Kirjoittaja Aihe: Hetken tunnen, et oisin taas sun kaa | K11 | Anssi & Kuisma | draamainen raapalejatkis | 14/14  (Luettu 2867 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
Tyylilaji: draama, slash, fluff, raapaleita
Ikäraja: max. K11
Yhteenveto: "...ja mä tunnen miten sen jokainen niiskaisu saa mun typerän sydämeni nytkähtämään ihan väärään suuntaan."
Varoitukset: Lemmikkieläimen sairastuminen, sekä kuolema. Käsitellään kuitenkin "vähän sivussa" ja vain päähenkilöiden tunteiden kautta.
A/N: Osallistuu otsikkohaasteeseen Ime kappale tyhjiin (costee - Taas sun kaa)

En osaa päästää irti Kuismasta ja Anssista. Lisää heistä voit lukea täältä.




- - - - - -

Hetken tunnen et oisin taas sun kaa


elokuu 2023

250 sanaa


"Toi koira ei pääse ylös lattialta", kuulen Kuisman itkevän äänen puhelimessa. Se jää nyyhkyttämään mun yrittäessä rekisteröidä sen sanoja. 

"Kumpi?" karkaa mun huulilta ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

"Vallu", Kuisma parahtaa ja mun sydän heittää itsensä ympäri. Valluhan on niistä kahdesta se nuorempi...

"Oikeesti?"

"No vittu ei, mä vaan valehtelen. Mitä helvettiä Anssi? Totta kai oikeesti! Vallu on ihan kun halvaantunu tai jotain" Kuisma huutaa ja mä kadun jokaista sanaani.

"Ootko soittanut jo eläinlääkäriin?" Mä pidätän hengitystäni ja valmistaudun siihen, että saan sanoillani Kuisman taas huutamaan. Miten ihmeessä mun suusta edes pääsi ulos noin typerä kysymys? Tietenkin se on soittanut.

Mutta linja hiljeneekin täysin.

"Soitin sulle ensin", se sanoo lopulta. "Tulin äsken himaan ja löysin Vallun noin. En mä uskalla soittaa, tai, en uskalla mennä yksin, jos... Jos nyt täytyy... Ja mä joskus lupasin sulle, et..."

"Joo, joo. Okei", keskeytän Kuisman haparoivat sanat. Katsahdan seinällä olevaa kelloa. Puren huultani, enkä hetkeen tiedä mitä mun kuuluisi tehdä.

"Mä lähden nyt heti töistä", kuulen itseni sanovan. Huomaan täriseväni, vaikka mulla ei ole edes kylmä. "Ihan maksimissaan kaks tuntia niin oon siellä. Yritä saada varattua aika jollekin lääkärille. Ihan mihin vaan. Makso mitä makso, niin me hoidetaan Vallu kuntoon."

Vastaukseksi Kuisma ei osaa kuin nyyhkyttää ja mä tunnen miten sen jokainen niiskaisu saa mun typerän sydämeni nytkähtämään ihan väärään suuntaan. Miten voin vielä näin monen vuoden jälkeen muuttua heikoksi Kuisman kyynelien edessä?

"Kukke", sanon. Selvitän kurkkuani saadakseni ääneeni jotain varmuutta. "Ei mitään hätää. Oon ihan pian siellä." 


« Viimeksi muokattu: 18.05.2020 01:03:00 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
2.
250 sanaa


Matka Tampereelle tuntuu loputtomalta. Sata kilometriä tunnissa ei riitä ja ajan jatkuvasti ylinopeutta.

Pomolle muistin soittaa vasta 50 kilometrin jälkeen selittääkseni äkillisen katoamiseni. Ja sille kaikki oli okei - enemmän se oli huolissaan meidän koirasta kuin kesken jääneestä työpäivästä.

Meidän koirasta. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. En voi uskoa miten helposti kutsuin Vallua meidän koiraksi. Kuismanhan koira se on ollut viimeiset neljä vuotta.



”Rakas! Moikka”, Miika tervehtii iloisesti, kun ei tiedä, että tajusin vasta Nokian kohdalla soittaa sille, että tulen vasta myöhään illalla kotiin, jos edes silloinkaan.

”Mun täytyy lähteä Tampereelle”, töksäytän, enkö vastaa tervehdykseen. ”Tai siis. Olen lähtenyt jo. Olen Nokian kohdalla. En osaa sanoa koska tulen kotiin.”

Onko Kuismalla joku hätänä?” Miika kysyy huolta äänessään ja en tiedä missä aviomiesten lottoarvonnassa olen voittanut saadessani Miikan. Se osaa osoittaa niin aitoa sympatiaa ja ymmärrystä jopa mun exääni kohtaan.

”Joo”, vastaan, mutta kiirehdin jatkamaan: ”Vallu ei pääse lattialta ylös.”

Jestas”, Miika henkäisee. ”Onko se käynyt jo lääkärissä?”

”Kuisma yrittää koko ajan varata aikaa jonnekin. Se halusi, että me mennään yhdessä.”

Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa.”

”Se on jo vanha koira”, huokaan. Totta kai se on vakavaa tarkoitan, mutta en halua sanoa sitä ääneen.


Kulta, mun täytyy mennä jatkamaan töitä”, Miikan syvä ääni rikkoo hiljaisuuden. ”Lupaathan pitää mut ajantasalla?”

