Kirjoittaja Aihe: Edes yksi yhdistävä tekijä | S | Ice Symphony | Niko/Viljami  (Luettu 1081 kertaa)

nomps

  • ***
  • Viestejä: 3 711
  • ent. nominal
Nimi: Edes yksi yhdistävä tekijä
Ikäraja: S
Paritus: Niko/Viljami

Tämä on esimmäinen tarina versessä, joka kantaa nimeä Ice Symphony. Ice Symphony on kuvitteellisen kaupungin SM-junioritason muodostelmaluistelujoukkue, jonka luistelijoiden elämään kaikki versen tekstit jollain tavoin liittyvät. Koska muodostelmaluistelu on ennen kaikkea visuaalinen laji, en halunnut keksiä ohjelmia itse, vaan olen lainannut teksteihin oikeiden joukkueiden ohjelmia. Tässä tekstissä kuvattu ohjelma on Nexxicen vapaaohjelma vuodelta 2016, joskin ilman nostoja ja muita vaikeampia elementtejä (koska kyseessä on eri tasoinen joukkue).


Teksti on kirjoitettu Salaiselle ystävälleni Dokumentille! Hänellä oli kovin haastavat toiveet mulle ;D Yritin kyyläillä vähän mitä hän on itse lukenut ja kommentoinut, ja sieltä nousi esiin jääkiekko. Tässä siis Dokkarille jääkiekkoa, slashia ja hidasta etenemistä. Toivottavasti pidät! :)

Lisäksi osallistuu kerrontahaasteeseen, originaali10:een sekä teelusikan tunneskaalaan (epävarmuus). Tämän kirjoittaminen oli mulle tosi haastavaa, joten olisi erityisen ihana kuulla palautetta!









Edes yksi yhdistävä tekijä



Ilma tuoksui erilaiselta kuin Kajaanissa. Niko hengitteli syvään ja mietti, miten kullakin jäähallilla saattoi olla omanlaisensa tuoksu. Tai ehkä hän vain kuvitteli – hän ei taatusti kertoisi sitä kenellekään, tai hänelle vielä naurettaisiin.

”Tässä on sun avain”, Tommy sanoi ja heitti Nikolle aivan tavallisen avaimen. Niko otti kopin ja nyökkäsi. Hän kuvitteli Tommyn jäälle ja mietti, että mies ei varmaan pitkään Mestis-seurassa viihtyisi. Tommy suorastaan uhkui voimaa ja todennäköisesti myös taitoa, sillä tuskin tästä muuten olisi Sauruksen kapteenia tehty.

”Heität kamat kaappiin mutta muistat pestäkin niitä joskus”, Tommy sanoi ja osoitti pukuhuoneen sivuseinällä olevaa kaappia. Niko nyökkäsi taas.

”Älä nyt, eiköhän sen äiti vielä pese ne, se on niin pikkuinen vielä!” huusi vastakkaiselta puolelta pukuhuonetta valtavan kokoinen nuori mies, jonka nimen Niko oli unohtanut.

”Älä säikäytä poikaa heti pois, Jasper”, sanoi läheltä Nikon uutta paikkaa joku, jonka nimeä hän tuskin oli vielä kuullutkaan. ”Tule laittamaan kamat päälle, Niko”, poika sanoi ja taputti penkkiä. Jälleen Niko nyökkäsi.

**

Kolmannet treenit sujuivat jo rennommin. Niko oli oppinut nimiä vauhdilla, hän oli tehnyt treeneissä maaleja ja joukkuelaiset olivat lakanneet kutsumasta häntä pikkupojaksi ilkeään sävyyn. Pikkupojaksi häntä toki vielä kutsuttiin, mutta kai se oli ymmärrettävää, kun hän oli joukkueen nuorin pelaaja.

”Nähdään keskiviikkona!” Eetu huikkasi ja heilautti kättään.

”Joo, nähdään!” Niko vastasi ja katsoi, kun pukuhuoneen ovi painui kiinni. Hän oli viimeinen. Hän oli käynyt suihkussa siinä missä muutkin, hän oli laittanut luistimet ja mailat kaappiin, mutta lenkkarit hän oli kaivanut muiden huomaamatta esiin. Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä hänellä ollut kiire kotiin. Hän nappasi energiapatukan laukustaan, söi sen kolmella valtavalla haukkauksella, joi pari kulausta vettä perään, puki lenkkarit jalkaan ja lähti yläkertaan.

Jäällä soitettiin listahittejä. Niko lämmitteli hieman: hyppi olematonta hyppynarua, teki muutaman jännehypyn sekä parit kiertoliikkeet. Sitten hän alkoi treenata. Hän olisi voinut mennä salille, mutta siellä käytiin jo joukkueen kanssa muutaman kerran viikossa, ja sitä paitsi siellä oli hänen mielestään tylsää. Paljon mieluummin hän juoksi intervallia hallin ylätasanteen juoksuradalla. Vartin kuluttua jäältä alkoi kuulua hittien sijaan Queenia: Bohemian Rhapsodya. Niko virnisti ja leikki laulavansa mukana, koska kukaan ei nähnyt.

Kun hän siirtyi loikkiin, musiikki alkoi katkeilla ärsyttävästi. Bohemian Rhapsody alusta ja poikki, keskeltä ja poikki, taas keskeltä ja poikki. Niko teki sarjan loppuun ja meni sitten aukolle, josta kuljettiin katsomoon.

