Originaalit > Pergamentinpala

Tuulee pohjoisesta | K-11 | fantasia, tuulitaikoja | 15/23

<< < (6/7) > >>

Lyra:
Kiitos kovasti kommenteistanne nominal ja Avaruuspiraatti! Ne piristivät kovasti. Eela on muuten kolmetoista, mutta kovin pieni ikäisekseen!

11.
Laituria peittää tasainen lumikerros. Rieka sitoo veneen kiinni ja nostaa sitten Eelan laiturille. Kylmä viima puhaltaa metsän siimeksestä ja saa Eelan värisemään. Ilta alkaa hitaasti hämärtyä. Lumi kimaltelee auringon viimeisissä säteissä ja jossain huhuilee pöllö. Joki liplattaa rauhallisesti, kun Eela nostaa nahkapussinsa jälleen selkäänsä ja seuraa Riekaa puiden välistä alkavalle polulle.

Rieka ei puhu johdattaessaan Eelaa syvemmälle metsään. Sininen hetki tuntuu jatkuvan ikuisuuksia. Jokin Eelan sisällä värisee enemmän jokaisen askeleen myötä. Odotus kasaantuu hänen sisällään palloksi, joka laajenee ja laajenee. Lumi narskuu saappaiden pohjissa.

Yhtäkkiä metsän keskeltä aukenee kylä. Puut loppuvat vähitellen ja paljastavat lumikattoiset mökit, joiden ikkunoista tulvii valoa ja piipuista nousee savua. Kylän takana suurella kalliolla on kivinen linna. Se kohoaa kohti tummentuvaa taivasta ylväänä ja karuna. Linnan ikkunat ovat pimeinä.

“Tämä on Poukama”, Rieka sanoo. “Sinä tulet asumaan täällä.” Ei enempää selittelyjä. Rieka jatkaa harppomista läpi kylän ja Eela vilkuilee ympärilleen, minkä kerkeää. Mökkien vieressä on halkopinoja ja seinien takaa kuuluu iloista puhetta.

***
“Tämä mökki on sinulle”, Rieka sanoo ja viittoo pientä mökkiä edessään aivan kylän reunalla. Sen ikkunoista ei loista valoa tai piipusta nouse savua. Edessä on kuitenkin pieni pino halkoja ja joku on lapioinut lumet oven tieltä.

“Joku tulee aamulla katsomaan sinua”, Rieka jatkaa. “Minä menen nyt kotiin.” Sen sanottuaan Rieka kääntää selkänsä ja harppoo takaisin kylään. Eela katselee hetken naisen menoa, ennen kuin kääntyy mökin puoleen. Hän huokaisee syvään ja työntää sitten oven auki.

Mökissä on vain yksi huone. Suuri takka vie suurimman osan tilasta ja seinällä on ohut laveri. Takassa on valmiina kasa puita ja Eela käyttää hyvän aikaa saadakseen ne syttymään. Kun liekit viimein nuolevat puita ja mökki alkaa lämmetä, Eela riisuu ulkovaatteensa pieneen naulaan oven vieressä. Hän löytää kaapista ämpärin ja kasan vilttejä, joista hän tekee itselleen pedin. Purkaessaan omia tavaroitaan pienelle pöydälle Eelan tulee äkisti ikävä kotia. Siellä hän on, kaukana kaikesta, yksin omassa mökissä. Hän ajattelee muoria ja Avaa, jolla on varmasti jo kamala ikävä. Eelalla ainakin on.

Okakettu:
Oh, jotenkin olin ajatellut Eelan nuoremmaksi kuin kolmetoista, mutta siinä varmasti näkyy osaltaan se, kuinka hiljaisen suojattua elämää hän on muorin ja Avan kanssa elänyt. Tuntuu kyllä aivan käsittämättömän epäreilulta, että Rieka ei edes yritä selittää Eelalle yhtään mitään, jättää hänet vain matkan jälkeen yksin noin vain. Poukama tosin vaikuttaa ensivaikutelman perusteella mukavalta, tykkäsin paljon siitä, miten olit sen paikkana kuvaillut. Sininen hetki tuntuu jatkuvan ikuisuuksia oli myös kuvailun osalta sellainen, mistä pidin paljon. Toivottavasti henkilö, joka tulee Eelaa aamulla katsomaan, selventää hänelle viimein edes jotakin. Kiitos paljon jatkosta. :)

Lyra:
Kiitos kovasti kommentistasi, Okakettu! Laskeskelin että näitä tulisi 23, mutta katsotaan miten etenee.

12.
Aamu sarastaa ikkunoiden takana, kun Eela nousee ylös ja petaa sänkynsä. Hän heittää harmaantuneen hiilloksen päälle muutaman uuden puun ja tökkii sitten hiillosta, kunnes löytää edelleen kytevät hiilet. Pian puut syttyvät rätisten ja Eela kuulee koputuksen oveltaan.