”Tietenkin”, kuiskaan ja tunnen miten kyyneleet kuristaa mun kurkkua.

Rakastan sua niin paljon”, Miika ehtii sanomaan ennen mua.

”Mäkin rakastan sua”, vastaan ja pienen hetken mun sydän tuntuu vähän kevyemmältä.
« Viimeksi muokattu: 12.04.2020 18:17:25 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258

3.
250 sanaa


En ole nähnyt Kuismaa kuukausiin.

Ajatus iskee kiinni muhun lujemmin, kun astun Kuisman taloyhtiön porttikongin hämäryyteen.

En edes muista mistä me viimeksi juteltiin kun nähtiin, tai puhuttiinko me ylipäätään toisillemme mitään? Missä me nähtiin? Miksi?

Nähtiinkö me viimeksi mun ja Miikan häissä?


Vatsa tuntuu pelkältä möykyltä ja mä tunnen itseni ihan idiootiksi, kun tajuan, että mua jännittää.

Jännittää aivan helvetisti nähdä Kuisma pitkästä aikaa. Jännittää nähdä se mies, jonka kanssa olin yhdessä vuosia. 12, jos ollaan tarkkoja. Se mies, jonka mä joskus tunsin paremmin kuin itseni. Mies, joka tuntuu nykyään niin vieraalta, että mua sattuu joka kerta enemmän.

Pysähdyn. Rutistan silmäni kiinni ja puristan nenääni, vaikka haluisin lyödä päätäni seinään.


Eihän tässä tilanteessa ole edes kyse musta ja Kuismasta, eikä todellakaan mun tunteista, vaan Vallusta - meidän vauvasta. Maailman onnellisimmasta koirasta, joka teki meidän perheestä kokonaisen vuosia sitten.


Koputan punaista ovea. Kuulen Vilman haukun ja mun sisällä kylmää kun Vallun kumea ääni ei huuda sen kanssa samaan tahtiin.

Koputan uudelleen, mutta taas ainoa ääni jonka kuulen on Vilman haukku.


Käännän varovasti kahvaa, avaan Kuisman asunnon oven ja mun sydän valahtaa vatsan pohjalle, kun näen Kuisman makaavan käpertyneenä Vallun vierellä heti eteisen lattialla.

”Voi Kukke-rakas”, karkaa mun huulilta kun kohtaan sen kyynelehtivät silmät.

”Voi Vallu”, jatkan ja laskeudun lattialle menneisyyden miesteni viereen. Jotka hetken tuntuu siltä kuin ne ei olisi koskaan lähtenytkään.

Kosketan Kuisman hartiaa. Silitän Vallun kuononpäätä.

En tiedä kumpaa mun pitäisi lohduttaa ensin.

Taistelen kyyneliä vastaan, koska tiedän, että mun tehtäväni on olla meistä neljästä taas se vahvin.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
4.
300 sanaa

Mun käsi on ovenkahvalla. Tuntuu tyhjältä, mutta tiedän, että me tehtiin oikea päätös.

”Kiitos, että sain tulla mukaan”, sanon Kuisman selälle ja kaikki sen olemuksessa saa mut viivyttelemään.

Se istuu lattialla. Rutistaa Vilmaa lujaa itseään vasten ja näyttää siltä, ettei aio koskaan irrottaa. Se näyttää ihan samalta kuin hetki sitten Vallun kanssa. Ja se hetki kun sen täytyi irrottaa... mun sydän murtui sillä hetkellä niin pieniksi palasiksi, etten tiedä voiko siitä enää ikinä tulla ehjää.

”Mä sillon kerran lupasin”, Kuisma kuiskaa. Sen vastauksessa kesti niin kauan, että sen sanat jää roikkumaan meidän välille vähän kuin irrallisina.

Mutta, niinhän se lupasikin. Sillon kerran, kun keksin, että se on mun tehtävä kertoa Kuismalle, että olen menossa uudelleen naimisiin.

Ajoin Tampereelle Kuisman luo - ensimmäistä kertaa ikinä. Itkin ikävääni Kuisman eteisessä - ikävääni koiria kohtaan. (Ikävää Kuismaa kohtaan.) Vein sen lounaaalle ja me päästettiin liian suuriksi kasvaneet möröt vahingossa ulos sisimmistämme.

Se päivä oli katastrofaalinen ja liian monta päivää sen jälkeen yhtä helvettiä. Mutta joo, silloin ennen totaalista katastrofia Kuisma lupasi, tässä samassa eteisessä, mun itkusta rumalle naamalle, että mä pääsen mukaan Vilman ja Vallun viimeisille matkoille.

”Niin lupasit. Kiitos kun pidit lupaukses”, kiitän, kun en oikein osaa sanoa muutakaan.

”Mä pidän aina lupaukseni”, kuulen Kuisman sanovan ja mun huulilta karkaa tahaton naurahdus.

Olen tietenkin kiitollinen tämän lupauksen pitämisestä, mutta se, että Kuisma pitäisi aina lupauksensa on suurinta paskaa mitä olen hetkeen kuullut.

