Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 2.12.2019  (Luettu 7104 kertaa)

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 3.11.2019
« Vastaus #40 : 04.11.2019 08:23:20 »
Adele VIII

"Haluatko puhua toimeksiannosta?" Marras kysyi. He olivat kokemassa katiskoita. Adelen sormet olivat kylmästä turrat. Marras taittoi kaikilta kaloilta niskat heti ne katiskasta nostettuaan.

"Eikö siitä puhuminen ole kiellettyä?" Adele kohotti kulmaansa.

"On", Marras nyökkäsi. "Mutta niin on myös ensimmäisessä murhassa auttaminen."

Adele ojensi sangon Marrakselle ja katseli hetken selälle ehdotusta punniten. Sitten hän sanoi:

"Se on taas Akatemian oma opiskelija ja rohtomaagi. 21-vuotias, viimeinen opiskeluvuosi. Erikoistunut myrkkyihin, huippuarvosanoja, Jalavan oppilas. Maaginoviisin nimi on Eeben. Hänet pitäisi murhata mahdollisimman huomaamattomasti."

"Niinhän sitä yleensä", Marras hymähti. Poikkeuksiakin toki oli: toisinaan Akatemia halusi, että murhat herättäisivät keskustelua ja kaaosta. Viimeisimmästä tapauksesta oli tosin jo parikymmentä vuotta. Silloin Tiima oli tappanut värjäreiden killan johtajan tyttären. Kun tutkinnat sitten kohdistuivat värjäreiden taloon, kävi ilmi, että siellä oli laiminlyöty vakavasti turvallisuussäädöksiä ja käytetty myrkyllisiä värejä, jotka olivat aiheuttaneet suuren määrän vakavia sairastapauksia ja kuolemiakin.

"Mutta miksi?" Adele kysyi. "Miksi taas oppilas?"

"Ei meidän kuulu kysellä", Marras kohautti olkiaan. "Mitä hyötyä siitä on?"

"Mitä hyötyä mistään on?" Adele puuskahti. Hän katseli viimeistä katiskassa sätkivää kalaa ja tunsi äkillistä sääliä sitä kohtaan. "Toistamme vain samaa kehää vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, murhaaja murhaajan jälkeen. Ja Akatemia pelaa pelejään sen sijaan, että hoitaisi likaiset työnsä itse."

"Akatemia loi meidät", Marras kohautti olkiaan. "Meidän sydämemme ovat heidän työtään. Väärät kysymykset voivat tappaa, ja sitten tilallesi vain hankitaan uusi. Sitäkö sinä toivot?"

Adele pudisti päätään. Hän katsoi pois, kun Marras tappoi viimeisen kalan.

"En minä vieläkään halua kuolla. Mutta entä jos olisi jokin reitti pois? Entä jos meidän ei tarvitsisi enää tappaa?"

Marras tarttui sankoon ja lähti seuraamaan mutkittelevaa polkua kohti seuraavaa poukamaa ja katiskaa. Hänen askeleensa olivat ripeitä, mutta seuraavat sanat lausuttiin hitaasti ja painokkaasti:

"Tuo on kielletty kysymys. Vielä kielletympi kuin aiemmat."

"Sinä itse aloitit koko tämän keskustelun kysymällä toimeksiannostani", Adele muistutti. "Rikot sääntöjä minkä ehdit."

"Mutta kellopelisydämen kanssa ei voi käydä kauppaa, sitä ei voi maanitella tai huijata", Marras toisti samat sanat, jotka Adele oli kuullut vuosien varrella lukemattomia kertoja. "Se on ensimmäinen totuus. Jos jokin keino olisi, luuletko, etteivät aiemmat sukupolvet olisi sitä jo keksineet?"

"Jos keinoa ei ole, miksi sen etsiminen on kiellettyä?" Adele kysyi. Marras pysähtyi ja kääntyi sitten ympäri. Harmaissa silmissä oli nousevaa myrskyä.

"Vaarallinen kysymys, Adele", mies varoitti. Nimi sai Adelen jähmettymään aloilleen ja karkotti hetkeksi kylmän hänen luistaan.

"Pysäytä minut sitten", tyttö vastasi. Marras laski sangon hitaasti maahan ja astui lähemmäs. Hän otti Adelen kasvot käsiinsä ja katsoi tätä suoraan silmiin.

"Marraksen pitäisi", poika kuiskasi. "Mutta Lyon tuskin pystyy sellaiseen."

Sitten Marras kääntyi, poimi taas sangon ja jatkoi eteenpäin. Adele jäi hetkeksi paikoilleen ja tuijotti miehen loittonevaa selkää. Nimi soi hänen sisällään kuin kevät.


if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 4.11.2019
« Vastaus #41 : 04.11.2019 10:15:13 »
Huojentavaa, että pojat saivat puhuttua jonkin verran tämänhetkisestä tilanteestaan. Aivan kaikki ei liene vielä selvää, mutta suorastaan herkistyin, kun Eeben suhtautui Orfeuksen epäröintiin niin hyvin. <3 Siinä jos missä näkyy, kuinka paljon hän Orfeuksesta välittää, varsinkin kun on selvää, ettei tilanne ole Orfeukselle helppo. Vierailu Menneisyydessä olikin sitten aivan toisella tapaa valaiseva, pidin paljon siitä miten olit kyseistä paikkaa kuvannut. Tokihan Akatemian hämäräperäisyys on ollut tiedossa jo aiemmin, mutta ehkä vasta nyt alkaa tarkemmin hahmottua sen mittakaava, kun juuri Eeben ja Orfeus ovat selvittelemässä asiaa. Adelen osa taas, ahh. Ensinnäkin tuo, että hänen seuraavaksi uhrikseen on määrätty Eeben, ja se miten päättäväisesti hän haastaa Marraksen tapaa vain tyytyä heidän kohtaloonsa. "Jos keinoa ei ole, miksi sen etsiminen on kiellettyä?", juuri näin.

Lainaus
"Pysäytä minut sitten", tyttö vastasi. Marras laski sangon hitaasti maahan ja astui lähemmäs. Hän otti Adelen kasvot käsiinsä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
"Marraksen pitäisi", poika kuiskasi. "Mutta Lyon tuskin pystyy sellaiseen."
Sitten Marras kääntyi, poimi taas sangon ja jatkoi eteenpäin. Adele jäi hetkeksi paikoilleen ja tuijotti miehen loittonevaa selkää. Nimi soi hänen sisällään kuin kevät.
Aa, my heart. Jälleen yksi uusi lempikohtani. <3 Kirjoitat näistä kahdesta, etenkin kaikesta pinnan alla väreilevästä, niin hienosti. Antagonisti-mainintasi herätti myös kiinnostukseni! Kiitos jälleen, nämä osat olivat oiva tapa aloittaa viikko. :)
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 4.11.2019
« Vastaus #42 : 05.11.2019 08:26:22 »
Okakettu: Oi, ihanaa, että tykkäsit! Eeben on hahmona kyllä tosi haastava, koska en ihan itsekään aina tiedä, että miten hänen tunteensa toimivat. :D Toisaalta musta tuntuu, että ihmiset eivät muutenkaan aina tajua omiaankaan, joten ihmekös tuo. Ja hyvä, jos katiskoiden kokemisestakin voi saada lempikohtauksen. :D Kiitos taas kerran ja mainiota viikkoa sinne! <3

K/H: Sain eilen nanossa 10 000 sanaa rikki, joten tarina alkaa lähestyä sanamäärällisesti puoliväliä. Se on kivaa, koskapa herättää toiveikkuutta siitä, että josko tämä nyt marraskuun aikana valmistuisi toden teolla. :) Tänään vuorossa vähän lisää ihmissuhdepyörittelyä ja kelloseppäkoulutusta.

*

Orfeus VIII

Kronikat olivat kaikki mustaan nahkaan sidottuja paksuja kirjoja, joissa oli hopeiset reunat ja hopealla painettu järjestysnumero. Orfeus kurtisti kulmiaan hyllyä katsellessaan.

"Miksi numerointi alkaa vasta kuudennesta?"

"Ehkä se selviää, jos avaamme itse kirjan", Eeben hymähti. Hän poimi niteen hyllystä ja tömäytti sen pöydälle.

Aiempien osien puuttuminen selitettiin kuin selitettiinkin heti ensimmäisillä sivuilla. Kronikoita oli kirjoitettu Akatemian perustamisesta lähtien, mutta ensimmäiset kolmesataa vuotta olivat tuhoutuneet, kun ensimmäinen Akatemia oli palanut maan tasalle. Alkuajoista oli jäljellä vain muutaman sivun mittainen tiivistys, jossa kerrottiin, että alun perin mestareita oli ollut neljä: Rohtomestari, Säämestari, Tunnemestari ja Kelloseppämestari.

"Kelloseppämestari", Orfeus kuiskasi hiljaa. Eeben nyökkäsi.

Kelloseppämestarista (tai Tunnemestarista, mitä tämä sitten olikaan tehnyt) ei löytynyt myöhempiä merkintöjä, mutta ilmeisesti kaupungin laitamilla edelleen nakuttava kellotorni oli tämän työtä. Lyhyessä tiivistelmässä mainittiin, että koneisto oli rakennettu mestarin ja oppilaiden toimesta seitsemän vuoden aikana ja suunniteltu siten, että se kykeni korjaamaan itse itsensä. Sitten torni oli muurattu umpeen. Tarkoituksena oli ollut luoda koneisto, joka kestäisi lähes ikuisesti.

"Se on melkein tuhat vuotta vanha", Orfeus tuijotti sivuja epäuskoisena.

"Uskomatonta", Eeben myönsi. Kello pysähtyi kyllä silloin tällöin, mutta tähän mennessä se oli aina lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kellotorni sijaitsi omalla pienellä saarellaan, jonne ei johtanut siltoja. Toisinaan joku souti sen viereen, mutta enimmäkseen tornista pysyttiin kaukana. Sanottiin, että sen lähestyminen tiesi aikaista kuolemaa. Yleensä kukaan ei juuri pysähtynyt pohtimaan kelloa ja sen mysteeriä, vaikka kaupungin aika olikin totuttu tarkistamaan siitä. Torni oli erottamaton osa kaupunkia ja sen jokapäiväistä elämää.

"Illuusiomestari, Riittimestari, Kirjurimestari ja Ennemestari ovat imeisesti tulleet vasta myöhemmin", Orfeus mutisi.

"Minun tieteenalani on siis alkuperäinen ja sinun pelkkää uutta hömpötystä", Eeben virnisti. Orfeus tökkäsi ystäväänsä kylkeen.

He paneutuivat taas kronikoihin ja kumpikin luki pitkään hiljaisuuden vallitessa. Menneisyydessä oli enimmäkseen hiljaista. Koska vain mestarit ja jotkin kirjastomaageista käyttivät sen kerroksia vakituisemmin, kukaan ei tullut keskeyttämään nurkkauksessaan istuvia maagiopiskelijoita. Kerran joku kuului kiipeävän portaita, mutta silloinkaan Eeben ja Orfeus eivät tulijaa nähneet, sillä tämä ei ilmeisesti ollut sillä kertaa kiinnostunut Akatemian historiasta.

"Orfeus", Eeben sanoi yhtäkkiä innostuneena. "Tästä on revitty irti sivuja."

Orfeus siirtyi rohtomaagin viereen. Sivuja oli tosiaan poistettu, joskaan ei oikeasti repimällä. Ne oli leikattu siististi irti terävällä veitsellä.

"Miksi?" Orfeus siveli leikkauskohtaa sormillaan.

"Tämä kohta mainittiin myös aiemmin lukemissamme teksteissä. Ensimmäinen kapina Akatemiassa. Rohtomestarin juonittelu ja murha."

"Mutta miksi joku olisi halunnut poistaa palan historiaa?"

"Keksin kaksi syytä. Joko joku on halunnut poistaa epämiellyttävän tahran Akatemian kunniakkaasta menneisyydestä tai sitten se liittyy juuri murhaan. Mutta ehkä jälkimmäinen johtopäätös on hätiköity", Eeben puri huultaan. Hän selasi kirjaa eteenpäin. Loppupuolelta oli jälleen leikattu sivu.

Orfeus poimi umpimähkään hyllystä uudemman kronikan ja lehteili sitä. Jälleen leikattuja kohtia. Kaikkia Eeben ei osannut suoraan yhdistää heidän aiempaan, kieltämättä pirstaleiseen tutkimukseensa Karunkan historiasta, mutta hiljalleen kävi yhä selvemmäksi, että peitetyt jäljet tuntuivat usein liittyvän kellopelimurhaajiin.

"Mennään", Eeben sanoi yllättäen. Hän työnsi viimeisen kronikan takaisin hyllyyn ja nousi seisomaan.

"Mmh?" Orfeus nosti katseensa kirjastaan.

"Kerron myöhemmin. Tule", pojan silmissä oli varovainen, valpas katse. Orfeus nousi ja seurasi Eebeniä kyselemättä enempää.

*

"Kuka sitten onkin kronikoita peukaloinut, on tehnyt huolellista jälkeä", Eeben sanoi, kun he olivat palanneet takaisin Orfeuksen veneeseen. "Ja jos se joku on nähnyt noin paljon vaivaa kätkeäkseen kellopelimurhaajien ja Akatemian välisen yhteyden, hän ei varmastikaan halua, että kaksi opiskelijaa ryhtyy tonkimaan asiaa."

Orfeus nyökkäsi. Eebenin sanojen takana kuultava varoitus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Jos heidän nuuskimisensa huomattaisiin, molemmat saattaisivat olla vaarassa.

"Ja jos historiasta voi jotakin päätellä, Akatemia haluaa säilyttää salaisuutensa. Ehkä meidän pitäisi vain haudata kuolleet ja antaa olla."

Orfeus katsoi Eebeniä yllättyneenä. Ei ollut rohtomaagin tapaista antaa periksi. Tummempi poika huokaisi.

"Orfeus, tämä salaisuus voi olla liikaa meille kahdelle. Kyse on vuosisatojen verkosta, valheista ja salailusta. Vaikka minun onkin vaikea myöntää sitä, tämä saattaa yksinkertaisesti olla liian suuri pala purtavaksi."

"Mutta jos Akatemia käyttää kellopelimurhaajia valtansa välineenä, Selenekin liittyy siihen jotenkin. Ja silloin Akatemia oli syypää hänen kuolemaansa. Minun on saatava tietää totuus", Orfeus vastasi.

"Tai kuoltava sitä selvittäessäsi?" Eeben kysyi. "Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Ei totuudessa ole kyse hyödystä", Orfeus pudisti päätään. "Se on tärkeää jo itsensä vuoksi. Olen aina ajatellut, että vaikka Akatemia rakentuukin valheelle taikuudesta, me lopulta työskentelemme rauhan ja järjestyksen hyväksi. Mutta jos Akatemia murhaa omiaan ja piilottelee kellopelimurhaajia, on vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan."

"Ehkä kellopelimurhaajatkin ovat järjestyksen työkalu", Eeben sanoi. Hänen tummissa silmissään pilkahti kuitenkin jotakin tulkitsematonta.