Jäällä oli samanlaisiin mustiin pukuihin pukeutuneita luistelijatyttöjä, joita näytti olevan jotenkin tosi paljon. Niko kurtisti kulmiaan, kun tyttölauma seisoi ryppäässä näköjään valmentajan luona, kuunteli jonkin aikaa valmentajan viittoessa suurieleisesti, ja lähti sitten luistelemaan. He menivät yhteen läjään neliön muotoon, ja kun musiikki alkoi taas soida, he alkoivat luistella yhdessä. Niko katsoi hämmentyneenä, kun musiikki ulisi ja tytöt luistelivat samassa neliössä kentän päästä päähän. Sitten – noin vain – he hajottivat neliön ja liukuivat valmentajansa luo.

Päätään pudistellen Niko palasi omiin harjoituksiinsa. Ei tällaista luistelua Kajaanissa ollut ollut. Häntä alkoi kyrsiä, kun Bohemian Rhapsody pätkissä soi jatkuvalla soitolla, mutta hammastaan purren hän teki kaiken mitä oli suunnitellut. Sitten hänen oli vielä palattava vilkaisemaan jäälle. Nyt tytöt luistelivat eri kohtaa biisistä: he tekivät ympyrää ja menivät loppuasentoon. Nikosta vaikutti siltä kuin siitä olisi puuttunut jotain, ja ehkä siksi juuri valmentaja pisti heidät tekemään kohtaa uudestaan ja uudestaan.

**

Keskiviikkona Niko tuli treeneihin jo melkein tottuneena. Hän tiesi, mitä ovea talvisin piti käyttää (toinen oli lukossa), ja hän tunsi jo hallin kaikki käytävät. Joku pitkä nuori mies piti hänelle ovea auki, kun hän tuli kassiaan vetäen hallille, ja hän kiitti.

”Eipä kestä”, poika sanoi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja ystävällinen ilme. Hänellä oli aika erikoinen ruumiinrakenne lätkänpelaajalle – hän oli kovin solakka – mutta ehkä hän oli vain vielä nuori. Pojalla ei ollut kantamuksia, mutta hän näyttikin siltä, että oli juuri tulossa lenkiltä.

”Menossa vain tulossa?” Niko kysyi.

”Tulossa vasta”, poika vastasi ja hymyili ystävällisesti. ”Täällä vierähtää koko ilta.”

”Rakkaudesta lajiin?”

”No niinhän se on. Olin kipeänä melkein viikon, ja oli kova ikävä jäälle.”

Niko nyökkäsi. ”Taatusti.”

He kävelivät pukukoppikäytävällä hiljaa vieretysten, ja se tuntui mukavalta. Pojan kanssa oli jotenkin helppo olla, vaikka he eivät lainkaan tunteneet toisiaan.

”Minä olen muuten Niko.”

”Viljami”, poika sanoi ja hymyili taas. ”Kiva tavata.”

”Joo.”

”No, hyviä treenejä!” Viljami toivotti ja avasi pukukopin oven. Niko nyökkäsi ja jatkoi käytävällä kohti omaa pukkariaan.

**

Jään jälkeen heillä oli vielä oheisharjoittelua yläkerran tasanteella. Liikkuvuutta ja nopeutta – huomenna olisi salipäivä, jolloin oli voiman vuoro. Niko heitti portaissa läppää Eetun kanssa. Ylhäällä he ohittivat tyttöporukan, joka teki jotakin todella hassun näköistä – ikään kuin luisteli kuivalla maalla.

”Ne on muodostelmaluistelijoita”, Eetu sanoi nähdessään, ketä Niko tuijotti. ”Niitä on meillä muutama joukkue. Vievät jääaikaa ihan tuhottomasti, mutta nuo vanhat kai ovat ihan menestyviäkin.”

Jasper hörähti. ”Niin ja niillä on se homopoikakin, se… mikä sen nimi on?”

”Viljami”, Anton sanoi.

Niko käänsi hämmentyneenä taas katseensa tyttöporukkaan, ja nyt, kun he olivat lähempänä, hän kuuli kaiuttimesta Bohemian Rhapsodyn – ja kun hän katsoi tarkemmin, hän erotti keskellä tyttölaumaa sen solakan pojan, jonka kanssa oli jutellut.

**

Teknisesti ottaen Niko ei lintsannut. Hän sai täysi-ikäisenä selvittää omat poissaolonsa, ja hän nyt vain koki tämän yleisöjään tärkeämpänä kuin englannintunnin. Tuntui hassulta mennä jäälle ilman varusteita, mutta samalla hän tunsi olonsa kevyeksi. Hän hyppäsi tottuneesti kaukaloon, skannasi pikaisesti jään: vain pari yksittäistä luistelijaa ja joku äiti lapsensa kanssa. Oli kannattanut tulla arkipäivänä.

Niko lähti kaavoihinsa kangistuneena luistelemaan muutaman kierroksen kenttää ympäri. Hän oli juuri vaihtamassa suuntaa, kun hän äkkäsi toisen yksinäisen luistelijan: se olikin se solakka poika. Viljami. Mitä helvettiä hän täällä teki?