Sen kaikista pyhimmänkin lupauksen se rikkoi ihan noin vain. Kun kaipuu toisen lähelle kasvoi liian suureksi, niin lupauksilla ei ollut sille enää mitään väliä.
”Totta”, sanon. Selvitän kurkkuani. Olen hämmentynyt sisälläni mylvivästä katkeruudesta ja siitä, että Kuisman huulilla vilahtaa pieni hymy. Ihan kuin se näkisi miltä musta tuntuu. Ihan kuin se olisi sanonut sen tahallaan.

”Voitko jäädä vielä hetkeksi?” Kuisma pyytää yllättäen ja ennen kuin huomaankaan, olen jo vastannut kyllä.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2020 02:08:32 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
5.
300 sanaa


”Haluatko, että keitän meille kahvia? Tai haen jotain ruokaa?” kyselen keittiön oviaukolla, kun en oikeen löydä paikkaani Kuisman kodissa. ”Voin hakea ihan mitä tahansa sä haluat. Vaikka vaan sipsiä ja karkkia kaupasta.”

Muistan yhä sun lempparit haluaisin jatkaa, mutta yllättäen osaan pitää suuni kiinni.

Kuisma liikahtaa sohvalla vilttinsä alla.

”Ei mulla ole nälkä”, se sanoo hiljaa. Sen silmät on kosteat kyynelistä. ”Oikeastaan haluaisin vaan, että ottaisit mut kainaloos.”



Kuisma tuntuu niin pieneltä mun kainalossa. Se tuntuu vieraalta. Se tuntuu tutulta. Se sopii siihen täydellisesti, vieläkin.

Se tuoksuu tuskastuttavan paljon juuri siltä kuin muistinkin ja se pyörittää mun nimettömässä olevia sormuksia juuri niin kuin sillä on aina ollut tapana.

Kuulen miten se niiskaisee ja mä kiristän otettani sen ympärillä.

Kuisman kyyneleet saa mut ihan palasiksi. Menen aina niin typerän heikoksi niiden edessä. Haluaisin vaan lohduttaa ja silittää ja auttaa ja tekisin mitä vain, että sillä olisi parempi olla.

Koska niin mä olen aina tehnyt.

Kuisma on ollut aina niin räiskyvä. Tunteillaan elävä. Se on aina mennyt ensin ja miettinyt vasta jälkeen päin. Liian usein se on saanut siipeensä ja mä olin aina ottamassa sen vastaan.

Joten totta kai mä olen tässä taas.

Myötäelän sen kipua. Hajoan sen mukana. Vaikka kotona mua odottaa mies, jonka kanssa mun ei tarvitse olla aina se vahvempi.


”Miten sä ja Janne?” mä kysyn kun mun kädet Kuisman ympärillä alkaa tuntua liian kotoisalta. Tunteet liian tutuilta. Vaihdan vähän asentoani ja Kuisman käsi putoaa mun reideltä. ”Ootteko te yhä niin onnellisia ja rakastuneita kuin olitte meidän häissä?”

Kuisma hymähtää.

”Toki”, se vastaa, mutta ei kuulosta uskottavalta.

Kuisma nousee sohvalta.

”Haluatko viiniä?” Se katsahtaa mua keittiönsä oviaukolta. Pudistelen sille ensin päätäni, mutta joku sen ilmeessä saa mut kohauttamaan lopulta harteitani.

”Yks lasi vaan. Mun pitää ajaa vielä kotiin.”

”Tai yks pullo ja jää yöksi. En haluais olla yksin.”
« Viimeksi muokattu: 18.04.2020 22:39:23 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258

6.
200 sanaa


Viini saa pään tuntumaan kevyeltä ja Kuisman näyttämään paremmalta kuin ikinä.

Viinillä oli myös tasan kaksi suuntaa johon se olisi Kuisman voinut viedä ja se onneksi valitsi sen paremman. Se sai Kuisman hehkumaan.

Me ollaan naurettu ”muistatko sä, kun”- muistoille jo yhden pullollisen verran ja tuntuu niin hyvältä nähdä, kuulla, Kuisman nauravan.

Hymy sopii sen kasvoille paremmin kuin kenellekkään muulle.

Sen hymy on liian usein hillitty - vähän kuin harkittu, joten ne hetket kun se hymyilee niin, että sen hampaat näkyy ja naurun pyrskähdyksiä karkaa sen huulilta, eikä se edes estele... Nää hetket tuntuu ihan uskomattoman upealta.

Ja varsinkin tällasen päivän jälkeen.


Kuisma avaa toisen pullon.

Se kaataa mun lasin taas täyteen kysymättä lupaa. Mutta en osaa olla sille siitä vihainen (vaikka mun oli tarkoitus juoda vain lasillinen ja vaikka mun oli oikeesti tarkoitus lähteä kotiin), koska sillä hetkellä, kun se ensimmäisen kerran naurahti tänä iltana ääneen, mä menetin itseni hallinnan.


”Hitto sua”, mä nauran kun Kuisma tarjoaa viinilasia takaisin mun käteen. ”Onko sulla jotain erityisen väkevää viiniä, vai miks musta tuntuu, että oon jo ihan päissäni?”

Kuisma vaan hymyilee mulle vastaukseksi ja siinä hymyssä on niin paljon tuttua, sitä poikamaista virnistystä, johon mä rakastuin niin monta vuotta sitten.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
7.
350 sanaa

Huono omatunto räjähtää naurettaviin mittasuhteisiin, kun pääsen pihalle. Lupasin pitää Miikan ajantasalla, mutta en ole lähettänyt sille viestiäkään sen Nokian puhelun jälkeen.

