Kirjoittaja Aihe: Haikea hiljaisuus, S, Molly (Kuhinaa Kotikolossa -ficin spin-off)  (Luettu 1570 kertaa)

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 540
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Nimi: Haikea hiljaisuus
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Lempeä draama
Ikäsuositus: Sallittu
Paritukset: Molly/Arthur
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.  :)
Yhteenveto: Kotikolo tuntuu hiljaiselta lasten lähdettyä.
Haasteet: Osallistuu jo kauan sitten kuopattuun Weasleyn perhepotretti –haasteeseen aiheenaan Molly (parempi myöhään kuin ei milloinkaan? ;) ) sekä FFF1000-haasteeseen, sanalla 312. Haikeus
Lukijalle: Tämä on oikeastaan spin-off, joka sijoittuu Kuhinaa Kotikolossa -ficin (K-15) jälkeiseen aikaan. Alkuperäinen tarkoitus oli julkaista se kyllä vasta itse ficin jälkeen. ;D
Voisin omistaa tämän ficin jotakin parituksetonta slice of lifea ja kotoisaa perhetunnelmaa toivoneille Thelinalle ja Tirsulle. :)
Tunnelmaksi voi soittaa inspiraationlähteenä toiminutta ABBA:n "Slipping Through My Fingers"- kappaletta, jota kuuntelin tätä ficciä aloitellessani vuonna 2009.



Haikea hiljaisuus


Molly lakaisi kuivia lehtiä rappuselta kiireettömin luudanvedoin. Kestäisi vielä tunteja, ennen kuin Arthur palaisi kotiin. Kanat ruokailivat lämpimässä kopissaan, ainoakaan ei enää kaivannut kuopsuttamaan aamuisin jo routaisena kahahtelevaa nurmea.

Talo tuntui niin hiljaiselta. Ullakon katonrajassa rämistelevä paha henkikin tuntui vaienneen, sekin vaikutti vuosi vuodelta raihnaisemmalta siinä missä talo itsekin. Molly sulki viileäksi käyneen viiman oven taakse ja jäi katselemaan ikkunasta, vaikka olisi pitänyt lajitella pyykit. Mitäpä niillä oli kiirettä, hän tuumi. Ei ollut enää vauhdikkaita lapsosia, joita peittää kuivin ja puhtain vaattein, kuten aikoinaan. Äidin mielessä vilahti kuin näkynä ovea parkuen lähestyvä Ron, jonka jompikumpi kaksosista työnsi kasvoilleen kuralammikkoon alle kymmenen minuutin siitä, kun hän oli viimeksi pukenut pojan uudelleen. Hän pudisti kiharoitaan, joiden punaisuuden sekaan kiertyivät salaa jo ensimmäiset harmaat suortuvat. Hänen pienokaisensa olivat jo rotevia, pitkiä nuorukaisia koko sakki.

Portaat narahtelivat vaimeasti hänen omien askeltensa alla. Hän väisti tottuneesti askelman, jonka alle Charlie tapasi jättää jotakin, jonka kestävyydestä kulloinkin halusi ottaa selvän. Kääntäessään selkänsä portaikolle Molly saattoi yhä kuulla juoksuaskelten tuottaman töminän ja ryskeen kuin kaikuna menneestä. Jouluna sitten, hän muistutti itseään laskiessaan pyykkikorin vuoteelleen ja tarttuessaan sauvaan. Kun koko meluava katras on koolla, kaipaat vielä tätä rauhaa. Kuitenkin sitä oli vaikea uskoa nyt, kun taikasauvan liikehtiessä hiljaa puserot ja mekot laskostuivat siististi pinoihinsa, leijuen kukin omalle hyllylleen. Lakanat taittuivat kahtia kertaalleen ja sitten uudestaan, kunnes ne olivat mallikelpoisessa rivissä ja kaapinovet kääntyivät peittämään ne katseilta.

Aikoinaan ne eivät tuntuneet kestävän katseita, muisti Molly käydessään istumaan muhkuraiseksi käyneelle vuoteelle, hädin tuskin hänen omaansakaan saati vieraiden. Samaisella pedillä hän oli imettänyt ensimmäistä vauvaansa, Arthurin katsellessa onnellisena vierellään niin monena yönä, kunnes hän oli lopulta vaatinut edes tätä nukkumaan. Billin happaman maidontuoksuisen röyhtäyksen tuoksu tuntui leijailevan syvältä hänen muistoistaan. Molly pyyhkäisi silmäkulmaansa noustessaan jaloilleen. Kuinka pitkä ja ryhdikäs mies hänen vauvastaan olikaan kasvanut, mutta silmissä hehkui yhä sama vakaa ja lempeä ilme, kun äiti katsoi aikuista poikaansa korkealle ylöspäin tämän käytyä kotona lomallaan. Kunpa hän vain olisi saanut leikata sen mokoman tukan ennen Billin töihin paluuta!

Hän sivuutti ylempien kerrosten makuuhuoneet. Ne oli siivottu vasta viime viikolla, ja kaksosten jälkeensä jättämät sottaavat sulkakynät tai lennokeiksi taittelemat pergamenttipalat vain muistuttivat häntä siitä, miten poikia oli saanut hoputtaa ennen junalle lähtöä. Ronin huoneeseen kurkistaessaan julisteesta toiseen singahtelevat huispaajat saivat hänet joka kerta migreenin partaalle. Percy taas piti soppensa niin huolellisessa järjestyksessä, ettei äidin ollut tarvinnut enää vuosiin siivota hänen jälkiään.

