Okakettu: Ääwäääwää, kommenttisi oli kyllä ihana! 😭 Se motivoi minua hirveästi kirjoittamaan tätä tarinaa, joskin myöskin toki eksymään sivupoluille, krhm. Olen tosi iloinen, että luopumisparalleeli välittyi, koska se on yksi – ja ehkä tärkein – tämän tarinan kantavista teemoista.

Olen myös samaa mieltä, että tuo SMG:n Balladi 1 sopisi luvun tunnelmaan myös. Jälleen kerran kiitos paljon kommentista, oot ❤️!
kaaos: Minua itse asiassa vähän jännitti lukea kommenttisi, juurikin koska olen lukenut sulta paljon (upeaa, btw!) slashia.

Mutta oli ihanaa, että pidit tästä, ja että Kaihon ja Alatin matka herätti niin paljon tunteita! Erityisesti ilahdutti tuo maininta kuukausien nimistä, koska niitä olen pyöritellyt Merenkehrän maailmaan liittyen paljon. Voit kertoa pienelle tyttärellesi, että Merenkehrässä tammikuu on nietoskuu, helmikuu tylsästi kyllä vaan helmikuu.

(Nietoskuu, helmikuu, vihmakuu, huhtikuu, yrttikuu, hehkukuu, hellekuu, elokuu, sirppikuu, hallakuu, marraskuu, viimakuu. Olipa hassua kirjoittaa noin monta kuuta peräkkäin.

) Kiitos paljon kommentista, se oli ihana ja inspiroiva ja sun ajatukset todella kiinnostavaa luettavaa! ❤️
K/H: Näppäräsilmäiset voinevat huomata, että osien lukumäärä hyppäsi taas. Siitä saa kyllä syyttää ihan vain Alatia ja Kaihoa, jotka keksivät asettaa esteitä matkalleen.

Minä en tee mitään. Tämä seuraava osa on nyt sitten taas ihan oma seikkailunsa, joka ilmaantui tyhjästä tähän väliin. Mietin jo, että pitäisikö se jättää pois, mutta enpä jätä.

Ähäskutti.
*
7KaihoKun astun makuuhuoneesta keittiöön seuraavana aamuna, se tuntuu kaikuvan tyhjyyttään. Alati on kietonut kahvipannun kesätaikuuteen, jotta kahvi pysyisi lämpimänä minua varten, ja jättänyt pöydälle pienen kulhollisen metsämansikoita. Niiden pinnassa on edelleen aamukastetta, vaikka päivä on jo pitkällä, ja epäilen, että sekin on kesän ansiota. Ajatteleepa Alati tai hänen taikuutensa sitten minusta miten tahansa, ainakin hän valmistaa minulle edelleen aamiaista. Ehkä silkasta velvollisuudentunnosta?
Istun alas ja kaadan kahvia mukiin. Keskikesä taittuu nyt syksyä kohti, mutta se uhkuu edelleen kosteaa lämpöä ja elämää. Syksynsaartoon on tarkalleen kaksi kuukautta, enkä halua ajatella sitä nyt.
Ajattelen silti, tietenkin. Alati on meistä varmajalkaisempi ja notkeampi, kotonaan metsässä. Vaikka kesä hänessä onkin silloin jo hiipunut, minunkaan talveni ei ole vielä herännyt kunnolla elokuun lopussa, ja olen varmasti helppo saalis. Tunnen jo melkein rituaaliveitsen kuparilla silatun terän kaulallani, kun se pureutuu ihooni.
Alati varmasti inhoaa syksynsaartoa. Se pakottaa meidät kääntymään toisiamme vastaan.
Pakenemaan ja saalistamaan toisiamme samaan aikaan.
Vaikka ehkä me teemme niin jo nyt, sillä Alati on poissa, ja minä haluaisin etsiä hänet käsiini ja toisaalta samaan aikaan kävellä pois, niin kauas, etten enää löytäisi takaisin.
