Kirjoittaja Aihe: Korpinkivi (S • lähiöidylli- ja muodonmuuttajadraama • shotti)  (Luettu 1403 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 716
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

Haasteet:
Neliottelu (Team Oneshot, 1 265 sanaa)
Originaali10 #4 sanalla tuuli
Salainen ystävä IV

Tämä on ystävänpäivälahja salaiselle ystävälleni nominalille! :-* Toiveet tuottivat minulle hieman hankaluuksia, koska käytännössä kaikki tekstini ovat enemmän tai vähemmän sellaista tapahtumaköyhää sohvalla istuskelua... ;D Toivottavasti tämä teksti tarjoaa kuitenkin jotain vähän toiminnallisempaa ja seikkailullisempaa! :)




Mari oli ihan tavallinen nelikymppinen kotiäiti. Oli mies, kaksi lasta ja omakotitalo, asuntolaina ja farmariauto. Silloin kun Mari ei ollut kaitsemassa perheen pienimpiä, hänet saattoi nähdä häärimässä keittiössä hihat käärittyinä ja hikikarpalot otsalla helmeillen. Jos hän ei ollut keittiössä, hän oli ehkä kylpyhuoneessa tasapainoilemassa ääriään myöten täyden pyykkikorin kanssa. Keväisin hänet saattoi nähdä pihamaalla kuopsuttamassa multaa, syksyisin taas haravoimassa vaahteranlehtiä. Jos häntä tervehti ohi kulkiessaan, sai takuuvarmasti vastaukseksi hillityn hymyn ja kädenheilautuksen.

Jos muilta naapuruston rouvilta kysyttäisiin, he todennäköisesti kuvailisivat Maria hiljaiseksi mutta herttaiseksi, oikein hyväksi ihmiseksi. Ehkä vaatimattomaksikin, mutta vaatimattomuushan on hyve: ei ihmisen parane tavoitella kuuta taivaalta, kun onnelliseen elämään riittää rakastava perhe ja kaunis koti (ja tietenkin kaikki viimeisintä huutoa olevat pelit ja vehkeet, mutta eihän sitä kukaan ääneen myöntänyt).

Niin – naapuruston rouville vaatimattomuus oli hyve, mutta mitäänsanomattomuus oli kirosana. Ne täydelliset kotiäidin muotokuvat tekisivät kai mitä tahansa ummistaakseen silmänsä siltä tosiasialta, että heidän elämänsä rajoittuivat pieneen, läpinäkymättömään lähiölaatikkoon. Siellä mielenkiintoisinta puuhaa oli naapureiden asioista juoruilu – missäköhän Virtaset oikein viettävät viikonloppua, Audi on ollut poissa perjantai-illasta lähtien! – ja kuntopyörän polkeminen ja Tupperware-kutsujen järjestäminen. Se kaikki puistatti Maria, vaikka hänelläkin oli osansa siinä näytelmässä, vieläpä oikein vakirooli, olihan hän pikkuperheineen asunut sillä Westendin lähiöalueella jo yli kymmenen vuotta.

Marissa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä kukaan ei nähnyt. Hänen lähiölaatikon lannistamat silmänsä eivät aina nähneet sitä itsekään, ja toisinaan vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin hän ymmärsi, etteivät hänen juurensa mahtuneet siihen ruukkuun, johon hän yritti itseään istuttaa. Hän kyllä rakasti Kristaa ja Alinaa enemmän kuin mitään, eikä hän joinain päivinä tiennyt mitään parempaa kuin kävelyretket läheiseen leikkipuistoon. Joinain päivinä hän niin ikään sonnustautui oikein mielellään kukkakuvioiseen essuun ja valmisti herkullisen päivällisen sille kellonlyömälle, kun Daniel saapui töistä. Joinain päivinä hänen kuitenkin teki mieli jättää koko perhe oman onnensa nojaan, korkata yksi Danielin kalliista rommipulloista ja irvistää piha-aidan yli naapureille, jotka hyväntahtoisen uteliaina urkkivat hänen puuhiaan.