Laskeutuessaan alakertaan Molly saattoi nähdä silmissään, kuinka Charlie liukui porraskaidetta huimaa vauhtia suoraan kasvoilleen lankkulattiaan ja menetti molemmat etuhampaansa ensimmäistä kertaa. Merlinin kiitos, että parantaja sai ne entistettua, hänen senaikainen loitsutaitonsa oli riittänyt lähinnä pitämään ne paikallaan Pyhään Mungoon saakka. Vaikka ne olivat edelleen hieman vinksallaan (ehkä kolmannen tai viidennen kolhun jäljiltä, kuka niitä jaksoi edes laskea), ne sentään istuivat edelleen tiukasti pojan suussa, mistä epätoivoinen äiti saattoi tuntea vain kiitollisuutta.

Molly hymyili mielessään kuunnellessaan tiskautuvien aamiaisastioiden kilahtelua altaassa. Sulkiessaan silmänsä keittiöön astuessaan hän miltei pystyi palauttamaan mieleensä kuvan siitä, kuinka viisivuotias Percy – jo niin iso poika mielestään - halusi yllättää hänet astianpesutaidoillaan. Lapsi oli ollut niin suloinen varvistaessaan huteralla kolmijalkaisella jakkaralla ulottuakseen pesusoikkoon. Ja aina yhtä nopearefleksinen Bill oli ehtinyt napata Georgen alta juuri ajoissa, niin että yhden lapsen toimittaminen parantajalle riitti sillä kertaa.

Hempeästi päätään pudistaen Molly heilautti sauvaansa kaataakseen suuren kupillisen teetä, joka saisi viedä hänen ajatuksensa toisaalle menneistä. Hetken hän vain seurasi höyryn väreilyä mukinsa yllä. Höyry oli noussut myös lämpöisestä kaakaomukista, jolla äiti oli lohdutellut Kotikoloon jäänyttä ainokaistaan heidän saateltuaan veljet junalle. Se vuosi oli ollut erilainen kuin mikään aiempi. Kun keittiön ikkunaa oli reunustanut eri sävyisten punaisten pörröpäiden rivistö Arthurin saattaessa Billin ensi kertaa pois kotoa, hän oli tallettanut sydämeensä pojan viimeisen vilkutuksen ja painanut kasvonsa Ginnyn yhä pehmoisen vauvantuoksuiseen niskaan kestääkseen luopumisen tuskan.

Tytär oli ollut hänen lohtunsa niin monen vuoden ajan. Pienet jalat olivat heiluneet pöydän alla pikku Ginevran piirtäessä huolella tervehdystä vanhimmille veljilleen pöllön vietäväksi. Kuvissa tyttönen silitti Erroll-pöllöä ja asui röyhkeän tyytyväisenä kouluhuoneesta lohkaistua pikkukamaria, joka oli ollut Billin ensimmäinen oma huone, muisti Molly edelleen, mutta myös hekumoi suuren kakkupalan ääressä ja korkealla puiden yläpuolella isän pitkän luudanvarren selässä. Kotiympäristö oli riittänyt pikkuisen seikkailutantereeksi niin kauan, kuin koulu tuntui joltakin, joka kuului pelkästään kaukaiseen isojen poikien maailmaan. Mutta kun oli tullut aika myös kaksosten ja Ronin lähteä Tylypahkaan, oli Ginnyn kapina kasvanut. Hänkään ei viihtynyt enää kotona, ei ilman leikkitovereitaan.

Alkuun tyttö takertui äitiinsä ja suorastaan tankkasi huomiota, jota Molly soi hänelle yhtä mielellään kuin Ginny halusi sitä vastaanottaa. Näppärä kymmenvuotias oli hauskaa seuraa, ja reipas apulainen kodin pikku puuhiin. He kävivät kolme kertaa viikossa Saukkonummen torilla paitsi ostoksilla, myös tapaamassa tuttavia, leipoivat miltei päivittäin ja seurasivat tarkkaan Päivän Profeetan uutisia, varsinkin niiden koskiessa Tylypahkaa tai juuri koulunsa aloittanutta Harry Potteria.

Koko viime vuoden Ginny oli huokaillut itsekseen, tarkkaillut kalenteria kuin voisi taikavoimin saada ajan kulumaan nopeammin, ja laskenut päiviä Ronin paluuseen, kunnes pahaa-aavistamaton poika lähetti viestin, jossa ilmoitti jäävänsä koululle uuden ystävänsä Harryn seuraksi. Tästä Ginny oli saanut sellaisen hepulin, että vanhemmat olivat päättäneet tehdä oikein ulkomaanmatkan saadakseen tytön jälleen piristymään. Ja Charlie olikin asunut jo Romaniassa kyllin kauan ilman, että äiti oli selvillä hänen voinnistaan. Reissu kohensi koko perheen mielialaa, ja sen viikon aikana he totisesti saivat tietää lohikäärmeistä enemmän kuin olivat kiinnostuneita kuulemaan. Molly olisi mieluummin kuunnellut juttuja jostakusta mukavasta tytöstä, mutta tarkemmin ajatellen, kyllähän hän oman poikansa tunsi, ja ehkä olikin parempi, ettei ollut luvassa ulkomaista miniää. Jäisivät vielä pysyvästi Romaniaan, ja mitä siitäkin tulisi.