No, sillä ei ollut väliä. Nikolla oli oma agenda. Hän veti pari kierrosta toiseen suuntaan, otti muutaman spurtin – viivalta viivalle – teki parit äkkijarrutukset ja nopeeat suunnanvaihdot. Sitten hän omi yhden nurkan ja alkoi tehdä neliötä. Ensin hitaasti, sitten nopeammin, nopeammin, mutta jalat eivät halunneet totella. Niko puri huulta ja vaihtoi suuntaa.

Hän ärtyi entisestään tajutessaan, että joku oli tullut hänen viereensä. Hän vilkaisi pikaisesti sivulle ja huomasi Viljamin katsovan häntä keskittyneesti muutaman sekunnin ja sitten toistavan liikesarjan. Viljami teki sen ensin hitaasti pari kertaa, sitten nopeammin, nopeammin, nopeammin –

”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Niko murahti.

”No tuota sinun juttuasi”, Viljami vastasi ja hymyili. ”Hauska! Sitäkö tulit harjoittelemaan?”

”Ei kuulu sinulle.”

Viljami kohautti olkapäitään. ”Eipä kai. Mutta hauskaa tämä on.” Sitten hän teki taas neliön raivostuttavan nopeasti. Hyvä että hänen jalkojaan edes erotti.

Niko huokaisi raskaasti ja alkoi tehdä itse neliötä, koska niin paljon kuin häntä Viljamin läsnäolo ärsyttikin, hän ei voinut häätää tätä pois ja hänen piti ihan oikeasti harjoitella. Hän mutristi suutaan keskittyen ja yritti sohia jalkansa vähintään yhtä nopeaan liikkeeseen kuin Viljamin – ja hän kompastui.

”VITTU”, hän kirosi ja kumartui hakemaan tasapainoa.

Viljami katsoi vierestä arvostellen, mustat piikkiteräiset luistimensa oudon näköisinä jäätä vasten. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi jännittää enemmän keskivartaloa.”

Niko tuhahti. ”Kuule, ei millään pahalla, homopoika, mutta minä pelaan lätkää – en halua ruveta tuollaiseksi… kaunoluistelijaksi.”

Viljami kallisti päätään mutta ei näyttänyt erityisen loukkaantuneelta, ehkä ennemmin hieman… pettyneeltä?

”Ajattelin vain antaa neuvon”, hän sanoi rauhallisesti. ”Näyttää siltä, että tuo on sinulle tärkeä juttu, ja ajattelin, että haluaisit osata tehdä sen paremmin. Se onnistuu, jos keskityt jännittämään keskivartaloasi.”

”Johan sanoin. Liikutan tässä jalkojani enkä mitään helvetin vatsalihaksia.”

”Kokeile ennen kuin tuomitset.”

Niko tuijotti Viljamia vihaisesti muutaman sekunnin. Hän yritti päättää, kumpi voittaisi: hänen ärsytyksensä pyytämättä annettuja neuvoja kohtaan vai Viljamin jalkojen salamannopea liike. Lopulta hän huokaisi: hän halusi tosissaan parantaa, ja siinä ei auttanut muu kuin niellä ylpeytensä. Niinpä hän nieli sen – kirjaimellisesti – ja lähti uuteen yritykseen.

”Yritä pitää painopiste keskemmällä”, Viljami sanoi katsellessaan hänen kipitystään. ”Noin juuri!”

Nikoa nauratti. Tämä oli lastenleikkiä. Hän oli taatusti nopeampi kuin Viljami. Hänellä ei ollut enää mitään ongelmaa siitä, että jalat olisivat sotkeutuneet toisiinsa. Hän teki vielä pari kierrosta ennen kuin pysähtyi.

”Harmi vain, että harhauttaessa ei auta nojata väärään suuntaan”, hän murahti, koska halusi osoittaa Viljamin tekniikan viat.

Viljami hymyili kannustavasti. ”Ehkä se on sitten seuraava aihe, jota opetella, mutta tuo sujui loistavasti!”

Ihan väkisin Nikokin hymyili.

”No, minun pitää mennä, hyvää loppujäätä”, Viljami äkkiä sanoi ja nosti kätensä tervehdykseen ja kääntyi ympäri.

”Mi – odota!”

Viljami hidasti vähän ja kääntyi ympäri, muttei pysähtynyt kokonaan. ”Niin?”

”Oletko sinä oikeasti homo?”

Viljami tuhahti. ”Joo.”

Sitten Viljami teki jonkinlaisen yhden jalan käännöksen ja potki pitkillä jaloillaan tiensä ulos kaukalosta, ja Niko jäi paikoilleen puremaan huultaan ja miettimään, miksi helvetissä hän oli sellaisen kysymyksen mennyt möläyttämään.

**

”Ja Niko, jos se oikean puolen suojaaminen ei ala sujua, sinun on turha kuvitella, että saisit peliaikaa seuraavassa ottelussa.”

”Selvä on”, Niko sanoi reipasta teeskennellen. Hän oli saanut jalkatyötä parannettua huomattavasti, mutta oli selvää, että hän ei ollut ikinä pelannut näin kovassa joukkueessa. Vuorokauden tunnit eivät riittäneet uusien asioiden omaksumiseen. Vanhassa joukkueessa kukaan ei olisi päässyt yllättämään häntä oikealta – sen paremmin kuin vasemmaltakaan – mutta täällä hän oli huomannut siinä missä muutkin, että hänellä oli oikean puolen kanssa isoja ongelmia.