Marin elämässä oli paljon sellaista, mitä naapurit eivät luultavasti olisi saaneet selville edes urkkimalla. Oli Daniel, joka kielsi Maria menemästä töihin – älä hulluja puhu, eihän meillä ole rahasta pulaa, lapsetkin on vielä niin pieniä! –; Daniel, joka siisteissä ja silitetyissä toimitusjohtajan puvuissaan tahkosi töitä, töitä ja töitä, ja joka silloin tällöin lauantai-iltaisin muutaman paukun naukattuaan kävi Mariin käsiksi. Oli anoppi, joka inhosi Maria enemmän kuin loistokasta omenapuutarhaansa riivaavia tauteja, ja se oli sentään jo aika paljon. Oli äiti, joka kamppaili kuolinvuoteellaan, ja isä, joka oli aivan avuton yksin kotiin jäätyään ja soitteli Marille yhtenään.

Lisäksi oli salaisuus, josta kukaan ei tiennyt. Siitä ei tiennyt edes Daniel, jolla oli tapana selvittää joka ikinen yksityiskohta Marin elämästä ja hallita sitä itselleen sopivalla tavalla. Sen salaisuuden Mari sivuutti hyvin usein, joskus melkein unohtikin. Oli muka liian kiire: piti tyhjentää astianpesukone ja valmistella lasten kouluvaatteet ja pyyhkiä pölyt takan päällä seisovista ikiaikaisista perintövaaseista. Arjen harmaassa myllerryksessä saattoi kulua kuukausikin ilman, että hän edes harkitsi salaisuutensa kaivamista piilostaan, kunnes sitten jonain päivänä lähiölaatikko alkoi käydä liian ahtaaksi ja hän alkoi pelätä räjähtämistä. Tosin tuskinpa hänellä olisi edes ollut kykyä räjähtää pommin tavoin, niin että siitä olisi syntynyt jotain uutta tai puhdasta. Ilma olisi varmaan vain hiljakseen pihissyt ulos hänestä niin kuin kaasuilmapallosta, kunnes hän olisi ollut entistäkin voimattomampi. Niin siinä varmastikin olisi käynyt.

Sellaisena päivänä, kun seinät todella uhkasivat kaatua Marin päälle, hän ei mennytkään spinningiin tai hathajoogaan, jotka olivat kutakuinkin ainoat harrastukset, jotka Daniel hänelle salli. Hän menikin metsään. Hän tarpoi niin syvälle, ettei yksikään utelias silmäpari takuulla ollut todistamassa. Hän etsi suojaisan sopukan kiviröykkiön keskeltä ja riisuutui. Yksi kerrallaan Mari luopui sävy sävyyn sointuvista klassisen eleganteista vaatteistaan ja laskosti ne kivenkoloon kevätauringon kuivattamaan maahan toivoen, ettei alkaisi sataa. Nahkalaukkunsa sivutaskusta hän otti salaisuutensa: soikean kiven, niin sileän ja viileän, että se tuntui miltei lasilta sormia vasten. Se oli niin pieni, että sitä saattoi pidellä kahden sormen välissä, ja niin kevyt, ettei sillä tuntunut olevan massaa lainkaan. Mari oli pari kertaa punninnut sen erityisherkällä keittiövaa’allaan, ja vaaka oli itsepintaisesti väittänyt, ettei sen päällä ollut mitään. Väriltään kivi oli harmaanmusta, ja jos sitä tarkasteli auringonvalossa, sen pinnassa saattoi erottaa hentoja vihreitä juovia.

Korpinkiveä pidettiin kansantaruna. Vanha kansa uskoi, että pahamaineinen korppi säilytti kiveä pesässään tai kielensä alla ja pystyi sen avulla muuttumaan näkymättömäksi niin, että myös sen pesän löytäminen oli miltei mahdotonta. Mari oli löytänyt kiven vuosia sitten sattumalta, kun hän oli hävittänyt heidän takapihalleen pudonnutta linnunpesää. Hän oli pidellyt kiveä kauan sitä tutkiessaan, ja silloin se oli tapahtunut ensimmäisen kerran: hänkin oli muuttunut näkymättömäksi. Ei perinteisen näkymättömäksi, mutta hän oli saanut valeasun ja siivet. Hän oli muuttunut näkymättömäksi kaikille niille, jotka tunsivat hänet tavallisena, herttaisena kotiäitinä. Siitä lähtien kivi oli ollut hänen suurin aarteensa.