Mollylle vuosi oli ollut mitä miellyttävin, ehkä juuri siksi mikään ei ollut täysin valmistanut häntä siihen tunteeseen, kun hänen pikku tyttärensä; palleroinen taapero, josta kuin huomaamatta oli varttunut varsanjalkainen hontelo neitonen, käänsi selkänsä äidille ja kodille ja suuntasi rohkelikkosydän riemua tulvillaan kohti seikkailujentäyteistä kouluelämää. Eikä katsonut taakseen. Sellaiseksi hän oli toivotutkin tyttärensä kasvavan, äiti muistutti itselleen; pärjääväksi, elämäniloiseksi, avoimeksi uudelle. Mutta silti hän oli toivonut, ainakin jossakin syvällä mielessään, että tämä ei koskaan kasvaisi suureksi ja lähtisi hänen luotaan.

Kupistaan siemaisten Molly torjui kyynelen, joka pyrki hänen silmäkulmaansa kuin väkisin. Ensimmäinen syksy, jolloin ei ollut enää ainoatakaan lasta odottamassa sisarustensa paluuta lomaksi. Ensimmäinen kerta, kun hän kutoisi jumpperin lämmittämään myös Ginnya Tylypahkan koleisiin käytäviin ja vetoisiin luokkahuoneisiin. Siniharmaa lanka oli Ginnyn itse valitsemaa sävyä, ja muistutti Mollyn mieleen kirpeänkolean aamun, jona he olivat värjänneet lankoja tyttären kanssa yhdessä. Ginny oli ihastellut kuinka auringonsäteet saivat sinisen sävyt hehkumaan lankojen roikkuessa ulkona kuivumassa. Molly oli päättänyt jo silloin, että tämä lanka säästettäisiin hänen Weasley-jumpperiinsa. Kuinka kauan siitäkin tuntui nyt olevan! Hän painoi pehmoisen lankavyyhdin poskelleen ja nyyhkäisi hiljaa. Kauneimmatkin muistot tuntuivat tänään niin haikeilta.

Hän huomasi torkahtaneensa vasta, kun kevyt viima karkasi ovenraosta hänen nilkkoihinsa. Arthur oli palannut kotiin ja suukotti häntä lempeästi. Iltapakkasen viilentämien viiksien kevyt kosketus sai hänet virkoamaan.
"Mollukkaiseni", tervehti Arthur ja nosti vanhan raidallisen viltin hänen polvilleen. Jalkoja lakkasi heti kolottamasta. Molly venytteli raukeana ja hymyili miehelleen.
"Hei, kultaseni." Sitten hän kauhistui. "Kello on jo vaikka mitä, ja ruokakin on vielä laittamatta! Olet varmasti nälkäinen."

Piti paikkansa, että pitkän ja tuulisen luutamatkan jälkeen Arthur oli nälkäinen siinä missä viluinenkin, mutta se lämpö, jota hän tunsi sydämessään avatessaan oven kotiinsa, jossa rakas vaimo odotti hänen paluutaan, nousi muiden tuntemusten yli. Mollyn kammetessa jaloilleen touhukkaana hän tarttui tämän käsivarteen rauhoittaen ja antoi hänelle uuden suudelman.
"Jospa laitetaan syömistä yhdessä. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi puuhailimme keittiössä kaksistaan."

Molly naurahti hellästi miehen lisätessä halkoja uunin pesään. Tuli räiskähti tyytyväisenä ja hän nosti padan hellalle, jouduttaen veden kuplimista taikasauvansa pyöräytyksellä.
"Siitä todellakin on aikaa. Oliko meillä vielä toista kerrostakaan tehtynä." Hän heilautti sauvaa uudelleen ja veitsi alkoi pilkkoa nauriin ja perunan toisensa jälkeen pataan sitä mukaa, kun hän sai niitä pestyksi. "Keitto valmistuu nopeasti."
"Kuulostaa hyvältä", totesi Arthur, ja lennätti lähemmäs makkaranpätkän, jonka veitsi pilkkoi yhtä sukkelaan. Keraamiset kulhot lusikoineen asettuivat pöydälle ja muhkea limppu, jonka Molly oli aamulla ottanut uunista, viipaloitui liinalle voipytyn vierelle.

Pudottaen kourallisen kuivattuja yrttejä keittoon Molly huokaisi ja asettui miehensä kutsuvaan syliin.
"Kuin ennen aikaan", Arthur huokasi. "Vain me kaksi."

Kotoisa ruokaisan makkarasopan tuoksu täytti keittiön pikkuhiljaa. Suudelmaansa uppoutunut pariskunta antoi keiton muhia kaikessa rauhassa. Kellon viisarit olivat asettuneet seesteisiin asemiin ja Molly saattoi vain todeta tyytyväisenä, että hiljaisuudessa oli hyvätkin puolensa.


