Ficin nimi: Kylmä
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: MCU
Genre: Angst, hurt/comfort
Paritus: Thor/Loki
Vastuuvapaus: MCU kuuluu tekijöilleen. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Tiedostonimestä
otsikoksi, Sana/kuva/lause10
#3 (
kuva)
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kylmä. Hänellä oli niin hirvittävän kylmä. Keho värisi kauttaaltaan. Lokin oli vaikea avata silmiään. Hän kiskoi vaistomaisesti päällään olevaa täkkiä tiukemmin peitokseen, mutta se ei auttanut yhtään. Sairauden uuvuttamat silmät erottivat tutun katon. Hän oli Asgardissa omassa huoneessaan ja tuijotti katosvuoteensa kantta. Lokin nähdessä viimeksi hän oli ollut… muualla. Häpäistynä ja yhtä yksin kuin nytkin. Kukaan ei ollut edes viitsinyt vetää verhoja kunnolla ikkunoiden eteen, vaan niiden raoista pujahteli yön valoa, joka sitten loi varjoja huoneen seinille ja lattioille.
Valtava puistatus kävi Lokin läpi. Lämpöä… hän tarvitsi lämpöä, jota kukaan ei ollut hänelle suomassa. Kuume pyrki viemään häntä horrokseen, mutta jokin osa hänen aivoissaan muisti vaatekaapin nurkkaan mytyksi viskatun Thorin viitan. Se toisi hänelle tarvittavaa lämpöä. Loki nousi sängystä hitaasti, hoiperteli kaapille lähes tiedottomasti ja löydettyään punaisen vaatteen kiersi sen hatarasti ympärilleen. Jalat jaksoivat kuitenkin kantaa enää lähimpään nurkkaan, johon hän käpertyi pieneen sykkyrään ja vaipui houreiseen uneen.
Thor astui huoneeseen hiljaa, sillä hän ei halunnut herättää mahdollisesti nukkuvaa veljeään. Hän itse oli löytänyt Lokin nimettömästä maailmasta heikkona ja hauraana, hädin tuskin enää elämässä kiinni. Hän oli vahtinut, että veli toimitettiin vuoteeseen ja että parantajat tulivat hoitamaan tätä, mutta sitten hänet oli vedetty antamaan raporttia kaikesta tapahtuneesta ja siihen oli vierähtänyt aikamoinen tovi.
Nyt vasta hän oli voinut palata katsomaan, että Lokilla oli kaikki hyvin. Thor hipsi sängyn viereen kokeakseen elämänsä järkytyksen, sillä se oli tyhjä. Hänen katseensa alkoi hätäisesti pälyillä ympäri huonetta. Hämärässä kuun valossa oli vaikea havaita mitään.
Mikseivät he jättäneet hänelle kynttilää palamaan? Thor ajatteli vihaisesti. Silloin silmät yhyttivät yhdessä nurkassa olevan möykyn, joka ei ihan varmasti ollut ollut siinä aiemmin. Hän otti pari askelta lähemmäksi ja erotti jo Lokin hikiset kasvot ja vartalon, joka tärisi kuin horkassa.
Thor kävi kiireesti polvilleen ja veti veljen syliinsä. ”Mitä sinä höpsö täällä teet? Autetaan sinut takaisin sänkyyn”, hän supatti hellästi.
Loki ei vastannut, hänen sormensa näyttivät vain kiristyvän tiukemmin kankaaseen, johon hän oli sotkeutunut.
Minun viittani, Thor ajatteli tunnustellessaan nyt vaatekappaletta paremmin.
Huoneen hiljaisuuden rikkoi rohiseva ääni, josta sai tuskin selvää. ”Kukaan ei rakasta minua. Miten enää voisikaan.” Loki ei vaikuttanut olevan tietoinen Thorin läsnäolosta.
”Minä rakastan sinua, pikkuveli, enemmän kuin tiedätkään”, Thor kuiskasi silmät kyynelissä vetäen Lokin voimakkaammin itseään vasten.
Se havahdutti Lokia vähäsen. ”Lämmintä… minun oli niin kylmä”, tämä sanoi painaen päätään Thorin rinnalle.
Thor silitti elottomiksi haituneita mustia hiuksia. ”Ole vain siinä. Minulla riittää kyllä kuumaa verta jaettavaksi.”
Hetken aikaa hän kuuli vain Lokin hengityksen ja luuli jo tämän nukahtaneen erottaessaan jälleen puhetta: ”Minun… minun olisi pitänyt sanoa… kertoa hänelle… että… että rakastan…” Lopusta ei saanut enää selvää.
Thor suukotti veljensä otsaa. ”Saat varmasti vielä tilaisuuden kertoa hänelle rakastavasi. Se henkilö tulee olemaan hyvin onnellinen.”