Ihan kuin joku Kuismassa olisi ollut niin hypnoottista, että se on koko päivänä ollut ainoa, jota olen osannut ajatella.

Ensin se tarvitsi mua ja nyt... hitto. Siinä on ollut vaan niin paljon sellasta kutkuttavan tuttua - sellasta, jota kutsuin joskus omaksi, että...

Mitä mä oikein ajattelen?

Nostan sormeni hiusteni joukkoon. Yritän rutistaa Kuisman pois mielestäni, enkä halua edes ajatella, miten se on saanut luikerreltua itsensä sinne noin.


"Anssi, vihdoin. Moi", Miika hengähtää puhelimeen. Sen äänestä paistaa huoli läpi. "Miten kävi?"

"Huonosti", vastaan ja tunnen miten tunteet yrittää nousta pintaan. Kyyneleet rutistaa kipeesti keuhkoissa kun jatkan puhumista: "Selkäytimen äkillinen verenkiertohäiriö. Parantumisesta ei ollut mitään takeita, joten päätettiin päästää hänet pois kivuista. Ja siis anteeks, että soitan vasta nyt. Mun piti--"

"Rakas. Älä ole hölmö. Ei sun tarvitse pyydellä mitään anteeksi. Siellä on tapahtunut kaikenlaista", Miika sanoo keskeyttäen mun pahoittelut. "Miten sä voit?"

"Mä voin ihan hyvin", henkäisen. "Surullinen olo. Vilma-parka on ihan ihmeissään, kun kaveri on kateissa. Ja Kuisma, no... se on ihan rikki.."

"Voi teitä", Miika kuiskaa. "Pitäisiköhän sun jäädä sinne Kuisman seuraksi?"

Naurahdan.

"Ihanaa, että sanoit noin, koska oon ihan päissäni."

Miikan syvä nauru valtaa puhelimen. Sen nauru saa mun sisuskalut vaihtamaan paikkaa. Vieläkin. Me ollaan oltu yhdessä jo kolme vuotta, mutta silti, vieläkin.

"Hitto sua, Anttila. Mä kuuntelinkin, että kuulostat oudolta. Ajattelin sen johtuvan vaan itkemisestä, mutta näin onkin parempi."

"Anteeks", pahoittelen ja hetken mulla on taas paha mieli kaikesta. "Mun oli tarkoitus juoda vaan yks lasillinen."

"Hei, olet taas vähän hölmönen. Oon ylpeä susta, että pystyt olemaan siellä Kuisman tukena. On vaan hienoa, että pystytte olemaan toistenne tukena. Jää vaan huoletta sinne nukkumaan humalasi pois. Mä olen jo iso poika, mä pärjään kyllä. Kuisma tarvitsee sua nyt enemmän.


Hymyilyttää, kun palaan takaisin sisälle, mutta päästessäni olohuoneeseen en enää muista mikä.

”Kukke”, henkäisen, kun huomaan sen itkeneen.
”Tuntuu niin vitun pahalta, että Vilmalla ei ole enää kaveria”, se parkuu ääneen ja mä unohdan Miikan hetkessä.
« Viimeksi muokattu: 03.08.2020 16:25:31 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
8
250 sanaa

Me maataan Kuisman sängyllä. Kuisma halusi jättää valot päälle. ”Vielä hetkeksi, kiltti” se pyysi ja rutisti silmänsä lujaa kiinni.


En ole ollut näin lähellä Kuismaa yli neljään vuoteen.

Se on vanhentunut. Miehistynyt. Sille on tapahtunut jotain. Sen kasvonpiirteistä on kadonnut se poikamaisuus ja tilalle on tullut aikuinen mies. Se näyttää vieraalta, mutta silti ihan omalta.

”Kiitos, kun jäit. Helvetin hirvee päivä, mut sun läsnäolo on tehny siitä helpompaa”, Kuisma kuiskaa. Se pitää silmiään yhä kiinni. ”En vaan tajua miks oot mulle näin mukava. Kaiken sen jälkeen mitä tein sulle... Miten oon kohdellu sua... Jo sillon kun me oltiin yhdessä... Oon ollu ihan kamala.”

Sen hengitys värähtää mun kasvoilla.

”Miksi sä olet siinä?”

Kuisma avaa silmänsä. Sen tummat silmät tutkii mun kasvoja, mun ilmettä ja kaikki siinä tilanteessa saa mut vaan naurahtamaan hermostuneena.

”Oon pahoillani”, Kuisma jatkaa. Sen ääni murtuu. ”Kaikesta.”

En osaa vastata.

Mitä mun edes pitäisi sanoa? Vähätellä, ettei se ole ollut ihan paska vai vakuuttaa, miten mennyt on mennyttä? Kohauttaa hartioita ja sanoa, ettei sen tarvitse enää pyydellä anteeksi?

Meillä oli hyviä aikoja. Oikeastaan meidän koko parisuhde oli pelkkää hyvä, mutta se, miten se loppui. Se, miten Kuisma petti mua kuukausia ja särki sen kaiken hyvän niin rikkinäiseksi, että halusin unohtaa kaiken.