* * *



ABBA: "Slipping Through My Fingers"

Schoolbag in hand, she leaves home in the early morning
Waving goodbye with an absent-minded smile
I watch her go with a surge of that well known sadness
And I have to sit down for a while
The feeling that I'm losing her forever
And without really entering her world
I'm glad whenever I can share her laughter
That funny little girl

Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
Do I really see what's in her mind
Each time I think I'm close to knowing
She keeps on growing
Slipping through my fingers all the time

Sleep in our eyes, her and me at the breakfast table
Barely awake I let precious time go by
Then when she's gone, there's that odd melancholy feeling
And a sense of guilt I can't deny
What happened to the wonderful adventures
The places I had planned for us to go
Well, some of that we did, but most we didn't
And why, I just don't know

Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
Do I really see what's in her mind
Each time I think I'm close to knowing
She keeps on growing
Slipping through my fingers all the time

Sometimes I wish that I could freeze the picture
And save it from the funny tricks of time

Slipping through my fingers all the time

Schoolbag in hand, she leaves home in the early morning
Waving goodbye with an absent-minded smile

« Viimeksi muokattu: 03.01.2020 20:42:44 kirjoittanut Fiorella »

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 1 462
  • Clara, my Clara
Heips! Ihan ensi alkuun, kiitos tästä ihanasta ylläristä! :) Ehdinkin vielä tänään lukemaan tämän ja jättämään kommentin.

Tämä oli todella haikea, tunnelmallinen ficci. Ensi alkuun luulin, että kaikki lapset olivat muuttaneet omilleen ja Molly olisi Arthurin kanssa jäänyt kaksin. Huoneiden siivousten kohdalla aloin epäilemään, että taidan olla väärässä ja niin olinkin; viimeinenkin lapsi oli lähtenyt Tylypahkaan, vasta lomilla nähtäisiin.

Ymmärrän Mollya niin hyvin. Kun on itse kasvanut suurperheessä (yksi vähempi kuin Weasleyn perheessä), niin se on yhtäkkiä hyvin outoa, kun äkkiä on hiljaista. Hiljaisuuteen ja rauhaankin tottuu, ja niitä kaipaa kyllä kun melu ja meno äkkiä palaavat. Mutta molemmissa on hyvät puolensa, eikä ole ihme että molempia kaipaa.

Nuo muistelut tuolla välissä olivat hauskoja ja mahtavia. Pidin siitä miten ne oli siroteltu tuonne väliin. Suurperheessä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Charlien hampaiden menetys tuntui omissa hampaissani. :D Ai kamalaa! Mollyn "katumus" ettei onnistunut leikkaamaan Billin tukkaa lyhyeksi.

Lempparikseni nousi Ginnyyn liittyvät muistot. Miten tätä ei haitannut ensi alkuun, kun muut lähtivät vuorollaan Tylypahkaan, kun hänellä oli leikkikavereita ja vanhemmat. Mutta sitten Ronkin otti ja lähti, jolloin Ginny jäi ilman leikkikaveri. Kyllä siinä rupeaa itsekin jo kouluun kaipaamaan, kun kaikki muutkin siellä ovat (paitsi valmistuneet Bill ja Charlie). Siihen vielä se kaupanpäälliseksi, että Ron ilmoitti jäävänsä jouluksi kouluun. Siinä on ollut pettymystä kerrakseen, varsinkin kun Ginny oli laskenut päiviä. Voi pientä. Onneksi hän pääsi lomamatkalle Romaniaan Charlieta tapaamaan.

Mollyn huomautukset Charliesta ja lohikäärmeisiin liittyvistä keskusteluista ja toive mahdollisista tyttöystävistä saivat kyllä naurahtamaan. Erityisesti silloin, kun Molly oli sittenkin tyytyväinen, ettei Charlien mielessä ollutkaan tyttöystävät vaan ne lohikäärmeet. Vaan jäipä Charlie moneksi vuodeksi (ellei sitten pysyvästi) sinne Romaniaan ilman sitä tyttöystävääkin. Voi Mollya.

Onneksi Ginnyn viimeinen vuosi ennen Tylypahkaa sujui kuitenkin kaikenlaisen kivan tekemisen parissa. Pieniä retkiä torille ja tuttavia tapaamaan, yhdessä oloa äidin kanssa. Molly taisi kuitenkin olla se, joka otti niistä hetkistä kaiken irti: Ginnyn lähtö kouluun kun kuitenkin lähestyi vääjäämättä.

Lopussa oli ihanaa söpöilyä Arthurin tultua töistä kotiin. Arthurin rauhoittelu, kun Molly oli kauhuissaan, ettei ollu vielä tehnyt ruokaa. <3 Eikä se haitannut Arthuria kovasta nälästä huolimatta. Kaikkein tärkeintä hänelle oli vaimon näkeminen. Aawws. ^^ Mollykin huomasi, että hiljaisuudessa ja kaksin olossa oli hyvät puolensa.

Lainaus
"Siitä todellakin on aikaa. Oliko meillä vielä toista kerrostakaan tehtynä."
:D Tuo sai naurahtamaan ääneen. Todella pitkä aika tosiaankin siitä, kun he olivat viimeksi tehneet kaksinaan ruokaa. Mutta ehkä asia muuttui tuon jälkeen, ainakin aina silloin kun Arthurilla olisi vapaata.