Hän oli taas jäänyt viimeiseksi pukukoppiin. Hän laskosti pestäviä vaatteita kassiinsa ihan vain viivytelläkseen. Tänään hän oli liian väsynyt jäädäkseen treenaamaan yksin. Häntä epäilytti, oliko hän luullut itsestään kerta kaikkiaan liikoja. Kaikki olivat olleet hänestä niin ylpeitä, kun hän oli päässyt mestisjoukkueeseen, ja hän oli uskonut voivansa pystyä mihin tahansa. NHL, täältä tullaan! Mutta ehkä hän oli sokaistunut hetkellisestä menestyksestään. Ehkä hänellä ei ollut lahjoja, ei tarpeeksi potentiaalia, ja ehkä hänen olisi parempi vain lopettaa ennen kuin hän saisi liikaa nenilleen.

Kun kaikki vaatteet oli viikattu luonnottoman siistiin järjestykseen, hän puki hitaasti kengät ja takin ylleen, lukitsi kaappinsa, sammutti valot, lukitsi pukuhuoneen ja otti avaimen mukaansa. Hän laahusti käytävällä kassiaan raahaten.

”Myöhäiset treenit?”

Niko hypähti säikähdyksestä ja kääntyi ympäri. Viljamilla oli pieni treenikassi olallaan. Hänellä oli jonkinlaiset kapeat tuulihousut, jotka istuivat hänen hoikalle vartalolleen täydellisesti.

”Joo. Sinullakin?”

”Tavallaan.”

Nikon suu vääntyi vinoon hymyyn. ”Vai että tavallaan.”

Viljami kohautti olkapäitään. He lähtivät kävelemään vieretysten käytävää, ja kun he tulivat aulaan, molemmat laittoivat pukuhuoneen avaimen niille varatusta luukusta vahtimestarille.

”Hei kuule”, Niko sanoi juuri ennen kuin he ehtivät ulko-ovelle. ”Ei olisi pitänyt kysyä siitä homojutusta. Se vain – se vain kun kaikki puhuivat sinusta homopoikana.”

”Joo, no, niin ne tekevät.”

Niko rykäisi. Puhuminen tuntui kamalan vaikealta. ”Niin, no, siis sitä vain halusin sanoa – että – että se on ihan okei, tai siis että en kysynyt siksi, että jotenkin… pitäisin sitä jotenkin…”

Viljami nosti käsiään. ”Ei tarvitse selittää. Kaikki on ihan okei. Olen ihan tottunut siihen, että siitä puhutaan. Kai se on ihmisistä jotenkin hauskaa, homo luistelijapoika”, Viljami sanoi aivan neutraalilla äänellä ja kohautti olkapäitään.

”Mutta eihän siinä – tai siis – jos joku on homo niin sitten on, ja jos joku luistelee niin sitten luistelee, ei sille pitäisi naureskella.”

Viljami kohautti taas olkapäitään. ”Sellaista se on ollut aina. Ei se minua hetkauta. Teen sitä mistä tykkään. No, hyvät illanjatkot!”

Ja sitten – noin vain – Viljami työnsi hallin oven auki ja harppoi niillä tuhottoman pitkillä jaloillaan pihalle jättäen Nikon pyörittelemään epävarmana ranteitaan.

**

Usein jäähallista puhuttiin toisena kotina, mutta Niko teki siitä ensimmäisensä. Hän tuli lähes aina ennen treenejä tai jäi treenien jälkeen harjoittelemaan itse, ja piti huolen siitä, että joka välissä hän kulki mahdollisimman paljon pukuhuonekäytävällä. Hän alkoi oppia Viljamin treenikalenteria ulkoa ja pystyi pikkuhiljaa aina vain paremmin ajoittamaan itsensä käytävälle silloin, kun tämäkin oli siellä. Muutaman ensimmäisen kerran ohi kävellessään hän nyökkäsi, mutta sitten hän alkoi sanoa moi, ja joka ikinen kerta hänen vatsassaan muljahti ja häntä jännitti enemmän kuin ennen yhtäkään matsia.

Viljami käveli useimmiten kolmen saman tytön kanssa, ja Niko huomasi, että tytöt alkoivat luoda häneen kummastuneita katseita. Siitä huolimatta hän jatkoi moikkailuaan. Jos Viljami itse oli niin sokea, kai edes joku hänen kaverinsa vihjaisi hänelle?

Mutta joko kukaan ei tajunnut vihjettä tai sitten Viljamia ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Niko sai takaisin hymyn ja moin muttei mitään muuta. Kertaakaan Viljami ei etsinyt häntä käsiinsä, kertaakaan he eivät törmänneet muualla kuin pukuhuonekäytävällä, ja pikkuhiljaa Nikoa alkoi nolottaa. Hän ei halunnut luopua jännityksestään, yrityksestään, mutta kun oli kulunut kaksi viikkoa ja ainakin seitsemän moita, hänestä tuntui, että hän vain teki itsestään idiootin.

