Kirjoittaja Aihe: Viimeinen laulu, jonka laulan sinulle, S, Adele/Marras (Kellopelisydän-spinoff)  (Luettu 984 kertaa)

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 569
  • Phantom Thief of Hearts
Nimi: Viimeinen laulu, jonka laulan sinulle
Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Haasteet: Finfanfun1000 (542.   Banjo), Yhtyeen tuotanto (SMG - Vieläkö soitan banjoa), Ficlet300 (251. Banjo), Otsikoinnin iloja (lyriikkaotsikko), Genretasohaaste (hurt/comfort).

K/H: Tämä on syntymäpäivälahja ihanalle Okaketulle, joka toivoi originaalitekstiä ja hurt/comfortia. Ole hyvä! ♥

Ai niin! Tämä teksti on tosiaan spinoff jatkotarinasta Kellopelisydän, K-18, joka kertoo Karunkan kaupungin kellopelisalamurhaajista. Tämän ficletin kannalta keskeisintä on varmaan tietää, että Adele on saamassa uuden kellopelisydämensä 14-vuotiaana, jolloin hänestä myös tulee virallisesti salamurhaaja. (Se ei ole mikään haluttu titteli.)

*

Viimeinen laulu, jonka laulan sinulle

Marras istuu katon reunalla ja soittaa banjoa. Taivas on vehreää sinistä, sitä sävyä, joka hehkuu vain keväisin. Adele katselee häntä kattoluukun läpi, mutta ei kiipeä ulos tai sano sanaakaan. Hän kuuntelee, miten näppäillyt soinnut soljuvat lempeinä ilmaan.

"Tiedän, että olet siellä", Marras toteaa hiljaa, muttei lopeta soittamista hetkeksikään. Adele hymähtää - tietenkin Marras tietää, tyttö ei ole vielä oppinut hiiviskelemään tarpeeksi hyvin - ja kiipeää ulos. Hän tasapainoilee katolla ja tukahduttaa helposti pienen pelon häivähdyksen. Karunkan salamurhaajat joutuvat jo alle kymmenvuotiaina hyppimään katolta katolle ja selviämään huimaavissa korkeuksissa, joten pelolle ei ole sijaa. Adele on jo kolmentoista, mutta pelko kuiskailee silti toisinaan takaraivossa. Marras on sanonut, että niin on hyvä. Hallittu pelko pitää valppaana.

"Kevät", Adele sanoo sanan kuin lupauksen.

"Niin. Ja sitten kesä ja syksy, jäähtyvä meri ja pimenevät päivät", Marras vastaa ja suupielet kipertyvät aavistuksen pilkalliseen hymyyn.

"Ja seremonia", Adele huokaisee ja tuijottaa alas, kaduille ja kujille, jotka ovat täynnä elämää. Elämää, joka on kuin toisesta maailmasta.

"Ei se ole kaiken loppu", Marras on ravistanut katkeruuden äänensävystään. Nyt hänen silmissään on pehmeyttä ja lämpöä. "Kevät tulee silti."

"Ja kesä ja syksy, jäähtyvä meri ja pimenevät päivät", Adele vastaa hiljaa.

"Niin", Marras myöntää. Sitten hän tarttuu taas banjoonsa ja hymyilee.

"Haluatko, että soitan sinulle?"

"Jos laulat myös", Adele vastaa ja sulkee silmänsä. Marras soittaa ja laulaa keveästi, laulaa kevään nimestään huolimatta. Ja hetkeksi se riittää, hetken aikaa olemassa ovat vain musiikki ja kevät.

*

Kellopelisydän on raskas taakka, kylmä ja kipeä. Neljän vuoden jälkeen Adele nukkuu jo sikeästi, mutta heräilee silti silloin tällöin sydämensä verkkaiseen, hiljaiseen raksutukseen, jonka vain hän kuulee. Erityisen usein niin käy vuoden lopulla, kun Adelen syntymäpäivä lähestyy ja tyttö muistaa ensimmäisen kerran, kun tunsi elävän sydämensä sykkeen sijasta vain koneiston hitaan ja tasaisen tikityksen.

"Oppiiko sitä koskaan olemaan kuulematta?" Adele kysyy eräänä aamuna. Marras keittää parhaillaan aamupuuroa heille molemmille. Kattilaa hämmentävä kauha pysähtyy hetkeksi, kun nuori mies miettii, miten vastaisi.

"Ei", Marras vastaa lopulta. "Ei opi."

Adele huokaisee. Kyyneleet uhkaavat nousta hänen silmiinsä, mutta tyttö räpyttelee ne päättäväisesti pois.