Kiitos vielä kerran tästä ihanuudesta! ^ ^

-tirsu       
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 1 180
    • H.E.R. – Things In Focus
Kommenttikampanjasta hei! Olin jo aikaisemmin katsellut tätä ficciä, kun olen viime aikoina kovastikin syttynyt Molly/Arthur-ficeille, joten tämä tuli juuri mainioon aikaan :) Tämä on ihanan tunnelmallinen ja samalla kovin haikea ficci, joka herättää sekä iloa että hieman sympaattista surua hiljaisessa Kotikolossa asuvien puolesta.

Pidin erityisesti tämän ficin äidillisyydestä ja kuinka Mollyn haikeutta ympäröi kuitenkin lämpö ja rakkaus omiin lapsiin kaikkine kommelluksineen. Aika kultaa muistot, ja Mollyn muistot lapsista olivat ihania sekä viihdyttäviä. Oli hauskaa lukea erityisesti tuosta Percyn tiskausyllätyksestä, mikä herätti huomioni olevalla niin positiivinen asia Percysta moniin muihin ficceihin verrattuna. Niin vanhoilliselta kuin Percy kirjoissa vaikuttaa, on hänkin ollut joskus lapsi ja vanhemmilleen yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin lapset.

Ginny sai tässä ficissä myös tärkeän roolin ollessaan sekä nuorin että perheen ainoa tytär, mikä sekin tuntui kovin luonnolliselta. Erityisesti ilahdutti tuo kohta, jossa Ron ensimmäisenä vuotena oli lähettänyt kirjeen ja kertoi viettävänsä joulun Harryn kanssa – osaan jotenkin nähdä kohtauksen toisen puolen eli juuri tuon Kotikolossa tapahtuneen ja Ginnyn reaktion kaikkeen. Mietin myös, miten Molly tässä kohtauksessa suhtautui siihen, ettei Ron tullut kotiin jouluksi. Vanhemman rooli on vaikea, aina lasten kasvatuksen kaaoksesta näistä luopumiseen, kun jokainen lähtee aikuisena omille teilleen ja palaa kotiin vain pyhiksi. Jäin miettimään, miten Molly onnistuu päästämään irti täyspäiväisen vanhemman roolistaan ja löytämään itselleen uusia rooleja elämässään, täyttämään arkensa jollain muulla kuin lapsistaan huolehtimisella. Tässä ficissä hän ei sitä ehkä vielä ollut tehnyt, tai ehkä oli matkalla.

Tämä tarina on mielestäni hienosti kirjoitettu ja onnistut todella löytämään tuon haikeuden! Pidin hurjasti siitä, miten askelman ylittäminen tai porraskaiteen näkeminen toi mieleen yhden muiston, joka toi mieleen toisen. Varsinkin tuo teekupin höyry, joka muistutti Ginnyn kaakaomukista syyskuun ensimmäisenä päivänä, jäi mieleen :) Ficci sai ansaitsemansa onnellisen lopun, kun Arthur tulee kotiin ja niin rakastavaisesti tervehtii vaimoaan ja ehdottaa yhteistä ruoanlaittoa. Lapsien jälkeen on ilo, että Arthur ja Molly löytävät edelleen toisensa, vaikka eivät täysipäiväisiä vanhempia enää olekaan. Kiitos tästä hienosta ja tunnelmallisesta tarinasta! Taidanpa eksyä tuon Kuhinaa kotikolossa -ficin puolelle myös ;)
« Viimeksi muokattu: 15.01.2020 23:54:37 kirjoittanut hiddenben »

© Waulish

lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 973
Kiitos vielä tästä ihanasta yllätyksestä ❤ Tuntuu, että nyt kun luin tämän heti tuon Kuhinaa Kotikolossa -ficin perään, niin lukiessa tavoitti erityisen hyvin sen hiljaisuuden ja rauhallisuuden, mikä Kotikolossa vallitsee kaiken sen kuhinan jälkeen :D Ihania nuo kaikki pienet asiat, jotka tuovat Mollylle mieleen ne ajat, kun lapset olivat pieniä ja vilinää riitti. Erityisen hauska oli tuo tietyn portaan väistäminen, Weasleyn oma kompaporras :D ja tietenkin kaikki sattumukset, niin että on suorastaan onni, jos vain yksi lapsi tarvitsee kärrätä Mungoon hoidettavaksi.

ABBA kuuluu suosikkibändeihini aina vaan ja tuo kappale sopii niin hyvin kuvaamaan Mollyn tuntoja, kun Ginny kasvaa ja tulee viimeisenkin lapsen aika lähteä Tylypahkaan. Ginny haikailusta koulun perään tulee mieleen tuttavaperheeni, jonka tytär oli vajaa viisivuotiaana opetellut lukemaan, koska halusi päästä veljiensä mukana kouluun. ”Kyllä se ope nyt minut ottaa”, hän oli vakuutellut :D

Lopusta huokuu se rakkaus, joka kaikkien vuosien jälkeenkin vallitsee Kotikolossa. Ja tietenkin kellon viisarit näyttävät sen myös :)