**

Heillä oli kotiottelu, ja Nikoa jännitti. Hänen äitinsä oli heittänyt hänet hallille, jotta hänen ei tarvinnut etsiä parkkipaikkaa. Eilisissä treeneissä hän oli ottanut taklauksen huonosti vastaan, ja olkapäätä jomotti yhä – buranasta huolimatta. Lämppäys ja normaalit rutiinitoimet ennen peliä tuntuivat muutenkin haastavilta, kun vatsassa suhisi niin valtavat kasat perhosia. Pukuhuoneessa Eetu joutui muistuttamaan häntä pukemaan kaulasuojan, ja totta kai Jasper kuuli sen, ja sitten pukuhuoneessa vitsailtiinkin urakalla pikku-Nikon jänskäämisestä. Luultavasti Niko olisi ollut loukkaantuneempi, ellei olisi ollut niin kauhuissaan.

Katsomo oli paitsi isompi kuin Kajaanissa, myös täydempi kuin Nikon aiemmissa peleissä. Ei se tietysti ollut ihmekään: nyt pelattiin Mestistä. Niko kuuli katsojien huutoja ja näki näillä käsissään oluttuoppeja. Hänestä tuntui, että hän tärisi, mutta hän ei kehdannut tarkistaa asiaa siltä varalta, että joku huomaisi.

Sitten he hyppäsivät jonossa jäälle, ja sillä sekunnilla, kun Nikon terä osui jäähän ja hän potki edeltävän pelaajan lähes kiinni, hän luopui jännityksestä. Hän oli tullut tänne pelaamaan, ja jos nämä ihmiset halusivat katsoa peliä, hän tarjoaisi sitä kyllä.

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Niko istui vaihtoaitiossa ja puri hammasta. He olivat kaksi maalia jäljessä ja hän oli saanut peliaikaa tasan nolla minuuttia. Hyvä lämpö alkoi olla kadonnut, ja hän oli yhä enemmän ärsyyntynyt. Näkivätkö kaikki, kuinka hän oli joukkueessa muttei päässyt pelaamaan? Kun erätauko kuulutettiin, Niko oli ensimmäisenä ylhäällä. Hän sylki turhautumistaan vaihtoaition takaosaan.

Tilanne huononi seuraavan erän myötä, ja yhä vain Niko sai kuluttaa vaihtoaition penkkiä. Hän yritti epätoivoisesti pysyä positiivisena, olla ajattelematta sitä kuinka ei päässyt pelaamaan. Hän hakkasi lattiaa mailallaan kannustaessaan joukkuettaan, buuasi vastustajan maalille ja kirosi, kun heidän hyvä maalipaikkansa ei tuottanut tulosta. Toisen erän loppuvaiheilla tilanne oli 6 – 3 ja peli alkoi näyttää jo epätoivoiselta.

”Niko, seuraavassa vaihdossa jäälle”, valmentaja murahti.

Vaihto tuli niin äkkiä, ettei Niko ehtinyt edes miettiä asiaa. Kun hän hyppäsi laidan yli jäälle ja veteli vähän siksakkia pelkästään saadakseen jäähän tuntumaa, hänen takaraivossaan hakkasi yksi ainoa ajatus: nyt on näytön paikka.

Hän luisteli vauhdilla hyvälle paikalle, kiepahti häntä seuraavan vastustaan ympäri siten että tämä jäi hänen vasemmalle puolelleen. Hän sai syötön ja lähti kuljettamaan. Oli niin mahtavaa pelata – vastustaja yritti ronkkia, mutta se oli vasen puoli, ei siitä ollut haittaa – oma pelaaja oli siniviivan takana, Niko ei edes erottanut varmuudella kuka se oli, mutta nyt tarvittiin nopeutta, ja hän syötti, liukui välittömästi itse asemiin, ja sieltä tuli taas kiekko – laukaus.

”Kotijoukkue tekee maalin!” kuuluttaja toitotti. ”Saurus heittää jäälle uuden pelaajansa, numero 23 Niko Mähönen, ja vain parissa minuutissa Saurus tasoittaa neljään kuuteen!”

Niko tuskin kuuli kuulutusta. Hän oli keskellä ylävitosia ja selkääntaputuksia, mutta ehkä silti parasta oli valmentajan hyväksyvä nyökkäys. Hänen oli yhä vaikea uskoa, että hän oli tehnyt sen: juuri siinä missä sitä oli tarvittu, juuri siinä ainoassa raossa joka hänelle oli tarjottu, hän oli tehnyt sen.

”Annetaan konkareiden hoitaa homma loppuun”, valmentaja sanoi, kun Niko palasi vaihtoaitioon. ”Hyvää tuuria!”

Erätauko kuulutettiin, jäädyttäjä puksutti jäälle. Joukkue hidasteli lähtöä, fiilisteli yhä mahdollisuutta kiriä, ja valmentajan sanoista hämmentynyt Niko sai lisää selkääntaputuksia. Kun he vihdoin lähtivät kohti pukukoppia, Niko huomasi jään laidalla joukon mustaan pukeutuneita nuoria tyttöjä… ja pojan.

”Erätauolla meille esiintyy seuramme menestynyt muodostelmaluistelun SM-juniorijoukkue Ice Symphony!”

Yleisö taputti.

”Taidan jäädä katsomaan tämän”, Niko sanoi. Eetu vain kohautti olkapäitään ja meni muiden perässä pukkariin.

Niko asettui seisomaan hieman syrjään, vaikka saihan hän jäädä katsomaan erätauon viihdykettä jos hän niin halusi. Joukkue luisteli ensin riveissä kenttää ympäri ennen kuin asettui alkuasentoon, ja Nikon katse seurasi tarkasti Viljamia. Kun Bohemian Rhapsodyn ensimmäiset tahdit kajahtivat, Nikosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi saanut kylmiä väreitä, mutta ehkä se johtui vain kuivuvasta hiestä. Hän katseli Viljamin liukua, potkuja, ja kuinka nopeasti koko joukkue luistelikaan – Niko ei ollut aiemmin tajunnut, että heilläkin oli oikeasti vauhtia.