"Oikeutta pitäisi jakaa päivänvalossa, ei myrkyin ja salamurhin", Orfeus vastasi. "Sitä varten meillä on laki ja Akatemian tuomarit. Sitä paitsi katsoipa asiaa miltä kantilta tahansa, kellopelimurhaajien kohtalo ei ainakaan ole oikein. Se on kammottavaa. Minä... Minä en usko, että pystyn hyväksymään sitä, että Akatemia on sallinut sellaisen jatkua vuosisatojen ajan ja vieläpä hyötynyt heistä."

"Kyse on vallasta. Kaikessa on aina kyse vallasta", Eeben totesi.

"Ei", Orfeus pudisti päätään. "Eikä tarvitse olla."

"Sinä olet maaginoviisi. Olet kasvanut ja opiskellut koko ikäsi sitä varten, että jonakin päivänä olet osa koko Karunkan valtakoneistoa. Ehkä siinä koneistossa on myös teräviä ja kieroja osia, mutta sinä et voi tehdä muuta kuin hoitaa oman osasi. Vai haluatko särkeä koko koneen?"

"En tiedä", Orfeus vastasi hiljaa.
« Viimeksi muokattu: 05.11.2019 11:42:14 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 4.11.2019
« Vastaus #43 : 05.11.2019 08:26:39 »
Adele IX

Seuraavat kolme päivää olivat vaikeita. Adele yritti keskittyä koneiston kaavioihin, mutta ne tuntuivat vain raksuttavan epätahtiin hänen mielessään. Salaisuus painoi rintakehässä ja sen myötä jopa Marraksen oikea nimi maistui syyllisyydeltä. Tyttö tiesi, että hänen pitäisi kertoa sopimuksesta, mutta pelkäsi lopputulosta. Marras oli luottanut häneen niin paljon, että oli jakanut jopa oikean, jo kertaalleen haudatun nimensä, ja silti Adele oli tehnyt lupauksen, joka kosketti väistämättä miestäkin. Marras oli Selenen murhaaja, vaikka Adelen käsi olikin pidellyt veistä. Adele tiesi, ettei olisi pystynyt hoitamaan annettua tehtävää, ja toisinaan yön pimeinä tunteina jopa toivoi, että olisi jäänyt kiinni tai vain antanut periksi ja kuollut.

"Sinä ajattelet jotain aivan muuta", Tiima tiuskaisi. "Et keskity."

Adele räpytteli silmiään ja yritti taas kerran hahmottaa kaavakuvaa. Sydän oli nyrkinkokonainen laite, jossa oli lasisia putkia (jotka liittyivät valtimoon ja laskimoon), pieniä pumppuja, rattaita, säiliöitä, juotoskohtia ja pikkuruisia, läpikuultavia kiviä. Se oli monimutkainen ja hienosyinen koneisto, jossa jokainen osa oli tarkasti paikallaan. Metallia halkoivat lisäksi pikkuruiset, huolella kaiverretut kirjoitusmerkit ja numerosarjat.

"Noiden merkityksestä minä en osaa sanoa oikein mitään", Tiima oli todennut heti aluksi. "Mutta oletan, että kyse saattaa olla käyttö- ja korjausohjeista. Ne on kirjoitettu jollakin itäisellä kielellä, luulisin, koska aakkostossa on samanlaisia elementtejä kuin Myrran keisarikunnasta tulleiden kauppiaiden asiakirjoissa. Kellopelimurhaajien historiankirjoissakaan ei kuitenkaan ole mitään tietoa merkeistä, eivätkä edeltäjäni tienneet niistä sen enempää. Tai sitten..."

Tiima epäröi pitkään ja huokaisi. Seuraavat sanat tulivat vaikeasti, aivan kuin nainen ei olisi halunnut uskoa niihin itsekään:

"Tai sitten kyse on taikuudesta, joka pitää sydämet käynnissä."

"Marras väittää, ettei taikuutta ole", Adele hymähti. "Ei, vaikka Akatemia on olemassa ja Karunkassa on ollut maageja satoja vuosia."

"Siinäpä se", Tiima vastasi. "Olen samaa mieltä Marraksen kanssa. Hän on perinyt epäilyksensä minulta, pahoin pelkään. Mietihän tarkkaan. Mitä tiedät Akatemian oppialoista?"

"Riitit, rohdot, illuusiot, kirjoitus, säämagia, enteet", Adele luetteli. Hän muisti oppialat selvästi, koska oli teeskennellyt useita kuukausia mykkää ja lukutaidotonta palvelijatarta Seleneä väijyessään.

"Ajattelehan sitten", Tiima kehotti. "Mikä noista on todella magiaa? Tiedät, että illuusiomaagit väittävät todella hallitsevansa tulta tai loihtivansa vaikkapa lunta tai kultaa tyhjästä, mutta kyse on vain notkeista ranteista, peileistä ja valosta. Riitit ovat tapa käsitellä surua tai pyytää jumalilta parempaa satoa tai turvallista merimatkaa - mutta auttavatko ne todella? Siitä meillä ei ole mitään todisteita. Säämagia taas perustuu vuosisatojen aikana kerättyyn tietoon meren ja tuulen liikkeistä, vuodenaikojen vaihtelusta ja ympäristömme merkeistä. Maagit katsovat merta ja haistelevat ilmaa ja arvioivat sitten, koska on oikea aika lähteä purjehtimaan tai istuttaa omenapuut."

Adele ajatteli Orfeusta ja tunsi epäluulon muljahduksen vatsassaan. Tiima jatkoi:

"Rohdoissa on kyse lääkintätieteestä ja myrkyistä. Enteet taas ovat osaksi todennäköisyyslaskentaa, osaksi taitavaa arviointikykyä ja osaksi humpuukia. Ja kirjoitustaito: sillä ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa, kuten tiedätkin. Akatemia on vuosisatojen ajan toistanut kertomusta siitä, että kirjoitettu sana sytyttää kapinoita ja levittää valheita, ja että väärissä käsissä se on vaarallinen ja arvaamaton ase. Sillä tavoin kansa on pysynyt kurissa ja lukutaitoisia on sen joukossa vain kourallinen. Se on tehokas tapa hallita, mutta siinä ei ole mitään maagista."

Adele huomasi, että oli puristanut kätensä nyrkkiin, ja onnistui vain vaivoin pakottamaan itsensä rentoutumaan. Vaarallinen toivo, jonka Orfeuksen kanssa solmittu sopimus oli hänessä herättänyt, tuntui kuolleen yhdestä iskusta.

"Mutta entä sydän? Sanoit, että ehkä siinä on kyse taikuudesta", Adele kysyi vielä, vaikka sanat maistuivatkin valjuilta hänen suussaan.

"Niin", Tiima katseli piirrosta mietteliäänä. "Katsohan, ennen sinut kymmenet kellopelimurhaajat ovat kantaneet sitä samaa sydäntä, joka on sisälläsi. Se on satoja vuosia vanha - kuinka vanha tarkalleen, sitä emme edes tiedä. Ja minua, kuten niin monia aiempiakin kelloseppiä, on piinannut halu ymmärtää koneistoa paremmin - mutta vaikka kuinka yritän, tulen aina samaan lopputulokseen kuin edeltäjäni: mikään siinä ei selitä Vuosia. Eikä sitä, että kellotorni ja sydän ovat kestäneet näin pitkään ilman mitään merkkejä vaurioista tai ongelmista."

"Kelloseppä ei siis joudu korjaamaan sydäntä?"

"Ei", Tiima hymähti. "Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin meitä ei siihen tarvita. Meidän täytyy vain irrottaa vanha sydän ja asettaa uusi paikoilleen."

"Mitä tapahtuu, jos niin ei tehdä? Jos sydän vain jätettäisiin kiinnittämättä?"

"Odotinkin tuota kysymystä", Tiima hymyili tuimasti. "Siihen päädytään lopulta aina, vaikka toisinaan vastaus selviää ilman kysymystäkin. Kun kellopelimurhaaja kuolee, me kaikki saamme kärsiä siitä. Sydämemme kapinoi, kunnes puuttuva koneisto on taas paikoillaan."

"Mitä se tarkoittaa?"

"Enimmäkseen kipua", Tiima kohautti olkiaan. "Vuorokauden aikana ei tapahdu mitään, mutta vähitellen sydän käy rauhattomaksi. Rintaa pistelee ja sydän alkaa painaa enemmän. Sen kanssa voi elää, mutta kipu on jatkuvaa, estää nukkumasta kunnolla ja tekee päivistä räydyttävän hitaita."

"Mutta entä jos sydäntä ei vain löydy? Mitä jos se särkyy?"

"Toinen klassinen kysymys", Tiima nyökkäsi. "Me löydämme kuolleemme kyllä. Kellopelisydän vetää aina muita puoleensa, ja sen läheisyys tuntuu värähtelynä. Sydämemme resonoivat keskenään, niillä on yhteinen rytmi ja kytkös, jonka en usko olevan mahdollista pelkästään teknologian voimin. Tai sitten kyse on sellaisesta teknologiasta, jota Karunkassa ei tunneta."

"Mutta jo sydän on uponnut syvälle mereen? Tai lyöty palasiksi?"

"Ensimmäistä vaihtoehtoa en halua edes ajatella", Tiima vastasi. "Niin ei ole onneksi vielä käynyt. Muutaman kerran joku kaltaisistamme on kyllä hukkunut, mutta sydän on aina saatu noudettua joko sukeltamalla tai naaraamalla ruumis esiin. Mutta särkyminen... Niin, se onkin toinen kysymys."

Adele odotti vaiti. Tiima katseli piirrosta ja kääntyi sitten takanaan olevan hyllyn puoleen. Hän nosti sieltä yksinkertaisen, harmaan metallirasian, ja avasi sen työkaluvyöstään poimimallaan avaimella.

Laatikossa oli hiljalleen tikittävä kellopelisydän.
« Viimeksi muokattu: 05.11.2019 11:43:06 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 4.11.2019
« Vastaus #44 : 05.11.2019 12:27:14 »
Lainaus
"Ei totuudessa ole kyse hyödystä", Orfeus pudisti päätään. "Se on tärkeää jo itsensä vuoksi. Olen aina ajatellut, että vaikka Akatemia rakentuukin valheelle taikuudesta, me lopulta työskentelemme rauhan ja järjestyksen hyväksi. Mutta jos Akatemia murhaa omiaan ja piilottelee kellopelimurhaajia, on vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan."
Tähän repliikkiin tiivistyy mielestäni hirmuisen hyvin Orfeuksen hahmo. Minusta on ihailtavaa, että hän haluaa uskoa tällaiseen periatteeseen, vaikka se olisikin monen mielestä idealistista ajattelua. Yksi mielenkiintoisista kysymyksiä tuleekin olemaan se, kuinka pitkälle hän on valmis menemään, että oikeus toteutuu. Haluatko särkeä koko koneen, niinpä niin, Eeben kysyy oikeita kysymyksiä. Myös Eeben on ehdottomasti mielenkiintoinen siksi, että hänen tekemisiään on niin vaikea ennustaa - Orfeuksen tavoin vähän yllätyin siitä, että hän alkoi puhua tässä vaiheessa periksi antamisesta. Toisaalta se on kuitenkin ymmärrettävää, ja Eeben on selvästi hyvin tietoinen siitä, kuinka monimutkaisesta ja vaarallisesta asiasta on kyse, vuosisatoja vanhasta juonittelujen verkosta. Pidin paljon myös tuosta Adelen osiosta ja siitä, miten Tiiman oppituntien kautta saadaan lisää tietoa kellopelisydämistä - kaikki uusi tieto on ollut todella mielenkiintoista, joskin kellopelisydämien konseptin julmuus on vain vahvistunut entisestään. :( Tuo on esimerkiksi todella hyytävä yksityiskohta, että sydämen kiinnittämättä jättäminen vaikuttaa noin laajasti. Tykkään myös paljon Tiimasta ja hänen skeptisyydestään. Kiitos jälleen. :)
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 5.11.2019
« Vastaus #45 : 06.11.2019 12:23:01 »
Okakettu: Kellopelisydämet on sellaiset konsepti, joiden kanssa minulla on aina välillä isojakin vaikeuksia, että saan ne toimimaan siten kuin tarina vaatii. :D Kivaa siis, jos edelleen vaikuttavat mielenkiintoisilta informaatiosta huolimatta. Tässä seuraavassa Adelen osassa on sitten viimeinen infodumppaus ja sen jälkeen (onneksi) hetkeksi voidaan unohtaa niihin liittyvät tekniset yksityiskohdat. Orfeus on kyllä vähän turhan idealistinen toisinaan ja vaarantaa siinä sivussa itsensä.  ::) Kiitos taas kerran kommentista!

K/H: Nämä ovat ehkä tietyllä tavalla sellaisia väliosia, ja vähän luulen, että myös huomisen osat ovat sitä.  ::) Mutta kaipa teksteissä sellaisia tulee ihan luonnostaankin.

*

Orfeus IX

Lyhtyjuhlaan on enää muutama päivä. Orfeus ja Eeben ovat edelleen nähneet toisiaan päivittäin, mutta he eivät ole puhuneet kellopelimurhaajista tai Akatemian menneisyydestä tai - varsinkaan - Eebenin tunteista ja Orfeuksen vastauksesta. Sen sijaan noviisit ovat istuneet veneessä hiomassa Orfeuksen näyttötyön suunnitelmaa, retkeilleen keräämässä talviyrttejä kalliorannoilla ja kiskoneet veneen viimeinkin talviteloille, koska meri on alkanut jäätyä myös Karunkassa.

Tänä iltana he istuvat kuitenkin majatalossa kuuntelemassa runonlaulajaa, joka vaikuttaa aavistuksen nyreältä. Orfeus epäilee, että miesparka on jäänyt jumiin vitkuteltuaan Karunkassa liian pitkään ja joutuu nyt talvehtimaan kaupungissa vastoin tahtoaan. Niin käy melkein joka vuosi, ja se on karunkalaisten onni, mutta muualla kasvaneille talvi pohjoisilla saarilla, hyisen meren ympäröimänä, voi tuntua varsin ankealta kohtalolta.

Alkuun päästyään laulaja laulaa kuitenkin heleästi ja säestää itseään luutullaan. Balladit kietoutuvat toisiinsa sikermäksi, jossa pääosia näyttelevät rakkaus, kuolema ja murskatut haaveet. Orfeus ei oikeastaan kuuntele kovin tarkasti, koska hänen on mahdotonta irrottaa ajatuksiaan lähestyvästä Lyhtyjuhlasta ja kellopelimurhaajista. Siitä huolimatta tavernan lämpö, musiikki ja ihmisjoukon puheensorina ovat tervetullutta vaihtelua. Illuusiomaagi vilkaisee sivusilmällä Eebeniä ja tuntee kiitollisuuden hyökyvän lävitseen.

Eebenin tummat kasvot ovat seesteiset ja silmät kiinni, ja jos häntä ei tuntisi, saattaisi kuvitella, että nuori mies on uponnut haaveisiinsa balladia kuunnellessaan. Orfeus tietää kuitenkin, että Eeben pitää näennäisestä raukeudestaan huolimatta ympäristöään tarkasti silmällä ja kuulostelee ympärillä käytyjä keskusteluja. Siitä kertovat Eebenin suupielten satunnaiset nytkähdykset ja pään vaivihkainen kääntyminen, kun jokin kiinnittää rohtomaagin huomion. Orfeus tuntee ystävänsä ja osaa lukea ilmeitä tämän kasvoilla paremmin kuin useimmat, vaikka hänellekin Eeben on usein arvoitus.