Mari laskeutui polvilleen maahan välittämättä koleasta kevätilmasta ja sääriä raapivista varvuista. Hän sulki silmänsä ja puristi kiveä. Sitten hän tunsi jotain liikahtavan, jotain mikä ei mahtunut lähiölaatikkoon vaan heräsi eloon metsän siimeksessä, kaltaistensa parissa, ja pyrki vapauteen.

Muodonmuutos oli kivulias, mutta onneksi hyvin nopea. Se alkoi kihelmöivästä tunteesta sormenpäissä ja varpaissa ja eteni tasaiseksi poltteluksi keskivartaloon, aina sisuskaluihin saakka. Sydäntä korvensi, ja vatsa kouristui kasaan. Silmissä ensin pyöri ja sitten pimeni, ja Mari menetti tajuntansa tai ainakin paikka- ja aikaorientaationsa.

Mutta kun Mari havahtui, hän oli korppi. Hänellä oli hohtavanmustat sulat, tankeat mutta taipuisat, ja kuulaanharmaa nokka. Eloisilla silmillä oli vaivatonta pälyillä ympärille, ja koivet olivat niin vankat, ettei niillä voinut horjahtaa tottumatonkaan tallaaja. Pieni sydän tykytti hetkessä elämistä. Ruumis oli kevyt, niin kevyt, kuin syntynyt lentoon.

Kevättuuli pörhäytti sulkia ja kutsui korpin kilpalentoon kanssaan. Mari vastasi kutsuun, hyppelehti sammalmättäällä ja levitti siipensä. Se oli vaistonvarainen kutsumus, eikä hän ollut epäröinyt ensimmäiselläkään kerralla. Korppi oli syntynyt siivilleen, yhdistymään yläilmoihin, eikä Marin ollut koskaan tarvinnut pelätä. Ihmisenä hän kavahti korkeita paikkoja ja karttoi alas katsomista, mutta korppina hänen ei tarvinnut edes uskaltaa kohotakseen korkeammalle ja korkeammalle. Luonto piti siitä huolen. Ilmavirta vakaiden siipien alla kannatteli kevyttä kehoa, suhisi ystävänä ympärillä ja viitoitti tietä.

Hetken kuluttua lähiön säädyllisen siistit nurmikentät ja omakotitalot olivat kutistuneet pieniksi, merkityksettömiksi nelikulmioiksi. Korpin terävät silmät saattoivat erottaa kukkaruukuista pilkistelevät orvokit ja pihakoivuihin puhjenneet silmut. Ne saattoivat erottaa, kuinka Strandbergin Bemari peruutti ajoluiskalta ja Sinkkosen nuorimmainen talutti perheen kultaistanoutajaa. Millään alhaalla tapahtuvalla ei ollut enää mitään merkitystä. Mari ei pelkästään tuntenut oloaan vapaaksi, vaan hän tunsi olevansa vapaus. Hetken oli aivan kuin kevät olisi herättänyt hänetkin henkiin. Täydellisestä lähiöäidistä oli jäljellä vain siististi laskostettu vaatemytty kivenkolossa. Korpinkivi pysyi vahvan nokan turvallisessa puristuksessa kymmenien metrien korkeudessa. Tuuli oli Marin ainoa seuralainen, kyllästymätön ja kyltymätön kavaljeeri.

Ohi liitävä harakka kaartoi kauemmas. Muut linnut karttoivat Maria; ne kai vaistosivat, että hänessä oli toinenkin puoli. Maria se ei haitannut. Hän muuttui korpiksi paetakseen ja ollakseen yksin, ei hypätäkseen yhdestä sosiaalisesta elämästä toiseen.