Hän ei ehdi ovelle asti, ennen kuin tulija astuu sisälle ja työntää oven perässään kiinni.
“Huomenta!” nainen toivottaa iloisesti ja Eela hieroo silmiään. Naisella on kirkkaan punaiset hiukset, mutta silmät ovat samanlaiset kuin Eelalla itsellään.
“Minä olen Skei”, nainen sanoo, “ja sinä olet Eela, eikö niin?” Eela nyökkää hitaasti. Hän istahtaa jakkaralle takan vieressä, kun nainen alkaa hyöriä ympäri mökkiä ja availee kaappien ovia.

“Sinulla ei ole täällä juuri mitään”, nainen juttelee. “Minä voin käydä torilla pyörähtämässä myöhemmin ja tuoda vähän ruokaa. Ethän sinä ilman sitä pärjää.” Eela nyökkää ja nainen jatkaa:
“Minä tuuletin täällä ennen kuin sinä tulit ja haimme Tesin kanssa sinulle polttopuita.” Nainen puhuu pitkään Tesistä ja mitä kaikkea he olivat Eelalle yhdessä valmistelleet. Eelalta menee puolet nimistä ja paikoista, mitä kuulee naisen puheesta, ohi ymmärryksen.

“Kuka sinä olet?” Eela kysyy, kun nainen viimein hiljenee.

Lyra:
13.
Nainen katsoo häntä pitkään. Eelasta on outoa katsoa omiin silmiinsä, mutta hän vastaa katseeseen. Tuntuu, että heidän välillään on yhteys. Jokin vetää heitä puoleensa. Eela ei oikein saa otetta siitä. Sitten nainen räpäyttää silmiään ja hetki on ohi.
“Minähän kerroin jo”, nainen sanoo iloisesti. “Olen Skei. Auttelen sinua täällä, että voit keskittyä opetukseen.”
“Opetukseen?” Eela kysyy kummissaan.
“Niin”, Skei sanoo. “Sinun pitää oppia monia asioita, jos mielit asua Poukamassa.”

Eelan mielessä on paljon kysymyksiä, mutta Skei käskee hänen pukea päälleen, jotta he voivat lähteä ulos.

***
Aurinko on jo noussut korkealle taivaalle, kun Eela työntää oven heidän takanaan kiinni ja seuraa Skeitä lumisen kylän halki. Missään ei vieläkään näy ihmisiä, mutta lumessa on tuoreita jalanjälkiä, joita he seuraavat kylän laitamille. Siellä Eela vihdoin erottaa metsän siimeksessä joukon ihmisiä, jotka katselevat ylös puihin. Eelakin nostaa katseensa.

Puiden oksissa roikkuu jäätyneitä vesipisaroita, jotka kimmeltävät auringon valossa. Se ei kuitenkaan ole se, mihin kaikki ovat kiinnittäneet huomionsa. Yhden koivun latvassa istuu valkoinen kettu - naali, Eela muistaa - ja samaa puuta kiipeää pieni poika.

“Miten se tuonne on päätynyt?” Eela kysyy Skeiltä, kun he lähestyvät joukkoa. Vasta silloin Eela huomaa, että kaikki ihmiset näyttävät samalta kuin Rieka. Heillä on kaikilla jäänvalkoiset hiukset ja nahkaiset vaatteet.
“He olivat keräämässä jääkristalleja ja Tomen säikähti”, Skei selittää. Muutama ihmisjoukosta vilkaisee heitä, kun he saapuvat sen puun alle, jonka oksalla naali istuu, mutta suurin osa pidättää jännittyneinä henkeään, kun poika kiipeää lähemmäs sitä oksaa, jolla naali istuu.

“Tomen?” Eela kysyy. “Ovatko he nimenneet naalin Tomeniksi?”
“Pojan nimi on Tomen”, Skei sanoo. “Hän säikähti ja muuttui vahingossa naaliksi. Lapsena sitä on vaikeampi hallita.” Eela nyökkää, aivan kuin ymmärtäisi kaiken ja olisi aivan normaalia, että lapset voivat muuttua säikähtäessään naaleiksi.

He seuraavat muiden mukana, kuinka poika viimein tavoittaa sen oksan, jolla naali istuu ja tarttuu talvikettuun vakain ottein, ennen kuin työntää sen koppaan selässään ja lähtee kipuamaan alas puusta. Eela huomaa pidättäneensä henkeään, vasta kun poika viimein astuu maankamaralle ja joukko aikuisia kiirehtii heidän luokseen. Skei nykii Eelan hihaa.
“Tule, näytän sinulle loput Poukamasta.”

***
Skei kuljettaa Eelan läpi koko Poukaman. Kylä koostuu paristakymmenstä pienestä mökistä ja muutamasta suuremmasta, joissa on sairastupa ja koko kylän käyttöön tarkoitettu kokoontumispaikka. Skei näyttää Eelalle varastorakennukset ja tallit ja kertoo mistä saa nostettua vettä. He eivät kuitenkaan puhu suuresta linnasta, joka heittää iltapäivän lähestyessä varjon koko kylän ylle. Eela ei uskalla kysyä.