"Sinä tuijotat", Eeben totesi avaamatta silmiään. "Pidätkö näkemästäsi?" Rohtomaagin äänensävy oli leikkisä, mutta se sai Orfeuksen vain punastumaan ja nielaisemaan. Siitä huolimatta hän pysähtyi pohtimaan kysymystä ja katsomaan Eebeniä hetkeksi tarkemmin.

Eebenillä oli pitkät, tuuheat ripset ja ilmeikäs suu. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät ja hienostuneet, mutta Eebenin hymyillessä ne tuntuivat pehmenevän. Ensikatsomalta pojan silmät näyttivät lähes mustilta, mutta niiden väri oli oikeasti hyvin tumman ruskea, kuin kostea ajopuu. Silmät olivat terävät, tarkat ja usein niiden katse oli suorastaan pelottavan intensiivinen. Siitä huolimatta Eeben onnistui näyttämään rennolta ja harmittomalta hymyillessään tai nauraessaan. Hänen pitkät mustat hiuksensa oli sidottu pienille leteille ja koottu vielä taakse punotulla nahkanauhalla.

"Pidän", Orfeus sanoi hiljaa. Sanojen myötä hänen lävitseen tulvahti helpotus. Eeben sen sijaan säpsähti ja avasi silmänsä.

"Kyllä minä pidän", Orfeus toisti. "Mutta en tiedä, että riittääkö se sinulle."

Eeben kohotti kulmaansa. Hänen silmissään oli kerrankin epävarma katse. Orfeusta pelotti, mutta hän jatkoi siitä huolimatta:

"En usko, että osaan tuntea samalla tavalla kuin sinä. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö välittäisi, tai ettet... ettet olisi minulle rakas", Orfeus haparoi viimeisen sanan kohdalla. Se oli vaarallinen sana, liian suuri ja täynnä tunteita.

"En minä ole pyytänyt mitään sellaista", Eeben aloitti, mutta Orfeus kohotti kätensä kehottaakseen häntä pysymään vaiti.

"Et olekaan. Mutta sinä ajattelet minua siten kuin nainen tuossa balladissa, jota eittämättä keskinkertainen runonlaulajamme juuri tulkitsee", Orfeus yritti keventää tunnelmaa, mutta hänen äänensä vapisi. "Enkä minä taida ajatella oikein kenestäkään samalla tavalla. En tiedä, että osaanko. En ole ikinä halunnut suudella ketään, enkä ymmärtänyt niitä monimutkaisia piiritansseja ja liehittelyitä, joita Akatemian opiskelijat keskenään käyvät. Minä olen siinä suhteessa erilainen kuin muut."

Eeben oli hetken vaiti ja katsoi Orfeusta suoraan silmiin. Tavernan hämärässä valaistuksessa niiden katse oli syvä ja vangitseva.

"Mutta sinä haluaisit, että voisit vastata kyllä?" Eebenin ääni oli käheä.

Orfeus nielaisi. "Haluaisin, että voisin... Että saisin pitää sinut. Pitää tämän, mitä meillä on. Mutta en tiedä, että riitänkö minä sinulle tällaisena kuin olen."

Eebenin kasvoille levisi hidas hymy, jossa ei ollut mitään laskelmoitua. Poika ojensi kätensä pöydän yli. Orfeus tarttui siihen varovasti.

"Minähän sanoin, että haluan sinut", Eeben sanoi hiljaa. "Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ei sen tarvitse olla helppoa tai maata mullistavaa tai erikoista."

"Sitten saat minut", Orfeus sanoi ennen kuin ehti jänistää. Hän puristi Eebenin kättä ja hymyili varovasti. "Sellaisena kuin olen."
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 5.11.2019
« Vastaus #46 : 06.11.2019 12:23:20 »
Adele X

"Mutta..." Adele aloittaa. Tiima katsoo tyttöä odottavasti, mutta tämä ei koskaan lopeta lausettaan, joten kelloseppä vain nyökkää.

"Niin. Meitä on vain yhdeksän. Sydämiä on kuitenkin kymmenen, koska toisinaan historian saatossa joku meistä on yrittänyt rikkoa omansa."

"Yrittänyt?" Adele toistaa.

"Niin. Kukaan ei ole vielä onnistunut siinä lopullisesti. Kaksi sukupolvea sitten kellopelimurhaaja nimeltä Aave tosin teki parhaansa. Hän oli tehnyt sopimuksen Karunkassa pysähtyneen mekaanikon kanssa ja pyytänyt tätä irrottamaan sydämensä kuolemansa jälkeen ja purkamaan sen. Mekaanikko teki työtä käskettyä, vaikka en osaa edes arvailla, mitä hän on mahtanut asiasta ajatella. Hän purki sydämen yksittäisiin rattaisiin, putkiin ja kellokiviin ja sulki osat tiukasti lyijyllä vuorattuun rasiaan."

"Ja?" Adele huomasi pidättelevänsä hengitystään. Tuima hymähti.

"Ja me tapoimme hänet. Löysimme lyijyrasian ja toimme sen torniin. Etsimme Aaveelle seuraajan ja kiinnitimme hänen rintaansa varasydämen. Edeltäjäni ja minä painiskelimme pitkään puretun sydämen kappaleiden kanssa, mutta luovutimme, kun totesimme, että emme kaikista kaavakuvista ja valtavasta kellotornin mallistamme huolimatta osanneet koota sitä siten, että sydän olisi alkanut käydä."

"Mutta..." Adele aloitti taas ja katsoi rasiassa tikittävää sydäntä. Tiima nyökkäsi.

"Niinpä. Siinäpä se: mikä tämä sydän sitten on, jos ei varakappale? Oikea vastaus on tietenkin se, että kyseessä on Aaveen särkemä sydän."

Adele kurtisti kulmiaan ja Tiima hymyili. "Kellopelisydän korjasi itse itsensä. Siihen meni useampi vuosi, mutta kun minä avasin rasian vuosien jälkeen uudelleen, huomasin, että sydän kävi yhtä vakaasti kuin ennenkin."

"Ehkä edeltäjäsi oli korjannut sen?"

"Ajattelin sitäkin", Tiima pudisti päätään. "Mutta en usko. Harmaja olisi kyllä kertonut, jos olisi moisessa onnistunut. Me olemme opiskelleet koneistoja ja oppineet niistä yhtä sun toista vuosisatojen aikana, mutta kellopelisydämet ovat aivan oma lukunsa. Kun tutkin Sarastuksen kanssa kellopelimurhaajien historiaa, huomasin, että vaikka yksittäinen sydän olikin särkynyt yhteensä kolme kertaa, sellaisen korjaamisesta ei varsinaisesti ollut mainintaa. Vain siitä, että sydän oli vuosikymmenien jälkeen otettu taas käyttöön."

"Uskomatonta", Adele kuiskasi. Tiima nyökkäsi.

"Niin on. Kuka meidät sitten aikanaan suunnittelikin, teki työnsä huolella. Hän varmisti jatkuvuuden pakottamalla meidät pitämään huolta siitä, että kellopelimurhaaja ei voisi kuolla ilman, että etsisimme seuraajan tai kärsisimme jatkuvasti. Hän huolehti siitä, että meillä olisi varasydän niitä hetkiä varten, joina yksi sydämistä olisi kateissa tai rikki. Ja lisäksi hän onnistui rakentamaan koneen, jota ei voi pysyvästi särkeä. Jos tässä ei ole kyse taikuudesta, en tiedä, että missä olisi."

*

Sinä iltana Adele vetäytyi huoneeseensa varhain. Hän kääriytyi viltteihin ja tuijotti pitkään ulos kammarinsa ikkunasta. Ikkuna oli pieni ja kapea, mutta siitä näki merelle ja saariston itäisille reunamille, jossa suuri majakka vilkkui lohdullisena tähtenä kaukaisuudessa. Adele oli usein tuijottanut majakkaa niinä unettomina öinä, joina sydän oli pitänyt hänet valveilla. Tällä kertaa hän ajatteli kuitenkin maailmaa sen rajojen takana.

Kellopelimurhaajat eivät koskaan jättäneet Karunkaa tai menneet kovin kauaksi kellotornista. Tiiman kertoman jälkeen Adele ymmärsi paremmin syyn siihenkin. Jos joku heistä olisi jättänyt saariston taakseen ja kuollut merellä tai maissa sen takana, muut olisivat joutuneet kärsimään siitä - ehkä loputtomasti. Tai sitten taikuudellakin oli rajansa: ehkä se haipuisi, kun sydän kulkisi liian kauas niiltä seuduilta, joilla se oli rakennettu. Se nyt oli tosin pelkkää arvailua pimeässä, sillä Adele ei tiennyt todellisesta taikuudesta ketään.

Tyttö kirosi mielessään kitkerästi Orfeusta ja tämän herättämää toivoa. Hän oli jo päättämässä, ettei menisikään tapaamiseen Lyhtyjuhlan iltana, mutta ajatteli sitten Tiiman kertomusta. Akatemialla ei ehkä ollut todellista taikuutta - ainakaan enää - mutta jokin kuitenkin sitoi kellopelimurhaajat Akatemiaan ja pakotti heidät täyttämään sieltä saamansa tehtävät. Adele ei tiennyt sitä, keneltä määräykset tulivat, tai miksi niiden toteuttaminen oli niin tärkeää, mutta sillä ei ollut merkitystä. Kellopelisydämet ja Akatemia liittyivät toisiinsa tavalla tai toisella.

Ja vaikka Orfeus olikin valehdellut taikuudesta, ehkä hän voisi silti auttaa. Se oli laiha toivo, mutta Adelella ei ollut mitään muutakaan.

Tyttö tuijotti majakkaa vielä hetken. Sen valo tuntui tuikahtelevan samaan tahtiin sydämen raksutuksen kanssa.
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 6.11.2019
« Vastaus #47 : 06.11.2019 19:50:34 »
Höh, Eeben ja Orfeus puhuvat tunteistaan toisiaan kohtaan ja sinä väität sitä väliosaksi! Ei tuntunut sellaiselta kyllä yhtään, ihanaa, että asiaan saatiin selvyys tällä tavoin. Tykkäsin hirmuisen paljon heidän keskustelustaan, siitä että Orfeus oli täydellisen rehellinen itsensä suhteen, ja miten Eeben asiaan suhtautui:
Lainaus
"Minähän sanoin, että haluan sinut", Eeben sanoi hiljaa. "Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ei sen tarvitse olla helppoa tai maata mullistavaa tai erikoista."
"Sitten saat minut", Orfeus sanoi ennen kuin ehti jänistää. Hän puristi Eebenin kättä ja hymyili varovasti. "Sellaisena kuin olen."
<3 Tästä näkyy minusta hyvin myös poikien vuosien kestänyt ystävyys ja se, millaisen pohjan se tälle keskustelulle luo - jos he olisivat tuntemattomampia toisilleen, lopputulos olisi voinut olla erilainen. Nyt tuntui ainoastaan luonnolliselta (ja helpottavalta), että asiat menivät nimenomaan näin. Majatalo runonlaulajineen oli minusta kyseisellä kohtaukselle sopiva miljöö, ja oli tosi hauska yksityiskohta, että runonlaulaja oli alkuun nyreä. :D Adelen osa jatkui mielenkiintoisena myös, varsinkin tuo tieto siitä, että rikkoutuneet kellopelisydämet ilmeisesti korjautuvat itsestään. Kiitos jälleen!
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 6.11.2019
« Vastaus #48 : 07.11.2019 09:31:05 »
Okakettu: Hups, no, ehkä se tosiaan oli merkittävää! :D Itse mietin tuota kirjoittaessani, että lukijat ovat varmaan vaan pettyneitä, kun ei ole pidempää piningia, mutta sitten totesin, että jos kerran hahmot haluavat käydä keskustelun nyt, niin sittenpähän käyvät. :P Eiköhän heillä riitä tuossa suhteessa setvimistä myöhemminkin kuitenkin. Kiitos taas kommentista!

K/H: Muistin väärin, nimittäin tänään toinen osista ei suinkaan ole varsinaisesti väliosa, vaan jopa ihan suhteellisen tärkeä. JES!

*

Orfeus X

Matka tavernasta kotiin oli raskas, lumisade ja tuuli olivat yltyneet myrskyksi. Kasvoja poltteli, vaikka Orfeus yritti kietoa kaulaliinan niiden suojaksi.

"Sinun ei pitäisi nukkua veneessä tällaisena yönä", Eeben sanoi. He olivat tarponeet myrskyä vastaan jo hetken ja jossakin vaiheessa Eeben oli ottanut johdon suojatakseen Orfeusta tuulelta. Orfeus oli tietysti yrittänyt vastustella, mutta rohtomaagi ei ollut ollut kuulevinaankaan. (Tai sitten tämä ei ollut oikeasti kuullut mitään, koska tuuli oli tosiaan ulvonut kovaa.)

"Minulla on ihan hyvin polttopuita", Orfeus yritti vastata myrskyn pauhun läpi. "Pärjään kyllä. Olen pärjännyt talvet aiemminkin."

"Vuosi sitten sait kolmen viikon keuhkokuumeen", Eeben karjui vastaukseksi. Hänen kaapunsa olkapäille oli kertynyt jo paksu kerros lunta. "Ja opinnäytteesikin on tulossa jo muutaman kuukauden päästä. Et voi ottaa sellaista riskiä nyt."

Orfeuksen hampaat kalisivat. Eeben pysähtyi hetkeksi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Tulisit minun luokseni. Minulla on ylimääräinen patja ja Akatemiassa on lämmintä. Eihän siellä yhtä viihtyisää ole kuin veneessäsi", Eeben hymyili vinosti, "mutta jo vaihtoehtona on jäätyä elävältä, niin..."

Orfeus jähmettyi hetkeksi: hän ei muistanut, että olisi koskaan halannut Eebeniä - tai ketään muuta kuin siskoaan, sen puoleen. Eebenin äänen lämpö ja rauhallisuus saivat hänet kuitenkin rentoutumaan.

"Kai minä sitten", Orfeus vastasi. "Mutta minulla ei yleensä ole tapana jäädä yöksi näin varhaisessa vaiheessa seurustelua."

Eeben nauroi. "Sinulla ei ole tapana ylipäätään seurustella kenenkään kanssa", hän huomautti. "Mutta älä huoli. Saat nukkua patjalla ja olla rauhassa. Rohtomaagin kunniasanalla."

"Rohtomaageihin ei ole luottamista", Orfeus mutisi tallustaessaan Eebenin perässä. Vakuutus oli kuitenkin rauhoittanut häntä kaikesta huolimatta, ja Akatemialle asti selvittyään Orfeus oli kiitollinen siitä, että oli suostunut ehdotukseen. Lumimyrsky oli onnistunut tunkeutumaan ihon alle ja tuntui jäädyttäneen sisäelimetkin. Illuusionisti raahusti Eebenin perässä mekaanisesti, mutta lysähti lattialle heti tämän huoneeseen päästyään.

"Saisit oikeasti hankkia uusia talvivaatteita", Eeben murahti. Hän kiskoi läpimärän takin Orfeuksen yltä ja silmäili sen rispaantuneita hihoja ja ohueksi kulunutta kangasta irvistäen. "Tämä on karmeassa kunnossa."