Toisinaan Mari leikitteli ajatuksella, että hän jäisi sellaiseksi, ikuisesti siivilleen. Hänestä tehtäisiin katoamisilmoitus. Lähimetsästä löydettäisiin vain kasa vaatteita ja käsilaukku, ja hänen ajateltaisiin joutuneen jonkun kammottavan seksuaalirikollisen uhriksi. Naapurit kärräisivät Danielille surunvalitteluinaan hillittyjä kukkakimppuja ja täydellisen pyöreitä pikkuleipiä täydellisen kauniissa peltirasioissa. Ehkä he osallistuisivat etsintäpartioihin ja antaisivat naistenlehdille haastatteluja siitä, kuinka hieno ihminen Mari oli. Mari itse voisi seurata näytelmää etäältä, aitiopaikalta.

Ajatusleikki päättyi kuitenkin aina siihen, että Mari muisti lapset ja sen, ettei voisi ikinä jättää heitä, ei Danielin huostaan. Ei Mari voisi ikinä lähteä, ellei hän ottaisi lapsia mukaansa, eikä Daniel ikinä antaisi sen tapahtua. Siksi Mari vaali korpinkiveä ja sen tarjoamaa vapautta. Se oli hänen itsekkyytensä. Koko elämänsä hän oli elänyt muiden vuoksi, mutta korppina hän eli hetken aikaa vain itselleen.

Mari tiesi, että pian olisi aika palata. Pian olisi aika pukeutua ja suoristaa rypyt vaatteista ja ottaa Daniel hymyillen vastaan, kun tämä tulisi töistä. Vielä hetken Mari kuitenkin kiertäisi vankilaansa. Vielä hetken hän iskisi siivillään vapautta. Korpin kurkusta purkautui räkättävä raakkuna.

Kaukana alhaalla lähiölaatikon rouvat tähyilivät taivaalle ja päivittelivät, miten ruma ääni linnulla voikaan olla.
« Viimeksi muokattu: 24.02.2019 17:11:06 kirjoittanut Waulish »

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 753
Uuuuuuu miten ihana ystävänpäiväyllätys! <3

Tykkäsin valtavasti tämän nimestä, ja oli jännä lähteä otsikon jälkeen lukemaan tavallisesta kotiäidistä Marista. Tykkäsin tämän tekstin kerrontatavasta, se oli jotenkin jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Usein tekstit, joissa ei ole yhtään dialogia, tuntuvat kovin raskailta, mutta tämä ei, ksoka kerrontatapa oli jotenkin niin ihanan kepeä, vaikka epäkepeistä asioista puhuttiinkin.

Tämä oli tosi hyvin rakennettu teksti, ja lukijana mielenkiintoni pysyi koko ajan yllä. Ensin kuvailtiin ihan mahdottoman tavallista kotiäitiä, sitten annettiin ymmärtää ettei hän niin pitänytkään siitä roolista, ja sitten tuli tämä jännä salaisuus! Korpinkivi oli ihana idea, ja pidin siitä, että Mari piti sen salassa ihan kaikilta. Hänestä tuli alussa sellainen alistunut mielikuva, mutta loppua kohden mielikuva muuttuikin uskaltavammaksi ja rohkeammaksi, kun hän jaksoi pysyä kamalassa elämässään vaikka hänellä olikin pakokeino. (Toki hän voisi varmasti muitakin pakokeinoja miettiä, mutta se ei nyt ole olennaista ;D)

Oli ihana päästä Marin mukaan lentämään korppina, tuli itsellekin ihanan vapaa olo! Lopetuslause kruunasi vielä kokonaisuuden, korosti oikein sitä, kuinka väärässä paikassa Mari olikaan. Suurkiitokset tästä, olen tosi otettu että sain näin ihanan ystävänpäivälahjan <33
Never regret something that once made you smile.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 716
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
nomppu, iiks, ihanaa että pidit ystävänpäivälahjastasi! Mietin pitkään, mitä voisin toiveistasi saada aikaan, ja olin siltikin aika epävarma lopputuloksen suhteen. Yleensä nimittäin kirjoitan melko tapahtumaköyhiä tarinoita, joissa eniten tapahtuu kai hahmojen mielissä. ;D Niin tässäkin kyllä taitaa tapahtua, mutta yritin saada tähän jotain muutakin korppina liihottelun muodossa, ja onkin ihanaa kuulla, että se toimi ja että tekstiä jaksoi lukea dialogittomuudesta huolimatta! :) On helpottavaa kuulla, että kepeä ja jutusteleva kerronta toimi, koska se oli minulle aika uusi aluevaltaus.