"Mutta itseään voi harhauttaa", Marras sanoo hiljaa. "Siksikin minä soitan."

"Soittaisitko minulle tänään?" Adele kysyy. Marras ei vastaa heti, kattaa vain heille lautaset ja riisuu essunsa, ripustaa sen naulaan. Vasta kun Adele on lusikoinut puolet puurostaan Marras nyökkää.

"Soitan. Ja laulankin. Mutta se on viimeinen laulu, jonka laulan sinulle. Kellopelimurhaajat eivät laula toisilleen", hän sanoo.

Eivätkä kerro toisilleen nimiään, Lyon, Adele ajattelee uhmakkaasti, muttei sano sitä ääneen. Marraksen sanojen lopullisuus kirvelee siellä, missä aiemmin oli elävä sydän.

*

On marraskuun loppu, Lyonin kuukauden. Illat ovat pimeitä ja yöt koleita. Toisinaan maa on jo aamuisin kuuran peitossa, kun pakkanen on yöllä hiipinyt ohi.

Adele ja Marras kiipeävät kellotornin katolle ja odottavat, että kello lyö lyöntinsä loppuun viisarin pysähtyessä yhteentoista. Sitten Marras asettaa sormensa banjon kielille ja kysyy:

"Mitä haluaisit minun laulavan?"

"Laula minulle keväästä", Adele pyytää.

"Nyt on marraskuu."

"Juuri siksi. Jos tämä on viimeinen laulusi minulle, haluan, että se ei kerro pimeydestä tai surusta, vaan jostakin muusta. Toivosta."

"Olkoon", Marras hymyilee surullisesti. "Kuuntele tarkasti."

Taivas Karunkan yllä on pimeä ja syvä, kylmä ja lohduton. Mutta Marras laulaa keväästä, ja Adele näkee pimeyden sijaan sen, miten kirkkaita tähdet ovat sinä yönä.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2019 13:40:48 kirjoittanut Nevilla »
I've got a thousand one stories
Every single one of them's a lie
I will read, you will listen
And this terrible night will pass

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 859
  • ©raitakarkki
!!! Aaaa, olen kieltämättä kaivannut Adelea ja Marrasta ja Kellopelisydäntä, ja sitten saan lukea heistä tällaisen äärimmäisen kauniin hurt/comfortin minulle synttäritekstinä omistettuna. En ehkä kestä. ;__; Piti tämän huomattuani vähän aikaa tuijotella ihan vaan seiniä, kun ilahdutti niin kovin, ja sitten lukemisen jälkeen piti tuijotella taas seiniä, kun tämä oli niin pakahduttava ja kurkussa tuntui olevan pala. Vielä nuo SMG:n lyriikatkin mukana tekstissä ja miten vaivattomasti ne olivat osa kokonaisuutta. <3 Tämä teksti summasi jotenkin tosi hyvin, miksi pidän näistä kahdesta hahmosta yhdessä niin paljon - heidän tilanteensa on niin hirveän surullinen, ja sitten kuitenkin he saavat tukea ja lohtua toisistaan, välillä salaakin, kun tunteet yrittävät kasvaa suuremmiksi mitä on heidän kohdallaan tarkoitettu. Ja se tuki ja lohtu on niin kovin pehmeää ja kaunista ja. Ajatus Marraksesta soittamassa banjoa Adelella, laulamassa keväästä (nimestään huolimatta). <3

Tämä kohta oli erityisen ihana ja riipaiseva, varsinkin kun sitä pohjaa Kellopelisydämen tapahtumiin:
Lainaus
"Soitan. Ja laulankin. Mutta se on viimeinen laulu, jonka laulan sinulle. Kellopelimurhaajat eivät laula toisilleen", hän sanoo.
Eivätkä kerro toisilleen nimiään, Lyon, Adele ajattelee uhmakkaasti, muttei sano sitä ääneen. Marraksen sanojen lopullisuus kirvelee siellä, missä aiemmin oli elävä sydän.
<3 Pidin äärimmäisen paljon myös vuodenaikojen läsnäolosta ja arkisista yksityiskohdista, puuronkeitosta ja Marraksen essusta, siitä että marraskuu on luonnollisesti Lyonin kuukausi. Ja tuo loppu, niin kaunis ja surullinen mutta kuitenkin toiveikas myös. Aa, miten saatkin näin paljon tunnetta näin lyhyeen tekstiin, ihan todella herkistyin tätä lukiessani, ja kirjoitustyylisi on yhtä viehättävä kuin aina. Kiitos ihan mielettömän paljon tästä synttärilahjasta, olen siitä tosi otettu. <3  Mikäli muuten aiot vielä palata Kellopelisydämen pariin, niin täältä löytyy ehdottomasti innokas lukija. :)