Orfeus tyytyi kohauttamaan olkiaan. Hän ripusti kintaansa ja kaulaliinansa kuivumaan vesipatterin yläpuolelle.

"Palaamme asiaan huomenna", Eeben huokaisi ja mulkaisi vielä kertaalleen takkia. Hän riisui oman mustan villakaapunsa ja asetti sen kuivumaan tuolin selkämykselle.

Orfeus katseli ympärilleen huoneessa. Eebenillä ei ollut paljon tavaraa: sänky, kaksi ylimääräistä patjaa sen alla, kuusi ruukullista kasveja ikkunalaudalla. Kolmet saappaat rivissä ovenpielessä ja kaksi kaappia, oletettavasti vaatteille ja sen sellaiselle. Rohtomaagit eivät saaneet noviisivaiheessa kanniskella myrkkyjä tai lääkeaineita ympäriinsä - vaikka Orfeus ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Eebenillä olisi jotaitakin sellaisia ollut huoneessaan ja repussaan - joten kasvit olivat oikeastaan ainoa pojan erikoistumisalasta kertova yksityiskohta.

"Timjamia, kamomillaa, talvensaraa, lemmennuoraa, kirveliä ja ruohosipulia", Eeben luetteli huomatessaan, mihin Orfeuksen katse oli pysähtynyt. "Maustekasveja, unirohtoja ja no, lemmennuoraa myyn toisinaan sellaisille höpsöille noviiseille, jotka vielä kuvittelevat, että se auttaa heidän rakkaushuoliinsa."

"Mutta eikö sillä oikeasti ole vaikutusta? Olen kuullut, että -"

"Luulisi, että olet jo oppinut, ettei kuulopuheisiin kannata luottaa", Eeben hymähti. "Lemmennuora tekee nauttijastaan aavistuksen itsevarmemman ja alentaa arvostelukykyä. Se on vähän kuin hiprakassa olisi. Helppo kuvitella, että rohto toimii, mutta ei se itsessään todellisuudessa vaikuta kovin paljon. Enemmän merkitystä on sillä, että lemmennuoraa nautittuaan ihmiset yleensä uskaltavat puhua tunteistaan vähän vapaammin."

Eeben käänsi yllättäen katseensa lattiaan. Orfeus siristi silmiään.

"Sinä taisit käyttää sitä itse muutama viikko sitten!" poika huudahti. Eeben irvisti.

"Ehkä sorruin", rohtomaagi mumisi.

"Ja se toimi", Orfeus virnisti. "Joten ehkä sinun pitäisi tarkistaa käsityksiäsi."

Eeben tuhahti. "Ehkä vain nostan hintojani."

Pian sen jälkeen kaksikko oli pistäytynyt ruokalassa nappaamassa kaksi kulhollista muhennosta ja isot mukilliset teetä. Sitten he istuivat Eebenin huoneen lattialla ja söivät hiljaisuuden vallitessa. Orfeus oli ollut huojentunut huomatessaan, ettei hiljaisuus ollut vaivaantunutta tai ahdistavaa. Eeben oli edelleen Eeben, vaikka hänen ilmeensä olivatkin jollain kummallisella tavalla pehmeämpiä ja melkein lempeitä.

"Lyhtyjuhla on ylihuomenna", Eeben sanoi ja katsoi Orfeusta teekuppinsa yli. "Mitä ajattelit tehdä sen suhteen?"

"Lähettää lyhdyn Selenelle. Paistaa kastanjoita ja juoda hehkuviiniä. Nähdä murhaajatytön, kuten aiemmin sovimme", Orfeus vastasi. Vadelmatee lämmitti suloisesti hänen edelleen kylmästä kankeita sisuksiaan.

"Ja sitten?" Eeben kohotti kulmaansa. Orfeus kohotti olkapäitään.

"Se selviää sitten, kun pääsen sinne asti", illuusionisti vastasi vältellen. Hänen ystävänsä pudisti päätään.

"Sinä olet surkea improvisoimaan. Ellei meillä ole suunnitelmaa, päädymme todennäköisesti vain lyömään päätämme seinään. Meidän täytyy miettiä, mitä aiomme kysyä tai sanoa. Lupasit hänelle ratkaisun sydämen ongelmaan tai ainakin jotain suuntaviittoja siihen suuntaan, ja tiedät hyvin, ettei meillä ole tarjota oikein mitään. Ja mikäli sinut tunnen, et kuitenkaan osaa valehdella."

"Mikäli muistan oikein, sopimus oli sinun ideasi", Orfeus huomautti. "Mutta on meillä jotakin. Tiedämme, että Akatemian alkuaikoina olemassa oli Kelloseppämestari, ja että Akatemia liittyy jollakin tavalla kellopelimurhaajiin. Eihän se paljon ole, mutta ainakin voimme osoittaa, että olemme yrittäneet pitää lupauksemme, ja ostaa lisää aikaa."

"Lisää aikaa mille, Orfeus? Mihin sinä oikein pyrit?"

"Samaan kuin ennenkin. Haluan tietää, miksi siskoni kuoli."

"Vaikka Akatemia haluaa kätkeä kaiken kellopelimurhaajiin liittyvän niin tarkasti, että on pyyhkinyt heidät omasta historiastaankin? Vaikka siskosi saattoi kuolla juuri Akatemian toimesta? Sanon sinulle vielä kerran, Orfeus: päästä irti. Tämä vyyhti on meille liikaa."

"Minä en voi", Orfeus vastasi hiljaa. "Mutta sinun ei tarvitse ryhtyä tähän. Jos hukun totuutta etsiessäni, hukun mieluiten yksin."

"Ei", Eeben vastasi hiljaa. "Siihen minä en suostu."
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 6.11.2019
« Vastaus #49 : 07.11.2019 09:31:21 »
Välinäytös: Uhreja merelle

Kaksitoista vuotta aikaisemmin

Eebenin oli kylmä. Aallot ulottuivat jo hänen vyötäröönsä asti, ja vaikka olikin loppukesä, hän oli seissyt vedessä jo tuntikausia. Poika ulisi ja tempoi käsiään sitovia köysiä, mutta siitä ei ollut apua. Sen sijaan ne vain pureutuivat tiukemmin ranteisiin ranteisiin ja hiersivät ne vereslihalle.

Eeben yritti vilkaista siskoaan, muttei kyennyt vieläkään taivuttamaan niskaansa tarpeeksi. Aluksi he olivat huutaneet äänensä käheiksi: sekä apua kutsuakseen että yksinäisyyttään lievittääkseen. Nyt Hieta oli kuitenkin ollut jo pitkään vaiti. Eeben oli yrittänyt huhuilla siskoaan useampaan otteeseen, mutta tämä ei ollut vastannut mitään. Poikaa pelotti, että Hieta oli jo hukkunut, että jollakin kummallisella tavalla meri oli jo nielaissut hänen siskonsa. Vaikka ei vuorovesi tietenkään toiminut sillä tavoin. Hieta ja Eeben olivat molemmat matkustaneet meriteitä useaan otteeseen, joten vuorovesien lait olivat heille tuttuja.

Niin olivat myös lasintekijöiden perinnäistavat ja uhrit, joita he jättivät merelle turvallisen matkan toivossa. Eeben tiesi kyllä, että arpa voisi osua hänenkin kohdalleen. Äiti oli laulanut lauluja aaltojen alaisista taivaista ja merenmorsiamista, mutta myös synkempiä lauluja julmista aalloista ja myrskyistä, jotka repivät laivat hajalle ja hukuttivat kokonaisia miehistöjä. Vaikka Eeben oli vasta seitsemän, hän tiesi, että turvallisen matkan hintana olivat merelle annetut elämät, ja Karunkasta länteen oli viikkojen purjehdus.

Tällä kertaa oli kai Eebenin vuoro. Poika tiesi kuitenkin myös sen, ettei hänen ollut tarkoitus kuolla: arpa oli osunut kapteenin lähes aikuiseen tyttäreen. Hän oli omin silmin nähnyt ennusheiton ja sen julman tuloksen ja tuhertanut jo itkua, kun kapteeni oli kohottanut katseensa ja osoittanut Hietaa Aavan sijaan. Eeben oli avannut suunsa väittääkseen vastaan, mutta hänen äitinsä oli kiskonut poikaa kauemmas, yrittänyt työntää häntä pois kannelta.

Se oli kuitenkin turhaa. Heitto oli osunut kapteenin tyttäreen, mutta vaihtokauppa oli mahdollinen: yhden sijasta pitäisi vain uhrata kaksi. Eikä kaksosia tietenkään sopinut erottaa, sillä lasintekijät uskoivat, että heillä oli jaettu henki ja kohtalo.

Sen jälkeen Eeben ei muistanut itkultaan ja kauhultaan asioita kovin selkeästi. Hän muisti Niinin varovaiset, milteinpä hellät otteet, joilla mies oli sitonut Hiedan ja Eebenin kädet kiinni ja kiinnittänyt hopearannekkeet heidän käsiinsä, kuten perinnäistapa vaati. Äitinsä itkun, märät suukot ja rutistuksen, josta ei tuntunut tulevan loppua - ja tuli sitten aivan liian pian. Viimeisen vilauksen Tuivertajasta, jota tuuli tempoi ankkurissaan. Laiva näytti siltä, että oli suorastaan innokas lähtemään. Epätasaisen maan, heitä saattavien miesten ankaran hiljaisuuden ja mutinan kapteenin tyttärestä ja siitä, että vaihtokauppoja ei oltu tehty kymmeniin vuosiin ja sellainen oli paha enne. Meren kanssa ei kuulemma kannattanut yrittää neuvotella.

Eeben ja Hieta sidottiin vyötäröstään ja käsistään kiinni syrjäisen, puoliksi romahtaneen venevajan laituriin. Miehet juottivat heille muutaman kulauksen vahvaa viiniä, rohkaisuksi kai, ja lähtivät sitten niin nopeasti kuin kykenivät. Eeben aloitti huutamisen heti, aluksi toiveikkaana ja sitten yhä voipuneemmin. Kun vesi alkoi nousta ja ilta hämärtää, Eeben oli jo aivan uuvuksissa ja enää puoliksi tajuissaan. Kylmä oli turruttanut hänet, mutta pakokauhua sekään ei ollut kyennyt kahlitsemaan.

Hiedan ääni sai hänet kuitenkin valpastumaan vielä hetkeksi. Vesi oli kohonnut pojan kaulaan asti. Siskon huuto oli kirkas ja terävä. Se halkaisi hämärän kesäyön kuin veitsi.

"Täällä! Me olemme täällä!"

Eeben yhtyi huutoihin, vaikka hänen äänestään ei ollutkaan enää paljoakaan jäljellä. Pian hänkin kuuli askeleita. Hieta puhui nyt hiljempaa, joten Eeben ei erottanut sanoja meren kohinalta ja hampaidensa kalinalta. Matala naisen ääni kuului vastaavan jotain. Sitten kahdet askelet, toiset ripeät ja toiset laahaavat, lähestyivät myös Eebenin puolta laiturista. Joku hyppäsi alas. Hämärässä Eeben näki pitkän naisen, jonka hiukset oli sidottu tiukasti ja kasvot kuin Karunkan kalliot: yhtä jäyhät ja ankarat. Naisen kädessä oli veitsi, jolla hän sahasi pian poikki Eebenin käsiä ja vyötäröä sitoneet köydet.

"Jonnekin lämpimään", Eeben sai soperrettua. Nainen nyökkäsi.

"Niin", hän sanoi ja nosti Eebenin ylös laiturille ennen kuin kiipesi itse perässä.

"Mutta minulla on ongelma. Teitä on kaksi, enkä voi ottaa mukaan molempia. Saatte valita itse: toinen tulee mukaani ja joutuu elämään raskaan ja surullisen elämän, toisen vien orpokotiin. Siellä on ehkä sentään paremman elämän mahdollisuus."

"Raskaan ja surullisen?" Eeben toisti. Hieta ei sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain naista silmät mietteliäästi sirrillään.

"Ota sinä Eeben mukaasi", tyttö sanoi viimein.

"Miksi?" nainen kohotti kulmaansa.

"Koska minä en halua", Hieta pudisti päätään. "Se olisi kurjaa elämää."

"Niinhän se eittämättä olisi." Nainen nauroi ja kääntyi sitten katsomaan Eebeniä. "Entä sinä? Mitä haluaisit?"

"Voin minä tulla", Eeben sanoi ja nosti leukaansa, vaikka se vapisikin. Hän muisti äitinsä tarinat rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, ja Hieta oli jo kertonut, mitä ajatteli. Ei hän halunnut pettää siskoaan.

"Sinun sisaresi oli valmis uhraamaan sinut oman nahkansa pelastamiseksi", nainen pudisti päätään. "Luulenpa, että hänen paikkansa on meidän luonamme. Sinä olet pehmeämpi. Olisi sääli tuhota sellainen sydän."

"Mutta sinä sanoit, että voimme valita! Tämä ei ole reilua." Hieta protestoi heti.

"Niin sanoin", nainen hymyili. "Mutta minä en ole reilu, eikä reiluudesta ole sinulle hyötyä siellä, minne sinut vien. Tulkaahan sitten. Teidät on saatava lämpimään, tai kuolette kumpikin joka tapauksessa."

Eeben seurasi naista raskain jaloin. Sen illan jälkeen hän ei nähnyt sisartaan kymmeneen vuoteen.
« Viimeksi muokattu: 07.11.2019 17:13:12 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 7.11.2019
« Vastaus #50 : 07.11.2019 17:07:15 »
Tämä uusin Orfeuksen luku vahvisti minusta entisestään sitä ajatusta, että on hieno juttu miten pojat selvittivät nyt jo välinsä. Heidän keskusteluaan tuossa alussa oli todella mukava lukea, ja etenkin Eebenin huolenpito Orfeuksesta hymyilyttää. Kaikesta huokuu niin selvästi, kuinka tärkeä Orfeus hänelle on, tuo talvivaatteista huolehtiminen esimerkiksi. <3 Ja mukanahan on kuitenkin nyt myös uusi elementti, kun he ovat tietoisia toistensa tunteista ja siltä osin samalla viivalla. Pining on aina jees, mutta minusta poikien välien kehittymisestä nimenomaan tällä tavalla on ihana lukea, varsinkin kun se tuo edelleen ihan uusia piirteitä esiin etenkin Eebenistä. Tuo tunnustus lemmennuoran käyttämisestä oli odottamaton ja juuri siksi mahtava. Hienoa, että Orfeus hoksasi asian! :D Loppuluvun keskustelu ja etenkin tämä sananvaihto veikin sitten aivan eri tunnelmiin:
Lainaus
"Minä en voi", Orfeus vastasi hiljaa. "Mutta sinun ei tarvitse ryhtyä tähän. Jos hukun totuutta etsiessäni, hukun mieluiten yksin."
"Ei", Eeben vastasi hiljaa. "Siihen minä en suostu."
Voi näitä kahta. :'( Ja millaisen merkityksen tuo Eebenin vastaus Orfeuksen hukkumiskommenttiin saakaan välinäytöksen lukemisen jälkeen! Se oli aiemman välinäytöksen tapaan todella vaikuttava, ja antoi paljon erilaisia juttuja pohdittavaksi, ennen kaikkea toki Eebeniin ja Haaksiin liittyen. Pidän kerronnallisesti todella paljon siitä, miten Eebenillä on kellopelimurhaajiin nyt sitten aivan omanlaisensa sidos, mikä toisaalta tekee hänestä myös aina vain vahvemmin sen jo mainitun villin kortin. Aivan kuten Kompassisydämen tapauksessa, Haaksin tekemä valinta on kaikessa armottomuudessaan ja itsekkyydessään minusta tarinallisesti hieno. Ja jälleen, se antaa paljon lisävalaistusta Eebenin hahmoon. Lukijana on mahtavaa huomata, miten tästä paljastuu kaiken aikaa uusia kerroksia ja yllättävätkin asiat liittyvät yhteen. Kiitos taas! <3
sentimentaalista löpinää.

