeni, tai ei aivan. Pikemminkin
minut, sen mitä olen. Sana soi sisälläni, sykkii samaan tahtiin sydämeni kanssa. Suljen silmäni ja yritän kuunnella, tervehtiä sitä takaisin.
Taikuus ei piittaa tervehdyksestäni, huitaisee sen vain syrjään ja puhuu minulle. En ymmärrä sen kieltä täysin, sillä sanat ovat verestä ja valosta ja yöstä veistettyjä, eivät ihmiskieltä. Silti niissä on jotakin samaa: aivan kuin meidän puheemme ja kykymme kuvata maailmaa olisi taikuuden heikko kaiku.
Mitä tahansa? Kysymyksen minä ymmärrän. Se on niin raskas, että horjahdan ja joudun ottamaan tukea marmoriovesta. Epäröin kolmen sydämenlyönnin verran, sillä kesä minussa on kauhuissaan. Vaikka senkin voima virtaa villistä taikuudesta, tämä on liian voimakasta, liian syvää meille molemmille.
Mitä tahansa, vastaan silti. Ajattelen Kaihoa syöttämässä muistojaan kesälleni, ruokkimassa sen ahneutta. Kaihoa, joka pelasti minut pinttyneeltä pimeydeltä. Kaihoa, joka kaikesta epävarmuudestaan ja pelostaan huolimatta avasi mielensä minulle.
Marmoriovet kirskahtavat auki.
*
Villi taikuus johdattaa minut alas kiviportaita. Tällä kertaa kuljen täydellisessä pimeydessä, sillä kesäni pysyttelee vaiti. Silti jalkani löytävät askelmat helposti, enkä horjahda kertaakaan.
Kivikammiokin on tyhjä ja pimeä. Tämä pimeys on kuitenkin hiljaista ja vanhaa, elävää. Se hengittää ja sykkii, odottaa kesän paluuta, tulevaa syksyä.
Tule, taikuus kuiskaa ja kiskoo minua lähdettä kohti. Polvistun valmiina juomaan, mutta taikuus tuhahtaa kärsimättömästi. Se sysää minut kohti vettä, melkein tönäisee. Vedän syvään henkeä ja astun veteen valmiina sukeltamaan, mutta lähde onkin äkkisyvä, ja vajoan pinnan alle varoittamatta.
Putoan pimeän meren läpi. Se on hyytävän kylmää: talvinen kurimus, jonka pimeys tyrkkii ja kieputtaa minua, repii samaan aikaan joka suuntaan. En kuitenkaan ehdi tai osaa pelätä, sillä olen sellaiseen liian turta, liian häkeltynyt.
Kun nousen jälleen pinnalle, maailma on pelkkää sokaisevaa kirkkautta ja kesätaikuuteni on tiessään.
*
Pärskin ja kauhon vettä hetken, hengitän vierasta ilmaa. Nyt pakokauhu saa minut kiinni. Tiedän vaistomaisesti, että taikuus on vetänyt minut toiselle puolelle repeämää: siihen maailmaan, joka on viilletty irti omastamme ikuisuus sitten.
Taikuus kiskoo minut rantaan. Nyt se on lempeämpi, muttei lainkaan vähemmän päättäväinen. Se toistelee minulle vastaustani kuin takoakseen sen sydämeni pohjaan asti, kirjoittaakseen sen ihoni alle, vereni kohinaan.
Mitä tahansa.En vastaa. Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Mitä edes osaisin sanoa?
Aluyama.Taikuus lausuu nimen. Seison nyt nilkkojani myöten vedessä. Vesikin on sulaa valoa, läikehtivää aurinkoa. Se on lämmintä ja helmeilevää.