Kiitos tästä, nautin tämän lukemisesta todella paljon, kuten myös Kuhinasta Kotikolossa :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

sugared

  • kunoichi
  • ***
  • Viestejä: 1 259
Voi, tämä oli ihana! Haikea ja hassu ja hyvin inhimillinen, sympaattinen! Lapsettomana, vielä aika nuorena aikuisena en toki suoraan pysty samaistumaan Mollyn suruun tyhjenevästä pesästä, mutta kukapa ei olisi joskus kokenut, että aika valuu sormien läpi, eikä sitä saa enää takaisin. Lukiessani ajattelin, miten hienoa on, että olet kirjoitellut Mollysta! Etenkin ensimmäisissä kirjoissa hän näyttäytyy vähän sellaisena hupsuna hössöttäjänä ja ärsyttävänäkin, kun puuttuu Harryn ja kumppanien seikkailuihin. Ja FK:ssä muistaakseni hänet asetetaan ikään kuin kontrastiksi Siriuksen edustamalle Miehiselle Seikkailulle sellaisena "ylihuolehtivana" äitinä. Yksi juttu, mistä tässä erityisesti tykkäsin, on se, miten näytät kaiken, mitä Molly on tehnyt perheen ja sen kotitalouden pyörittämiseen. Viime aikoina kun on puhuttu erityisesti miesten ja naisten välisestä kotityön jakautumisesta, ja en voinut olla miettimättä, miltä Weasleyn perheen excel-taulukko näyttäisi. :')

Mäkin ajattelin ensin, että tää sijoittuu siihen aikaan, kun kaikki lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet kokonaan pois kotoa, mutta tämähän olikin oikein luonnollinen kohta Mollyn kriisille. Haluaisin ajatella, että siinä vaiheessa, kun lapset oikeasti ovat muuttamassa lopullisesti kotoa, Molly ja Arthur jo vähän hoputtaisivat heitä omille poluilleen, että saisivat olla rauhassa. :') Ulkoapäin katsellen äitiys näyttäytyy jännittävänä ja vähän pelottavanakin elämänmuutoksena. Voisin kuvitella, että äitiys on jotakin, mikä kulkee aina ihmisen mukana, mutta äidin rooli varmasti muuttuu sitä myötä, kun lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Etenkin Mollylle, jolle äidin rooli on pitkälti ainoa yhteiskunnallinen rooli, muutoksen täytyy olla todella haastava! Miten olla taas olemassa itseään varten, kun aiemmin on ollut niin paljon lapsiaan varten... (Anteeksi, että äidyin nyt pohtimaan tällaisia tähän kommenttikenttään, haha!)

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten kuvasit Weasleyn perhe-elämää, kuhisevaa ja nyt tyhjyyttään kaikuvaa Kotikoloa. Lapsille sattuneet kommellukset olivat ihania yksityiskohtia, samoin Mollyn erityinen suhde Ginnyn kanssa. Voisin kuvitella, että katraan nuorimpana ja ainoana tyttönä hänellä on ihan omanlaisensa suhde äitiinsä.

Pidin myös kielestä, ja tässä oli paljon kauniita ja sulavia kohtia. Ajoittain virkkeet olivat aika pitkiä, ja pilkun sijaan olisi kaivattu pistettä. Muutamissa kohdissa hankala virkerakenne johti siihen, että teksti muuttui kömpelöksi tai epäselväksi.
Lainaus
Kuvissa tyttönen silitti Erroll-pöllöä ja asui röyhkeän tyytyväisenä kouluhuoneesta lohkaistua pikkukamaria, joka oli ollut Billin ensimmäinen oma huone, muisti Molly edelleen, mutta myös hekumoi suuren kakkupalan ääressä ja korkealla puiden yläpuolella isän pitkän luudanvarren selässä.
Esim. tässä tuo keskelle lisätty sivulause muuttaa virkkeen sisäisiä suhteita niin, että se on oikeastaan tuo pikkukamari, joka hekumoi suuren kakkupalan ääressä.

Tykkäsin hirmuisesti tuosta lopusta ja siitä, miten siinä yhdistyi menneen kaipuu ja tulevan odotus! <3 Jonkun ajan loppu on aina toisen alku.
Lainaus
"Kuin ennen aikaan", Arthur huokasi. "Vain me kaksi."
Tässä ^ jotenkin erityisesti sykähdytti se, että "kuin ennen aikaan" ei viitannutkaan surumielisesti niihin aikoin, jolloin lapset olivat pieniä, vaan siihen aikaan, kun Molly ja Arthur olivat nuoria ja eri tavalla riippumattomia kuin vanhempina. Ihana muistutus, että Mollykaan tuskin koko lukuvuotta vain istui odottamassa lapsia kotiin, kutomassa heille villapaitoja ja lähettelemässä jotain paketteja, vaan rakensi uudenlaista elämäänsä Arthurin kanssa.