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 854
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 7.11.2019
« Vastaus #51 : 08.11.2019 02:56:43 »
No niin!

Nappasin Kellopelisydämen kommenttikampanjasta, koska halusin ja olen jo pitkään halunnut uppoutua tarinaan ajan kanssa sekä kommentoida sen etenemistä! En vain ole onnistunut tekemään sitä, koska ehkä tämän pituus jännittää – mutta nyt olen tässä ja kirjoitan kommenttia samalla, kun luen tätä luku/osa kerrallaan.

Alun asettelu/esinäytös on todella uteliaisuutta herättävä ja mainio, kuinka Adelen ja Orfeuksen hahmot esitellään, varsinkin millaisissa tilanteissa, ja millaisen kuvan molemmista saa. Harmillista ehkä on se, että tarinassa hypätään heti neljä vuotta eteenpäin ja lukijana mietin, miten hahmot ovat jo ehtineet muuttua siinä ajassa ennen kuin ehdin heihin molempiin tarkemmin tai syvemmin tutustua.

Pidän kuitenkin siitä, että heti päästään toimintaan mukaan, kun Orfeus osuu Viimaluodolle juuri, kun Adele on murhaamassa uhrinsa. Erityisesti Adelen keskustelu Marraksen kanssa on kuvaava ja kertoo Adelesta hahmona paljon, miten Marras kehottaa häntä lopettamaan sankarin leikkimisen. Dialogi auttaa kuromaan neljän vuoden taukoa kiinni.

Nopeasti tarinassa edetään jo siihen kohtaan, joka saa lukijan tarttumaan koukkuun: Adele uskoo Orfeuksen unohtavan hänet, mutta Orfeus aikoo tehdä parhaansa löytääkseen Adelen. Orfeuksen motiivi Adelen löytämiseksi on mielestäni onnistunut, koska totuuden etsiminen kaiken muun perustuessa huijaukselle on motiivina aito ja todentuntuinen, kuin tapa käsitellä kaikkea tapahtunutta. Jään kuitenkin kaipaamaan tässä ”neljä vuotta myöhemmin” –osan alussa Orfeuksen ajatuksia Eydikestä, ehkä jonkinlaista kaipausta, sekä jotain, mikä kertoisi Orfeuksen ajatuksista hänen elämästään Akatemiassa. Silloin tuo Orfeus III –osan loppu tulisi lukijallekin vielä selkeämmäksi.

Adelen ja Marraksen yhteiselo on ihanaa luettavaa. Sieltä löytyy ehkä se kotoisuus, mitä Orfeuksen elämästä ei tunnu löytyvän. Adele III –osa oli kokonaisuudessaan lämmin ja mukava, vaikka siinä onkin haikeutta, mutta kaksikon keskustelut ja varsinkin Marraksen viittaus heidän vanhojen nimiensä yhteensopivuuteen olivat ihania.

Tuo Marras I oli aivan todella hyvä lisä tarinaan, on hankala edes kuvitella, että se vain eksyi tai pakotti itsensä mukaan! Se on juuri sopiva, erilainen näkökulma kellopelimurhaajien elämään ja minä jotenkin yllätyin täysin, kun tajusin, mihin Marraksen tarina tuossa oli etenemässä. Se tuo myös lisää syvyyttä Marraksen hahmoon ja hänen taustaansa – ja samalla herättää tuota konfliktia sankaruudesta, josta Marras Adelea torui. Tällä tavalla lukijakin pääsee rakentamaan omaa mielikuvaansa Marraksesta, kun ei joudu luottamaan ainoastaan Adelen näkökulmaan. Tykkäsin erityisesti tästä:

Lainaus
Marras metsästi. Hänellä ei ollut mukanaan jousta, terävää veistä tai myrkkyjä. Marraksen aseet olivat arkipäiväisempiä: naurunrypyt silmäkulmissa, vilpitön hymy ja ahkerat kädet.
 

Adelen ja Orfeuksen ensimmäinen keskustelu, tosin yhdessä Eebenin kanssa, toi todella mielenkiintoisen ja odottamattoman käänteen! Harmillista ainoastaan on se, kuinka vähän Orfeus taikuuteen uskoo ja kuinka hän kokee luvanneensa jotain, mitä ei voi pitää – tai ainakin niin, että Adele uskoo taikuuden olevan jotain, mitä Orfeus ei usko. Sopimus ei tunnu olevan tasapuolinen.

Se, että Adelesta tehdään kelloseppä – huh, miten kurjalta se tuntuukaan! Lukijana kärsin vähän Adelen kanssa, koska hän juuri haluaa päästä sydämestään eroon, mutta joutuukin opettelemaan sen salaisuudet ja huolehtimaan siitä. Toisaalta taas näen tässä hurjasti mahdollisuuksia, koska silloinhan Adele juuri oppii tuntemaan sydämensä perinpohjin ja onnistuu ehkä Orfeuksen avulla löytämään keinon päästä sydämestään eroon – taikuudella tai ilman.

Jotenkin Orfeus tuntuu jäävän tässä tarinassa etäiseksi. Pidän Adelesta, ja hänen muistinmenetyksensä tekee sen, että Adele löytää itsensä yhdessä lukijan kanssa tarinan edetessä – se tuntuu toimivan. Adelen taustatarina, kuinka Tiima hänet löysi, on todella vakuuttava ja tekee Adelestakin hieman erilaisen hahmon! Orfeuksesta en kuitenkaan osaa oikein rakentaa mielessäni hahmoa. Ehkä siksi, että mies tuntuu olevan kovin vähätunteinen eikä erityisen dramaattinen (ehkä, koska on maagi?), kun taas Adelella on selkeästi voimakkaammat reaktiot ja tunteellisemmat ajatuskuviot. Mietin, jääkö Orfeus tarkoituksella etäiseksi vai koenko minä henkilökohtaisesti vain niin?

Mitä pidemmälle luen tätä tarinaa, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että lukija heitetään keskelle tilannetta, keskelle hahmojen elämää. Se ei ole välttämättä huono asia, mutta tuntuu vieraalta verrattuna moniin muihin YA-kirjoihin, mitä olen lukenut. Niissä usein lukija esitellään maailmalle, hahmojen mieliin ja tapahtumiin hiljalleen, mutta täyteläisesti, että tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut jo pidempään. Tässä tarinassa kuitenkin palasia arjesta, elämästä ja ajatuksista tulee vain hiljalleen eikä täydentävästi, ja lukija joutuu suunnistamaan ns. vähien tietojen varassa itse. Se voi tosiaan olla hyvä asia, mutta en tiedä, miten muut asiaan suhtautuvat.

Eebenin ja Orfeuksen suhdekuvio on todella hieno sivujuoni ja näen siinä paljon hyvää! Se tuo ehkä Orfeuksen luonnetta ja ajatuksia enemmän esille, kun tämä joutuu navigoimaan yllättävässä ”konfliktissa” Eebenin toiveiden kanssa. Eeben tosin on ristiriitainen hahmo: periaatteessa pidän hänestä, mutta samalla hänessä on jotain vaarallista, joka saisi minut pitäytymään loitommalla. Eeben tuntuu arvostavan Orfeusta todella, mutta silti mietin, ansaitseeko Eeben Orfeusta (Orfeus tosin näyttää todella tarvitsevan Eebeniä, tämän vikkeliä valheita ja tekoja, jotka auttavat heitä eteenpäin murhatutkimuksessa).

Ah, välinäytös oli aivan mielettömän hyvä! Se oli todella upeasti kirjoitettu ja maalaa todella toimivan kuvan Adelen ensimmäisestä murhasta, varsinkin, kun pystyn täydentämään tarinaa Orfeuksen esinäytöksellä. Mutta samalla lukijana sydän hieman särkyy, kun mieleen muistuu Orfeuksen ja Adelen sopimus, ja millaisen uhrauksen Adele lupauksellaan teki, koska entä Marras?! Ja sitten Adelen seuraava uhri, tietenkin Eeben. Kaikki vain monimutkaistuu! Pidän tarinan etenemisestä, kuinka juonesta tulee yhä hankalampi ja hankalampi eikä minulla ole lukijana aavistustakaan, millainen tarinan lopputulos tulee olemaan. Kuka saa kenet, millä hinnalla?

Tykkään hurjasti myös siitä, miten Akatemian valta-asemaa kyseenalaistetaan ja kuinka tämä tuntuu olevan kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri – miten sellaiseen kuuluu suhtautua? Jos kellopelimurhaajat vievät kapinallisten/vaarallisten henkilöiden elämän, eikö se ole hyvä asia? Mutta mikä on oikein, mikä väärin, kuka hyvä tai paha? Todella mielenkiintoista, todella ajatuksia haastavaa analyysiä. Tykkään :)

Välinäytökseen on erittäin hyvä päättää tämä pitkä kommentti. Oli ilo lukea tämä kokonaisena (tosin kahdessa erässä, mutta peräkkäisinä päivinä) ja vaikka kommentista tulikin pitkä, ehkä se auttaa kertomaan, miten minä lukijana tarinan koen sen edetessä?

Pidän Kellopelisydämen pääjuonesta ja sen sivujuonista, kuinka hahmot rakentuvat hiljalleen kokonaisiksi. Edelleen olen sitä mieltä, että Orfeus jää minulle eniten vieraaksi hahmoksi kaikista tarinan päähenkilöistä, mikä on harmi! Jään ehkä myös kaipaamaan yksinkertaisempia kohtauksia, jossa itse juoni ei välttämättä etene hurjaa vauhtia vaan jossa hahmojen luonteet ja ajatukset tulevat enemmän esiin, varsinkin tarinan alussa. Kaipaan alussa myös enemmän pohjustusta Marraksen ja Adelen suhteelle, koska se tuli minulle aluksi yllätyksenä, että nämä kaksi tuntevat toisiaan kohtaan enemmän kuin ystävyyttä. Näistä huomautuksista huolimatta tämä tarina on erittäin erittäin koukuttava ja jännittävä, ja nautin sen lukemisesta hurjasti! Hahmojen kemiat toimivat ja juoni on monimutkainen, mutta antoisa eikä mitenkään mustavalkoinen.

Yritän tämän maratonkommentin jälkeen kommentoida usein ja lyhyemmin :D Kiitos kuitenkin ja toivottavasti tästä kommentista irtoaa sinulle jotain! Tsemppiä kirjoittamiseen. Ihanaa, että tätä on tullut niin paljon lisää viime päivinä, odotan innolla jatkoa :)
lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 7.11.2019
« Vastaus #52 : 08.11.2019 11:42:56 »
Okakettu ja hiddenben: <3 <3 <3 Vastaan kommentteihin myöhemmin, koska olen nyt töissä, vuan julkaisenpa tämän uuden osan kuitenkin, kun olen siitä niin innoissani. Lol.

*

Adele XI

"Ostin meille kastanjoita", Lohtu julisti. Adele, Marras ja Haaksi olivat viettäneet aikaansa kellotornin keskussalissa kukin tahollaan, kun nainen tuli sisään. Marras oli teroittanut veitsiä, Haaksi taas harjoitellut hyppäämistä kattoon kiinnitetyistä renkaista toisiin. Adele yritti lukea Tiiman lainaamaa kirjaa kellokoneistohyönteisistä ja niiden rakentamisesta, mutta mallikuvien tuijottamisen sijaan hänen katseensa lipui tuon tuostakin katonrajassa tasapainottelevaan salamurhaajaan. Lohdun saapuminen käänsi kuitenkin kaikkien huomion pyöreäkasvoiseen naiseen, joka puristi ruskeaa sarkapussia leveä hymy huulillaan.

"Miksi salamurhaajat viettäisivät Lyhtyjuhlaa?" Haaksi liukui köyttä alas lattialle lähes äänettömästi. "Luulisi, ettemme halua muistella tappamiamme."

"Ehkä juuri meidän kuuluisi erityisesti", Lohtu vastasi. Keskustelu oli Adelelle tuttu: mustatukkainen Meretär ja parantajamurhaaja kävivät sen muodossa tai toisessa joka vuosi. Siitä huolimatta
Haaksi liittyi aina lopulta heidän seuraansa, kun murhaajat kohtasivat keskiyöllä kellotornin aavanpuoleisella seinällä ja lähettivät omat pienet paperilyhtynsä matkaan.

"Minä tulen vähän myöhässä tällä kertaa", Adele ilmoitti. "Ajattelin mennä katsomaan, miltä pääpoukamassa näyttää. Lyhtyjä on tuhansia, joten näky on varmasti kaunis."

Sanat eivät oikeastaan olleet vale: Adele oli jo vuosia ajatellut, että haluaisi joskus nähdä päärituaalin. Mutta tänä vuonna niin ei kävisi, sillä hän oli luvannut tavata Orfeuksen ja rohtomaagin Karhorannalla. Siellä tuskin laskettaisiin yhtäkään lyhtyä. Pystyynkuolleet puut näyttivät tähän aikaan vuodesta synkiltä ja aavemaisilta pimeässä, eikä kukaan lähestynyt Karhorantaa mielellään.

"Oi!" Lohtu hymyili. "Se on kyllä näkemisen arvoinen. Pukeudu kuitenkin lämpimästi, ulkona on hyytävän kylmä."

Adele nyökkäsi. Lohtu viskasi yllättäen kastanjan suoraan häntä kohti, mutta heiton kohde nappasi sen näppärästi ja virnisti.

"Olet kehittynyt", Lohtu kehui. "Vielä pari vuotta sitten olisin osunut sinua naamaan."

"Mutta huomiokykysi voisi silti olla parempi", Marras huomautti tyynesti. Hänen hengityksensä kutitti Adelen korvalehteä. Tyttö tunsi terän kurkullaan ja irvisti.

"Ei ole reilua, että te liittoudutte aina minua vastaan", Adele vastusti. Lohtu nauroi, mutta naisen silmät olivat vakavat.

"Me tarkoitamme vain hyvää, varpunen. Olet edelleen liian varomaton."

"Ja siitä sakotetaan", Haaksi huomautti. Hän oli hiipinyt Lohdun taakse ja heilautti puhuessaan harjaa iskeäkseen sillä naista. Lohtu pyörähti kuitenkin ketterästi pois tieltä ja heristi sormeaan.

"Liian ilmeistä, Haaksi."