Aluyama, taikuus toistaa. Käännän katseeni sen ohjaamana ja pysähdyn niille sijoilleni, sillä edessäni kasvaa puu, ja ymmärrän samassa, mistä kaikkialla virtaava valo on peräisin. Mistä
kaikki maailman valo on peräisin, sillä pelkkä puun katsominen saa minut rojahtamaan polvilleni veteen. Sen kirkkaus viiltää ja polttaa, ja tiedän, että jos villi taikuus ei olisi kietonut minua sisäänsä, pelkkä valo korventaisi minut tuhkaksi.
En ole koskaan kuullut tällaisesta paikasta. Jos taikuuden ytimestä on joskus on kerrottu taruja, ne ovat unohtuneet – tai viety väkivalloin. Ehkä sama voima, joka halkaisi maailman, halusi varmistaa, ettei kukaan pääsisi tänne.
Puu edessäni on kuitenkin todellinen. Sen oksat haarautuvat ja kurkottavat kohti taivasta, joka on tumma ja tähdetön. Niiden lehdet kahisevat hiljaa, vaikka ilma on täysin tyyni.
“Mitä sinä haluat?” kysyn ääneen. Sanani uppoavat valoon täysin kaiuttomina, vailla painoa. Ihmispuhe on täällä liian vajavaista kaiken taikuuden rinnalla.
Taikuus on hetken hiljaa, miettii selvästi sanojaan. Sitten se täyttää mieleni sellaisilla kuvilla, jotka uskoo ihmisen ymmärtävän: Säröileviä peilejä ja niistä heijastuvia kuvajaisia. Vuotavia haavoja, kituvia vuodenaikoja. Rikkinäisestä kulhosta tihkuvaa vettä, joka muuttuu jääksi tai usvaksi pisaroidessaan astian ulkopuolelle.
Ymmärrän, että se puhuu taikuudesta ja säröistä maailmojen rajalla. Samalla tajuan, että olen ollut väärässä, tai ainakin katsonut pimeyttä väärästä näkökulmasta:
Se ei ole pahaa, vain eksynyttä. Maailmat ovat niin pahasti erillään toisistaan, että väärälle puolelle valuva taikuus muuttuu varjoksi itsestään. Siitä tulee pimeä kuvajainen. Ei kuollutta tai elävää, vaan jotakin siltä väliltä.
Ja kuten kaikkea muutakin, myös sitä ihmiset yrittävät luonnostaan ymmärtää tai hallita. Kuiske ajatteli, että kykenisi pakenemaan kuolemaa takertumalla pimeyteen, ja tavallaan hän onnistuikin, sillä pysähtynyt taikuus pysäyttää myös kaiken kietomansa, jähmettyy hiljalleen arveksi kahden maailman väliin. Mutta haava sen alla ei kuitenkaan parane, vaan syöpyy hiljalleen yhä syvemmälle, uurtuu kuin joenuoma.
Taikuus hymisee hyväksyvästi. Ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt kaiken oikein. Se toistaa taas lupaukseni.
Mitä tahansa.En ymmärrä. Mitä minä voin tehdä? Kyse on jostakin paljon minua suuremmasta ja vanhemmasta. Olen vain Alati, vain ihminen.
Ihmiset kampesivat maailman sijoiltaan, taikuus huomauttaa. Sen sanat eivät ole katkeria, vain totuus.
Taikuus ei voi korjata sitä itsekseen.Suljen silmäni, mutta valo ei katoa minnekään. Se on liian kirkasta ja lävistää kehoni kauttaaltaan.
Railot voi ommella umpeen, taikuus jatkaa.
Yksi kerrallaan.Ajattelen sen tehtävän mittakaavaa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon pimeyttä Merenkehrään mahtuu, mutta Lasiaavikoiden ja Klausuurankin kauppiaat ovat puhuneet siitä, ja Maailmanhaavojen sydämessä haavat ovat varmasti suunnattomia kuiluja, sillä sieltähän pirstoutuminen alkoi. Ja ilmeisesti haavoista kumpuava pimeys ratkoo hitaasti lisää haavoja, järsii maailman kudosta.