//Kävin nyt vasta lukemassa tuon synttäritopa-viestisi, ja haluan vielä sanoa, että fantasian vähyys ei haittaa yhtään, onhan se kuitenkin alkuasetelmassa tiiviisti läsnä. Minusta on hurjan ihanaa että kirjoitit juurikin Kellopelisydämen maailmasta ja nimenomaan Adelesta ja Marraksesta. Toiveikkuus välittyi myös ehdottomasti, ei huolta! Tämä oli mitä ilahduttavin lahja, kiitos!
sentimentaalista löpinää.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 569
  • Phantom Thief of Hearts
Okakettu:

♥ ♥ ♥

Ihanaa, että tykkäsit tästä! Minua kieltämättä vähän jännitti, kun tätä kirjoitin, kun Marraksesta ja Adelesta kirjoittamisesta oli taas vierähtänyt tovi. Olen hirveän huono jatkamaan tarinoita, koska jostakin syystä syntyy höpsöjä paineita siitä, että kirjoitan väärin tai en niin hyvin kuin hahmot ansaitsisivat. Marras ja Adele ovat minullekin tosi rakkaita, ja voin luvata, että Kellopelisydänkin vielä jatkuu, kunhan saan aivoni siihen kuntoon, että uskallan tarttua siihen. :)

Olen myös iloinen, ettei teksti ollut liian synkkä tai angstinen. Karunka ei varsinaisesti ole iloinen kaupunki tai Kellopelisydän pirteimmästä päästä tarinoita, mutta hurt/comfortiin se on kyllä pohjana aivan omiaan.

Hyvää syntymäpäivää nyt vielä päivän etuajassa! ^_^
I've got a thousand one stories
Every single one of them's a lie
I will read, you will listen
And this terrible night will pass

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 856
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja vielä kerran onnittelut voitosta! :) Tutkailin listauksesi Ne rakkaimmat -osiota, ja jotenkin kiinnostuin tästä tekstistä. En ole Kellopelisydäntä lukenut, mutta tiedän siitä sen verran, mitä tämän tarinan alkutiedoissa kerrotaan, joten uskaltauduin tämän lukemaan. Ja onneksi uskalsin, koska apua, tämä kävi suoraan sydämeen!

Minulle ei tietenkään ole aivan selvää, mitä kaikkea kellopelimurhaajaksi joutuminen käytännössä merkitsee, mutta mitään tavoiteltavaa se ei ainakaan vaikuta olevan. Tekstin alussa Adelen tuska ja pelko tulevasta ovat käsinkosketeltavia. Lisää kipua kirvoittaa ainakin näin lukijan näkökulmasta vielä se, että on kevät, kaikki on vielä hyvin ja seremonia vasta kaukana edessä. Istutaan katolla ja katsellaan alhaalla sykkivää elämää, mutta silti tajunnassa vaanii koko ajan se, mitä tuleman pitää. En ihmettele yhtään, että Adelen ajatukset kiertävät uudestaan ja uudestaan syksyyn, vaikka Marras koettaa häntä muistuttaa siitä, että kevät tulee silti. Marras sen sijaan on ihanan lohdullinen hahmo viisaine sanoineen ja rauhoittavine musisointeineen. Hänen nimensä luo mielenkiintoisen kontrastin sen kanssa, että hän vaikuttaa olevan hahmoista se, jonka on helpompi katsoa syksyn ja talven ohi kevääseen. Ilmeisesti Marras on Adelea vanhempi tai jotenkin muuten kokenut kellopelimurhaajan elämää enemmän? Onpa ihanaa, että Adelella on Marras tukenaan, ainakin jonkin aikaa.

Myöhemmin herääkin taas pieni paha aavistus: onko niin, etteivät Adele ja Marras voi enää tulevaisuudessa olla yhdessä turvallisesti, luottavaisin mielin? Viimeinen laulu on hyvin surullinen ajatus, mutta toisaalta lohtua tilanteeseen tuo se, että Adelekin kääntää vihdoin katseensa kevääseen. Tulee sellainen olo, että molemmat hahmot ovat sopeutuneet ja jatkavat sopeutumista parhaansa mukaan, sillä he eivät mahda kohtaloilleen mitään. Se on lohdullista. Adelekin varmaan kantaa Marraksen sanoja ja musiikkia mukanaan tulevaisuudessa, vaikkeivät he voisi enää yhdessä ollakaan.