Mutta tietenkin mä välitän siitä. Aina mä olen välittänyt. Se on Kuisma. En osaa muutakaan.

”Oon yrittänyt vihata sua—”, aloitan, mutta sanat loppuu kesken, kun Kuisman sormet koskettaa mun rintakehää.

Sen huulet koskettaa mun huulia ja mä unohdan, miksi me ollaan edes erottu.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2020 02:28:33 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
9.
150 sanaa


Kuisma painaa mut alleen.

Sen kehon paino mun päällä saa mut haukkomaan henkeä. Ei siksi, että se olisi painava, vaan koska se tuntuu samaan aikaan niin helvetin hyvältä ja ihan vitun väärältä.

Mun mieli huutaa huutaa sen nimeä. Sydän hakkaa rintalastaa vasten liian lujaa. Ja kun tunnen, miten sen kädet koskettaa paljasta ihoa paidan alta, mä en voi estää itseäni tärisemästä.

Tärisen jännityksestä, himosta. Niistä kipeistä tunteista, jotka olen yrittänyt unohtaa.

”Meidän ei pitäisi”, sanon suudelmien välissä, mutta en yritä vakuuttaa edes itseäni.

”Tiedän”, Kuisma hengähtää ja se lopettaa.

Me jäädään hengittämään samaa ilmaa. Molemmat yrittää tasata hengitystään ja mun sormenpäissä vaan polttaa, kun yritän estää itseäni koskemasta.

”Mut mä haluan sua aivan helvetisti”, Kuisma kuiskaa.

Painan silmäni kiinni. Keksin miljoona ja kahdeksan syytä miksi me ei voida, mutta silti nostan käteni Kuisman niskalle, vedän sen huulet takaisin huulilleni ja vaan toivon, että huomenna tää kaikki ei kaduttais mua liikaa.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
10.
350 sanaa

Havahdun hereille, kun Kuisman uninen ääni komentaa haukkuvaa koiraa.

"Vilma, älä huuda", se toistaa pimeydessä. Yllättäen Vilma tottelee ja taloon laskeutuu takaisin hiljaisuus.


Kuisma on parisängyn toisella laidalla. Etäisyys tuntuu kilometreiltä, kun vielä hetki sitten se oli mun alla, päällä, kaikkialla.

Lakanat kahisee Kuisman etsiessä hyvää asentoa. Tule vaan tänne, haluaisin sanoa, mutta en pysty sanomaan sitä ääneen.

Mutta Kuisma lukee mun ajatuksia.

Se hivuttautuu varovasti mun peittoni alle. Painautuu hellästi vasten mun kylkeä, nostaa viileät sormensa mun rintakehälle ja kun se tuntee, miten mun keho värähtää kosketuksesta, se painautuu mua vasten lujemmin.

"Tää oli joskus mun lempipaikkani", se kuiskaa mun rintakehään ja sen suusta pääsee kevyt huokaus mun kietoessa käteni sen ympärille. "Menee kyllä heittämällä top kolmoseen nytkin."

Naurahdan. Painan suudelmia sen tummiin hiuksiin ja mun sisällä on räjähtää kaikki. Sydänkin hakkaa kipeän lujaa mun rinnassa, ja jos musta ei tuntuisi tällä hetkellä näin hyvältä, niin sen kiivas tahti voisi jopa hävettää.


Sänky liikahtaa Vilman hypähtäessä meidän jalkopäähän ja koiran paino mun jaloilla tuntuu niin kotoisalta, että hymyilen pimeydelle.

"Vilma. Kiltti, älä", Kuisma pyytää, kun Vilma aloittaa puhisemaan. Vilma lopettaa, mutta vain hetkeksi. Muristen se hyppää pois sängystä, juoksee rappuset alakertaan ja haukkuu.

"Helvetti", Kuisma huokasee. Sen turhautuminen tuntuu sen liikkeissä. "En halua nousta tästä."

Mutta silti se kömpii pois mun kainalosta.

Näen pimeässä vain sen alastoman vartalon ääriviivat, kun se etsii lattialta vaatteita päälleen. Se on ottanut lisää tatuointeja. Sen lihakset on kasvaneet. Ja mua hymyilyttää, kun erotan, että se vetää jalkaansa mun housuja.

"Meen kattomaan, mikä Vilmaa vaivaa", se kuiskaa. "Mennään varmaan käymään pihalla."

"Voin tulla mukaan", ehdotan. En haluaisi päästää sitä lähtemään.

"Jää sä vaan nukkumaan", se kehottaa. Epäröi hetken, mutta nojautuu vielä suutelemaan mua ja sen uninen suu maistuu vieläkin ihan samalta.



Tunnen kosketuksen käsivarrellani.

"Olittepa nopeita", naurahdan, kun tuntuu, etten ole nukkunut hetkeäkään ilman Kuismaa. Silmäluomet tuntuu painavilta mun yrittäessä avata silmiäni ja yllätyn, kun makuuhuoneessa onkin jo valoisaa.

"Oho", hämmästelen ääneen itselleni. "Mä taisinkin nukahtaa."

Käännyn selälleni, käsi tipahtaa mun käsivarrelta ja mä olen tipahtaa lattialle, kun sängyn vierellä ei olekaan Kuisma.