*
Tuomenkukkien tuoksu ei suostu katoamaan. Se on punoutunut Alatin hiuksiin ja täyttää mökkimme keittiön aina kun hän astuu sisään. Vihaan sitä, enkä ymmärrä, miksi Alati haluaa satuttaa minua sillä tavoin. Siinä ei ole mitään järkeä. Minä tein yhden virheen, mutta ilmeisesti se oli liikaa, sillä nyt emme voi edes katsoa toisiamme silmiin. Hän ei nuku vieressäni, vaan pihapuiden väliin ripustamassaan riippukeinussa, paljaan kesätaivaan alla.
Haluaisin kysyä, mutta en saa puserrettua sanoja suustani, enkä rohkene kurkottaa Alatin mieltä kohti. En ole tuntenut hänen taikuutensa koskettavan omaani kertaakaan raunioaukiolla tapahtuneen jälkeen, vaikka aistinkin sen kaikuja kaikkialla: Viileydessä, jonka Alati on kutonut usvasta ja kesäaamun hämärästä, ja sitonut mökkimme ympärille verhoamaan sitä pahimmalta helteeltä. Pakkasmyrtistä ja hallajuuresta murskatussa voiteessa, jota hän jättää keittiön pöydälle, että levittäisin sitä iholleni ja suojautuisin siten paahteelta. Mökkimme seinustalla kasvavien ruusujen huumaavassa tuoksussa, joka taistelee tuomenkukkien itsepäistä tuoksua vastaan.
Me emme puhu toisillemme sanaakaan kahteen viikkoon, tuskin näemme toisiamme.
Painajaiset palaavat. Alati ei sitä huomaa.
*
Hellekuun yöt ovat edelleen kirkkaita, mutta väärä pimeys hiipii ihoni alle vähitellen. Se tunkeutuu sisään niistä keskikesän railoista ja haavoista, joita en ole saanut ommeltua umpeen, ja pesiytyy ensin unteni hämäriin nurkkiin, näkökenttäni rajamaille. Sitten siitä tulee röyhkeämpää, itsevarmempaa, ja se alkaa repiä talvestani riekaleita ja kursia rumin, räikein pistoin omaa tummaa karheuttaan taikuuteni sekaan.
Nousen edelleen vuoteesta aamuisin ja soitan harppuani, mutta tähteni himmenevät päivä päivältä.
Hellekuun kolmannen viikon viimeisenä päivänä ne sammuvat lopulta kokonaan.
*
Istun tyhjässä pimeydessä. Pimeä taikuus valuu keuhkoihini kuin musta hiekka, korventaa niitä kuin nestemäinen tuli. Hengitän sitä, vaikka kaikki minussa palaa, ja ajattelen vain ajatonta yötä, sen äärettömyyttä, viimeiseen kellonlyömään pysähtynyttä maailmaa.
Tiedän, että täältä minulla ei ole paluuta, joten annan periksi yhä uudelleen, mutta pimeys ei anna minun kuolla.
Sydämeni varmaankin sykkii edelleen, vaikka en sitä enää tunne. En tiedä miksi se pitää minut hengissä. Ehkä sydämeni on liian ylpeä ja itsepäinen, vaikka minä olenkin jo luovuttanut.
*
“Kaiho.”
Ääni on heikko ja hauras, pimeän samentama. Avaan suuni, mutta se on täynnä pinttynyttä taikuutta ja hiljaisuutta, enkä muista sitä nimeä, joka minun pitäisi lausua.
“Kaiho”, ääni toistaa, nyt itsepäisemmin. Jossakin toisaalta, siellä, missä aika on edelleen olemassa – ehkä minäkin? – joku koskettaa otsaani. Sormet ovat lämpimät, niiden kosketus tekee kipeää. Se on täynnä taikuutta: väärää, liian elävää, viiltävää valoa.
Kosketus repii pimeyttä rikki, runnoo auki rintakehäni ja kuorii yltäni ihon, valuttaa tukehtuneen yön pois minusta vereni mukana. Täyttää minut vähitellen kokonaan, vaikka en halua, en tahdo. Lopulta se tarraa kiinni sydämeeni, jonka syke on vain vaimea kuiskaus, pölyttynyt muisto elämästä.
Aurinko sykkii sisälläni, ja sen polte on kovin erilaista kuin pimeän: sulana hehkuvaa laavaa, suoniin versovaa kultaa, kirpeää elämää. Kesätaikuutta sen syvimmässä muodossa.