Hitaiden osioiden jälkeen musiikki nopeutui, ja Niko oli suorastaan lumoutunut seuraamaan joukkuetta näin läheltä, jään laidalta. Joukkue jakautui kahteen riviin, jotka tulivat viistosti toisiaan vasten, ja sitten kaikki pyörähtivät, menivät toistensa ohitse – paitsi Viljami, joka törmäsi ja kaatui, ja kaatoi tytön johon törmäsi. Katsomo kohahti. Luistelijat nousivat ylös ja kirivät muut kiinni, ehtivät juuri mukaan hupsuun Galileo-kohtaan, ja sitten ohjelma jatkui. Niko seurasi sen loppuun asti, ja aivan viimeisessä asennossa hän hätkähti. Kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tämän joukkueen, jokin lopussa oli vaikuttanut hänestä vajaalta: totta kai, koska Viljami ei ollut ollut silloin mukana, ja nyt Viljami täydensi loppuasennon nousemalla käsilleen seisomaan keskelle kuviota. Musiikki loppui, katsomo taputti villisti, ja myös Niko hakkasi kätensä muutaman kerran yhteen ennen kuin lähti vihdoin kohti pukuhuonetta.

**

Kolmas erä oli katastrofi Nikolle ja ikävä koko joukkueelle. Niko ei saanut sekuntiakaan peliaikaa, mutta Saurus onnistui tasoittamaan kuuteen kuuteen – kunnes aivan viime minuutilla vastustaja teki maalin. Tappio kirveli koko joukkuetta, mutta Nikoa painoi sen lisäksi hänen oma huolensa: hän oli tehnyt juuri sen minkä oli hänelle annetussa ajassa voinut, ja silti hän ei kelvannut. Silti he olivat hävinneet. Mitä enemmän Niko ehti ajatella asiaa, sitä varmempi hän oli siitä, että valmentaja oli laittanut hänet jäälle viimeisenä oljenkortena ja että hän ei ollut näyttänyt sellaista peliä kuin tämä olisi halunnut nähdä. Siitä oli ollut usein puhe harjoituksissa: kyse ei suinkaan ollut pelkistä maaleista, mitä tuli peliajan myöntämiseen, vaan paljon myös liikkumisesta, joukkuepelaamisesta, muista näytöistä. Niko oli tehnyt maalin muttei ollut näyttänyt muuten tarpeeksi. Johtuiko se vasemman puolen korostamisesta? Totta kai hän suojasi oikeaa, kun oli oppinut sen olevan hänelle heikko.

Niko oli saanut kamat vaihdettua, mutta hän ei ollut saanut soitettua kyytiä. Hän oli lähtenyt pukuhuoneesta ja tullut hallin syrjäiseen nurkkaan, pukuhuonekäytävän ja kuuluttajakopin väliin, paikkaan, johon ei nähnyt ellei kävellyt aivan se ohi. Hän istui betonilattialla treenikassinsa vieressä ja mietti tapahtunutta uudestaan ja uudestaan, kertasi tekemiään liikkeitä ja mietti, mitä valmentaja oli niissä nähnyt. Hän joutui kuivailemaan silmiään silloin tällöin, ja hän mietti taas, että ehkä hänen pitäisi lopettaa. Ehkä hänen unelmansa olivat typeriä, tavoitteensa saavuttamattomissa.

”Onko kaikki okei?”

Niko hätkähti. Hän kohotti katseensa, erittäin ylös, ja osui vihdoin ovensuussa seisovan Viljamin kasvoihin. Viljamilla oli nappikuuloke korvassa, ja hän piteli toista kuulokkeista kädessään.

”Onko jotain tapahtunut?” Viljami kysyi katsoessaan Nikoa nyt suoraan silmiin.

Niko harkitsi, ettei vastaisi, mutta Viljami oli siinä vieressä ja oli ottanut nyt toisenkin kuulokkeen korvastaan ja näytti siltä, että kuuntelisi. Niinpä Niko veti henkeä ja sanoi:

”Kaikki vain menee pieleen. En saanut peliaikaa kuin minimaalisesti, ja vaikka tein maalin, se ei riittänyt – ehkä valmentaja muisteli eilisiä paskoja treenejä ja huonosti otettua taklausta, ja olkapääkin varmaan meni paskaksi tai ainakin siihen sattuu ihan vitusti – ja mietin vain, että ehkä oli typerä idea ikinä edes yrittää pelata näin kovassa joukkueessa – ja sitten vielä kaiken lisäksi avaudun tästä kaikesta sinulle, vaikka – no, niin.”

Hänen suureksi yllätyksekseen Viljami naurahti, joskin vähän surumielisesti. ”Joo, tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu.”

”Miten niin? Eihän sinun tarvitse kilpailla mistään peliajasta.”

Viljami hymähti. ”Ei peliajasta, mutta paikasta ohjelmassa. Olen jo yli-ikäinen, enkä ole riittävän hyvä parempaan joukkueeseen. Saa nähdä, onko tämä kausi viimeiseni. Taidan olla jäänyt hallille tänään samaan puuhaan kuin sinäkin.”