Korpinkivi on muuten ihan oikea kansantaru! En enää muista, miten siihen alun perin törmäsin, mutta ajatus korpille taikavoimia antavasta kivestä alkoi kiehtoa minua, ja siitä sitten syntyi tämä teksti.

Kiitoksia paljon ihanasta kommentista! :-*

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 1 137
    • H.E.R. – Things In Focus
Kommenttikampanjasta iltaa!

En muista aiemmin lukeneeni kirjoittamiasi tekstejä, mutta valitsinpa hyvän ensimmäisen tekstin luettavaksi! Tämä one-shot oli todella mielenkiintoinen ja sisällöltään rikas, omat ajatukset juoksivat lukemisen rinnalla miettimässä päähenkilön tunteita ja ajatuksia tarkemmin rakentaen lisää hahmon ympärille.

Mari, niin tavalliselta kuin hän alussa vaikuttaakaan, on nainen, jossa on monta kerrosta – salaisuuksia, tunteita, ajatuksia ja jonkinlaista voimaa. Sinulla on taito kertoa yhdestä henkilöstä niin paljon muutamalla lauseella. Ihailin alun kerrontaa ja tykästyin todella paljon tyyliisi kirjoittaa. Varsinkin tämä lause teki vaikutuksen:

Lainaus
Marissa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä kukaan ei nähnyt. Hänen lähiölaatikon lannistamat silmänsä eivät aina nähneet sitä itsekään, ja toisinaan vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin hän ymmärsi, etteivät hänen juurensa mahtuneet siihen ruukkuun, johon hän yritti itseään istuttaa.

Teksti myös onnistuu tuomaan esiin tunnetiloja ja viestimään olemisen vaikeudesta: itseänikin ahdistaa ajatus Marin lähiöäidin elämästä ja roolin tuomasta vastuusta, kuinka hän on joutunut itselleen kurjaan tilanteeseen, jossa vapaus ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Ja kuinka samalla joinain päivinä se lähiöäidin rooli onkin ihan okei. Lukijana tunnen myös vahvaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan, jonka lapset ovat maan päällä se vahva ilonlähde, mutta myös ne, jotka pitävät hänet paikallaan. Lapsien hankkimisen ristiriitaisuus on jotain, mitä olen itsekin viime aikoina miettinyt paljon, ja tässä tekstissä osa omista ajatuksista tuli esille.

Tarinan toinen osa on todella ilahduttavaa luettavaa ja tuo vapaus, jota hahmon ajatukset ja tuntemukset viestivät, on tarttuvaa. Se tuo niin täydellisen vastakohdan tuohon alkuun. Pidän siitä, että Mari pitäytyy omillaan korpin muodossa eikä lähde muiden mukaan. Se tuntui jotenkin luonnollisemmalta, koska juuri omaa rauhaahan Mari lähtee taivaalle etsimään.

Lainaus
Mari ei pelkästään tuntenut oloaan vapaaksi, vaan hän tunsi olevansa vapaus. Hetken oli aivan kuin kevät olisi herättänyt hänetkin henkiin. Täydellisestä lähiöäidistä oli jäljellä vain siististi laskostettu vaatemytty kivenkolossa.

Kaiken kaikkiaan, tässä tekstissä oli niin paljon kaikkea, mistä pidin ja lauseita, joita jäin vielä lukemaan uudelleen. Kiitos paljon tästä! :)
« Viimeksi muokattu: 29.05.2019 21:04:29 kirjoittanut hiddenben »

© Waulish

lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 716
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
hiddenben, ihanaa että löysit listauksestani mieleistä luettavaa! :) Olen tosi iloinen siitä, että teksti herätteli ajatuksia ja innosti rakentamaan lisääkin taustatarinaa Marin ympärille. Olen hyvilläni myös siitä, että koit Marin samaistuttavaksi hahmoksi. Pyrinkin siihen, että hänen tunteisiinsa voisi samaistua, koska hänhän voisi olla periaatteessa ihan kuka tahansa, kenen tahansa naapuri tai ystävä tai perheenjäsen. Varmaan kaikilla meistä on salaisuuksia, jotka eivät näy ulospäin.