Kierroksen jälkeen Skei saattaa Eelan takaisin mökille ja auttaa häntä valmistamaan päivällistä mukanaan tuomistaan ruoka-aineista. He syövät hiljaisuudessa, kunnes iltahämärässä Skei ilmoittaa lähtevänsä.
“Älä lähde vaeltelemaan yksinäsi, kun on pimeä”, Skei sanoo ovella. Eela lupaa olla lähtemättä. Skei hymyilee hieman.
“Tuon aamulla sinulle joitain tarvikkeita, mutta muuten olet omillasi huomenna. Oppituntisi alkavat, kun Rokata palaa jäältä.” Sitten Skei lähtee ja Eela on jälleen yksin pienessä mökissä.

Lyra:
14.
Skei tuo lupaustensa mukaisesti Eelalle korillisen ruokaa aamun sarastaessa. Siinä on punaposkisia omenoita, mutta myös kuivattua lihaa ja tiu kananmunia. Eela syö omenan aamupalaksi, ennen kuin käy nostamassa kaivosta vettä ja pesee kasvonsa. Edellisenä päivänä Skei näytti hänelle koko kylän, mutta Eela haluaa päästä tutkimaan ympäristöään yksin ilman valvovia silmiä.

Hän pakkaa nahkapussiinsa kuivattua lihaa ja täyttää leilin vedellä. Sitten hänen katseensa osuu tuulikeppiin, joka on lojunut pöydällä aina siitä saakka, kun hän purki tavaransa ensimmäisenä iltana. Hän työntää sen nahkapussiin sen enempää ajattelematta ja kiskoo sitten turkiksen päälleen.

Ulkona on kirpeää ja yksittäisiä lumihiutaleita pöllyää läheisistä kuusista tuulen puhaltaessa äkisti kovempaa. Eela kiskaisee mökin oven kiinni ja lähtee sitten tarpomaan metsään, ulospäin kylästä pientä mutkittelevaa polkua pitkin.

***
Talvinen metsä on taianomainen. Lumi kimaltelee auringossa ja joka puolella on eläinten jättämiä jälkiä. Polkua on kuljettu edellisen lumisateen jälkeen, mutta Eela ei näe missään ihmisiä. Puut natisevat heikossa tuulessa, mutta muuten on hiljaista.

Eela kävelee verkkaisesti eteenpäin seuraillen polkua. Se kiertää suuren kallion ja linna jää hänen taakseen samaan suuntaan kuin kyläkin on jäänyt. Taivas on kirkas, eikä Eela pelkää eksyvänsä tai jäävänsä toisen yllättävän lumimyrskyn kouriin.

Lampi avautuu puiden välistä yllättäen. Sen pinta ei ole jäässä, sillä pieni puro virtaa sen lävitse ja vesi on koko ajan liikkeessä. Eela seisahtuu lammen rannalle ja jää katsomaan näkymää hämmästyneenä. Suuret puut ovat kurottautuneet lammen ylle lumen painaessa niiden oksia lähemmäs kirkasta veden pintaa. Muutama vesilintu uiskentelee lammen toisessa reunassa ja Eela erottaa muutaman hopeisen kalan kirkkaan veden läpi.

Eela pyyhkii lumet eräältä kannolta ja istahtaa siihen katselemaan lampea ja syömään eväitään. Aurinko paistaa korkealta taivaalta puolipäivän merkiksi ja Eelan vatsa kurnii hieman.

***
Työntäessään leiliä takaisin nahkapussiin Eelan sormet osuvat tuulikeppiin. Hän vetää sen ulos ja katselee sitä hetken auringossa. Samassa lammen pinta välkähtää ja Eela nousee kannolta tuulikeppi edelleen käsissä kiirehtien lammen rantaan. Hopeinen kala on hypännyt hetkeksi pinnan ylle. Eela seuraa kalojen liikettä ja kun toinen on hypännyt samaan tapaan, hän tuntee halua koskea kirkasta vettä, kokeilla miltä se tuntuisi kädellä.

Eela kurottaa kättään ja tuntee kylmän jään sormiensa alla. Se saa hänet säpsähtämään ja vetämään kätensä kiireesti pois lammen pinnalta. Siinä missä hänen sormensa ovat hetkeä aikaisemmin olleet on nyt pieni jäälevy, joka hitaasti sulaa veden vaikutuksesta.

Eela siirtää sormensa uudelleen lammen pinnalle ja samassa, kun hänen sormensa koskevat vettä, muuttuu se jääksi. Lampi jäätyy hänen sormiensa alla. Eelan sydän hakkaa, eikä hän huomaa, että hänen toisessa kädessään pitämänsä tuulikeppi muuttuu kylmemmäksi ja kylmemmäksi.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu

Siirry pois tekstitilasta