Avaan silmäni ja haukon henkeä, vaikka kaikki se valo tekeekin kipeää. Puoleeni nojautuneen miehen katse on vauhko ja pelon raatelema.
Olen joskus tiennyt hänen nimensä. Joskus olen osannut lausua sen.
*
“Sinä kuolit”, mies sanoo. Hän painanut molemmat kätensä rintakehääni vasten, ilmeisesti vuodattaakseen taikuutensa minuun. Tiedän, että juuri se on repinyt minuun pesiytyneen pimeyden rikki. “Sinä todella kuolit.”
Avaan suuni, mutta ääntäkään ei tule ulos. Kurkkuni on kuiva ja karhea, eivätkä varjot ole vielä sulaneet pois. Tartun kuitenkin miehen käteen, siirrän sitä aavistuksen ylemmäs, sydäntäni vasten. Liikkuminen väsyttää, mutta toivon, että sydämeni syke riittää rauhoittamaan hänet. Huoli ja miehen äänessä kuultava syytös kirvelevät liikaa.
Huone haisee ummehtuneelle, tai sitten se ole vain minä. Kaikki näyttää hämärältä, mutta tiedän, että ainakin se on väärin, sillä ikkunoista tulvii kyllä sisään auringonvaloa. Ehkä katseenikin on edelleen pimeän sumentama.
“Kaiho”, mies sanoo. Hänen silmänsä ovat metsänvihreää, kesänkultaa. Niiden katse on tuttu ja vieras, turvallinen ja täynnä vaaraa. Käännän katseeni vasempaan käteeni, joka lepää edelleen sängyn peitettä vasten. Oikealla kädelläni pitelen edelleen kiinni kesänkaatajan – sillä sellainen hänen on oltava – kädestä. Se on lämmin.
Jokin ihossani on väärin. Se on liian kalpea, melkein valkoinen. Erotan verisuonet ranteeni alla, vaikka nyt ne hehkuvatkin vaimeaa valoa ihon läpi kuultavan sinisen sijaan.
“Mikset sinä puhunut minulle? Mikset kertonut?” Kesänkaataja vetää kätensä pois.
Pudistan päätäni. Haluaisin vastata kysymykseen, mutta en edes tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. Mies kurtistaa kulmiaan, huokaa raskaasti. Hän miettii hetken.
Ulkona sirittää heinäsirkka.
“Saanko?” mies kysyy ja laskee kätensä poskelleni. Nyökkään, vaikka en tiedä, mitä hän tarkoittaa.
Kesänkaatajan taikuus on tällä kertaa pehmeämpää, varovaista. Hän koskettaa minua kuin pesästä pudonnutta pääskynpoikasta, yrittää kutsua jotakin mielessäni. Vastausta ei silti kuulu, vaikka tiedän, että tyhjyyden ja umpikujien takana on
jotakin. Jokin himmeä hehku, huokaukseksi haipunut sointu.
“Sinä et muista edes minun nimeäni”, mies sanoo voipuneesti. “Et muista mitään minusta tai… tai meistä. Annoitko sen kaiken pimeydelle?”
Hän rojahtaa istumaan viereeni vuoteelle ja painaa päänsä käsiinsä. Ajattelen kysymystä ja pudistan hitaasti päätäni. En antanut pimeydelle mitään, en ainakaan vapaaehtoisesti. Se vain otti. Otti ja otti ja otti.
“Voi Kaiho”, kesänkaataja huokaa. “Olisit vain kertonut. Olisit vain – tai ei. Olisinpa
minä.”
Hän tarttuu käteeni, puristaa sitä kevyesti. Jokin minussa, ehkä unohtuneen muiston varjo, haluaisi vetäytyä kauemmas, mutta pysyn paikallani. Kesänkaatajan suupielet vääntyvät kitkerään hymyyn.
“Vanha Kaiho olisi vähintäänkin säpsähtänyt”, hän sanoo kuin vastauksena ajatuksiini. Sitten hän katsoo minua pitkään, ajattelee, huokaa raskaasti. “Sinä olet maannut täällä pimeyteen vajonneena päiväkausia. Kesätaikuus pitää nälän kurissa ja ruokkii kyllä kehoasi, mutta likaa ja hikeä pesemään siitä ei ole. Suoraan sanottuna lemuat. Tule. Vien sinut kylpemään.”
Tunnen häpeän leimahtavan punaksi poskilleni, mutta pudistan silti päätäni. Tiedän, että en pysty kävelemään vielä. Jalkani ovat heikot ja kaikki minussa uupumuksesta raskasta.
Kesänkaataja hymähtää. “Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä. Pesutupaan on paljon lyhyempi matka kuin keväästä kesään”, hän sanoo ja nostaa minut syliinsä.
*
Ilta on täynnä tuleentuvan viljan tuoksua, puron villiä solinaa. Kesänkaataja kantaa minua sylissään varmana ja lempeänä, ja ajattelen hänen sanojaan.
Kannoin sinut jo kerran ylös pimeydestä.Ehkä hän on puolisoni? Rakastajani? Ehkä hän –
“Minä olen vain Alati”, kesänkaataja vastaa vältellen. “En ole – tai ei. Puhutaan siitä myöhemmin.”
Alati.Nimi on tuttu, sillä se saa lempeän kylmyyden häilähtämään sisälläni. Tunne on yllättävä. Pakkasen rintakehässä pitäisi kai tehdä kipeää, mutta tämä on toisenlaista, melkein kotoisaa.
Alati kantaa minut pesutuvan kynnyksen yli. Hän laskee minut seinustan puupenkille ja varmistaa, että jaksan istua paikoillani.
“Minä kannan kaivosta vettä. Odota siinä”, hän kehottaa ja vaikuttaa itsekin siltä, ettei oikein tiedä, mitä sanoillaan tekisi.
Minä katselen pesutupaa. Sekin on etäisesti tuttu: hirsiseinien tummat uurteet, suuri valkoinen amme, viileyttä hohkaava kivilattia. Ilma tuoksuu mäntysaippualta ja mehiläisvahakynttilöiltä; kotoisalta ja lämpimältä.
Alati palaa sankoja kantaen. Hän ammentaa kuupalla vettä ja ojentaa sen minulle. Juon ahnaasti, huuhdon alas kurkkuuni kuivuneita varjoja, mutta ääntäni ei edes kokonainen kuupallinen vettä saa palaamaan.
Alati tuntuu aistivan pettymykseni, sillä hän koskettaa kevyesti olkapäätäni ja alkaa sitten täyttää kylpyammetta. Se vaatii monta retkeä kaivolle ja takaisin. En jaksa laskea niitä. Sen sijaan keskityn hengittämään ja kuuntelemaan sydämeni sykettä, tunnustelemaan kivilattian karheutta paljaiden jalkojen alla. Ajattelemaan Alatin nimeä, joka on ainoa sellainen asia, jonka (melkein?) muistan.
“Tuo ajaa minut kohta hulluksi”, Alati murahtaa kaataessaan viimeistä sangollista vettä ammeeseen.
Katson häntä kysyvästi.
“Se tapa, jolla toistelet nimeäni mielessäsi”, hän sanoo. “Ikään kuin se olisi maailman ihmeellisin asia.”
Ehkä se on juuri nyt sitä, minä ajattelen uhmakkaasti. Alati tuhahtaa. Hän koskettaa veden pintaa kädellään, keskittyy. Tunnen kesätaikuuden kuohahduksen, kun se lämmittää ammeen veden sopivaksi kylpyä varten.
Ajattelen kylpemistä ja puren huultani. En –
“Minä autan”, Alati huokaa. “Tietenkin. Mutta älä viitsi ujostella. Olen minä nähnyt alastomia –”
Alati vaikenee. Kurtistan kulmiani ja ymmärrän: muita, muttei minua. Hän ei ole nähnyt minua alasti, joten me emme – emme ole –
“Kaiho”, Alati melkein älähtää. “Älä ajattele sitä. Ei nyt. Ei mielellään ikinä. Tai siis – tai siis ei ainakaan nyt.”
Tällä kertaa se on Alati, joka punastuu, vaikka sitä onkin vaikea huomata hänen ihonsa paahtuneen ruskean läpi. Hän kääntää minulle selkänsä, selvästi antaakseen tilaa riisuutumiselle. Pyöräytän silmiäni Alatin selälle. Pianhan hän näkee minut kuitenkin.
Kiskon hiestä ja kuluneista päivistä tahmean pellavamekon yltäni ja riisun alusvaatteeni. Nyrpistän niille nenääni, mutta työnnän häpeäni syrjään. Mitä pikemmin selviän kylvystä, sitä pikemmin tämä nöyryytys on ohi.
Alati kääntyy. Hän ei katso suoraan minuun, vaan antaa minun kietoa kätensä niskaansa. Sitten hän nostaa minut syliinsä edelleen katsettani vältellen, ja tällä kertaa tunnen, kuinka hänen aiemmin tyyni ja lempeä taikuutensa kuohuu ja myrskyää. Siitä huolimatta hän pitelee minua sylissään yhtä varmasti kuin aiemminkin ja laskee minut ammeeseen varovasti, kiirehtimättä. Vesi on lämmintä ja tuntuu suloiselta uupumuksesta raskasta kehoani vasten.
“Minä pesen hiuksesi”, Alati sanoo. “Suoriudutko sinä muusta?”
Harkitsen ja nyökkään sitten. Hetken tunnen helpotusta siitä, että en muista juuri mitään itsestäni, sillä Alatin epävarmuus värjyy välillämme raskaana ja tiedän, että sen taustalla on selvästi paljon kipua ja kireitä solmuja.
“Et osaa kuvitellakaan”, Alati sanoo. Hän alkaa valella hiuksilleni vettä. Olen hiljaa ja annan hänen työskennellä rauhassa, yritän olla ajattelematta mitään. Ensin se on vaikeaa, mutta kun Alati poimii hyllyltä saippuapalan ja alkaa pestä hiuksiani, pystyn keskittymään sentään johonkin: hänen kosketukseensa, sen lämpöön, sormiin jotka hierovat kevyesti päänahkaani ja avaavat hiusten takkuja. Suljen silmäni, sillä hetken minun on hyvä olla. Alatin kosketus on lempeä ja kiireetön, hänen taikuutensa pelkkää rauhoittavaa hyminää. Minä -
“Sinä hymyilet”, Alati sanoo ja saa minut säpsähtämään. Hänen äänensä on täynnä ihmetystä.
Käännän päätäni ja katson häntä. Hymy varisee huuliltani, kun näen Alatin hämmentyneen ilmeen. Onko hän harmissaan siitä, että nautin hänen kosketuksestaan? Pitäisikö minun –
“Ei!” Alati keskeyttää ja pudistaa kiivaasti päätään. “Älä. Sinun täytyy vain tietää, että… En ole koskaan aiemmin nähnyt sinun hymyilevän.”
Kohotan käteni vedestä ja kosketan huuliani, hapuilen uudelleen hymyäni. Nyt se on varovaisempi, mutta edelleen aito, ja Alatin taikuus suorastaan kehrää vastaukseksi. Tällä kertaa hänen omassa hymyssään ei ole lainkaan kitkeryyttä, kun hän hymyilee takaisin.
Sitten Alati vakavoituu. “Sinä et ole sama Kaiho”, hän sanoo. “Et ehkä juuri nyt Kaiho ensinkään. Sinun talvesi on poissa, ehkä lopullisesti. En saisi –”
Alatin syyllisyys kietoutuu hänen taikuuteensa. Keskeytän hänet pudistamalla päätäni.
Myöhemmin? Se on pyyntö, mutta ehkä myös kiitos. Kuka sitten olenkin, minä luotan Alatiin, enkä halua, että hän rypee syyllisyydessään juuri nyt.
“Sinun hymysi on kaunis”, Alati sanoo hiljaa. “Se sopii sinulle.”
Hän jatkaa hiusteni pesemistä, eikä kumpikaan meistä puhu kadonneesta talvestani, menetetyistä muistoista tai siitä, että en ole pystynyt lausumaan ääneen sanaakaan.
*
K/H: Tää on nyt tiedostossa kohtauksena nimellä
Ævintýrissäkin oli kylpykohtaus, määkin haluan.

Terkkuja vaan,
Okakettu! Nimi voisi toki olla myös esim.
Milloin ihmiset hajoaa Vehkan taipumukseen kirjoittaa nimistä tai
Apua en ole koskaan kirjoittanut näin intiimiä kohtausta what is this sorcery.