Tämä tarina kävi jotenkin todella vahvasti tunteisiin. Ehdin jo kiintyä hahmoihin! Ehkä täytyykin jossain vaiheessa tutkailla Kellopelisydäntä. Kiinnostuin kovasti tästä asetelmasta.

Kiitos tästä kauniista tarinasta! :-* -Walle



on miehet rautaa, sä pelkkää paperii
se mulle huusi, mä pidin silmät kii

moodrose

  • tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 210
  • created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Törmäsin tähän tekstiin nyt Kommenttiarpajaisten tiimoilta (onnea voitosta! ♥) ja ai että, kun ilahduin tästä lyhyestä pätkästä! Tämän olemassaolo on ollut minulta ihan piilossa, ehkä siksi, koska harvemmin käyn Sanan säilän puolella. Nyt joka tapauksessa lukaisin tämän ja ihastuin!

Adele ja Marras ovat todella sympaattinen ja ihanan traaginen paritus, ja tässä se näkyi oikein hyvin. Se, että tämä sijoittui Kellopelisydäntä ennen avasi vähän tuota heidän suhteensa alkuaikaa, kun he olivat molemmat vielä nuoria ja pelkkiä ystäviä, jotka huolehtivat toisistaan. Lisäksi Marraksessa oli tässä ekassa osiossa vähän Kvothe-viboja, tykkäsin. Mutta parasta tässä oli kyllä tuo toinen osio ja tapa, millä kuvailit Kellopelisydämen taakkaa. Tuo itsensä harhauttaminen raksutukselta oli sellainen asia, johon itse voin samaistua, sillä kärsin tinnituksesta ja siksi minulla on tapana peittää sitä musiikilla tai vaikka luonnon ääniä kuuntelemalla. Tässä osiossa oli myös ihan hirmu kaunista kuvailua, jossa tosi vähäeleisesti mutta voimallisesti sait kuvattua heidän suhteensa traagisuuden. Suosikkikohtani oli ehdottomasti tänä:

Lainaus
"Soitan. Ja laulankin. Mutta se on viimeinen laulu, jonka laulan sinulle. Kellopelimurhaajat eivät laula toisilleen", hän sanoo.

Eivätkä kerro toisilleen nimiään, Lyon, Adele ajattelee uhmakkaasti, muttei sano sitä ääneen. Marraksen sanojen lopullisuus kirvelee siellä, missä aiemmin oli elävä sydän.

Loppuosa oli myös ihan uskomattoman kaunis kuvailuineen, mm. "pakkanen on jo hiipinyt ohi", ja se jätti myös lukijalle toiveikkaan mielen. Sen lisäksi että tämä oli hieno tarina Marraksesta ja Adelesta, tämä oli myös kunnianosoitus musiikille ja muistutus sen parantavasta voimasta.

Kiitos siis tästä spin-offista!

© Ingrid

the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 176
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Tämän poimin kommenttiarpajaisia varten, kun en sitä ollut vielä aiemmin kommentoinutkaan. :) Varsinaista tarinaa lukeneena tämä tuntui jo nyt tutulta ja oli miellyttävää syventää tarinaa mieleisten hahmojen osalta.

Tykkäsin tässä siitä, miten elämän hetkellisyys ja kaiken vaihtuvuus tuli esiin. Adele oli vielä nuori ja ei edes osannut kunnolla hiiviskelläkään, mutta vehreän sininen taivas (ihana!) ja lupaus keväästä houkuttelevat kuuntelemaan salaisia säveliä.

Lainaus
"Juuri siksi. Jos tämä on viimeinen laulusi minulle, haluan, että se ei kerro pimeydestä tai surusta, vaan jostakin muusta. Toivosta."
Se, miten alkuun kaksikon yhteiset hetket olivat erilaisia, ja miten laulu ja soitto tuli vääjäämättä tapahtumien myötä loppuunsa, tekivät haikean kontrastin tarinaan. Ollaan vielä yksissä, mutta ei enää kuten ennen aikaan. Ei ihme siis, että Adele tahtoi muistaa sen iloisena, ei haikeana. Kellopelisydän tulee olemaan raskas taakka jo itsessään, ei siinä muuta synkistelyä enää päälle kaivata.

Lainaus
Adele näkee pimeyden sijaan sen, miten kirkkaita tähdet ovat sinä yönä.
Lopetuslause on niin kaunis ja nimenomaan toivoa täynnä. <3 Rakastin tätä.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~