“Minä olen vain yksi ihminen”, sanon. “En voi –”
Entä Kaiho? Taikuus lausuu Kaihon nimen kauniisti. Se on helähdys, puhdasta talvea. Nimi kietoutuu omani ympärilleni vaivattomasti, ja tiedän, ettei kyse ole pelkästään taikuuden yrityksestä suostutella minua. Kaihon nimi – tai hänen olemuksensa, taikuutensa – on omani kaiku.
“En voi päättää hänen puolestaan.”
Sinä lupasit, taikuus muistuttaa tyynesti.
Mitä tahansa.Olen vaiti. Taikuuden ytimessä kaikuu lakkaamatta sen sydämen syke, vääjäämätön rytmi. Ajan ja vuodenkierron alkulähde, josta kaikki virtaa eteenpäin. En saa tehtyä tekemättömäksi, enkä voi perua lupaustani. En, vaikka olisin samalla pakottanut Kaihon osaksi sitä.
“Meitä on silti vain kaksi.”
Kuten oli silloin, kun maailma lyötiin rikki.Hätkähdän. Taikuus ei toista sanojaan, mutta tiedän silti käsittäneeni ne oikein. Maailmanhaavat, pimeä taikuus, vuodenkierron hidas kuolema – kaikki on vain kahden ihmisen syytä. Kauan sitten, mutta silti: kahden ihmisen.
Mennyt ja tuleva, taikuus ajattelee.
Pimeä ja valo, elämä ja kuolema. Ratkominen… ja parsiminen.Melkein hymähdän viimeiselle mielikuvalle. Aiempien sanojen mahtipontisuuden jälkeen se tuntuu liian arkiselta sopiakseen joukkoon. Mutta samaan aikaan ymmärrän, mitä taikuus tarkoittaa. Loppujen lopuksi kyse on rikotun korjaamisesta, aiempien virheiden oikaisemisesta. Mittakaava on ehkä erilainen, mutta taikuuden näkökulmasta sillä ei ole merkitystä.
“Miten?”
Yksi kerrallaan? Se on selvästi ehdotus. Kurtistan kulmiani ajatellessani tehtävän valtavuutta. Minä en ole juuri koskaan yrittänyt korjata mitään taikuudellani, eikä todennäköisesti ole Kaihokaan. Kesä ja talvi meissä toimivat enimmäkseen oman tahtonsa mukaan ja me vain kannamme niitä mukanamme, keskustelemme niiden kanssa. Tiedän, että maailma on täynnä sellaista taikuutta, joka eroaa omastamme, joten ehkä osa siitä soveltuu myös haavojen sitomiseen ja ompelemiseen paremmin.
Taikuus nyökkää ajatuksilleni, tai ainakin sellaisen mielikuvan minä saan. Se hipaisee sydäntäni kevyesti, mutta pelkkä valon kuiskaus muuttaa sen rytmiä, horjauttaa sykkeeni sijoiltaan.
Hetken haukon henkeä ja tunnen, miten koko kehoni yrittää kestää villin taikuuden painon. Se ei kuitenkaan onnistu siinä, vaan repeytyy hitaasti kappaleiksi. Kipu on sietämätön, ja minä menetän tajuntani.
*
Kun herään, makaan edelleen valomeressä, edelleen kipua täynnä. Nyt se on kuitenkin vaimeampaa, vaikka poltteleekin suonissani ja kaihertaa luissani. Kohottaudun varovasti seisomaan. Valomeren kirkas sula valo lainehtii ihoani vasten pehmeästi, pesee pois kipua aalto aallolta.
En ole enää sama Alati.
Olet sinä, taikuus sanoo. Se ajattelee kesää; saniaisten viileää vihreää, puron kirkkaan veden läpi kuultavaa hiekkaa, kirjosiepon liverrystä. Sellaisia asioita, jotka ovat minun omalle taikuudelleni tuttuja. Ja silti: jokin minussa on muuttunut peruuttamattomasti.