”Miten niin muka? Mihin puuhaan?”

Viljami huokaisi ja istuutui Nikon viereen lattialle. Hän veti pitkät jalkansa koukkuun eteensä ja tarjosi Nikolle toista nappikuuloketta.

”Tätä minä aina kuuntelen kun angstituttaa. Siitä tulee parempi fiilis.”

Niko epäröi vain hieman, ja hänen sydämensä laukkasi hervotonta kyytiä, kun Viljami oli aivan siinä hänen vieressään, ja Niko otti tarjotun kuulokkeen, ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Viljami katsoi tarkasti, kun Niko asetti kuulokkeen korvalleen – ja repesi nauruun.

”Under the Sea!” Niko huudahti samaan tahtiin musiikin kanssa. ”Tididi tittiiti tittiitiitii… Et ole tosissasi!” Ja hän nauroi taas.

Viljami hymyili. ”Sanoinhan, että siitä tulee parempi fiilis. Tykkään kuunnella Disney-musaa. Odotapa, tämä on toinen hyvä angstipäivän biisi…” Viljami kaivoi valkoisen iphonen taskustaan ja selasi sitä hetken. Biisi vaihtui, ja nyt Niko repesi hillittömään nauruun.

”Caaan yooou feeeel the looooove tooniight”, hän hoilasi tällä kertaa aivan epätahtiin biisin kanssa. ”Tämä on jotenkin niin homobiisi, en kestä”, hän naureskeli. Kun hän vilkaisi Viljamia, tämä oli yllättäen aivan punainen kasvoiltaan ja näpräsi taas puhelinta, ja pian kuulokkeesta alkoikin kuulua uusi kappale, jota Niko ei tunnistanut.

”En minä millään pahalla tarkoittanut”, hän sanoi, kun Viljami tuijotti yhä puhelinta. ”Se vain oli hassua.”

Viljami kohautti olkapäitään. ”Joo, no, tiedoksesi vain, että ei se ole mikään homon merkki jos tykkää jostain rakkauslaulusta tai harrastaa taitoluistelua. Kyllä niitä homoja on ihan muunkinlaisia.”

”Joo”, Niko sanoi vakavana. ”Joo, totta kai, minä jos kuka sen tiedän – sori.”

He olivat pitkään vaivautuneina hiljaa, kunnes Niko rykäisi ja kysyi: ”Miksi sinä sitten jäit tänään hallille? Et kai sinä menettänyt paikkaa ohjelmassa tai mitään? Minusta olit tosi hyvä.”

Hetken Niko oli varma, että Viljami oli liian loukkaantunut vastatakseen, mutta sitten tämä sanoi: ”En, en menettänyt. Se vain… tämänpäiväinen… jäi vaivaamaan. Olin päättänyt tehdä vaikutuksen, ja sitten menin ryssimään sen läppärin. En voi uskoa että menin tekemään niin.”

Niko nielaisi. ”Keneen olit halunnut tehdä vaikutuksen? Tehän vain esiinnyitte lätkämatsissa.”

Viljami oli hiljaa, tuijotti vain jalkoihinsa, ja kävi selväksi, ettei hän aikonut vastata. Nikon suu tuntui kuivalta, ja hänen oli taas pakko nielaista, mutta se ei tuntunut auttavan ollenkaan.

”Mistä muusta sinä pidät paitsi Disneystä? Tykkäätkö vaikka… pitsasta?”

Viljami naurahti. Se oli hassu pieni ääni. ”Pitsasta?”

”No niin.”

Viljami kohautti olkapäitään. ”Eikö kaikki tykkää pitsasta.”

Niko veti henkeä, häntä pelotti, mutta vitut siitä, hän päästäisi tämän nyt vain ulos suustaan ja sitten kestäisi sen mitä siitä seuraisi: ”No haluaisitko ehkä sitten lähteä minun kanssa joku päivä pitsalle?”

Viljami ei vastannut heti, ja Niko istui selkä tikkusuorana, jokainen lihas jännittyneenä, ehkä se oli jonkinlainen taistele tai pakene -reaktio joka teki tuloaan, ja hän pidätti hengitystään –

”Ai niin kuin kavereina vai?” Viljami kysyi ja nosti vihdoin katseensa, katsoi suoraan Nikoa silmiin, ja hänen silmänsä olivat korkeammalla kuin Nikon, ne olivat siniharmaat, kovin kauniit, ja Niko katsoi suoraan niihin silmiin, ja muuten hän ei olisikaan uskaltanut pyörittää päätään vastaukseksi, mutta nyt hän uskalsi tehdä sen.

”Okei”, Viljami sanoi.

« Viimeksi muokattu: 16.02.2019 13:39:46 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

Angelina

  • Stark-Rogers
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 668
Vaihdoikkaista minä täällä hei :3 Olipa kiva että sain tämän tekstin, tää vaikutti heti alusta asti tosi mielenkiintoiselta! Luen todella vähän originaalia, mutta lätkää sivuavat ovat ehdottomasti niitä mielenkiintoisimpia ja muodostelmaluistelu toi tähän vielä kivan lisäsäväyksen.

Lainaus
”Oletko sinä oikeasti homo?”

Viljami tuhahti. ”Joo.”