"Näytin vain Adelelle, mitä häneltä odotetaan", Haaksi hymyili vinosti, eikä Adele epäillyt lainkaan sanojen totuutta. Torut varomattomuudesta muistuttivat häntä kuitenkin jälleen kerran Orfeuksesta ja myrkkyveitsestä. Viilto oli jo parantunut, mutta siitä oli jäänyt ikävä rosoreunainen arpi. Adele ei ollut vieläkään saanut kerrotuksi Marrakselle, ja hän alkoi olla varma siitä, ettei kykenisi kertomaan ollenkaan. Sille oli liian myöhäistä.

Tyttö pakottautui kuitenkin liittymään muiden salamurhaajien seuraan, kun nämä siirtyivät keittiöön paahtamaan kastanjoita ja lämmittämään puolukkaviiniä, jonka Viita oli valmistanut. Viita itse oli edelleen sairaalassa, eikä hän todennäköisesti palaisi kellotornille ennen yötä. Lyhtyjuhlan aikaan suurin osa parantajistakin piti vapaapäivän ja sairaala toimi siksi alimiehityksellä. Viita paikkasi osaltaan ongelmaa, mutta käytti usein myös tilaisuuden siihen, että hankki uhrin sydämelleen, koska juhlapyhinä riski kiinnijäämiseen oli pienimmillään.

Tiima ja Hopea istuivat huoneen nurkassa ja seurasivat nuorempien salamurhaajien juhlintaa kuin kaksi vanhaa, arvokasta varista. Sarastus siemaili viiniään ikkunan ääressä. Historioitsija oli mykkä, mutta tällä oli ilmeikkäät kasvot, ja Adele seurasikin mielellään miehen reaktioita silloin, kun muut salamurhaajat väittelivät tai jakoivat juoruja. Sarastus oli opettanut muille salamurhaajille viittomakieltä, mutta pysytteli silti usein erossa keskusteluista, ellei hänellä ollut jotain erityisen painavaa sanottavaa. Mies oli kärsivällinen ja viihtyi suuren osan ajasta omissa oloissaan kirjoihinsa hautautuneena. Sarastuksella oli kullanruskea iho ja karheat noenmustat hiukset, jotka sojottivat yleensä eriskummallisina töyhtöinä sinne tänne. Hän oli likinäköinen, mutta entinen kelloseppämestari Harmaja oli hionut Sarastukselle pyöreät lasit, joita Tiima oli myöhemmin korjaillut, kun Sarastuksen näkö oli vuosien varrella heikentynyt. Adele ei vieläkään tiennyt, kuinka hiljainen ja arka Sarastus oikein onnistui löytämään uhrinsa, mutta hän ei ollut uskaltanut kysyä asiasta. Ehkä jonakin päivänä tyttö löytäisi vastauksen historioitsijan kronikoista, jos pääsisi niitä lukemaan. 

Sääntö oli poissa. Sääntö oli melkein aina poissa. Adele näki jäyhää salamurhaajamiestä tuskin koskaan. Hänen tehtävänään oli auttaa uudet salamurhaajat alkuun ja opastaa heitä taistelussa, etiikassa ja henkiinjäämisen jalossa taidossa. Mies oli luiseva, rokonarpinen ja usein lannistavakin, mutta siitä huolimatta myös erinomainen opettaja. Hän löysi nopeasti uusien salamurhaajien heikot kohdat ja kouli niitä parhaansa mukaan siihen päivään asti, jolloin torniin tuotu lapsi sai kellopelisydämen ja liittyi varsinaisesti murhaajien joukkoon. Senkin jälkeen Sääntö antoi kysyttäessä ohjeita ja Adele tiesi, että hän harjoitteli silloin tällöin miekkailua ja jousiammuntaa Haaksen kanssa, mutta suurimman osan ajasta mies meni omia menojaan. Hän palasi torniin usein harvinaisia yrttejä, hylkeenlihaa tai nyljettyjä riistalintuja mukanaan, joten Adele arveli, että vaitelias opettaja vietti aikansa metsästäen ja vaeltaen Karunkan asumattomilla saarilla.

"Marras, sinun pitäisi soittaa meille", Lohtu ehdotti yllättäen. Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Vaikka salamurhaajat tiesivät, että Marras soitti toisinaan banjoaan huoneessaan, kukaan ei ollut rohjennut pyytää häntä soittamaan muiden kuullen. (Paitsi Adele, silloin kerran vuosia sitten. "Soitan. Ja laulankin. Mutta se on viimeinen laulu, jonka laulan sinulle. Kellopelimurhaajat eivät laula toisilleen.")

Adele katsoi pöydän yli Marrasta, jonka silmissä välkähti jotakin. Kellopelimurhaajien johtaja mietti hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.

"Olkoon. Mutta se ei tule tavaksi", hän sanoi ja nousi hakemaan soittimensa huoneesta.

"Kuka Marraksen opetti soittamaan?" Adele kysyi Lohdulta. Jostain syystä hän ei ollut ajatellut asiaa aiemmin.

"Sääntö", Lohtu vastasi ja hymyili Adelen yllätykselle. "Hän kuuli kerran, kuinka Marras lauloi opettamaani yrttilorua, ja toi seuraavana päivänä pojalle banjon. Ilmeisesti Marraksen ääni oli hänen mielestään niin erinomainen, ettei sitä sopinut jättää koulimatta."

"Toisinaan minä sain heitellä veitsiä itsekseni sillä välin, kun Sääntö opetti Marrakselle sointuja ja harmoniaoppia", Haaksi tuhahti. "Ne ovat varmasti tärkeitä taitoja salamurhaajalle."

"Hyödyllisempiä kuin uskotkaan", Marras vastasi rennosti. Hän seisoi ovensuussa banjo kädessään ja antoi katseensa kiertää huoneessa.

"Mitä minun pitäisi soittaa?" nuori mies kysyi viimein. Hänen silmänsä pysähtyivät hetkeksi Adeleen ja siirtyivät sitten eteenpäin.

"Soita jotakin kaunista", Lohtu kehotti.

Marras mietti hetken. Hän istahti leivinuunin viereen ja tuijotti tuleen samalla, kun asetti sormensa banjonsa kielille. Mies sulki silmänsä ja hyräili muutaman nuotin, ennen kuin alkoi todella laulaa:

"Merelle lyhtyni lähetän
yli tummien vesien
vaan jos uppoaa se matkalla
menköön lahjaksi aaltojen

Merelle lyhtyni lähetän
yli tummien aaltojen
vaan jos ajautuu syrjäiseen poikamaan
niin siunatkoon hiedan sen

Merelle lyhtyni lähetän
yli tummien vesien
vaan jos joku sen laineilta nostaisi
olkoon elonsa seesteinen

Merelle lyhtyni lähetän
yli tummien aaltojen
jos tuonenkin taakse se kulkisi
kertokoon: minä sinua unohda en."


Laulu ja sen sanat olivat Adelelle tuttuja, sillä niitä hyräiltiin, veisattiin ja laulettiin kaupungilla aina ennen Lyhtyjuhlaa ja sen aikana. Sävelmä oli yksinkertainen, mutta Marraksen ääni soi niin kirkkaana ja kaipaavana, että tyttö tunsi silmiensä kostuvan. Kellotornin keittiössä oli pitkään hiljaista vielä viimeisten sointujenkin vaiettua. Tuli rätisi takassa ja Marras näppäili banjonsa kieliä ajatuksiinsa vajonneena.

"On sääli, että sinä olet kellopelimurhaaja", Lohtu sanoi viimein. "Tuolla äänellä voisi ostaa matkalipun maailman ääriin."

Adele vilkaisi Sarastusta. Tai murskata sydämiä, historioitsija viittoi ja iski silmää. Adele tunsi poskiensa punehtuvan ja kääntyi tuijottamaan viinilasiinsa.

"Lauluäänikin voi olla kellopelimurhaajan ase", Marras sanoi hiljaa. Hänen äänessään oli aavistus katkeruutta. Mies otti banjonsa ja käveli pois keittiöstä. Adelen sydäntä kivisti, mutta hän pakottautui pysymään paikoillaan, vaikka olisikin tahtonut sännätä Marraksen perään ja pyytää anteeksi. Mutta mitä? Sitä tyttö ei oikein tiennyt itsekään.
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 8.11.2019
« Vastaus #53 : 11.11.2019 18:56:58 »
Nyt ennätän viimein kommentoimaan. :) Odottelinkin innolla lukua, jossa lähes kaikki kellopelimurhaajat saadaan koolle, vieläpä vähän tavanomaista kevyemmissä tunnelmissa - tai niin kevyissä kuin heidän tapauksessaan voi olla. Tuo miten he kukin testasivat alussa toisiaan oli paljonpuhuva ja kertoo paljon joukkion varsin armottomasta dynamiikasta, mutta toisaalta toveruudesta, pidin! (Tuo Marraksen osuus pitää mainita erikseen, "Mutta huomiokykysi voisi silti olla parempi", Marras huomautti tyynesti. Hänen hengityksensä kutitti Adelen korvalehteä" ja kaikki, aa.) Pidän Lohdusta aina vain enemmän, ja uusista hahmoista mieleeni jäivät etenkin Sarastus ja Sääntö. Sarastuksen sydäntenmurskaus-kommentti oli ihana, ja Sääntö vaikuttaa eritoten todella omaleimaiselta - en voi olla pitämättä hahmosta, joka on opettanut Marraksen soittamaan banjoa. :,) Ihanaa myös, että Marras sekä lauloi että soitti tässä luvussa, sille kun on kehittynyt tässä tarinassa aivan oma merkityksensä, eikä vähiten toki nimenomaan hänelle ja Adelelle. Tämä kohta teki surulliseksi, mutta pidin siitä, etteivät vaikeat asiat niin vain katoa:
Lainaus
"Lauluäänikin voi olla kellopelimurhaajan ase", Marras sanoi hiljaa.
Marraksen kommentiksi se tuntui myös suorastaan haavoittuvalta. Ja tuo miten Adele tahtoi pyytää jotakin anteeksi, muttei tiennyt mitä...  :'( Kiitos jälleen! Odotan innolla jatkoa Adelen ja Orfeuksen tapaamisen lähestyessä.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2019 19:14:29 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 8.11.2019
« Vastaus #54 : 12.11.2019 12:37:50 »
Okakettu: ♥ Sääntö on minunkin lemppareitani, vaikka onkin ihan erilainen kuin alun perin ajattelin. Muutenkin olen ihan iloinen, että loputkin kellopelimurhaajat (paitsi Viita ja Hopea) alkavat nyt tulla tutummiksi, kun heistä on saanut jopa jotain kirjoitettua. Katsotaan, kuinka monella on lopulta merkitystäkin tarinan kannalta. :D Kiitos taas kommentista!

K/H: Julkaisemisessa on ollut parin päivän tauko, koskapa olen ollut hirveän kiireinen ja aika stressaantunutkin, ja nano on siksi jäänyt vähän jalkoihin. :/ Toivon, että pääsisin silti viimeistään huomenna taas kirjoittamisen laitaan kiinni. :) Tämän päivän luku on sitten oikeasti suvantoluku. :D Tyyntä myrskyn edellä, niin sanoakseni.

*

Orfeus XI

Orfeus heräsi seuraavana aamuna Eebenin huoneen lattialta. Hän räpytteli hetken silmiään ennen kuin sai todella selkoa olinpaikastaan. Talviaurinko paistoi suoraan sisään huoneen suurista ikkunoista. Yöllinen lumimyrsky oli talttunut, mutta ilma kimmelsi jäähileestä ja ikkunanpieliin oli kerrostunut lunta.

"Huomenta", Eeben toivotti. Hän oli juuri tullut sisään huoneeseen - ilmeisesti Orfeus oli herännyt siihen - ja laski nyt pöydälle kaksi mukia.

"Toin sinullekin aamuteen. Minulla on tapana juoda aamuisin kahvia, joten en tiedä, että onko ruokalan pannussa haudutettu valmistee mistään kotoisin, mutta sen on nyt kelvattava."

"Et ole koskaan kertonut, että juot kahvia aamuisin", Orfeuksen katse on syyttävä.

Eeben kohauttaa olkiaan. "Et ole vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Olet sinä istunut minun ja Selenen kanssa ruokalassakin aamiaisella monet kerrat."

"Kuka muka kiinnittää huomiota siihen, mitä kukakin juo?" Orfeus puolustautui.

"No, sinä juot aina talvella vahvaa vihreää minttuteetä, johon lisäät lusikallisen hunajaa. Et pidä kovin mausteisesta omenaviinistä, joten pyydän usein tarjoilijaa laimentamaan sitä vedellä silloin, kun tilaan sinulle lasillisen. Jos nukut erityisen huonosti, juot kamomillateetä, mutta inhoat sen makua", Eeben vastasi tyynesti. Hän ojensi teemukin Orfeukselle.

"Käyn vielä hakemassa meille jotain muutakin aamiaiseksi."

Eebenin poistuttua Orfeus uskaltautui maistamaan teetään. Se oli selvästi hautunut liian pitkään, koska tee oli kitkerää. Orfeus tukahdutti kuitenkin ärtymyksensä ja katseli sen sijaan ulos Eebenin ikkunasta Akatemian sisäpihalle. Osa opiskelijoista oli jo ulkona valmistautumassa Lyhtyjuhlaan. Tavanomaisten takkien tai mustien kaapujen sijaan heillä oli juhlavammat kaavut, joissa oli hopeisia kirjailuja. Karunkalaiset saattoivat tulla nykimään ketä tahansa maaginkaapuihin pukeutunutta hihasta Lyhtyjuhlan päivänä ja pyytää heitä lausumaan siunaussanat lyhdylleen, joten oli tärkeää, että jokainen opiskelijoista pukeutui asemansa mukaisesti.

Eeben palasi pian mukanaan tuoreita sämpylöitä, kuivattuja omenoita ja kennohunajaa. Orfeus mursi kennohunajasta palan teehensä ja hymyili Eebenille kiitollisesti.

"Oletan, että tämä vaati suostuttelua", illuusionisti kohotti kulmaansa. "Hunajaa tammikuussa."

"Vaihdoin sen piparminttumakeisiin", Eeben kohautti olkiaan. "Kokki oli tyytyväinen."

*

Aamiaisen jälkeen Eeben ja Orfeus suuntasivat kaupungille. Lyhtyjuhla oli häilynyt vedenjakajana horisontissa jo viikkoja, joten sen pyörteisiin ja juhlahuminaan hukkuminen oli oikeastaan helpotus. Maaginoviisit kävivät kuuntelemassa Akatemian mestareiden puheen - tänä vuonna vuorossa oli Eebenin oppiaineen johtaja, Rohtomestari Kleo - ja söivät lounasta kirkkaana palavan kokon lähistöllä lämmitellen. Värjärit myivät erivärisiä kangaslyhtyjä vesille laskettavaksi, paahdetut kastanjat tuoksuivat kaikkialla ja tavernoissa pidettiin puheita vuoden aikana kuolleiden muistoille.

Eeben ja Orfeus pysäytettiin useaan otteeseen siunausten toivossa. Silloin Eeben otti johdon, hymyili lempeästi ja lausui siunaussanat. Kuolleiden omaiset kuvailivat yleensä vainajaa muutamalla lauseella, ja rohtomaagi vangitsi kuulemansa ominaisuudet vaivattomasti osaksi perinteisiä rukousmuotoja. Kun jälleen yksi perhe oli lähtenyt siunattu lyhty mukanaan, Orfeus kääntyi Eebenin puoleen.