Vastaukseksi ajatuksiini taikuus heijastaa mieleeni kuvan neulasta, sen terävää kärjestä. Sitten hohtavasta langasta, valosta kehrätystä. Koko maailman kudelmasta, jossa taikuus on punottu osaksi ihmisiä, jossa jokainen hehkuu omaa valoaan, jossa –
“Ei”, minä jähmetyn paikoilleni. Tunnen palan nousevan kurkkuuni, kun ymmärrän, mihin taikuus pyrkii. “Ei.”
Sinä et kestä itse enempää, villi taikuus sanoo.
Voit olla neula, mutta et itse taikuus. Se sinun on kehrättävä ja kiskottava muista.Ajatus on kammottava, kestämätön. Saatoin ehkä tuomita itseni, Kaihonkin, mutta lupauksen paino… Se, että ammentaisin pimeiden haavojen parsimiseen vaadittavan taikuuden muista ihmisistä, muiden elämästä – ei. En pysty siihen.
Taikuus täyttää taas mieleni kuvilla, mutta tällä kertaa ne ovat julmia. Hitaasti leviävä pimeys, koleat kesät, elottomina syntyvät peuranvasat, repivät talvet ja rappeutuva maailma. Tiedän, että se pystyisi menemään vieläkin syvemmälle, repimään sydämeni rikki näyttämällä minulle kaiken siitä väärästä tulevasta, jota kohti kaksi ruhjottua maailmaa vähitellen ajautuvat. Pyydän sitä vaikenemaan, sillä pystyn kuvittelemaan painajaiset itsekin.
Seison paikoillani hiljaa. Kipu minussa vaimenee hetki hetkeltä, kun uusi taikuus asettuu aloilleen, totuttelee kehooni. Se on uteliasta ja virkeää, enkä ihmettele. Villin taikuuden lahja kurkottaa luonnostaan muuta taikuutta kohti ja vetää sitä puoleensa.
Minun käytettäväkseni, ajattelen ja värähdän.
“Entä Kaiho?”
Kaksi, taikuus huomauttaa, aivan kuin yksi sana selittäisi kaiken. Avaan suuni kysyäkseni, mutta sitten ymmärrän itsekin. Siksi villi taikuus teki niin kipeää: koska sitä on minussa jo nyt liikaa, kahden ihmisen verran.
Myös Kaiholle.
Ajatus saa minut viimein itkemään. Taikuus ei tunnu välittävän surustani, mutta toisaalta: se pitää elossa koko maailmaa. Mitäpä merkitystä meillä kahdella on, kun kaikki muu repeilee liitoksistaan ympärillämme?
Vedän syvään henkeä ja punnitsen seuraavia sanojani. Niiden lausuminen tuntuu röyhkeältä, melkein pyhäinhäväistykseltä. Tiedän, että olen kammottavan itsekäs, mutta kysyn silti:
“Voimmeko me saada vuoden? Yhden vuoden yhdessä ennen kuin aloitamme? Että voin kertoa kaiken Kaiholle, että voin… Että hän olisi valmiimpi.”
Että voin oppia rakastamaan häntä, ja ehkä hänkin minua. Ehkä se tekisi kaikesta vähemmän raskasta. Ehkä sitten saan hänet ymmärtämään. En lausu viimeisiä ajatuksiani ääneen, mutta tiedän, että taikuus kuulee ne kyllä. En usko, että Kaiho voi koskaan antaa minulle anteeksi. Tuskin kykenen antamaan anteeksi itsellenikään.
Vuoden, taikuus lupaa, ja sitten, melkein lempeästi:
Ja sinä saat pitää hänet.Niin. Lupaukseni syy, se mitä pyysin.
Minä saan pitää Kaihon, vaikkei hän ehkä edes halua olla minun.
Ainakaan sitten, kun kerron hänelle, mitä olen tehnyt.
*
Kun taikuus saattaa minut takaisin omaan maailmaani ja hyvästelee minut kivilabyrintin ovella, tiedän, että se palaa kyllä pian, viimeistään vuoden kuluttua. Minun ei tarvitse etsiä sitä, sillä taikuus löytää kyllä luokseni.
Minuun asettunut Aluyaman antama valo kamppailee hetken tilasta kesäni kanssa. Kesä hypähtelee ja säntäilee ympärilläni kuin innostunut koiranpentu. Se on ollut huolissaan koko tämän ajan ja nyt suunniltaan helpotuksesta, muttei silti halua jakaa minua uuden taikuuteni kanssa. Torun sitä, ja yllätyksekseni kesä kuuntelee. Sanoissani on syvempi kaiku; niillä on kai nyt valta käskeä ja sitoa.
Sellaista valtaa en ole koskaan halunnut tai pyytänyt, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, miten sitä käyttäisin.
Tai on sittenkin:
Minun on tuotava Kaiho takaisin.
*
Käy ilmi, että se ei ole niin vaikeaa kuin ehdin pelätä. Minuun kerääntynyt valo tunnistaa Kaihon omakseen ja repii tiensä pimeyden läpi niin kärsimättömästi, että pelkään sen musertavan hänet siinä samalla. Pimeys Kaihon ympärillä rusentuu samalla tavoin kuin kuivuneet lehdet tai jalan alle jäänyt tyhjä kotilo. Sen sisään päästänyt haava on ollut Kaihossa itsessään, pieni viilto, ehkä Hohteen muiston jälki.
Haavan minä kykenen sulkemaan, vaikka valolla neulominen onkin kömpelöä ja tekee kipeää. Painan Kaihon rintakehää käsilläni, mutta samaan aikaan etsin rosoja ja pirstoutumia hänen mielestään siihen asti, että löydän sen kohdan, josta pimeys on päässyt tihkumaan esiin. Ymmärrän hyvin, miksen pystynyt samaan vain oman taikuuteni turvin. Voin ehkä sohia pimeyden kauemmaksi kesälläni kuin soihtua heiluttaen, mutta en saa sitä karkotettua kokonaan ompelematta haavoja.
Näin pienen haavan saan kursittua umpeen yksin, mutta jo se saa hien kihoamaan otsalleni ja kesäni ärisemään uupumuksesta. Ajatus suuremmista repeämistä täyttää minut jo nyt kauhulla.
Kaiho hengähtää. Pakotan kasvoni tyyniksi, mutta ääneni särkyy silti.
“Sinä kuolit”, sanat lipsahtavat huuliltani, eivät ole edes totta. Kaiho oli enemmän kuin kuollut. Sitä lähemmäs totuutta en silti nyt pääse. “Sinä todella kuolit.”
Kaiho avaa suunsa, kurtistaa kulmiaan. Hänen katseensa on samea, tarkentuu vain vaivoin. Huulet ovat halkeilleet, iho valju ja kalpea.
“Kaiho”, minä sanon, aivan kuin voisin nimen lausumalla välittää kaiken sen, mitä tunnen. Samaan aikaan lupaukseni paino repii minua, yrittää tunkeutua ulos. Siitä puhumisen sijaan kysyn: “Mikset sinä puhunut minulle? Mikset kertonut?”
Kaiho pudistaa päätään, ei tunnu edes ymmärtävän kysymystä. Hän tuijottaa minua hämmentyneenä ja näyttää siltä, ettei edes tiedä, kuka olen. Ojennan käteni ja lasken sen hänen poskelleen. Aiemmin olisin epäröinyt ja jättänyt koskettamatta, mutta nyt aiempi pelkoni tuntuu järjettömältä, puhtaalta typeryydeltä. Osaltaan juuri se ajoi meidät tähän.
“Saanko?” kysyn. Kaipaan Kaihon taikuutta, sen kosketusta. Haluan tavoittaa hänen talvensa ja lohduttaa sitä.