Sitten Viljami teki jonkinlaisen yhden jalan käännöksen ja potki pitkillä jaloillaan tiensä ulos kaukalosta, ja Niko jäi paikoilleen puremaan huultaan ja miettimään, miksi helvetissä hän oli sellaisen kysymyksen mennyt möläyttämään.

Siis tässä kohtaa olin Nikon kanssa ihan samoilla ajatuksilla, että mitä helvettiä :'''D Olin ihan varma, että se tajuaa pyytää anteeksi ja kiittää, mutta mitä vielä! Tyhmä! Luojan kiitos tuo kiusallinen anteeksipyyntö tuli sitten edes myöhemmin ja Niko ymmärsi edes hävetä. Viljami on jotenkin mukavan letkeä ja rento, paskat välittää mitä muut siitä ajattelee. Good for him!

Lainaus
Jos Viljami itse oli niin sokea, kai edes joku hänen kaverinsa vihjaisi hänelle?

Ohho, plot twist! Tää oli vähän yllättävä, en yhtään ajatellut Nikon olevan kiinnostunut ennen tätä. Tuli ehkä hieman puskista, mutta toisaalta ihan miellyttävä yllätys. Ehkä se homopojaksi haukkuminen olikin sitten jotain omien patoutumien purkua?

Olin jo alun jälkeen unohtanut että tässä pelattiin Mestistä, jotenkin oletin koko ajan, että nyt on joku liigajoukkue kyseessä :'D No mutta onneksi muistutit asiasta tuossa ensimmäisen matsin kynnyksellä. Hah, saisipa katsomoihin viedä alkoholia, vois tulla Suomessakin enemmän meteliä halleihin ;D Mutta vitsit että tuosta matsin alussa tuli ihan sellanen olo, että olis itsekin hallissa matsia katsomassa ja jotenkin pääsi hyvin sisälle tuohon Nikon jännitykseen! Sitten tulikin tuo karmea pettymys siitä, että Niko saikin olla vaan penkinlämmittäjänä kaksi erää, höh :D Ihan epäreilua!

Lainaus
ja vain parissa minuutissa Saurus tasoittaa neljään kuuteen!”

Tässä pisti silmään pieni viba, pitäisi varmaan olla kaventaa neljään kuuteen? :) Tuossa oli muuten myös ennen kuin Niko pääsi kentälle 40 min peliä takana, mutta silti tuli vielä viimeisen erän jälkeen erätauko ja matsi jatkui? En toki tiedä, onko tämän ollut tarkoitus perustuakaan ns oikeaan peliaikaan, vai onko käynyt joku ajatusmoka, mutta aattelin vinkata jos se on tahattomasti jäänyt noin! Valmentaja oli kyllä mulkku, hyvää tuuria muka vaan, pöh.

Lainaus
Niko nielaisi. ”Keneen olit halunnut tehdä vaikutuksen? Tehän vain esiinnyitte lätkämatsissa.”

Viljami oli hiljaa, tuijotti vain jalkoihinsa, ja kävi selväksi, ettei hän aikonut vastata. Nikon suu tuntui kuivalta, ja hänen oli taas pakko nielaista, mutta se ei tuntunut auttavan ollenkaan.

Aaawww! Voi teitä höpönassuja, vitsit kun tuli hyvä mieli :3 On se Viljami tainnut sitten kuitenkin huomata! Tuo lopun deittipyyntö oli myöskin ah niin suloinen ja kiusallinen ja voi että <3 Tätä olisi oikeesti lukenut mielellään paljon lisääkin ja mainitsit, että tämä on ensimmäinen osa verseä?? Oii, toivottavasti tulee lisää, saat ehdottomasti yhden innokkaan lukijan!

Tää olisi taatusti jäänyt multa huomaamatta ilman vaihdokkaita, joten onneksi osallistuit tällä ja arpaonni osu mulle! Kiitos :3

ava & bannu ©Ingrid ♥

nomps

  • ***
  • Viestejä: 3 711
  • ent. nominal
Siiiis mitä, eikö saa muka katsomoon viedä alkoholia, mitä ne sitten aina niissä lätkämatseissa ryystää tuopit käsissä?? ;D Ihan varmana olin joskus treeneissä jonkun ottelun aikaan, ja kaikilla oli kaljaa! :D Ei vaan siis kiitos paljon kommentista, Angelina!! Toivottavasti Nikon kiinnostus ei tullut ihan liian puskista - en ihan tarkoituksella tuonut sitä juurikaan esiin, koska ajattelin että tämä olisi muuten liian ennalta-arvattava ja lisäksi, että Niko ei itsekään ollut ihan varma kiinnostuksestaan :D Kiitos tuosta kavennuksen bongaamisesta, pitää korjata kunhan pääsen omalle koneelle! Ja tuo 40 min, hmmm olen ehkä ajatellut että aikaa katkoineen on kulunut niin kauan, mutta ei siinä kyllä silti järkeä ole, täytyy fiksata sekin :D Iiiih oon otettu, että olisit jaksanut lukea lisääkin, kriiseilin nimittäin hirveästi sen kanssa, että tästä tuli liian pitkä! Ja joo, lisää on tarkoitus tulla, tosin muistakin hahmoista ja muiden näkökulmasta (ja todennäköisesti vähemmän lätkää xD), mutta joka tapauksessa! Kiitos vielä ihanasta kommentista!
Never regret something that once made you smile.