"Huomenta", Janne sanoo hymyillen ja mä en osaa kuin tuijottaa.
« Viimeksi muokattu: 03.08.2020 16:30:18 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
11.
350 sanaa


”Mitä sä teet täällä?” kysyn Jannelta. Sanat on vaan epämääräisiä, toisiinsa takertuvaa sotkua ja kämmenselistä kaulaan asti tatuoitu mies nauraa ääneen mun kysymykselle.

Tietääkö se, mitä me ollaan Kuisman kanssa tehty?

Selvitän kurkkuni ja en anna Jannelle aikaa vastata, vaan yritän uudelleen: ”Miks oot täällä? Tai siis... Millon sä olet tullut? Tai, niinku huomenta, moi, kiva nähdä.”

Yritän kaikkeni ollakseni sulava, mutta keho on lyönyt itsensä niin äärimmäisiin paniikkiasetuksiin, ettei hengitys tunnu edes oikealta.

”No moro moro vaan. Tulin joku tunti sitten”, Janne vastaa hymyillen ja istuu sängylle mun viereen. ”Eikö Kuisma kertonut, että olen tulossa?”

”Kertoi toki”, valehtelen vetäen peittoa paremmin päälleni.

”Okei. Näytät vaan niin herttaisen hämmentyneeltä.”

Hämmentyneeltä? Janne ei tajua mitään.

Se ei tiedä, että olen alastomana tämän peiton alla. Se ei tiedä, että olen viimeyönä suudellut sen miestä. Eikä se todellakaan tiedä, että olen rakastellut Kuisman kanssa.

”Tulin tosiaan joskus viiden jälkeen. Etkö herännyt Vilman haukkumiseen?” Janne kysyy. ”Oon ollut melkein pari viikkoa Saksassa, kun motter oli tosi huonossa kunnossa. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen jo alkuviikosta ja mun oli tarkoitus jäädä sinne hautajaisiin saakka, mut sitten Kuisma soitti Vallusta, joten päätin tulla heti ekalla vapaalla lennolla kotiin.”

Se puhuu mulle yhä kuin ystävälle. Sille ystävälle, joita me ollaan oltu toisillemme jo vuosia.

Janne oli se, joka oli eniten mun ja Kuisman tukena, kun meillä oli vaikeaa. Se oli mun bestman mun ja Miikan häissä. Me soitellaan toisillemme lähes viikottain, mutta silti mä en tiennyt, että sen isoäiti on ollut huonossa kunnossa.

”Oon pahoillani”, sanon, enkä tiedä itsekään pahoittelenko sen mummun kuolemaa vai viime öistä.

Janne heilauttaa kättään.

”Kiitos, mut olihan motter ny melkeen satavuotias niin ei tää mikään yllätys ollut. Ikävää tietenkin, mut varmasti parempi näin.”

Näen miten Jannen hymyilevää suu jatkaa liikkumistaan, mutta sen sanat lipuu vaan ohi mun ymmärryksen.

40 elinvuoteni aikana olen tuntenut oloni vaikka ja miksi, mutta koskaan, kertaakaan, ikinä, en ole tuntenut itteäni näin helvetin tyhmäksi.

Suututtaa, miten Jannekin vaan istuu tuossa. Nauraa. Hymyilee. On mulle ihan yhtä ystävällinen kuin aina.

Miten helvetin tyhmäksi se tulee itsensä tuntemaan, kun saa joskus tietää, että panin viime yönä sen miestä.
« Viimeksi muokattu: 28.04.2020 19:41:03 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
12.
350 sanaa

Hiivin bokserit jalassa alakertaan.

Menen keittiöön ja kadun heti, etten askeltanut voimalla rappusia alas osuessani keskelle Kuisman ja Jannen kaulailua. Ei ne edes lopeta, vaikka olen samassa huoneessa.

Olenhan mä ennenkin nähnyt miten lujaa ne rakastaa toisiaan, mutta se ei ole koskaan ennen tuntunut näin pahalta. Ei edes silloin, kun mulle selvisi, että niillä oli jotain. Silloin tunsin oloni petetyksi. Pitkään. Olihan Janne meidän ystävä. Mutta silti. Nyt sattuu paljon enemmän.

”Ai niin, mulla on sun housut!” Kuisma huudahtaa heti tajutessaan mut. Sen nauru täyttää hetkeksi koko keittiön.

”No niin on. Sen takia mä olen näin alipukeutunut”, sanon. Pakotan itseni naurahtamaan.

Kuisma avaa housujen narut, samalla tavalla kuin se teki viime yönä ja kun se ojentaa mulle housuja, niin mä varon koskettamasta sen kättä.

Puen housuni jalkaan. Mua inhottaa, mutta mun sisällä värisytttää ihan samaan aikaan, kun ne on vielä Kuisman vartalosta lämpimät.

”Nyt mä olen se alipukeutunut. Käyn hakemassa omat housuni makkarista”, Kuisma sanoo.

Se koskettaa mun käsivartta kävellessään ohi ja mä otan kolme askelta vasempaan.

”Haluatko sä jotain aamupalaa?” Janne kysyy multa, vaikka sen katse seuraa keittiöstä pois kävelevää Kuismaa.

”Jos löytyy jotain maitorahkaa tai proteiinipatukkaa, niin voin sellasen ottaa ennen kuin lähden ajamaan kotiin.”