Kaiho nyökkää, joten astun hänen mieleensä, ja –
– kohtaan kumisevan tyhjyyden siellä, missä hänen taikuutensa pitäisi olla. Kaihon mieli on kyllä hereillä, hänen ajatuksensa kirkkaita, joskin täynnä hämmennystä. Häneen asettunut villi taikuus on hiljaista, eikä Kaiho vaikuta huomaavan sitäkään. Valo tuntuu odottavan, että kerron Kaiholle itse, ja olen siitä kiitollinen. Se on asettunut jonnekin ajatusten laitamille, käpertynyt kerälle kuin horrostava siili.
Mutta talvesta en tunne häivähdystäkään. Tai ehkä jotakin: välähdyksiä, himmeitä kipinöitä. Talven hiljaisuus täyttää minut huolella, mutta vielä pahempaa on se, ettei Kaiho tunnu muistavan minusta tai meistä yhdessä juuri mitään. Hän ei osaa edes kaivata talveaan, vaikka se on aina ollut erottamaton osa häntä.
Eikä hän osaa kaivata minua.
Minun tekee mieli repiä koko Aluyama juuriltaan. Tämä on julmaa, epäoikeudenmukaista, järjetöntä. Eikö lupaukseni hinta muka ollut jo tarpeeksi kallis? Enkö saa takaisin edes Kaihoa, vaan vain hänen varjonsa, tyhjän kuoren?
Vetäydyn pois Kaihon mielestä ja rauhoittelen taikuuttani ennen kuin se alkaa paiskoa asioita huoneessa. Sisälläni riehuvaa myrskyä en silti saa suitsittua.
“Sinä et muista edes minun nimeäni”, sanon ja rojahdan Kaihon viereen vuoteelle. Sanat tuntuvat suussani teräviltä, tekevät kipeää. “Et muista mitään minusta tai… tai meistä. Annoitko sen kaiken pimeydelle?”
Halusiko Kaiho niin kovasti unohtaa? Oliko sekin minun syytäni?
Kaiho ajattelee vastaustaan. Hän ei sano sitä ääneen, mutta kuulen silti.
En. Pimeys vain otti kaiken. Otti ja otti ja otti.Tulin liian myöhään. Jos en olisi ollut typerys, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.
“Voi Kaiho. Olisit vain kertonut. Olisit vain –”, minä sanon ja keskeytän sitten. “Tai ei. Olisinpa
minä.”
Minähän se olin, joka pakeni. Minä nukuin yöt ulkona, minä jätin Kaihon yksin.
Tartun hänen käteensä kuin turvaa hakien. Kaiho ei hätkähdä, pysyy vain paikallaan ja katsoo minua hämmentynein silmin. Ne ovat nyt haaleansiniset, sillä talven tummuus on kaikonnut katseestakin.
“Vanha Kaiho olisi vähintäänkin säpsähtänyt”, huokaan. En tiedä mitä tehdä, joten annan käytännöllisemmän puoleni ottaa ohjat ja sysään taikuuden painon hetkeksi syrjään. Kaiho haisee hieltä ja vuoteessa vietetyiltä päiviltä, melkein kuolemalta. Se saa minut värähtämään. “Sinä olet maannut täällä pimeyteen vajonneena päiväkausia. Suoraan sanottuna lemuat. Tule. Vien sinut kylpemään.”
Kaiho punastuu häpeästä. Hän kääntää katseensa likaisen pellavamekkonsa helmaan, tuijottaa paljaita jalkojaan. Ymmärrän, että Kaiho on liian heikko kävelemään. Sekin ajatus täyttää minut surulla, mutta sanon niin lempeästi kuin osaan:
“Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä. Pesutupaan on paljon lyhyempi matka kuin keväästä kesään.”
Sanani ovat vain puoliksi totta, sillä tällä kertaa Kaihon tuominen takaisin on maksanut meille paljon enemmän.