Kiitos paljon lukukokemuksesta! :)

her shaking shaking
glittering bones

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 787
Oivoi, puhelimen akku välkytteli punaista jo kun aloin lukea, ja nyt täytyy olla nopea jos meinaan ehtiä lähettää tämän kommentin :D Tämä oli aivan superihana, kotoisa ja haikea teksti! Onneksi lopussa löytyi hiljaisuudesta hyvääkin, muuten olisi varmaan tullut kyynel itsellekin silmäkulmaan. Miten ihania muistoja Mollylla olikaan! Ja kaikki tuntuivat niin eläviltä nykyään hiljaisessa Kotikolossa.
Never regret something that once made you smile.

mimamu

  • ***
  • Viestejä: 877
    • ficcilistaus
Tämä oli sellainen ficci, jonka olisin arvannut sinun kirjoittamaksi vaikka sokkotestissä :) Mielessäni yhdistän sinut tällaiseen kiireettömään tunnelmointiin, lasten ja vanhemmuuden rakkaudella kuvaamiseen sekä toiveikkaisiin loppuihin.

Tykkäsin tarinan rakenteesta, joka oli mielestäni tosi näppärä. Yksi taso on nykyisyys, jossa ei muutaman tunnin aikana ehdi tapahtua juuri mitään. Molly tekee kotitöitä, torkahtaa ja herää kun Arthur tulee kotiin. Mutta Kotikoloon sidotuissa muistoissa sattui ja tapahtui sitäkin enemmän, ja ne kattoivat pitkän ja tärkeän ajanjakson Mollyn elämästä. Hieman huvitti, että myös kiltti suoriutuja Percy oli poikasena onnistunut telomaan itsensä sairaalakuntoon :') Hyvä muistutus siitä, että kaikki me olemme kerran olleet lapsia. Nämä tarinan kaksi tasoa toimivat hyvin yhteen, ja siirtymät tuntuivat luontevilta. Lyhyeen sanamäärään mahtuikin lopulta aivan valtavasti elämää.

Olen ABBAa joskus kuunnellut, mutta tämä biisi oli tuntematon. Teema tuntuu kuitenkin olevan universaali: lapset ovat lainaa vain, ja vanhemman tehtävä on lopulta tehdä itsestään tarpeeton.

ficcilistaus: Fini | AO3

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 540
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Valtavasti ihania kommentteja, kiitos ja hali jokaiselle teistä. <3

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Larjus

  • Sir Candy
  • ***
  • Viestejä: 1 682
  • Sytytä kämppäs palaan, se on voimaa.
    • twitter
Siis ei apua miten aivan ihana fici! Niin tunnelmallinen ja kaikessa haikeudessaan kaunis ja mukavan kotoisia luettava. Ja loppua kohden myös suorastaan herttaisen söpö ♥

Tätä lukiessa mä tajusin, etten olekaan koskaan ajatellut, miten yksin Molly hyvin todennäköisesti on ollut, kun kaikki lapset ovat lähteneet joko kouluun tai lentäneet kokonaan pesästä. Senkin takia tää "puhalsi mieleni", jos nyt suoraan kökösti suomennettua enkkuilmaisua kehtaa käyttää :D Tuli sellainen "vau tosiaan, enpä ookaan ajatellut" -fiilis. Osin jo senkin takia luin tätä herkeämättä eteenpäin, tosin pääsyy oli yksinkertaisesti se, miten kauniisti tää oli kirjoitettu.

Mollyn muistelut lapsistaan olivat kaikessa arkisuudessaan niin kaunista luettavaa. Äidinrakkaus paistoi sieltä hyvin läpi. Noiden pienienkin lauseiden läpi näkee, miten kaikki lapset ovat niin elementissään ja just sitä, mitä kirjatkin ovat antaneet olettaa. Ginnyn kautta näkyi myös kivasti tuo arjen muutos ja se, miten veljien lähtö vaikutti myös kotiin jääviin lapsiin. En yhtään ihmettele, että Ginny on kaikkea muuta kuin mielellään jäänyt kotiin vielä vuodeksi, kun viimeinenkin veli "karkaa" Tylypahkaan. Ihanasti oli kuitenkin kuvailtu tuota Mollyn ja Ginnyn kahdenkeskeistä arkea.

Tuo loppu oli kyllä aivan ihana, ja sen söpöys kadotti minusta kaiken ankeuden siitä haikeudesta :3 Mollyn ja Arthurin suhde on minusta aina ollut jotain niin kaunista ja suloista, jotain mistä minäkin salaa haaveilen (vaikken koskaan ole halunnutkaan lapsia tai oikeastaan edes minkäänlaista parisuhdetta). Mutta onhan se ihanaa, miten rakkaus voikaan pysyä niin monen vuoden ja aikamoisen perhe-elämänkin myötä. Ihanaa nostalgisointia siinäkin, mutta ei haikeaa. Vähän kuin Molly ja Arthur olisivat vastanainut nuoripari jälleen :3

Lisäks pitää vielä sanoa, että kuvailu tässä ficissä on aivan ihanaa. Niin tunnelman kuin ympäristönkin. Tuli sellainen olo, että on itsekin Kotikolossa Mollyn rinnalla, vähän kuin olis ajatuseulaan hypännyt. Kaikki pienet yksityiskohdat Ginnyn vauvantuoksuisesta niskasta, Charlien etuhampaiden kohtalosta, teekupin höyryistä ja jumpperin langasta olivat todella miellyttävää luettavaa, kuin pieniä lahjoja tekstin keskellä.