Loki huokasi kuin helpotuksesta ja upotti suunsa hänen soliskuoppaansa. Thor voimisti otettaan. Vaikka Lokin sairaus sattui häneen sydänjuuria myöten, hänen mieleensä nousi kaunis muisto lapsuudesta. Silloinkin pikkuveljeä oli paleltanut ja tämä oli kääriytynyt Thorin liian isoon villapaitaan ja vaatinut päästä hänen viereensä nukkumaan. Sellaista suloista pakettia oli ollut ihanaa pitää kainalossaan ja Thorkin oli saanut silloin paremmin unta. Suloinen Loki oli vieläkin kaikista konnuuksistaan huolimatta.
Thor huomasi, että tärinä oli laantunut. Hän voisi varmaan kantaa veljen sängylle, jossa olisi mukavampaa. Kohta hän laskikin Lokin varoen lakanoille. Viitta oli yhä mukana, sitä Thor ei olisi hennonut irrottaa mistään hinnasta. Hän peitteli toisen tarkkaan.
”Onhan sinulla nyt hyvä olla?” hän kysyi sitten hiljaa ja tarttui peiton päälle jättämäänsä käteen.
Silloin Loki haukotteli äärimmäisen kevyesti ja avasi silmiään hieman. ”Thor, voi, Thor.” Hauras henkäys. ”Haamuja on kaikkialla. Voisitko… voisitko sinä karkottaa ne kuten silloin kerran möröt minun sänkyni alta?”
Thor sipaisi veljensä otsaa. Se oli edelleen kylmänhikinen ja samaan aikaan tulikuuma. Siksi tämä varmaan sekoitti lapsuuden tähän hetkeen. ”Tietysti minä voin”, hän sanoi tyynnyttävän vakuuttavasti. ”Eivät ne uskalla tulla, kun minä olen tässä. Ne pelkäävät isoveljiä.”
Lokin silmiin syttyi epätoivoinen kiilto. ”Ne ovat pääni sisällä. Mi-minä pelkään kauheasti.” Ääni sortui. ”O-ole niin… ole ni-niin kiltti… ja o-ota minut syliin.”
Thor toteutti toiveen hetkeäkään epäröimättä. Hän viskasi kenkänsä jalastaan, ujuttautui peiton alle ja kiemursi itsensä Lokin ympärille. ”Joko haamut säikähtivät vai sanonko niille vielä pari valittua sanaa?” hän suhisi mustiin hiuksiin.
Veli ynähti häntä vasten. ”Anna minulle anteeksi.”
Thor silitteli linnunluista selkää ja mumisi samalla, ettei ollut mitään anteeksi annettavaa ja että huomenna hän vahtisi itse, että parantajat huolehtisivat Lokista kunnolla.
”On… ra-rakas isoveli. Mi-minä rikoin meidän väl… välimme, koska… minun ajatukseni… olivat… olivat saastaisia. Ja nyt minä kuolen.”
Soperrus tuntui Thorin paidan läpi iholle saakka. Hän hamusi Lokin korvaa huulillaan. ”Et kuole ainakaan minun vahtivuorollani. Enkä minä ole ollut enää pitkään aikaan pahoillani niistä kerroista, kun koitit murhata minut.”
Sitä kai Loki tarkoitti saastaisilla ajatuksilla. Sillä jos tämä tarkoitti… toista ääripäätä niin oli hänelläkin ollut vaikka millaisia ajatuksia siinä vaiheessa, kun pikkuveljestä oli kasvanut komea nuori mies. Ja oli vieläkin.
”Minä rakastin… rakastan sinua. Ei… ei niin kuin veljen… kuuluu… vaan kuten rakastetun. Anna anteeksi, isoveli.” Lokin mutina oli käheää ja matalaa ja kuuloalueen rajoilla.
Thorin sydämeen tulvahti kivun sekaan lämpöä. ”Minä tunnen samoin sinua kohtaan, temppumaakari. Jos sinä kuolet, suru vie minutkin. Sovitaanko siis, että sinä lupaat parantua ja minä annan anteeksi? Ja sitten kun olet taas voimissasi, minä suutelen sinua niin kuin olen aina halunnut.”
Lokin keho rentoutui hänen käsivarsillaan. Kasvot painuivat lähemmäs ihoa, sormet tarttuivat paitaan, päästivät viimeinkin irti viitasta. ”Väsyttää kamalasti”, tämä sammalsi.
Thor vapautti kaiken ruumiinlämpönsä veljen otettavaksi. Myöntymisen merkit saivat hänetkin rauhoittumaan. ”Nuku vain. En katoa minnekään.”
Loki huokaisi syvään ja tuhisi pian niin tasaisesti kuin sairas henkilö saattoi. Thor valvoi vielä määrittelemättömän ajan hellien aarrettaan, mutta aamuun mennessä uni oli vienyt hänetkin.