”Hei”, Jannen ääni maanittelee heti. ”Ei olla nähty teidän häiden jälkeen. Älä lähde vielä. Olis kiva jutella edes hetki. Voisit kertoo esim teidän häämatkasta. Se yks kuva sun facessa oli niin eeppinen, että mun täytyy saada kuulla kaikki siitä tilanteesta.”

”No hitto kun meillä oli jo Miikan kanssa eiliselle suunnitelmia, mut.. no. Kuisma ja Vallu oli tärkeämpiä”, naurahdan. Levittelen käsiäni pahoitellakseni. Pahoittelen valhettani. ”Pakko mennä kotiin. Mua kaivataan siellä.”
enkä halua olla täällä enää hetkeäkään

”Ymmärrän”, Janne huokaisee. Se mutrustaa huuliaan harmistuneena ennen kuin kääntyy pettyneenä jääkaapille ja ojentaa mulle pyytämäni maitorahkan.


Kuisman palatessa, taas täysissä vaatteissa, takaisin keittiöön, kietoo Janne kätensä heti sen vyötärölle, kuin se olisi ollut poissa päiviä.

Ja jos viini sai Kuisman eilen hehkumaan, niin Jannen kosketus saa sen suorastaan säkenöimään.

Kuisma suutelee ohimennen Jannen kaulaa ja se Kuismakupla, jossa olen elänyt viimeiset 20 tuntia. Se, jossa Kuisma oli mulle hetken kaikki ja koko maailma, puhkeaa kipeästi.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
13.
350 sanaa


Kuisma ja Janne seuraa mua eteiseen. Ne kietoutuu kiinni toisiinsa heti seisahtuessaan ja Kuisma katsoo mua, vaikka sen sormet silittää Jannen kylkeä. Kuulen Jannen puhuvan, mutta Kuisman katse on vienyt multa ymmärryksen. Miksi se katsoo mua noin? Miksei se koskaan kietoutunut muhun kiinni noin?

Laskeudun kykkyyn solmimaan kenkieni nauhoja kiinni paremmin. Oikeasti pakenen Kuisman katsetta.

En ymmärrä, miksi Kuisma halusi mun iholle, jos se rakastaa toista noin paljon? Oliko sille kaksi viikkoa ilman kosketusta, ilman Jannea, niin liikaa, että sen täytyi heittäytyä entisen miehensä syliin?

Tunnen itseni idiootiksi. Olin helposti vietävissä. Vai veinkö minä?

Syytän viiniä. Syytän Kuismaa - se juotti mut humalaan. Se kutsui mut tänne. Se kyynelehti, vähän kosketti ja hymyili. Pyysi anteeksi ja mä tein Miikalle sen, minkä takia olen vihannut Kuismaa eniten.

Tein sen niin helposti.

Ja minkä takia? Hetken huuman ja hulluuden? Koska luulin, että se muuttaisi maailmankaikkeudessa jotain?

Kaikki se tuntuu nyt vain kipeältä, koska Kuisma roikkuu Jannessa kiinni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.


Kuulen, miten Janne keksii suunnitelmia, mutta en vastaa. Se kutsuu itsensä ja Kuisman meille saunomaan. Se nauraa ja hymyilee ja halaa mua pitkään kun vihdoin uskallan nousta lattian rajalta.

”Kiitos, kun olit Kuismasen tukena”, se kuiskaa. Hymyilen, nyökyttelen ja sormet sekoaa toisiinsa, kun avaan ulko-ovea.

”No, moikka sitten”, sanon, enkä pysty sulkemaan ovea. En tahtoisi olla ainoa, joka tuntee itsensä näin typeräksi. Nussittiin Kuisman kanssa haluan huutaa, mutta Kuisma avaa ensin suunsa:
”Tuun saattamaan sut autolle.”


Me kävellään hiljasuudessa mun autolle parin korttelin päähän.

”Ei sun ole todellakaan pakko kutsua meitä teille kylään”, Kuisma aloittaa, kun punainen mersu piirtyy näkökenttään.

”Tiedän.”

Avaan kuskin oven. Jään roikkumaan siihen. Viivyttelen. Taas. En saisi viivytellä - mihin kaikkeen se eilenkin johti.

”Sori, kun Jannik tolleen sopi kaiken yksinään”, Kuisma naurahtaa. ”Se on niin.. tollanen. Tiedätkö, kun se keksii jotain, niin sen on vaikea enää päästää sitä mielestään.”

”Tiedän, senkin”, hymähdän ja Kuisma uskaltaa nostaa katseensa muhun. Se puree huulensa sisäpintaa. Hymyilee, mutta hetkessä se hymy on taas poissa.

"Muistatko sä, kun meidän eron jälkeen me ei pidetty mitään yhteyttä, eikä me nähty koskaan?" se kysyy.

"Muistan."

Kuisma laskee katseensa maahan.

"Voidaanko tehdä taas niin?”
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
14.
hups


”Oon oikeesti joutunut tekemään itseni kanssa niin paljon töitä, että pääsisin meistä yli ja tällä hetkellä se kolmen vuoden mittanen eroprosessi tuntuu vaan kasalta paskaa.” 