Tarinan alun ja lopun välillä vallitsee kieltämättä suuri kontrastiero, mutta ihanaa jos se kuitenkin toimi eikä tuntunut ihan yhteensopimattomalta! Se taitaa osaltaan heijastella Marin kerroksisuutta ja monia puolia.

Kiitos paljon ihanasta kommentista, kylläpä se ilahdutti! :-*
« Viimeksi muokattu: 20.08.2019 13:28:14 kirjoittanut Waulish »

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 128
  • How's my singing?
    • En runotyttö, ehkä ihminen -kirjoitusblogi
Kommenttikampanjasta moikka! Nevilla tarjosi luettavaksi jotain Originaali10-haasteesta ja tämän nimi veti minut lopulta puoleensa. Tämä antoi lähiöidyllineen ja verhottuine salaisuuksineen nostalgisia fiiliksiä Täykkäreistä. Vaikka tässä ollaankin Suomessa, tässä oli silti tosi vahvasti sitä samanlaista muka-täydellistä-mutta-sisältä-mätää meininkiä. Minä en itse voinut olla kuvittelematta tätä sellaiseen jenkkilämäiseen lähiömaisemaan, mikä toikin hauskaa kontrastia korpinkiveen ja kaikkeen suomalaiseen Virtasista Tupperware-kutsuihin (tai enhän minä tiedä, mistä Tupperware on alunperin lähtöisin, mutta kyllä se minulle silti merkitsee suomalaisuutta ;D)

Marin tilanne tekee kyllä surulliseksi. Hän on jumissa pintapuolisessa lähiöidyllissä, eikä pääse pois. Tai ehkä pääsisikin, mutta lähteminen voisi tuntua vaikealta ja pelottavalta. En yhtään pidä Danielista, tässä on lähisuhdeväkivaltaa arkisesti esitettynä ilman hirmuista verellä ja fyysisellä väkivallalla mässäilyä. Danielin takia Marilla ei ole omaa taloutta, vaan hän on riippuvainen miehensä työstä ja rahoista. Se tekee lasten kanssa lähtemisestä entistä hankalampaa. Ehkä Mari voisi saada isältään apua. Hankala tilanne kuitenkin.

Minusta tuo korpinkivi oli hauska tvisti tässä tarinassa. Tuntuu, että tällaiseen lähiömaisemaan olisi sopinut jännitystä tuomaan kliseisesti jokin murha tai huumelabra. Kivaa, että tässä tvistin toi kuitenkin suomalainen mytologia ja vei samalla tarinan lähemmäs luontoa. Varmasti ihana tunne voida muuttua linnuksi ja hetken vain kaarrella taivaalla vapaana ja vailla velvollisuuksia. Ymmärrän kyllä Marin haaveet lähdöstä, mutta niinhän se on, että vanhemman rakkautta ja sen tuomaa velvollisuutta on vaikea hiljentää, vaikka lähtötilanne olisikin kurja. Ehkä Marin saamat maistiaiset vapaudesta antaisivat hänelle lopulta rohkeuden kokeilla ihmisenäkin siipiään ja häipyä Danielin katon alta.

Lainaus
Kaukana alhaalla lähiölaatikon rouvat tähyilivät taivaalle ja päivittelivät, miten ruma ääni linnulla voikaan olla.
Viimeinen lause oli kamalan hauska ja toi minusta kivalla tavalla myös kontrastia Marin ja muiden lähiörouvien ajatteluun: Mari on vapaa ja muut rouvat lähiölaatikkoonsa juuttuneita.

Kiitos tästä, tämä oli mielenkiintoinen ja erilainen luettava!

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"