Siis aivan ihana ja kaunis kirjoitus. Nautin lukemisesta todella ♥
On the wild and misty hillside
Fear is nature's warning
Hunger here is never far away

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 420
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Tämä oli ihana tarina! <3 Weasleyn perhe, ja erityisesti Molly ja Arthur ovat aina olleet minun suosikkejani koko fandomista. Molly on niin ihana ja äidillinen, ja Arthur taasen hupaisan eksentrinen, mutta rakastava ja perheelleen omistautunut aviomies ja isä.

Lasten kasvaminen on väistämätön ilmiö, ja ymmärrettävästi aiheuttaa vanhemmissa haikeutta, jos kohta ylpeyttäkin. Molly on jotenkin niin ihanan seesteinen tässä, muistelee mennyttä, mutta ei mitenkään uppoudu alakuloon, vaan tästä tulee sellainen hyvä ja lämmin olo. Nuo lasten kommellukset tuovat hymyn huulille, erityisesti tuo miten kaksoset kiusasivat Ron- raukkaa.  ;D

Loppu on kertakaikkiaan ihana! Toistan itseäni, mutta mitään muutakaan sanaa en keksi tätä kuvaamaan. Molly ja Arthur ovat tehneet hirmuisen urakan, kun ovat kasvattaneet lapsilaumansa isoiksi ja maailmalle. He todellakin ovat ansainneet hengähdystauon ja laatuaikaa yhdessä, vaikka se olisikin vain makkarakeiton keittäminen. <3


Kiitos tästä ihananihanasta tarinasta! <3


zilah

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 540
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Larjus ja zilah, suuret kiitokset kauniista kommenteistanne. <3 Ne lämmittivät sydäntä, onhan Molly minulle aina ollut tärkeä hahmo. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 553
Voihan vehnä! Jopas on nostalgiaa ja jänskiä sanoja, varvistaa ja varsanjalkainen <3 Ihanasti oot tuonut Weasleyn lasten erityisiä omituisuuksia ilmi, ressukka-Ron kuralätäkössä ja jännästi pellepelottomanoloinen Charlie! Uu uu, tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta ulottuvuudelta! No toi rämäpäisyys ja hampaiden menettäminen - no, miltei menettäminen, nää kuulostaa jo tutummalta Charlielta. Tämä siis ei missään nimessä ole nillitystä vaan ihastelua! Koska tollainen ominaisuus sopii Charlielle tosi hyvin, en oo vaan koskaan tullut sitä ajatelleeksi ;D

Ja sitten siellä on kouluhuone! Tarkoittaako tää että lapset on kotikoulutettu ennen kuin ne on lähetetty Tylypahkaan, kuten pitääkin?! Ihana yksityiskohta!

Mutta joo, aivan aluksi mietin että tää on joskus sodan jälkeen tapahtunut, mutta sitten alkoi yksityiskohdat tarkentua, Ginnyn kouluunmenon jälkeenhän tämä! Mukava hetkonen näiden elämästä tosiaankin, kun ensimmäistä kertaa on viimeinenkin lapsi lentänyt pesästä pois! Uskon että siihen on totuttelemista, mutta onneksi Arthur vaikuttaa olevan tilanteen tasalla, eivätköhän nämä kaksi hanskaa tilanteen <3

Tykkäsin ihan hurjasti tästä tunnelmasta! Sellainen haikea ja vähän vaikeakin, mutta kullatuilla muistoilla höystetty. Nimensä veroinen, haikea hiljaisuus. Kiitos tästä <3


// Muita kommentteja luettuani halusin kans sanoa tuosta Ginnyn erityisyydestä, miten erilaista elämä olikaan sitten, kun vain Ginny oli kotona. Ei aina niin mukavaakaan, ainakaan Ginnyn mielestä, mutta Mollylle kans ehkä vähän sellaisena esimakuna siitä, millaista elämä tulee olemaan. Ehkä sellainen viimeinen varoitus, että nyt on parasta imeä itseensä lasten läsnäoloa, koska viime hetket on käsillä  :P ja sitten taas toisaalta kerrankin oli aikaa syventyä Ginnyn kanssa olemiseen, koska sen pystyi tekemään täysin rinnoin, rauhassa shoppailemaan lähikylässä ja muutenkin touhuamaan yhdessä! Hieman katkeroiduin kyllä Ronin puolesta, kun Ginnyn lempiväri oli noin vahvasti tiedossa, mutta Ronille vuosi vuoden jälkeen neulottiin kastanjanruskeita villapaitoja, vaikka hän väriä inhosi ;D mutta eihän sitä Mollykaan voi ihan kaikkien lastensa aivoituksia tuntea!

Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 540
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Kiitos ihanasta kommentistasi, Beelsebutt! <3

Ja sitten siellä on kouluhuone! Tarkoittaako tää että lapset on kotikoulutettu ennen kuin ne on lähetetty Tylypahkaan, kuten pitääkin?! Ihana yksityiskohta!
Tämä liittyy vanhaan Mollyficciini ja siinä tosiaan lapset saavat kotiopetusta (Remukselta). Olen ollut siinä käsityksessä, että moni puhdasverinen velholapsi saa oppimisen alkeet kotona ennen Tylypahkaan menoa. (Muuten varmaankin moni jästimaailman juttu olisi paljon tutumpaa heillekin. ;) )

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~