Kuisma katsoo mua silmiin, mutta vain pienen hetken. Se taittaa päänsä taaksepäin. Sen aataminomena liikahtaa, kun se nielasee ja se pitää silmiään tiukasti kiinni jatkaessaan puhumista:”Mun oli niin paljon helpompi olla, kun mä tiesin, että sä vihaat mua. Sillon pystyin jotenkin käsittämään sen, etten saa sua ikinä takaisin. Mut tää tällanen helvetin harmaa alue, jossa sä kosketat ja välität, oot kiinnostunut mitä mulle kuuluu ja oot just mennyt naimisiin jonkun muun kanssa... Mä en tiedä mitä mun pitäisi ajatella, koska osa musta huutaa rakkautta sua kohtaan ja toinen osa haluaa tappaa ittensä. Ei nyt kirjaimellisesti, mut vittu Anssi. Oikeesti. Inhoon tätä. Inhoon sitä, että meidän pitää leikkiä ystäviä.”

Kuisman sanat tuntuu pistävänä kipuna pitkin kehoa, enkä mä ole ainoa jota sattuu - Kuisman katse harhailee asfaltilla, se mutristelee huuliaan, puristaa käsivarttaan. Ja mä tunnen nuo maneerit. Se yrittää pitää itseään kasassa - yrittää olla vahvempi kuin kyyneleensä.

"Vittu mä en jaksais itkeä", Kuisma parahtaa, eikä pysty enää estämään tunteitaan. Se itkee, nyyhkyttää ääneen ja  mä tunnen pakottavaa tarvetta lohduttaa. Haluaisin ottaa sen syliini ja silittää taas sen tuskan pois.

”Mä rakastan Jannikia ja mä haluaisin rakastaa vaan sitä... mut musta tuntuu, että mä tulen ikuisesti rakastamaan sua aina vähän enemmän ja sen takia mä haluan, että me palataan takaisin siihen vanhaan hyvään järjestelyyn. Te voitte Jannikin kanssa olla ystäviä, ihan vitun sama, mut mä en halua nähdä sua enää.”

Kuisman ääni ei pysy kasassa. Sana sanalta se vain murtuu enemmän, enkä mä pysty enää vaan seisomaan tässä. Kiedon käsivarteni Kuisman ympärille. Se taistelee hetken vastaan, mutta rauhoittuu. Painaa kasvonsa vasten mun hartiaani ja mä painan suudelmia sen hiuksiin.

Kuisman hengitys on terävää ja sen ääni ei kuulosta enää itseltään, kun se puhuu taas:
”Mä tiedän, että kutsuin sut, mutta kun Vallu... Vittu, kun en tajunnut, et tää on tällasta paskaa. En tullu edes ajatelleeks, et sinä, Vallu ja viini olisitte mulle ihan liikaa. En olis saanu pyytää sua jäämään yöksi. En olis saanu suudella sua. Kertaakaan. Mut vittu kun kännikuisma on niin helvetin typerä.”

Olen hiljaa. Yritän sisäistää kaiken mitä se sanoo. Se sanoo niin paljon. Yrittää selittää itseään, eikä se ole ollenkaan sen Kuisman tapaista, jonka mä tunnen.

”Voitko painua jo helvettiin” Kuisman kipeä ääni puuskahtaa mun hartiaan ja se lause kuulostaa jo vähän tutummalta.

Kuisma painautuu hetkeksi mua vasten lujemmin. Tönii mut irti itsestään. Sulkee surulliset kasvot käsiinsä ja saa mut toivomaan, etten koskaan olisi tullut. 

”Kukke”, kuiskaan sen nimen. Se nostaa katseensa muhun ja mä olen niin pahoillani. ”Anna anteeks, jos mä olisin tienny—"
"Joo. Joo. Ihan vitun sama”, se keskeyttää. ”Voisitko oikeesti jo lähteä?”



Pysytän auton bussipysäkille. Tuntuu, etten saa happea. Puristan rattia. Painan kasvoni sitä vasten. Tekee mieli huutaa, mutta mun sisältä pääsee ulos vain kyyneleitä. 

Kuisman soitosta on kulunut tuskin edes 24 tuntia ja mä olen totaalisen paskana. En muista koska olisin viimeksi tuntenut oloni näin hajonneeksi. En varmaan koskaan.

Ei olisi ikinä pitänyt mennä. Ei olisi koskaan pitänyt ylittää Kuisman kanssa sitä häilyvää rajaa ja yrittää olla sen ystävä. Olisi pitänyt vain antaa olla ja unohtaa, niin kuin mun oli tarkoitus.

Naurahdan kyynelteni välistä.

Naurattaa, miten paskalta musta tuntui vielä Kuisman luona, kun luulin, etten merkitse sille mitään, mutta miten paljon paskemmalta musta tuntuu nyt, kun tiedän, että merkitsen sille ihan liikaa.

Naurattaa, miten Kuisma käski mun lähteä, mutta jäi itse roikkumaan auton oven väliin. Ei antanut mun sulkea ovea. Naurattaa, miten se laittoi mut vannomaan, etten kerro Miikalle mitä viime yönä tapahtui. Vannomaan, etten kerro Jannelle. Itkettää, koska mä lupasin.

Nauran ja itken. Vuorotellen ja samaan aikaan. En saa itseäni kerättyä ja mua naurattaa vaan enemmän, kun tajuan, että vain Kuisma voi saada mut näin helvetin sekaisin.
Love you, bastard.