"Sinun tässä pitäisi olla illuusiomaagi", hän puuskahti. "Kaikki syövät sinun kädestäsi."

"Sitten heidät on varmaan helpompi saada myös nielemään myrkkynsä", Eeben vastasi. Orfeus säpsähti: hän oli vajaassa vuorokaudessa ehtinyt unohtaa sen terävyyden, joka Eebenin sulavan käytöksen alle kätkeytyi.

"Kuulehan", Orfeus aloitti, "minä en ole ikinä tainnut varsinaisesti kysyä sinulta, että mitä oikein haluat. Valmistumme keväällä. Mitä sinä aiot sen jälkeen?"

"Se on hyvä kysymys", Eeben vastasi. "Mutta hetki on väärä. Tänään meidän pitää keskittyä sinun ongelmasi ratkaisemiseen. Jos selviämme siitä hengissä, voimme ehkä puhua myös minun tulevaisuudestani."

Orfeus nyökkäsi. Kellotornin kumisevat lyönnit kantautuivat veden yli ja kertoivat, että heidän oli aika suunnata kohti Karhorantaa.
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 12.11.2019
« Vastaus #55 : 12.11.2019 15:58:04 »
Tästä luvusta oli tosiaan aistittavissa sellainen tyyntä myrskyn edellä -tunnelma. :D Eebenin ja Orfeuksen aamuhetken kuvaus oli ihana, totta kai Eeben on pistänyt tarkkaan merkille Orfeuksen lempijuomat, heh. Ja toi tälle hunajaa teehen. <3 Sitten heidät on varmaan helpompi saada myös nielemään myrkkynsä -kommentti oli taas ihan toisella tapaa paljonpuhuva, muistutti Orfeuksen tavoin myös lukijaa Eebenin armottomuudesta. Kuinkahan tulevaisuutta enteilevä se mahdollisesti oikein onkaan... En tiedä yhtään, mitä tulevalta tapaamiselta odottaa, mikä on vain hyvä. Odotan jännityksellä! Ikävää kuulla, että kiire ja stressi ovat vaivanneet, toivottavasti molemmat hellittävät pian. Kiitos paljon uudesta osasta!
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 12.11.2019
« Vastaus #56 : 13.11.2019 08:47:47 »
Okakettu: Aamuhetkeä oli mukava kirjoittaa, koska jo silloin olin aika varma siitä, että seuraavassa luvussa paljon juttuja menisi ihan raiteiltaan. :D Ja niin menikin! Ja vähän veikkaan, että mitäpä sitten odotatkin, niin et tätä, mitä todella tapahtuu. :P Viikonloppu on myös onneksi kokonaan vapaa, joten silloin viimeistään pitäisi stressitasojen laskea. :) Kiitos kommentista!


*

Adele XII

Adele oli myöhässä. Hänen piti olla tapaamispaikalla jo puoli tuntia aikaisemmin, mutta tyttö empi liian pitkään kellotornissa. Hänen olisi pitänyt kertoa Marrakselle, koska pahimmillaan tämä tapaaminen saattaa olla vaaraksi heille kaikille, mutta sopivaa hetkeä ei ollut tullut. Marras ei ollut enää palannut heidän joukkoonsa huoneestaan, ja kun Lohtu oli muistuttanut, että Lyhtyseremonia alkaisi pian ja Adele myöhästyisi, tyttö oli viimein pakottanut itsensä lähtemään.

Ilta oli tyyni ja pakkasesta kirpeä. Adele juoksi. Lyhtyjuhlien vuoksi hänellä oli yllään paksu vaalea villamekko ja sen päälle heitettynä vaalea villakaapu, jonka Lohtu oli koristellut kirjailemalla siihen pihlajanmarjoja ja lehtiä. Vaaleat värit ja kasviteemaiset korustelut liittyivät Lyhtyjuhlaan, sillä niiden ajateltiin tuovan vastapainoa talvelle ja kuolemalle. Samaan aikaan Akatemian maagit pukeutuivat mustaan ja hopeaan, kuoleman väreihin, ja edustivat vuorostaan sen pysyvyyttä ja väistämättömyyttä.

Karhorantaa lähestyessään Adele hidasti askeleitaan. Hän keskittyi kuuntelemaan: jään rasahtelua kauempana rannasta, omaa juoksemisesta kiihtynyttä hengitystään, yötä ympärillä. Pian hän erotti vaimeasti myös Orfeuksen ja tämän ystävän äänet.

"Meidän pitäisi vain lähteä", rohtomaagi sanoi. "Hän ei ole tulossa."

"Tämä voi olla ainoa mahdollisuutemme", Orfeus vastasi. "Odotetaan vielä hetki, Eeben."

Adele pysähtyi nimen kuullessaan kuin noiduttuna. Eeben. Tuskinpa Akatemiassa opiskeli kahta rohtoihin erikoistuvaa Eebeniä samaan aikaan, joten Orfeuksen ystävä oli hyvin varmasti Adelen kohde. Salamurhaaja seisoi hetken kuolleiden puiden varjossa ja punnitsi vaihtoehtojaan. Hän voisi kääntyä ja palata kellotorniin, tunnustaa koko sotkun Marrakselle ja pyytää tältä apua. Hän voisi yrittää tappaa Eebenin saman tien ja hankkiutua samalla eroon myös Orfeuksesta.

Tai sitten hän voisi kertoa totuuden.

"Olet tainnut eksyä." Adelen pohdinta keskeytyi, kun joku painoi veitsen hänen kurkulleen. "Lyhtypoukama on aivan eri suunnassa."

"Minä -" Adele aloitti, mutta Haaksi höllensi jo otettaan.

"Älä huoli. En ole täällä vakoilemassa sinua", nainen naurahti. "Vaan typerää veljeäni, joka ei osaa pitää nenäänsä poissa sellaisista asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Tulehan sitten. Olet myöhässä tapaamisestasi."

Vanhempi salamurhaaja kääntyi ja käveli edeltä alas rantaan. Orfeus hätkähti ja tavoitteli veistä vyöltään, mutta Eeben tarttui hänen käteensä.

"Älä", rohtomaagi varoitti. "Hän ei tapa sinua. Tai jos yrittää, saa ensin tappaa minut."

"Veli hyvä, se ei ole minulle mikään ongelma", Haaksi hymyili Eebenille ja siirsi sitten katseensa Orfeukseen. "Mutta en ole tällä kertaa täällä sitä varten, joten voit rauhoittua."

"Veli?" Orfeus toisti ja tuijotti Eebeniä.

"Sinä olet hänen siskonsa?" Adele älähti samaan aikaan.

Haaksi ja Eeben katsoivat toisiaan. Kuunvalossakin näki, että heidän kasvoissaan oli paljon samaa: terävät poskipäät, vahva leuan kaari, pitkät ja tuuheat ripset. Selvimmin yhdennäköisyys välittyi kuitenkin sisarusten silmistä, joissa oli sillä hetkellä tismalleen samanlainen viileä ja arvioiva katse.

"Niin Eeben ajattelee", Haaksi hymähti. "Vaikka puolet elämästäni en edes muistanut, että hän on olemassa."

"Mutta minä muistin", Eeben vastasi hiljaa. "Ja muistan."

"Miten?" Adele kysyi. Kaikki muu oli unohtunut hetkeksi. Tyttö jakoi Orfeuksen kanssa yhtä hämmentyneen katseen ja hänen teki melkein mieli nauraa: tässä he olivat, ja yhtäkkiä koko asetelma olikin kääntynyt ylösalaisin. Salaisuuksia salaisuuksien päällä, Adele ajatteli. Onko niiden alla vastauksia lainkaan?

"Me olemme lännen lasintekijöiden lapsia", Eeben aloitti. "Kasvoimme kauppalaivoilla. Äitimme oli merenkävijä ja isämme ehkä joku hänen valloituksensa kauppasatamassa, ehkä toinen merimies, ehkä jotain aivan muuta. Vaikka äiti tapasi kertoa hänestä tarinoita, ne olivat joka kerta erilaisia. Eikä totuudella varsinaisesti ollut meille niin väliä. Lasintekijöille se on vain yksi mahdollisuus monien joukossa, eikä muita arvokkaampi vain siksi, että sattuu olemaan totta. Mutta koska te ette Karunkassa ajattele samoin - Orfeus varsinkaan - niin kerron teille nyt totuuden."

Ja sitten Eeben kertoi uhreista merelle, nousevasta vedestä ja pakokauhusta, kesäyöstä ja heidän pelastajastaan, joka antoi ratkaistavaksi mahdottoman valinnan. Hiedan vastauksesta ja omastaan ja siitä, miten heistä toisesta oli tullut kellopelimurhaaja ja toisesta löytölapsi.

"Hieta?" Adele sanoi. Haaksi kohautti olkiaan.

"Pidän tästä nimestä enemmän", nainen sanoi. "Enkä muista lasintekijöistä tai äidistämme mitään. Mutta toisinaan näen kyllä unta merestä ja hukkumisesta, ja olisi typerää kuvitella, etteikö Eebenin kertomus olisi ainakin enimmäkseen totta. Minulla on aina ollut tämä" - Haaksi kohotti rannettaan kiertävää, ajan tummentamaa hopearengasta - "ja meissä on samaa näköä ja puheessamme samanlainen karheampi nuotti. Mutta yhtä lailla on veljeltäni typerää kuvitella, että sillä loppujen lopuksi olisi minulle suuremmin merkitystä."

"En minä niin kuvittelekaan", Eeben vastasi tyynesti. "Meistä on vain ollut toisillemme hyötyä."

"Voi Eeben", Haaksi nauroi. "Sinä olet silti pehmeämpi kuin väität. Sinä ja hidas suojattisi, joka on itsekin uponnut liian syvälle tähän suohon."

"Mitä sinä teet täällä, Haaksi?" Adele kysyi. Hän oli väsynyt peleihin ja salaisuuksiin.

"Olin utelias", salamurhaaja virnisti. "Halusin tietää, miksi veljeni tahtoi niin kovasti löytää sinut, ja mitä he oikein lupasivat sinulle, kun suostuit tapaamaan heidät uudelleen. Sitä paitsi olen kyllästynyt pelaamaan tällaista peliä kahteen suuntaan samaan aikaan. Juonittelu on enemmän Eebenin alaa, minä pitäydyn mieluummin terävissä veitsissä."

"Sinäkö...?" Adele ei pystynyt suuttumukseltaan jatkamaan kysymystään loppuun. Haaksi vain nauroi.

"Eeben tiesi jo, että minä olen kellopelimurhaaja. Hän halusi, että kertoisin, kuka murhasi Orfeuksen siskon, ja auttaisi minua kostamaan murhan. Mutta se olisi ollut liian helppoa, eikä minua huvittanut tappaa sinua, varpunen", Haaksen suussa Lohdun hellittelynimi vääntyi kylmäksi ja ivalliseksi. "Joten sen sijaan lupasin, että järjestäisin heille tapaamisen, jotta he voisivat puhua kanssasi. Kerroin, milloin olit menossa torille, ja kehotin veljeäni olemaan valppaana."

"Mutta törmäsitkin ensin Orfeukseen", Eeben puuttui puheeseen. "Se oli vähällä pilata kaiken."

Adele pudisti hitaasti päätään. Hän ajatteli taas kerran Eebenin nopeita liikkeitä ja pettävää hymyä.

"Ehkä Tiiman olisi pitänyt valita sinut", tyttö mutisi. Haaksi tuhahti, muttei sanonut mitään.

"Mutta sinä sanoit, ettet tappanut sisartani", Orfeus sanoi ja katsoi suoraan Adeleen. Kaikki kolme muuta kääntyivät katsomaan häntä. Tähän mennessä illuusiomaagi oli pysytellyt hiljaa ja seurannut keskustelua hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta nyt hänen katseensa oli terävä. "Ja silti Haaksi sanoo, että järjesti meille tapaamisen juuri sinun kanssasi sen sijaan, että olisi tappanut sinut suoraan. Joten..."

"En tappanut siskoasi, vaikka käteni pitelikin hänen murha-asettaan", Adele huokasi. "Mutta minun piti."

"Kuka sen sitten teki?" Haaksikin vaikutti uteliaalta.

"Minä", Marras sanoi astuessaan esiin puiden takaa. Miehellä oli käsissään jalkajousi, jonka nuoli oli tähdätty Eebeniä kohti.

*

K/H: Tässä luvussa edetään nopeasti, mutta niin on kyllä tarkoituskin. :) Halusin luoda sellaisen hengästyttävän tunnelman, jossa lukijankin on vähän vaikea pysytellä perässä. Lupaan, että seuraavissa luvuissa meno taas vähitellen rauhoittuu. :P
« Viimeksi muokattu: 13.11.2019 16:03:56 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 850
  • ©raitakarkki
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 13.11.2019
« Vastaus #57 : 13.11.2019 15:50:18 »
Voi ei, mitenhän selviän tuosta cliffhangerista. :D Tämä oli todellakin hengästyttävä luku, mutta juurikin hyvällä tavalla, ja mukana oli ehdottomasti tosi yllättäviä käänteitä. Aiemman pohjustuksen ansiosta osasin odottaa Haaksin ilmaantuvan kuvioihin tavalla tai toisella, mutta tuo, että hän ja Eeben ovat olleet jo tietoisia sisaruudestaan ja tehneet yhteistyötäkin tuolla tavoin...!! Makusteltuani asiaa hetken aikaa totesin, että sehän on toisaalta juuri jotakin sellaista, johon tämän sisarusparin voisi kuvitella yhdessä ryhtyvän. Oikein sopiva käänne siis, ja ylipäätään minusta on hienoa, miten tässä luvussa niin moni tärkeä kortti asetettiin jo pöytään: Haaksin ja Eebenin sisaruus paljastui, Adele tajusi että hänen seuraava kohteensa on Eeben, Adelen osuus Selenen murhassa selvisi - ja tuon lopun perusteella ilmeisesti myös Marraksen, aa. Jalkajousi viittaa siihen, ettei Marraksella ole pienintäkään aikomusta hienovaraisuuteen, joten jännityksellä odotan, mitä hän aikoo. Tiesikö hän nimenomaan Adelen aikeista, vaiko ehkä sittenkin Haaksin? Nyt jos koskaan odotan malttamattomana jatkoa. Pari lainausta tähän vielä:

Lainaus
Lyhtyjuhlien vuoksi hänellä oli yllään paksu vaalea villamekko ja sen päälle heitettynä vaalea villakaapu, jonka Lohtu oli koristellut kirjailemalla siihen pihlajanmarjoja ja lehtiä. Vaaleat värit ja kasviteemaiset korustelut liittyivät Lyhtyjuhlaan, sillä niiden ajateltiin tuovan vastapainoa talvelle ja kuolemalle. Samaan aikaan Akatemian maagit pukeutuivat mustaan ja hopeaan, kuoleman väreihin, ja edustivat vuorostaan sen pysyvyyttä ja väistämättömyyttä.
Tämä vaatetusyksityiskohta ja erilaisten pukujen merkitys oli minusta hieno, niin pitää nostaa se esiin tunnelmanluonnin ja maailmanrakennusken puolesta. :)

Lainaus
Salaisuuksia salaisuuksien päällä, Adele ajatteli. Onko niiden alla vastauksia lainkaan?
Voi Adele. <3 Tämä kuvasi tilannetta hirmu hyvin, kuten ylipäätään Akatemiaa ja kellopelisydämiin ynnä muuhun liittyvää arvoituksellisuutta.

Lainaus
"En minä niin kuvittelekaan", Eeben vastasi tyynesti. "Meistä on vain ollut toisillemme hyötyä."
"Voi Eeben", Haaksi nauroi. "Sinä olet silti pehmeämpi kuin väität. Sinä ja hidas suojattisi, joka on itsekin uponnut liian syvälle tähän suohon."
Eebenin ja Haaksin kanssakäyminen on minusta ihan hirmu kiinnostavaa, koska he ovat niin samanlaisia ja kuitenkin niin erilaisia, aivan kuten Haaksikin tässä sanoo. Eeben on helppo nähdä häikäilemättömänä hahmona, mitä hän tietyltä osin toki onkin, mutta kontrasti Haaksiin ja tämän opportunismiin on silti todella suuri. Se korostuu entisestään, kun takana on Orfeuksen ja Eebenin väleihin keskittyviä pehmeämpiä lukuja, mistä pidän myös. Kaiken kaikkiaan taas tosi hieno luku, kiitos!
« Viimeksi muokattu: 13.11.2019 16:08:47 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 137
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 13.11.2019
« Vastaus #58 : 13.11.2019 22:11:40 »
Koska tiedän, että varmastikin kommentti tähän ilahduttaa eniten, laitan tämän kommenttikampanjaan, vaikka mietinkin onkohan asiallista valita sellainen teksti, jota on jo aiemminkin kommentoinut ja joka tapauksessa siis tulisi kommentoimaan jossain vaiheessa ilman kampanjaakin. Enköhän kommentoi siis lisäksi muutakin, vaikka aloitankin tästä tarinasta. :) Olen pitkään aikonut jatkaa tämän tekstin parissa, mutta se on jäänyt muun kiireen takia, koska olen halunnut keskittyä tämän lukemiseen paremmin. Lisäksi luen aina mieluusti jatkotarinaa vähän pidemmin kerralla, jos mahdollista. :)

Orfeus ja Eeben jäivät suunnittelemaan varjojuuren käyttöä ja niinhän se merkillisistä kokemuksista huolimatta onnistuikin auttamaan heitä paljastamaan Adelen murhaajankasvot. Ja taisipa se paljastaa jotain vähän muutakin, vaikka Orfeus ei sitä siinä tilanteessa oivaltanutkaan. ;)

Leivän leipominen on ihastuttavan arkista ja silti merkityksellistä puuhaa, joten ei ihmekään, että siitä tulee nuorelle murhaajattarelle sopiva askare arjen rikastuttajaksi. :) Ja lähentäväthän tällaiset käytännön työt ihmisiä muutenkin yhteen kivalla tapaa. Oli myös kiinnostavaa ja koskettavaakin kuulla lisää Marraksen taustoista, ihan lapsuudesta saakka. (Ja miten julma käytäntö viedä lapselta muistot! Onneksi lihasmuistiin jääneet tutut tavat tuovat unhoon jääneet äidin ja kodin hänellekin mieleen edes jollakin tapaa.)

Adelen ja Orfeuksen kohtaamisesta olisi tainnut muodostua ihan toisensorttinen, jollei Eeben olisi sattunut paikalle. Oli kuitenkin kiehtovaa, että kerrankin hahmot pääsivät keskustelemaan suoraan asioista ilman ylimääräistä kiertelyä ja kaartelua.

Lainaus
"Mitä kellopelimurhaaja muka haluaisi?" rohtomaagi kohotti kulmaansa.
"Lakata olemasta murhaaja", Adele vastasi ja sitten hän kertoi sydämestään ja Vuosista, joihin oli sidottu.
Tarinassa minua syvimmin koskettanut kohta on ollut tuo, kuinka Adele on täynnä toivoa parantumisesta, vaikka Orfeus tietää antaneensa katteettoman lupauksen.  :'( Eikä Adele edes ajattele pelkästään itseään, vaan iloitsee jo ajatuksesta, että voisi auttaa myös Marraksen pulasta.

Adele ja Orfeus I on tähän mennessä suosikkilukuni; kiinnostavin ja ajatuksia eniten herättänyt. Ja kaiken kukkuraksi julkaistu vieläpä syntymäpäivänäni. :D

Hukkaan mennyt leipä harmitti vähän minuakin. Mutta pidin siitä, että salamurhaajan nimi voi olla myös Lohtu.

Kellosepän pesti Hallalle tuli yllätyksenä, mutta erittäin mielenkiintoisena sellaisena! Odotan, että nyt päästään tutkimaan tämän oudon sydänjärjestelmän mekaniikkaa ihan uudella tapaa, jes! Oli kiintoisaa, että kellosydäntä vastaava koneisto löytyy kellostakin. Mutta onkohan kaikilla murhaajilla sama koneisto, vai onko niissä yksilöllisiä eroja? Ilmeisesti määrän on kuitenkin oltava vakio, kun kerran Marraskin sai Tuonen sydämen.

Orfeuksen ja Eebenin kotoisa elelykin sai uuden yllätyskäänteen. Tai se ei varmaan tullut yllätyksenä muille kuin Orfeukselle itselleen. ;) Ymmärrän Orfeuksen järkytyksen ja reaktion. Ei mikään helppo tilanne, kun se tupsahtaa eteen noin vain äkkiarvaamatta. Varsinkin kun omistaa perinpohjin verkkaiset aivot. ;)

Paluu Selenen kuoleman aikoihin avasi monta vastausta mielessä pyörineisiin kysymyksiin. Kuvailu oli onnistunutta ja välitti tunteen vahvasti. Edelleen se suurin kysymys on auki; mikä Selenessä oli sellaista, että hän oli valikoitunut uhriksi? En usko, että oli pelkkää sattumaa, että tämä arpa lankesi hänen kohdalleen.
Lainaus
Mutta jos katsotaan suurempaa kokonaisuutta, vaikuttaa siltä, että aina kun Akatemia on ollut vaarassa tai otteemme Karunkasta on uhannut horjua, kellopelimurhaajat ovat rientäneet avuksi.
Varsinkin kun tartutaan tähän Eebenin havaintoon. Ja lieköhän tämä pikku tutkimus syynä siihen, että Eeben itse on kohta tappolistalla... Salaperäinen kirjasto oli mukavaa luettavaa, samoin tiedot eri alojen mestareista ja jopa kellosta. Eebenillä kieltämättä hoksottimet toimivat ihmeen hyvin. Se pistää miettimään, tietääkö Eeben enemmän kuin Orfeukselle kertoo, vai onko hän vain harvinaisen hyvä yhdistämään asioita.

Lainaus
"Jos keinoa ei ole, miksi sen etsiminen on kiellettyä?" Adele kysyi. Marras pysähtyi ja kääntyi sitten ympäri. Harmaissa silmissä oli nousevaa myrskyä.
"Vaarallinen kysymys, Adele", mies varoitti. Nimi sai Adelen jähmettymään aloilleen ja karkotti hetkeksi kylmän hänen luistaan.
"Pysäytä minut sitten", tyttö vastasi. Marras laski sangon hitaasti maahan ja astui lähemmäs. Hän otti Adelen kasvot käsiinsä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
"Marraksen pitäisi", poika kuiskasi. "Mutta Lyon tuskin pystyy sellaiseen."
Tämä oli hieno kohta itsessään. Mutta se herätti minussa myös kysymyksen Marraksen iästä. Olin jotenkin kuvitellut tämän aikuiseksi mieheksi, mutta onko sittenkin kyse pojasta? Jos, niin miten nuoresta? Jäin tästä ehkä hieman hämmennyksiin.

Lainaus
Hän muisti oppialat selvästi, koska oli teeskennellyt useita kuukausia mykkää ja lukutaidotonta palvelijatarta Seleneä väijyessään.
Ohoo, tämä olikin kiintoisa pikku tiedonmurunen! Ja etteikö taikuutta olisi - mikä pettymys se ajatus mahtaakaan olla Adelelle, joka on asettanut tulevaisuutensa toivon taikuuden varaan.

Jatkan tästä vielä myöhemmin, sillä nyt on edettävä muihin iltapuuhiin. Mutta olen erittäin kiinnostunut tästä tarinasta ja se toimii hyvin. :D Hienoa työtä, ja aivan huippua että olet nyt päivittänyt tarinaa ahkerasti. Omalta osaltani nanowrimo jäi tänä vuonna sivuun muiden kiireiden alta.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 541
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 13.11.2019
« Vastaus #59 : 14.11.2019 09:30:56 »
Okakettu: Hihii, ihanaa, jos luku ei ollut liian tiivis! Ja kivaa myös, että yksityiskohta puvuista kiinnitti huomion. Tiedän jo nyt, että sitten editointivaiheessa tuonne väleihin täytyy lisätä sellaisia hiddenbeninkin kaipaamia suvantokohtia, joten on sinällään mukava kuulla, että tällaiset välikuvailut toimivat. :) Hienoa myös, jos ajatus Eebenin ja Haaksen yhteistyöstä toimi. Pyörittelin näiden kahden sisaruussuhdetta nimittäin aika pitkään ja hartaasti, koska vaikka tiesin, että he ovat sisaruksia, minulla ei ollut pitkään aikaan aavistustakaan siitä, että miten. :D (Ja Marras vain käveli itse kohtaukseen sen lopussa, joten no, tervetuloa kai sitten vain.) Kiitos kommentista! ♥

Fiorella: Oi, olipa ihanaa saada kommentti sinulta! ♥ Minäkin tykkään lukea jatkotarinoita isommissa annoksissa, joten ymmärrän oikein hyvin. :) Eikä minun tekstieni kommentoimisesta tarvitse ikinä stressata, ilahdun joka tapauksessa aina kun kommentin saan ja silloin kun en niitä saa, ilahduttaa jo tuon laskurin näyttämä tieto siitä, että joku kuitenkin lukee. Hauskaa, että tuo kaksikon yhteinen luku oli suosikkisi (ja hyvää syntymäpäivää näin jälkikäteen!): se oli nimittäin aika vaikea kirjoittaa, joten sydäntäni lämmittää tieto siitä, että ainakin jossain määrin onnistuin! Ja hihih, joo, Orfeus on kyllä välillä toivottoman hidas tajuamaan asioita, vaikka ne olisivat hänen nokkansa edessä. :D

Marraksen iästä: mikäli muistan aikajanat oikein, Adele on 19, Orfeus & Eeben & Haaksi 22 ja Marras 23. Kaikki ovat siis siinä kohtaa aikuisuutta, että "tyttöä" ja "poikaa" vielä voi käyttää, mutta sitten toisaalta kuitenkin jo selkeästi aikuisia. Mulla on ollut aika paha ongelma tuon mies - poika -asettelun kanssa ja yritän tässä sitä kovasti pohdiskella, notta miten termejä käytän. :D Varmaan sitten lopullisessa versiossa yhtenäistän ne (ja iät). :) Kiitos hirveästi kommentista, se ilahdutti tosi paljon näin kiireen ja stressin keskellä!

K/H: Tarina lähestyy juonellisesti puoliväliä, joten sunnuntaihin mennessä ollaan siellä! Voi olla, että huomenna en vuosijuhlahumun vuoksi ehdi julkaisemaan, mutta ainakin sitten viikonlopun aion omistaa kokonaan kirjoittamiselle, joten ainakin tarina etenee edelleen hyvää tahtia. :)

*

Orfeus XII

Tilanteen hallinta, jos sitä koskaan oli ollutkaan, tuntui lipeävän Orfeuksen otteesta kiihtyvällä nopeudella. Yhden kellopelimurhaajan sijasta heitä olikin ilmestynyt ensin kaksi ja nyt vielä kolmas. Kolmas uhkasi aseella Orfeuksen ystävän - poikaystävän? - henkeä. Alkuperäinen murhaaja oli tappanut hänen siskonsa, paitsi ettei ollutkaan. Eebenillä oli kaksoissisko, joka oli itse kellopelimurhaaja. Ja nyt viimeisenä ilmestynyt kellopelimurhaaja oli kertonut, että hän oli Selenen murhaaja.

"Odottakaa hetki!" Orfeus älähti. "Tämä on ihan liikaa."

"Olen vähän samaa mieltä", jalkajousta pitelevä kellopelimurhaaja nyökkäsi. "Enkä ymmärrä, miten tällainen sotku on edes mahdollista saada aikaan. Adele, Haaksi - mitä ihmettä te olette ajatelleet?"

Haaksi kohautti olkiaan ja onnistui näyttämään täydellisen välinpitämättömältä. "Ehkä halusin, että Eeben jäisi palveluksen velkaa. Liittolaisesta Akatemian sisällä voi olla hyötyä monin tavoin. Tai ehkä minulla oli vain tylsää."

"Sinun olisi pitänyt kertoa asiasta minulle", Marraksen silmät tummuivat. "Kellopelimurhaajat ovat pysyneet piilossa vuosisatoja. Tällainen hulluus vaarantaa meidät kaikki."

"Ehkä se on vain hyvä", Adele vastasi hiljaa. "Ehkä kaiken olisi jo aika loppua."

"Luuletko, että se loppuisi, vaikka menisit huutamaan kaduille, että olet kellopelimurhaaja?" mies kohotti kulmaansa. "Akatemia hallitsee kaikkea Karunkassa. Vaikka me kuolisimme, sydämet jäisivät. Eikä sellaista päätöstä voi tehdä yksi kellopelimurhaaja - et sinä etkä Haaksi."

"Voisitko lakata osoittamasta minua sillä jousella?" Eeben kysyi. Orfeus vilkaisi rohtomaagia, joka näytti kuolemanvaarasta huolematta täysin tyyneltä.

"Sinä olet Akatemian tappolistalla", Marras vastasi yhtä tyynesti. "Joten sinut pitäisi ampua."

Se ei tuntunut yllättävän Eebeniä. "Niin arvelinkin. Entä Orfeus?"

Marras pudisti hitaasti päätään. "Ei ainakaan vielä. Tehtävänantoja on tullut vasta yksi."

"Ja se on minun", Adele astui Marraksen viereen ja painoi jousen alas. Hänen ilmeensä oli päättäväinen. "Älä puutu asiaan."

Marras nauroi. "Älä puutu asiaan?" mies toisti epäuskoa äänessään. "Kaiken tämän jälkeen? Oletko tosissasi?"

Adele puri huultaan. Siinä vaiheessa Orfeus astui Eebenin eteen ja kohotti kätensä.

"Kuulkaahan nyt, te kaikki", maaginoviisi maanitteli. "Tämä on oikeasti vähän liikaa. Emmekö voisi mennä vaikka - vaikka minun veneeseeni? Voisin keittää teetä ja -"

"Teetä? Vene?" Haaksi kohotti kulmaansa ja vilkaisi veljeään. Eeben hymyili huvittuneesti takaisin.

Marras huokaisi raskaasti ja ripusti jousen selkäänsä. "Olkoon sitten. Ensin tee ja sitten katsotaan, että kuinka paljon vahinkoa te olette oikein saaneet aikaiseksi, kenen täytyy kuolla ja mitä ylipäätään on tehtävissä."

Orfeus hengähti helpottuneena. Ainakin sekä hän että Eeben olivat vielä toistaiseksi hengissä.
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown