Kirjoittaja Aihe: Wholock: Sinua odottaen (Oslock, slice of life, angst, fluff, mystery, romance & K-11), 3/?, 16.2.-19  (Luettu 2143 kertaa)

tirsu

  • Clara-stan
  • ***
  • Viestejä: 1 258
  • A Chapter Can Be a Book
Nimi: Sinua odottaen
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, angst, crossover, fluff, pieni mystery & romance
Paritus: Clara Oswald/Sherlock Holmes
Fandom: Doctor Who & Sherlock (BBC)
Ikäraja: K-11   
Varoitukset: Huumeiden käyttöä (epämääräinen kuvailu). Älä säiky »repliikkimerkkejä». Ne voivat ensi alkuun tuntua oudoilta, mutta niihin kyllä tottuu.
Summary: Clara katsoo häntä kummastuneena ja hieman jopa kauhistuneena. Se saa Sherlockin kohottamaan kulmiaan. Mistä tässä nyt on kysymys?
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Doctor Who kuuluu mm. Sydney Newmanille, C.E. Webberille, Donald Wilsonille ja Steven Moffatille. Sherlock Holmes kuuluu sir Arthur Conan Doylelle ja modernisoitu Sherlock puolestaan Mark Gatissille ja Steven Moffatille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan heidän hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).
Haasteet: Rarepari 10
A/N: Tämä on jatkotarina, en tosin osaa sanoa monta lukua tähän on tulossa. Jatkoa ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti.
Tässä tulee olemaan ajallista hyppelyä vuodesta toiseen. Ei mitenkään järjestyksessä (tyyliin 2002, 2003, 2004 jne.) vaan toisinaan väliä on enempi ja toisinaan vähempi (tyyliin 2002, 2007, 2015 jne.).
Haluaisin myös huomauttaa, että Sherlockin neloskautta ei mun silmissäni koskaan tapahtunut (se kausi oli niin kamala, että yhä itkettää) eli mitkään siinä tapahtuneet tapahtumat eivät todellakaan ole olemassa tässä ficissä. DW:ssa olen taas poistanut kokonaan Dannyn Claran elämästä, koska Danny oli mielestäni turha lisäys kasi kaudella.



Sinua odottaen


1984

Näyttely aurinkokunnasta on tylsää, siksi Sherlock karkasi opettajan silmän välttäessä typerältä luokkaretkeltä. Lontoo kun on suuri kaupunki, niin siellä olisi mahdollista törmätä johonkin huomattavasti mielenkiintoisempaan kuin aurinkokunta. Ehkäpä jossain olisi tapahtunut jotain tavallisuudesta poikkeavaa…

Mutta koska Lontoo tosiaan on suuri kaupunki, siellä eksyy helposti, jos ei tunne paikkoja. Ja vaikka Sherlock on erittäin älykäs ikäisekseen (opettajatkin koulussa jäävät hänelle usein toiseksi), hän on kuitenkin vain viisivuotias ja ensimmäistä kertaa Lontoossa liikkeellä aivan yksin. Joten pian hän huomaa olevansa eksyksissä.

Itseensä pettyneenä Sherlock istahtaa jalkakäytävän reunalle ja huokaisee. Koska Sherlock ei ole tavanomainen lapsi, hän ei mene paniikkiin; se olisi vain turhaa. Hänen pitäisi vain koettaa keksiä jokin ratkaisu pulmaansa.

Helpointa olisi toki kysyä aikuiselta neuvoa, mutta se olisi vasta viimeinen vaihtoehto. Aikuiset aina aliarvioivat lapsia luullen etteivät he tajuaisi sitä. Useat lapset eivät tajuaisikaan, mutta Sherlock tajuaa. Hän on suurinta osaa aikuisiakin älykkäämpi.

Jos hänellä olisi rahaa, hän voisi palata taksilla takaisin kotiin. Mutta hänellä ei ole rahaa, joten se siitä.

Sherlock nojaa kyynärpäitä polviinsa. Ja koska hänellä ei ole rahaa, hän ei voi soittaa yleispuhelimellakaan. Eikä hän kyllä ylettyisi käyttämäänkään sitä.

Sherlock istuu mietteissään jalkakäytävän reunuksella tovin, jos toisenkin. Kukaan ei kiinnitä häneen huomiota. Ja jos joku sattuukin kiinnittämään häneen huomiota, hän vain käskee näitä painumaan hemmettiin.

Sherlock irvistää. Hän ei ole keksinyt mitään ratkaisua pulmaansa. Jokaisessa ratkaisussa, johon hän päätyy, on omat pulmansa – on vaikeaa olla lapsi. Joten hänen olisi pakko kysyä aikuiselta neuvoa.

Mutta koska hän ei halua osakseen aliarviointia, hän viivyttelee paikaltaan nousemista. Ja aikaa kuluu yhä vain enemmän ja enemmän, eikä Sherlock tee elettäkään sen eteen, että etsisi edes etäisesti luotettavalta näyttävän ihmisen, jolta kysyä neuvoa.

Sen sijaan hän viihdyttää itseään seuraamalla muurahaisia, jotka ryntäävät edestakaisin. Muurahaiset eivät tosin ole yhtä kiinnostavia kuin mehiläiset, mutta kun mehiläisiä ei ollut lähettyvillä, niin muurahaiset saivat luvan kelvata.

Kimeä piipitys vetää Sherlockin huomion muurahaisista ihmismassaan hänen ympärillään. Pian hän äkkää piipityksen lähteen: piipitys tulee jostain ennennäkemättömästä laitteesta, jota juokseva harmaapäinen mies pitelee käsissään. Miehen kintereillä juoksee nuori tummatukkainen nainen. Nainen ei jahtaa miestä, he ovat ilmiselvästi samaa porukkaa.

Sherlockin valtaa halu lähteä seuraamaan kaksikkoa, mutta ennen kuin hän pääsee pystyyn, nämä katoavat hänen näköpiiristään. Sherlock ei ehdi huokaisemaan pettyneesti, kun nuori nainen palaa takaisin. Ja Sherlockin yllätykseksi tämä tulee hänen luokseen.

Nainen ei kyykisty vaan istahtaa Sherlockin vierelle istumaan. >> Mitäs sinä täällä yksinäsi istuskelet? Oletko eksynyt? >>
>> En ole! >> Sherlock kivahtaa loukkaantuneena.
Nainen vilkaisee pikaisesti häntä. >> No sehän on hyvä, että vain toinen meistä on eksyksissä. >>

Sherlock kääntää katseensa naiseen. Tällä on tummanruskeat hiukset, jotka yltyvät leukaan asti. Naisen kasvot ovat hitusen pyöreät, posket rusottavat juoksemisesta, nenä on pieni ja hieman kärjestä pystyssä ja tummanruskeat silmät loistavat riemusta – nainen on yllättävän iloinen eksyneeksi.

>> Ai, sinä olet eksynyt? >> Sherlock kysyy.
Nainen nyökkää. >> Joo, tämä paikka on niin suuri, että täällä eksyy helposti. >>

Sherlock kurtistaa kulmiaan. Nainen valehtelee, siitä hän on varma. Mutta miksi?

>> Minä inhoan eksymistä. Olen eksynyt kerran ennenkin, huomattavasti pienempänä. Olin todella peloissani silloin. Pelkäsin etten näkisi enää perhettäni… Mutta sitten äiti löysi minut >>, nainen hymyilee muistelulleen. >> Mutta se minusta ja taipumisestani eksyä. Miksi sinä istut täällä yksinäsi, etkä ole kotona? Sinä olet aika nuori, etkö olekin? >>
>> Minä olen luokkaretkellä >>, Sherlock toteaa hetken harkinnan jälkeen.
>> Yksinkö? >> nainen ihmettelee. >> Teidän koulussa näyttää olevan huomattavasti erilaista kuin meidän. Meidän koulussa koko luokka menee yhdessä retkelle. >>
Sherlock tuhahtaa. >> Kyllä meidänkin koulussa tehdään niin. Muut ovat tiedemuseossa, mutta minä lähdin omille teilleni, kun siellä oli tylsää. Nyt en vain… >>

Se oli lähellä. Hän melkein oli kertonut eksyneensä. Vaikka, kai hän olisi sen voinut kertoa, niinhän hän oli lopulta päättänyt. Kysyä joltain aikuiselta neuvoa, siis.

Mutta hän oli jo väittänyt naiselle, ettei ollut eksynyt. Eikä hän aikonut myöntää enää totuutta.

>> No mutta! >> nainen huudahtaa. >> Sinne minun pitäisi päästä. Sinähän voit viedä minut sinne, etkö voikin? >>
Sherlock kurtistaa kulmiaan mietteissään. Nainen esittää eksynyttä, sen hän tiesikin jo. Mutta nyt hän tietää syynkin. Ja hän voisi leikkiä mukana, kun nainen siihen antaa hänelle mahdollisuuden.

>> Joo, totta kai >> Sherlock sanoo tuntien sydämessään oudon pistoksen.
>> Hienoa! >> nainen sanoo ja nousee seisomaan. >> Onkohan sinne pitkä matka? Pitäisikö meidän ottaa taksi vai kävellä? >>
Sherlock nousee seisomaan myös. >> Mennään taksilla. >>
Nainen nyökkää. >> Selvä. >>

Kymmenessä minuutissa he istuvat taksin takapenkillä matkalla luonnontiedemuseoon. Nainen puhelee niitä näitä. Kehuu myös sitä kuinka Sherlock on hieno poika, kun viitsii auttaa tuntematonta niin ystävällisesti.

Sherlock istuu vaiti ja tuijottaa käsiään. Nainen on aikuinen, mutta ei ole kertaakaan kohdellut häntä aliarvioivasti (eksymisen leikkimistä ei lasketa aliarvioinniksi, se on kelpo keino antaa toisen säilyttää kasvonsa). Sherlock ei ole oikein tottunut siihen. Suurin osa aikuisista kohtelee häntä kuin typerää ja mistään mitään ymmärtämätöntä ja vain siksi, että hän on lapsi. Poikkeuksena ovat vain muutama hassu ihminen – joihin hänen vanhempansa lukeutuvat.

Kun taksi pysähtyy luonnontiedemuseon kohdalla, nainen maksaa kyydin. Sitten he astuvat ulos taksista jalkakäytävälle.

>> Kiitos sinulle todella paljon! >> nainen sanoo leveästi hymyillen.
>> Eipä kestä >>, Sherlock mutisee.
>> Minä olen muuten Clara >>, nainen kertoo, kun he lähtevät kiipeämään portaita ylös.
>> Sherlock >>, Sherlock sanoo, sillä niin kai kuuluu tehdä, kun toinen kertoo nimensä.
>> Oh, sinullapa on vasta erikoinen nimi >>, Clara sanoo maistellen nimeä. >> Sherlock – pidän siitä. >>

He astuvat sisälle museon pyöröovista. Aulaan päästessään Sherlock irvistää kuullessaan opettajansa äänen.

>> Kas, opettajasi ei näytä tyytyväiseltä. Niin käy, kun karkaa >>, Clara naurahtaa. >> Mutta, meidän tiemme eroavat tässä. Kerro opettajallesi kuinka autoit eksynyttä, niin ehkä se rauhoittaa häntä hieman. >>
>> Tuskin >>, Sherlock sanoo vain.
>> Ei sitä koskaan tiedä. Näkemiin Sherlock, oli mukava tavata. Ja kiitos vielä kerran >>, Clara hymyilee.

Sherlock vain nyökkää ja katsoo, kun Clara käännähtää kannoillaan ja suuntaa infopisteen luokse. Infopisteen luona seisoo harmaapäinen mies – se sama mies, jolla on se kummallinen koje kädessään ja jonka perässä Clara oli juossut. Miten mies oli osannut tulla oikeaan paikkaan? Vai oliko Claran ollut tarkoitus tullakin museolle ja kyseessä oli ollut tosiaan sattuma, että heidän määränpäänsä oli ollut sama?

Oli miten oli, eksynyt Clara ei kuitenkaan ollut koskaan ollut.

>> Herra Holmes! >> opettaja huutaa jälleen saaden Sherlockin säpsähtämään.

Hänellä olisi edessään opettajan nuhtelut. Eipä niin, että se olisi ensimmäinen kerta. Opettajat nuhtelevat häntä usein, sillä heistä hän on ongelmaoppilas. Ja vain koska hän kyllästyy helposti (mitäs eivät opettaneet merirosvoista mitään).

Omapahan on vikansa. Mitäs opettavat hyödyttömiä juttuja.

« Viimeksi muokattu: 16.02.2019 21:35:47 kirjoittanut tirsu »
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor

tirsu

  • Clara-stan
  • ***
  • Viestejä: 1 258
  • A Chapter Can Be a Book
Vs: Wholock: Sinua odottaen
« Vastaus #1 : 19.07.2018 20:49:28 »
1988

Ulkona sataa räntää. Vuosi on vaihtunut vasta pari päivää sitten. Seuraavana päivänä joululoma olisi ohitse ja koulut jatkuisivat jälleen.

Sherlock inhoaa koulussa käyntiä. Siellä ei opi mitään uutta. Hän tietää jo kaiken, mikä on tietämisen arvoista. Kuten mitä tapahtuu, kun sekoittaa keskenään jodia, sinkkiä ja tipan vettä. Se kaikki on pelkkää lastenleikkiä.

Mutta silti hänen täytyy käydä koulua. Äiti väittää sen olevan tärkeää. Äidin mukaan koulussa oppii muutakin kuin matemaattisten ongelmien ratkaisua ja kuinka taivuttaa oikein sanaa katastrofaalinen. Koulussa oppii taitamaan sosiaalisia taitoja paremmin kuin kotona.

Sherlock ei ole samaa mieltä. Koulu ei opeta sosiaalisia taitoja ja kanssakäytiä muiden kanssa. Ei ainakaan sillä tavalla kuin äiti tarkoitti.

Ne typerykset, joita hänen luokkatovereiksikin kutsutaan, halveksivat häntä ja haukkuvat friikiksi. Ja vain siksi, että he eivät ymmärrä häntä. Eivät ymmärrä erilaisuutta.

Mutta ei se haittaa Sherlockia. Hänen kävisi aika pitkäksi sellaisten typerysten kanssa, jotka eivät ymmärrä edes yksinkertaisia asioita tai jotka eivät välitä muusta kuin siitä mitä jossain typerässä saippuasarjassa tapahtui ja kuka näyttelijä imutteli ketäkin.

Sherlock ei välitä sellaisista. Ne ovat täyttä humpuukia ja turhanpäiväisyyksiä. Saisivat hävitä koko maailmasta hänen puolestaan.

Sherlock istuu ikkunan edessä olevan koulupöytänsä ääressä, joka on epäjärjestyksessä. Hän nojaa murjottaen leukaansa kämmeniinsä ja tuijottaa ulos loskaista maisemaa.

Hän on kotiarestissa. Äiti ei tykännyt, kun hän teki tieteellisen kokeen mikrossa, joka epäonnistuessaan mustasi mikron sisältä. Mutta se ei ollut hänen vikansa. Ei, vika oli Mycroftin ja tämän käsialan, josta on vaikea saada selvää. Miten muutoin niin huolitellulla ihmisellä kuin Mycroft on, saattaakin olla niin sotkuinen käsiala, että harakatkaan eivät saa siitä selvää?

Jos Mycroftin käsiala olisi selvää, niin mikrokin olisi kunnossa. Harmi vain, että äiti ei ollut samaa mieltä syyllisestä. Äiti piti häntä syyllisenä ja sen takia oli määrännyt hänet arestiin tammikuun loppuun asti. Ja sen lisäksi äiti oli takavarikoinut kaikki hänen kemian työ-, että tutkimusvälineensä. Äiti liioitteli Sherlockista.

Siispä Sherlockilla ei ollut mitään tekemistä. Hän oli koettanut etsiä jotain, mistä olisi voinut näppärästi kehitellä itselleen jotain viihdykettä, mutta vuosien kuluessa äiti oli näyttävästi ottanut onkeensa ja vienyt mukanaan todellakin kaiken, mistä epäili kuopuksensa saavan aikaiseksi jotain, millä talo saattaisi huonolla tuurilla päätyä tuusannuuskaksi.

Sherlock sulkee silmänsä, mutta avaa ne melkein saman tien. Hän höristää kuuloaan. Ihan kuin hän olisi kuullut jotain… Jotain todella kimeää ja jatkuvaa. Jotain, jonka hän on kuullut joskus aikaisemmin, aivan varmasti.

Sherlock yrittää kaivella muististaan, missä hän on äänen kuullut ennen, kun ääni vain voimistuu ja voimistuu. Se on tulossa lähemmäs.

Juuri kun Sherlock muistaa missä on kuullut äänen ennenkin, äänen alkulähde on hänen silmiensä edessä – ainakin melkein. Sherlock ponnahtaa seisomaan ja tukeutuu käsiään vasten nojautuessaan niin lähelle ikkunaa kuin vain seisten kykenee.

Ulkona, rännässä ja loskassa, tervehtii tuttu näky: harmaapäinen mies lipsuilee sohjossa eteenpäin kiireen vilkkaan käsissään kummallinen laite, josta ääni on peräisin, ja muutaman askeleen miehen jäljissä liukastelee tummapäinen nuori nainen, jonka Sherlock tunnistaa siinä samassa.

 Clara! Clara, joka auttoi häntä muutama vuosi sitten, kun hän oli unohtanut miten pääsisi takaisin luonnontiedemuseoon.

Asiaa enempää ajattelematta Sherlock ryntää ovelle ja harppoo rappuset alas. Hän nappaa takin mukaansa astuessaan ulos ovesta. Otettuaan pari askelta hän palaa kuitenkin sisälle vetämään jalkaansa talvisaappaat. Sitten hän rientää takaisin ulos.

Sherlock lähtee seuraamaan kaksikkoa, joka ei ole sään luomien olosuhteiden takia päässyt vielä kovin pitkälle. Hän haluaa saada tietää, mikä laite on. Se kiinnosti häntä myös viimeksi ja hän olisi silloinkin halunnut lähteä seuraamaan kaksikkoa, mutta se ei ollut onnistunut. Mutta nyt se onnistuisi.

Sherlockin jalat luiskahtelevat loskassa, mutta hän saavuttaa siitä huolimatta kaksikkoa. Pian hän kuulee harmaapäisen miehen ja Claran keskustelusta pätkiä. Mies vannottaa heidän kohta olevan perillä, mutta Clara tuntuu epäilevän miestä ja toteaakin tämän sanoneen niin myös viimeksi.

Sherlockia kutkuttaa saada tietää mitä kaksikon puhe oikein koskee, niinpä hän lisää vauhtia kuullakseen paremmin. Ikävä kyllä hän astuu nopeasti sen jälkeen harhaan ja tömähtää loskaiseen maahan kuuluvasti.

Kangetessaan polvilleen Sherlock huomaa edessään tummansiniset viktoriaanisen tyyliset nilkkurit. Hän nostaa hitaasti katseensa kenkien omistajan kasvoihin, jotka ovat vääristyneet huolesta.

>> Oletko sinä kunnossa? >> Clara kysyy.
Sherlock nielaisee ja nyökkää. >> O-olen. >>
>> Sepä hyvä >>, Clara sanoo leveästi hymyillen ja ojentaa kättänsä.

Sherlock empii hetken tarttuisiko ojennettuun käteen vai ei – hän ei halunnut vaikuttaa avuttomalta vauvelilta. Lopulta hän kuitenkin tarttuu käteen, joka on viileä. Yhtä viileä kuin hänen omansakin ovat.

>> Hetkinen. Minähän tunnen sinut >>, Clara sanoo tuijotettuaan häntä hetken. >> Sinä olet Sherlock, se poika joka opasti minut luonnontiedemuseoon. Oletpa sinä kasvanut. >>

Sherlock nyökäyttää päätään. Hän ei saa sanoja suustaan. On kuin hänen äänensä olisi kadonnut. Se on turhauttavaa.

Claran tummanruskeat silmät katselevat tutkivasti Sherlockia päästä varpaisiin. >> Kuule, sinun pitäisi pukeutua lämpimämmin tällä säällä. Emmehän me halua, että vilustut. >>
Brunetin alkaessa riisua kaulahuivia yltänsä harmaapäinen mies tulee heidän luokseen näyttäen kärsimättömältä. >> Clara, tule jo. Meillä on kiire! >>
>> Odota hetki, Tohtori >>, Clara sanoo vain ja kietoo sitten kaulahuivinsa Sherlockin ylle.
>> Noin, nyt on parempi. Ja sitten vielä, ihan pieni hetki… >>

Sherlock seisoo tumput suorana ja katsoo, kun Clara kaivelee takkinsa taskuja. Pian tämä vetää molemmista taskuista esille yhden parin värikkään raidallisia lapasia.

>> Nämä ovat hieman liian isot sinulle, mutta kelpaavat paremman puutteessa. Lupaathan laittaa ne käsiisi? >> Clara selittää ojentaessaan lapasia Sherlockille.

Sherlock nyökkää jälleen. Ääntäkään ei suostu edelleen lähtemään hänen suustaan.

Hän ottaa lapaset Claralta ja pukee ne käteensä. Niiden sisälle on ommeltu pehmeä vuori, joka lämmittää viileitä käsiä heti mukavasti.

>> No niin, meidän on nyt jatkettava matkaa >>, Clara sanoo.

Sherlock katsoo, kun Clara kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaa Tohtoriksi kutsumansa miehen kanssa. Sherlock empii hetken paikoillaan, että lähtisikö seuraamaan heitä vai ei. Lopulta hän huokaisee ja kääntyy kannoillaan palatakseen kotiin. Mutta sitten hän käännähtää uudestaan katsomaan Claraa.

>> Kiitos! >> Sherlock huudahtaa tämän perään – viimeinkin hän sai äänensä kulkemaan.
Clara katsahtaa olkapäänsä ylitse häntä ja nostaa kätensä vilkutukseen. >> Eipä kestä! Hei! >>

Sherlockin huulille nousee yllättäen hymy, jonka hän peittää suuren lapasen verhoamalla kädellään. Se on uutta. Hän ei ole koskaan ennen hymyillyt vieraalle ihmiselle aidosti ja ilman pilkan häivähdystä.

Lähtiessään kohti kotiaan Sherlock pitää kätensä suunsa edessä koko matkan ajan. Vasta päästyään sisälle hän laskee kätensä alas. Hymy on yhä hänen huulillaan, mutta se katoaa, kun äiti ilmestyy eteiseen ja alkaa motkottaa hänelle auki jätetystä ovesta ja luvattomasta ulosmenosta.
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor

tirsu

  • Clara-stan
  • ***
  • Viestejä: 1 258
  • A Chapter Can Be a Book
Vs: Wholock: Sinua odottaen
« Vastaus #2 : 16.02.2019 21:35:21 »
1990

>> Hitto, mikä friikki! >> huudahdus kaikuu koulun pihalla.

Sherlock vetää takkinsa hupun päähänsä ja koettaa olla välittämättä. Koska eihän se ollut mitään uutta. Kaikki nimittelevät häntä melkein jatkuvasti. Ja vain koska hän on heitä huomattavasti älykkäämpi, todella huomattavasti.

Opettajat eivät kiinnitä ikinä mihinkään huomiota – ja jos he sattuvatkin huomaamaan muiden pilkkaavan Sherlockia, he eivät puuttuneet siihen, koska, no, he myös pitävät Sherlockia todella kummallisena.

Onneksi koulupäivä on pulkassa siltä päivältä: Sherlock saa jättää ne typerykset taaksensa huomisaamuun saakka. Elämä on tukalaa, kun pitää viettää monia päiviä sellaisten ihmismielten kanssa, jotka ovat tuskallisen hitaita, tylsiä ja ennalta arvattavia. Sellaisten keskellä nerokas mieli turhautuu varsin nopeasti.

Sen sijaan, että jäisi odottamaan koulubussin tuloa, Sherlock lähtee kävelemään. Hänellä ei todellakaan ollut aikomusta nousta vapaaehtoisesti bussiin kuuntelemaan häntä huomattavasti vähä-älykkäämpien solvauksia.

Sherlock suuntaa askeleensa kohti keskustaa. Sinne olisi lyhyempi matka kuin kotiin – sitä paitsi hän ei halua sillä hetkellä tavata äitiään, jolla on vapaapäivä töistä.

Äiti on hänelle vihainen, koska hän oli onnistunut räjäyttämään puutarhavajan ilmaan tieteellisillä kokeillaan (mutta oikeasti se oli ollut sen samperin kissan vika, joka oli ahdistellut häntä jo viikkojen ajan, muttei äiti sitä ollut uskonut – eikä hän nyt oikeasti ollut puutarhavajaa ilmaan räjäyttänyt, melkein vain). Rangaistukseksi äiti oli jäädyttänyt hänen viikkorahansa (ja myös takavarikoinut varmuuden vuoksi hänen säästönsä pahanpäivän varalle) sekä antanut hänelle arestia – jota hän parhaillaan rikkoo suuntaamalla toiseen suuntaan kuin missä koti sijaitsee. Mutta ainahan hän voisi väittää jääneensä jälki-istuntoon, se ei ollut mitenkään harvinaista.

Sherlock potkaisee turhautuneena tielleen osuvaa kiveä. Rahojen menettäminen, saati sitten tavanomainen aresti, ei vaivaa häntä erikoisesti. Hän on jo tottunut siihen, sillä hän on usein ongelmissa. Mutta nyt äiti oli keksinyt uuden ”aseen” häntä vastaan: Redbeardin. Hän ei saanut puoleen kuukauteen hoitaa koiraa, ulkoiluttaa sitä tai lukea sille merirasvoista kertovia tarinoita. Se ei ollut reilua, ei häntä eikä Redbeardia kohtaan.

Sherlock pysähtyy hetkeksi seisomaan tienreunaan. Jos hän ei nyt mene suoraan kotiin eikä äiti usko jälki-istunto selitystä, äiti varmasti pidentäisi hänen rangaistustaan koiran suhteen. Pelkkä ajatuskin on jo ahdistava.

Sherlock melkein kääntyy ja lähtee kävelemään kotia päin – melkein. Ajatus vihaisesta äidistä kuitenkin pel… kylmää häntä, joten hän jatkaa matkaansa kohti keskustaa.

Aamulehdessä ollut juttu korukaupan ryöstöstä myös kiehtoo häntä. Hän haluaa päästä tutkimaan sitä. Poliisit kuitenkin mokaisivat asian niin kuin viimeksi. Jos he olisivat kuunnelleet häntä, he olisivat ratkaisseet sen teini-ikäisen pojan murhan pari kuukautta sitten.

Vaikka keskusta onkin lyhyemmän matkan päässä kuin koti, vie matka jalan melkein puolituntia. Kotona äiti huomaisi pian Sherlockin puuttumisen. On siis liian myöhäistä katua. Ei niin, että Sherlock katuisi erityisemmin tekemisiään.

Ollessaan lopulta perillä Sherlock seisoskelee hetken korukaupan vastakkaisella kadulla. Hän tuijottaa kauppaa herkeämättä ja miettii parasta strategiaa, jolla pääsisi tutkimaan kaupan läheisyyttä, ympäristöä ja tiloja herättämättä epäilyksiä. Salakavala toiminta voisi olla viisain tapa. Pysyä näkymättömissä kuin ninja ja olla hiljaa kuin kiltti pieni lapsukainen, joka tottelee vanhempiaan.

Pälyiltyään ympärilleen Sherlock ylittää kadun, hieman viistosti, jotta ei päätyisi suoraan korukaupan eteen. Liikkeen edustan tutkiminen olisi vaikeaa ihmisten takia, joten se hänen olisi jätettävä väliin. Olisi parhainta aloittaa liikkeen takapihalta ja sivustalta.

Sherlock vilkuilee muutamaan otteeseen vielä ympärilleen ja ollessaan varma, ettei kukaan kiinnittäisi häneen huomiota, hän luikahtaa sivukadulle. Ripein askelin hän liikkuu takapihaa ympäröivän aidan luokse. Sen portti on lukossa ja aita sen verran korkea, että Sherlockin täytyy keksiä keino, jolla päästä kipuamaan aidan toiselle puolen.

Keino on helppo keksiä, sillä sivukujalta löytyy melkein kaikki, mitä sivukujilta voisi odottaa löytävänsäkin: roskatynnyri ja laatikoita. Sherlock siirtää roskatynnyrin vaivalloisesti aidan lähettyville. Hän kasaa tynnyrin päälle pari laatikkoa ja yhden laatikon hän laskee maahan roskatynnyrin viereen.

Sherlock kipuaa laatikkoa apuna käyttäen roskatynnyrin päälle ja siitä sitten päällimmäiselle laatikolle, jolloin hän pystyy kurkkaamaan aidan toiselle puolelle. Takapihalla on muutamia jätesäkkejä, pahvilaatikoita, pari tuolia pikku pöydän ympärillä, multasäkki ja kumisaappaat. Aidan vieressä sillä puolen ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi auttanut Sherlockia laskeutumaan alas. Ainoastaan aidan nurkkauksessa seistä jököttää kukkapurkki, jonka kasvit ovat lakastuneet aikoja sitten. Kukkapurkista ei ole hänelle mitään hyötyä, se on siihen hätään liian kaukana.

Sherlock kohauttaa olkiaan. Hänen on vain heilautettava itsensä aidan yli ja toivottava parasta.

Hän ottaa aidasta tukevan otteen ja heilauttaa sitten molemmat jalkansa yhtä aikaa aidan ylitse. Vasen polvi ottaa hieman ilkeää osumaa aidan reunasta, mutta Sherlock puree huulensa vain yhteen ja päästää irti aidasta.

Hän ei putoa takamukselleen niin kuin arveli käyvän. Hän putoaa kunniakkaasti jaloilleen vaikkakin hieman horjuen.

Saatuaan tasapainonsa hallintaan Sherlock putsaa käsiään yhteen ja katselee ympärilleen takapihalla saadakseen siitä paremman kuvan. Sitten hän pudottautuu polvilleen. Takin sisätaskusta löytyy suurennuslasi ja sitä apuna käyttäen Sherlock alkaa tutkia laatoitettua piha-aluetta erittäin tarkasti.

Hän käy joka neliösenttimetrin läpi etsien vihjeitä ja johtolankoja, jotain mikä eroaa normaalista. Jotain, mikä ei kuulu joukkoon. Tärkeät todisteet hän kerää varoen talteen äidiltänsä lainaamiin suljettaviin pakastepusseihin – paremman puutteessa.

Sherlock tarkastaa aukinaisen multasäkin ja tupakantumpit tuhkakupin virkaa toimittavasta haljenneesta kukkaruukusta. Hän käy myös jätesäkit läpi huolellisesti tietäen saavansa äidiltänsä satikutia siitä. Kukkapurkin tutkimisen jälkeen hän siirtyy tutkimaan oven edustalla olevaa laatoitusta. Hän ei jätä yhtäkään laatan väliä väliin, hän tekee tarkkaa ja huolellista työtä.

Laatoituksen tutkittuaan Sherlock nousee pystyyn ja tarttuu oven, jonka maali on lohkeillut, kahvaan. Hän vääntää kahvaa alas ja virnistää tyytyväisenä sille faktalle, ettei ovea ole lukittu. Hän avaa oven varoen, sillä niistä ei koskaan tiedä miten hyvin niitä on huollettu (narisevat saranat ovat todella rasittavaa kuultavaa).

Saatuaan ovea auki sen verran, että mahtuisi luikahtamaan sisälle rakennukseen, yllättäen kuuluva ääni säikäyttää hänet jähmettymään paikoillensa. >> Mitä sinä oikein teet? >>

Sherlock kääntyy ympäri paikoillaan, mutta ei näe pihalla ketään. Koska ääni ei tullut oveltakaan, hän siirtää katseensa aidan puoleen. Aidan reunaan nojailee rennosti tuttu tummapää.

>> Ömm, en mitään luvatonta >>, Sherlock vastaa lopulta.
>> Salapoliisin työtäkö sinä teet? >> Clara kysyy ääni täynnä uteliaisuutta.
>> Hmm, kyllä >>, Sherlock myöntää pienen miettimisen jälkeen.
>> Miksi, jos saan kysyä? >> Clara utelee.
>> No saat, vapaa maahan tämä on >>, Sherlock tokaisee.
>> No? >> Clara kysyy, kun kiharapää ei vastannut muuta. >> Murron takiako? >>
>> Juuri niin. Jonkun on pakko selvittää se, ja koska poliisit eivät osaa mitään, niin minä aion ratkaista tapauksen >>, Sherlock selittää hieman vastentahtoisesti – vaikka hän pitää Clarasta, tämä on kuitenkin aikuinen ja aikuiset eivät pidä siitä, että lapset työntävät nenänsä aikuisten asioihin.
>> Vai niin >>, Clara sanoo mietteliäänä. >> No, kuinka tutkimuksesi sujuvat? Oletko löytänyt johtolankoja? >>

Sherlock kurtistaa kulmiaan. Hän ei ole täysin varma siitä, että onko nainen tosissaan vai ei. Pitääkö tämä häntä pilkkanaan ja lapsellisena, kun hän kuvittelee ratkaisevan tapauksen? Koska eihän lapsi mitään rikoksia voisi selvittää, sillä lapset ovat tyhmiä.

Claran äänessä ei kuitenkaan ole vähättelevää sävyä eikä tämä muutenkaan vaikuta aliarvioivan häntä. Sherlockin mieleen muistuu se, miten tummapää kohteli häntä silloin, kun hän oli eksyksissä ollessaan viisi. Silloinkin tämä oli kohdellut häntä täysin eri tavalla kuin muut aikuiset häntä kohtelevat.

Clara on siis oikeasti kiinnostunut siitä, että onko hän löytänyt jotakin. Tämä uskoo, että hän voisi oikeasti ratkaista murtovarkauden huolimatta siitä, että hän on lapsi. Miten kummallista. Hyvällä tapaa kummallista.

>> Olen, paljonkin. Tiedän jo melko varmasti, kuka murron takana on, mutta minun on käytävä sisällä, jotta saan varmistuksen sille >>, Sherlock selittää.
>> Oh! Niinkö? No, mene sitten sisälle! Ei kun ei, odota hetki, tulen mukaasi – katsomaan ainoastaan, en puutu tutkintaasi, lupaan pyhästi >>, Clara intoilee.

Sherlock seisoo paikoillaan ja katsoo, kun Clara kiipeää aidan ylitse. Tältä se käy helpommin, sillä tämä on häntä pidempi. Tosin, Sherlock laittaa huomiolle, Claran jalat eivät ylety maahan, kun tämä heilauttaa itsensä aidan toiselle puolelle. Mutta pudotus jää huomattavasti lyhyemmäksi kuin mitä Sherlockilla itsellään, sen vuoksi Clara laskeutuu alas maahan ongelmitta.

>> No niin, sinä edellä >>, nainen sanoo ja huitaisee hiussuortuvan kasvoiltansa.

Sherlock nyökkää vain ja pujahtaa sisälle koruliikkeen takahuoneeseen. Hän katselee tarkkaavaisesti ympärilleen, painaen jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Pienehkön ja suttuisen ikkunan alla on pakastin, yhtä seinää peittää kirjahylly, joka on täynnä kansiota, opaskirjoja, että muuta kirjallisuutta, ja koreja, jotka pursuivat ties mitä tavaraa. Kirjahyllyn edessä on pieni puinen pöytä, jonka ympärille on asetettu pari jakkaraa. Ikkunaa vastapäisellä seinällä on kiinni kolme hyllyä, jotka ovat täynnä kansioita, että pahvilaatikoita. Kirjahyllyä vastapäätä on nuhjuinen nojatuoli, jota vasten nojaa musta nahkasalkku, ainoa siistiltä näyttävä tuote – siitä on ilmiselvästi pidetty hyvin huolta.

Clara jää seisomaan ovea vasten, kun Sherlock alkaa tutkia huonetta yksityiskohtaisemmin. Hän käy joka nurkan läpi erittäin tarkasti. Mikään ei jää häneltä huomaamatta. Hän on kuin ammattilainen.

Jokainen pahvilaatikko, kansio ja kori käydään lävitse vainukoiran tarkkuudella. Sherlock penkoo pakastimenkin välittämättä siitä, että sormia alkaa paleltaa pian, kun hän koluaa kohti pohjaa. Hän tarkistaa lattian läpikotaisesti ryömien, hän etsii johtolankoja matonkin alta.

Tutkittuaan jokaisen kolkan huoneesta Sherlock läimäyttää kätensä yhteen ja virnistää tyytyväisenä.

>> No, etsivä, saitko puuttuvan palasesi, mitä tarvitsit tapauksen ratkaisemiseen? >> Clara kysyy.
Sherlock nyökäyttää päätään. >> Kyllä vain. Nyt tiedän kuka on syyllinen – ja sen on sata prosenttisen varmaa. >>
>> Todellako? Oletpa sinä taitava >>, Clara sanoo näyttäen vaikuttuneelta – eikä hän ollut ehtinyt edes kertomaan, miten hän oli tapauksen ratkaissut.

Ennen kuin Sherlock ehtii vastata, liiketiloihin vievä ovi aukeaa ja paljastaa takaltansa kaksi henkilöä: toinen lyhyt ja tanakka, liituraitapukuun pukeutuneena, kaulassa viininpunainen kravatti ja molemmissa peukaloissa ja etusormissa kultaiset sormukset - sellaiset joita yleensä näkee elokuvissa rikollispomojen sormia koristamassa – toinen on hontelo ja hieman tanakampaa pidempi, jolla on yllään poliisin univormu. Molempien kasvoilla on yllättynyt ilme, kun he näkevät takahuoneessa olevan kaksikon. Sekunnissa tanakan miehen ilme muuttuu vihaiseksi, kun taas poliisi näyttää edelleen hämmentyneeltä.

>> Mitä helvetti täällä tapahtuu? >> tanakka mies urahtaa. >> Varkaissako sitä ollaan? >>
>> Ei olla! >> Sherlock tiuskaisee.
>> Ette te asiakkaitakaan ole. Eikä takahuoneeseen ole ulkopuolisilla asiaa >>, tanakka mies urputtaa ja heristää nyrkkiään.
>> Noh, noh >>, poliisi avaa suunsa – tämä on saanut jo koottua itseänsä ja kasvot ovat peruslukemilla. >> Annetaan heidän selittää. Tähän on varmasti viaton selitys, vai mitä neiti? >>

Sherlock ei pidä siitä, että poliisi jättää hänet huomiotta ja kohdistaa sanansa Claralle. Clara ei kuitenkaan vastaa mitään vaan tuuppaa hieman Sherlockia selästä kuin sen merkiksi, että hänen pitäisi kertoa, mitä he tekevät takahuoneessa (luvatta).

>> Tietysti on >>, Sherlock sanoo vetäen poliisin huomion itseensä, >> me tulimme tänne... >>
>> Aivan varmasti, pikkuinen, mutta aikuiset keskustelevat nyt >>, poliisi keskeyttää.
>> Kuunnelkaa nyt mitä hänellä on sanottavanaan >>, Clara toteaa ja kehottaa nyökkäyksellään Sherlockia jatkamaan.
>> Me olemme täällä selvittämässä murtoa >>, Sherlock alkaa alusta. >> Oikeastaan, selvitimme sen jo – tiedämme kuka murron takana on! >>

Poliisi hymähtää pilkallisesti: on selvää, että tämä ei ainakaan usko häntä, vielä. Koruliikkeen (ilmiselvä) omistaja kurtistaa kulmiaan. Mies näyttää epäileväiseltä, mutta on huomattavastikin kiinnostunut kuulemaan sen, että kuka syyllinen on Sherlockin mielestä.

Sherlock jatkaa puhumista ennen kuin poliisi alkaa höpöttää omiansa väliin. >> Tarkan tutkimisen jälkeen olen saanut selville syyllisen henkilöllisyyden. >>
>> Ja kuka tämä syyllinen nyt sitten muka on? >> poliisi kysyy vähättelevä sävy äänessään.

Sherlock pyörittää silmiään. Typerä poliisi. Mutta vieläpä tämä typerä hymy hyytyy, kunhan hän esittää todisteensa, vankkumattomat todisteensa.

>> Syyllinen on korukauppias itse >>, Sherlock paljastaa ja osoittaa sormellansa tanakkaa koruliikkeen omistajaa.

Clara henkäisee yllättyneenä. Poliisi katsahtaa hämmentyneenä vieressään seisovaa miestä. Korukauppiaan kasvoilla välähtää hätääntynyt ja pelästynyt ilme, mutta tämä kokoaa itsensä pian eikä kasvoilla ole jälkeäkään muusta kuin puhtaasta raivosta. Tämän kasvot punertavat punaisemmin kuin yksikään tomaatti ja silmät näyttävät pullistuvan päästä.

>> Mitä sinä…? Saatanan pentu, kuinka kehtaat tulla minun liikkeeseeni ja väittää tuollaista potaskaa? Minäkö ryöstäisin muka itseni? Ja hah! >> korukauppias ärhentelee.
>> Juuri niin! Ja minulla on… >>, Sherlock sanoo rauhallisena.
>> Pidä suusi kiinni, ipana, kun et mistään mitään tiedä! Nyt ulos minun liikkeestäni tai minä…! >> korukauppias uhittelee, mutta poliisi keskeyttää tämän.
>> No, no herra Rocher, ei ole syytä hiiltyä. Hän on vasta lapsukainen, antakaa kun minä hoidan tämän >>, poliisi rauhoittelee ja kumartuu sitten Sherlockin puoleen. >> Kuules nyt, nuori herra, on todella tuhmaa ja edesvastuutonta esittää syytöksiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Normaalisti sellaisesta saisi maksaa, mutta koska olet vasta lapsi, niin katson – tämän kerran – asian läpi sormieni. >>
>> Mutta kun olen tosissani! Hän on syyllinen, minulla on todisteet! Voin näyttää ne! >> Sherlock väittää vastaan turhautuneisuus kasvoilta paistaen.
>> Niin, niin. Jätetäänpäs nyt rikosten selvittäminen ammattilaisille. Sinä voit suunnata äitisi kanssa kotiin ja jatkaa siellä poliisin ja rosmon leikkimistä, kuten kunnon lapset konsanaan >>, poliisi sanoo olematta kiinnostunut Sherlockin todisteista.
>> Ei hän ole minun äitini! >> Sherlock äyskäisee. >> Te mokaatte tämän homman, ette te mitään osaa. Uskokaa jo, minulla on todisteet, en minä mitään leiki. Hänellä on ongelmia talousasioiden kanssa ja… >>
>> Konstaapeli Winters, vaikka tuo onkin vasta lapsi, joka ei ymmärrä mitään aikuisten maailmasta, niin ette voi kuvitella, että seison tässä ja kuuntelen hänen loukkaavia valheitaan ja perättömiä syytöksiään! Jos tuollaiset leviävät asiakkaiden korville, niin sitten minä ainakin olen perikadossa >>, korukauppias suoltaa.
>> Aivan niin, herraa Rocher, olette oikeassa. Kuulkaas nyt, meillä ei ole aikaa tällaiselle, meidän pitää selvittää tämä kamala rikos ja te häiritsette työtämme. Joten olkaa hyvät ja poistukaa paikalta >>, konstaapeli Winters sanoo kärsivällisesti.
>> Kuuntelisitte nyt häntä. Hän on tehnyt todella tarkkaa työtä ja uskon, että hän saattaa… >> Clara puolustaa Sherlockia.
>> Rouva hyvä, te olette jo niin vanha, että jos jatkatte tuota rataa, niin teidän tienne vie poliisikamarille. Lapselta voin vielä tuollaista odottaa ja katsoa läpisormien, mutta te rouva… Olkaa nyt vain hyvät ja lähtekää >>, konstaapeli Winters sanoo.
>> Älkääkä ikinä astuko jalallennekaan liikkeeseeni enää koskaan >>, herra Rocher huudahtaa kiukkuisena.
Sherlock avaa suunsa, mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, Clara tarttuu häntä olkapäästä. >> Hyvä on, me menemme. >>

Sherlock mulkaisee kiukkuisena Claraa – tämäkin petti hänet! Tummapään kasvot ovat liimautuneet poliisiin ja korukauppiaaseen. Tämän katse on tuima, silmät hehkuvat vihaisina ja kuvastavat myös suurta pettymystä.

Sherlock kurtistaa kulmiaan. Hän taisi hätiköidä. Ei Clara tainnutkaan pettää häntä. Tämä tuntuu yhä olevan hänen puolellaan.

>> Tule, mennään >>, Clara sanoo katsahtaen häneen. >> Ja älkääkä huoliko, herra Rocher, emme aio tulla enää liikkeeseenne. >>

Sherlock mulkaisee korukauppiasta ja poliisia. Hetkellisestä päähänpistosta hän astuu lujaa poliisin jalan päälle ja näyttää vielä kieltänsä kaupanpäälliseksi ennen kuin lähtee Claran perässä ulos.

Clara läimäyttää oven lujaa kiinni heidän takanaan ja huokaisee raskaasti. Tämä hieroo niskaansa ja näyttää pohtivan jotain.

Sherlock potkii maata murjottaen. Tämä on jo toinen kerta, kun poliisi ei kuuntele häntä. Jos he olisivat kuunnelleet häntä viimeksi, niin he olisivat aivan varmasti ratkaisseet uimaripojan, Carlin, tapauksen, sen sijaan että se edelleen on ratkaisematon.

No, omapahan on vikansa. Nyt poliisit tulisivat mokaamaan myös tämän tapauksen ja se saisi heidät noloon valoon. Ja vain siksi, että he vaivautuneet kuuntelemaan häntä, koska hän on ”vain pieni lapsukainen, joka ei tiedä aikuisten maailmasta ja rikosten selvittämisestä mitään”.

Hah! Hän tietää enemmän kuin poliisit itse! Mutta nämä ovatkin niin typeriä myöntääkseen mitään. Olisi siis aivan oikein heille, että tapaus jäisi ratkaisematta. Mutta se hemmetin korukauppias - jonka tyytyväinen ilme, kun poliisi ei uskonut häntä, ärsyttää häntä - ei ansaitse päästä kuin koiraveräjästä

>> Tule Sherlock, mennään muualle >>, Clara sanoo äkisti.

Sherlock ei vastaa vaan lähtee Claran perässä kukkapenkin luo. Tummapää kehottaa Sherlockia kiipeämään ensin aidan ylitse kukkapenkkiä apuna käyttäen.

Kun he molemmat ovat aidan toisella puolella, Clara ojentaa kättään hänelle, johon hän tarttuu edes ajattelematta asiaa. He poistuvat kujalta ja ylittävät kadun suunnaten sitten pieneen kahvilaan, joka on melkein suoraan koruliikettä vastapäätä.

>> Haluatko juotavaa tai syötävää? >> Clara kysyy katsellen ympärilleen kahvilassa – tämä etsii selvästi jotain.
>> Minulla ei ole rahaa mukana >>, Sherlock mumisee synkkänä (kahta vuotta vanhemmat oppilaat olivat pöllineet hänen äitinsä antamat lounasrahat – ja loput rahat ovatkin äidillä).
 >> Ei se mitään, minä voin maksaa >>, Clara sanoo. >> Kerro mitä haluat ja mene sitten valitsemaan meille paikka. >>

Kerrottuaan tilauksensa Claralle Sherlock suunnistaa erääseen nurkkaukseen, joka vapautui juuri. Hän ei välitä edellisten asiakkaiden jättämistä astioista, hän vain työntää ne syrjään, jonka jälkeen hän painautuu miltei kiinni ikkunaa. Hän tuijottaa herkeämättä koruliikettä.

Sen edustalla ei tapahdu oikeastaan mitään. Yhtäkään asiakasta ei kulje sisälle liikkeeseen taikka sieltä ulos. Ainoastaan poliisiauto seisoo sen edessä parkissa.

Sherlock tahkoaa nenäänsä harmistuneena. Se ettei poliisi uskonut häntä, kirvelee hänen mieltänsä. Miksi kukaan ei usko, että lapsikin voisi ratkaista rikoksen? Ainakin sellainen lapsi, joka on älykkäämpi kuin muut lapset, jopa älykkäämpi kuin suurin osa aikuisista.

Onneksi edes Clara oli uskonut häntä. Mutta se saattoi johtua siitä, että tämä oli nähnyt kuinka tarkkaavaista työtä hän oli asian eteen…

Hetkinen. Miten Clara sattuikaan siihen paikalle, juuri silloin kun hän oli siellä? Miten tämä osasi kurkistaa aidan taakse (niin no, ehkä hänen väsäämällään kasallaan oli siihen vaikutusta)? Miten tämä sattui täysin samalle kujalle kuin hänkin? Vakoiliko nainen häntä (tuskin, mutta se on yksi mahdollinen vaihtoehto, joten sitä ei voinut sulkea pois)?

Sherlock kääntää katseensa Claraan, joka juuri parhaillaan on asiointivuorossa. Tämä hymyilee tiskin takana olevalle harjoittelijalle ja naputtaa oikean käden etusormea tummanpunaisen lompakkonsa yläkulmaan. Tämän tummanruskeat hiukset ovat auki, joitakin suortuvia on työnnetty korvan taakse paljastaen korvassa roikkuvan topaasikorun.
Yllään Claralla on musta nahkatakki, joka on auki, indigon sininen mekko, joka yltyy polviin asti, ja jonka helmaan on ommeltu vaaleansinistä pitsiä, mustat legginsit verhoavat jalkoja ja tämän kengät ovat tummansiniset viktoriaanisen tyyliset nilkkurit.

Tarkastellessaan Claraa Sherlockin valtaa häiritsevä tunne. Jokin naisessa häiritsee häntä, mutta vaikka hän kuinka yrittää keksiä mistä se johtuu, hän ei saa päähänsä mitään järkevää syytä. Ei vaikka hän kuinka koettaa pinnistellä.

>> Kaikki hyvin? >> Clara kysyy tullessaan Sherlockin luokse.
>> Joo >>, Sherlock mutisee ja ottaa limutölkin tarjottimelta.
>> Varmasti? >> Clara varmistaa ojentaen samalla hänelle lasia, josta juoda limsa.
Sherlock nyökkää. >> Joo. >>
>> Hyvä on sitten. Näytit vain siltä, että mietit jotain kuumeisesti. Jos se… >>, Clara selittää ottaessaan omenapiirakan palasen ja teemukinsa tarjottimelta.
>> Minä vain mietin sitä, että miten sinä satuit paikalle? >> Sherlock keskeyttää. >> Sinne kujalle. >>
Clara kohottaa kulmakarvojaan. >> Ahaa. No, lyhyestä virsi kaunis, minä näin kun livahdit sinne kujalla, ja kun uteliaisuus heräsi minussa, seurasin perässä. >>
>> Vai niin >>, Sherlock sanoo mutristellen suutansa. >> Mitä sinä täällä teet? >>
>> Tulimme ystäväni kanssa tänne tutkimusretkelle, mutta sitten hän katosi sillä väliin, kun kävin vessassa. Olin etsimässä häntä, kun satuin näkemään sinut >>, Clara kertoo.
>> Ai jaa >>, Sherlock toteaa.
>> Ja ystävästäni puheen ollen, haluan sinun kertovan ja näyttävän hänelle todisteesi, joilla korukauppiaan saa kiinni rikoksestaan >>, Clara sanoo hiljaisemmalla äänellä.
>> Miksi sinä uskot minua? >> Sherlock kysyy äkkiä.
Clara ei näytä hätkähtävän kysymyksestä. >> Koska sinä muistutat ystävääni, todella paljon. Ellen tietäisi paremmin, voisi vaikka luulla, että olette yksi ja sama henkilö. Mutta ette te ole, kyllä minä sen tiedän, älä huoli. >>
>> Onko ystäväsi viisas? >> Sherlock utelee.
>> On, todella viisas. Oikea nero >>, Clara vastaa. >> Ja on selvää, että sinäkin olet erittäin viisas. Olen myös varma siitä, että jonain päivänä tulet olemaan yhtä nerokas kuin ystäväni. >>
>> Mistä tiedät, etten jo ole? >> Sherlock kysyy tuntien olonsa loukatuksi.
>> Sinun on ensin nähtävä maailmaa ja tutkittava sitä >>, Clara sanoo. >> Oh! Siinä hän on! Odota, tulen pian takaisin! >>

Sherlock katsoo, kun Clara hypähtää pystyyn ja rientää ulos. Hän seuraa ikkunasta, kun Clara juoksee harmaapäistä miestä vastaan. Onko tuo vanha mies tummapään ystävä?

Clara selittää kiireen vilkkaasti jotain miehelle ja nyökkää melkein huomaamattomasti kohti korukauppaa. Sherlock säpsähtää hieman, kun Clara osoittaa häntä kohti ja mies kääntää julman näköiset kasvonsa häntä päin. Tuimat silmät tutkivat häntä sekunnin sadasosan verran ennen kuin ne kääntyvät takaisin Claraan, joka on alkanut kuin säihkyä kasvoiltansa.

Hetken vielä kestävän sanan vaihdon jälkeen Clara ja tämän ystävä (joka tunkee jotain takkinsa taskuun) tulevat sisälle kahvilaan. Sherlock terästäytyy paikoillansa, kun kaksikko tulee pöydän luokse. Clara viittoo miestä istumaan ensin.

>> Sherlock, tässä on ystäväni, josta äsken puhuin, Tohtori >>, Clara esittelee istuutuessaan takaisin omalle paikallensa. >> Tohtori, tässä on Sherlock. >>

Pöytään laskeutuu hiljaisuus. Kukaan ei sano enempää. Tohtoriksi kutsuttu mies tuijottaa Sherlockia tiiviisti ja hän tekee tälle samoin. Clara on syventynyt teehensä.

Sherlock puristelee käsiänsä pöydän alla. Hän ei tiedä pitäisikö hänen sanoa jotain. Esittää vain tietonsa ja toivoa, että Tohtori uskoisi häntä?

Uskoisiko mies edes häntä? Vaikka tämä onkin Claran ystävä, se ei pakosti tarkoittaisi sitä, että mies uskoisi häntä. Ehkä tämäkin pitäisi häntä vain lapsena, joka ei tiedä paikkaansa, ja onkin tässä nyt vain Clara takia.

Clara huokaisee yllättäen ja tökkäisee kyynärpäällään Tohtorin käsivartta. Tohtori mulkaisee Claraa nopeasti, joka vain mulkaisee tätä takaisin yhtä tuimasti – tai jopa tuimemmin. Harmaapää nostaa tuuheita kulmakarvojaan kuin myöntymisen merkiksi ja kääntää katseensa takaisin Sherlockin puoleen.

>> Clara tässä sanoi, että sinä tiedät kuka tuon vastapäisen liikkeen on ryöstänyt >>, Tohtori sanoo viimein ja tämän äänestä kuultaa vahva skottiaksentti.

Sherlock kurtistaa kulmiaan. Aksentista huolimatta hän on aivan varma siitä, että mies ei ole Skotlannista. Joten miksi aksentti?

Pohtimatta asiaan kuitenkaan sen enempää Sherlock nyökkää. >> Niin tiedänkin. >>
>> Vai niin >>, Tohtori sanoo. >> No, kerropa minulle sitten miten sait sen selville. >>

Sherlock vilkaisee pikaisesti Claraa. Tämän nyökättyä rohkaisevasti hän alkaa kertoa Tohtorille tutkimuksistaan. Hän selittää kaiken hyvin yksityiskohtaisesti ja esittää löytämänsä todisteet.

Tohtori kuuntelee tarkkaavaisena ja tutkii Sherlockin todisteita. Tämä ottaa taskustaan, jonkin oudon vempeleen, joka tuo etäisesti mieleen hassun taskulampun, ja osoittelee sillä jokaista todistuskappaletta. Vempeleestä tulee vihreää valoa ja se pitää eriskummallista, surisevaa ääntä, joka aivan varmasti kiinnittää muiden asiakkaiden, että henkilökunnan, huomion.

Sherlock kertoo myös kuinka koruliikkeen omistaja ja poliisi olivat yllättäneet heidät kesken kaiken ja kuinka häntä ei uskottu, vain koska hän on lapsi. Ei vaikka Clarakin oli pyytänyt kaksikkoa kuuntelemaan häntä.

>> Ja sitten meidät ajettiin sieltä ulos >>, Sherlock päättää kertomuksensa ja ottaa hörpyn juomastaan.

Tohtori ei sano mitään. Tämä tutkii tavaroita edelleen ja hieroo leukaansa.

Se saa Sherlockin tuntemaan olonsa kärsimättömäksi. Hän haluaa tietää uskooko mies häntä vai ei! Mitä nopeammin, sen parempi, sillä hän ei halua joutua odottamaan kauan vain kuullakseen, että hän on hölmö lapsi, jonka pitäisi jättää tällaiset asiat aikuisten hoidettaviksi.

>> Sinä olet aivan oikeassa. Nämä todistavat, että korukauppias on syyllinen. Tietysti, olisi ollut hyvä, jos olisin saanut nähdä tilitositteet ja kirjanpidon, mutta… Voin vilkaista niitä myöhemmin >>, Tohtori sanoo lopulta.
>> Enkös minä sanonutkin? >> Clara melkein huudahtaa.
>>Kyllä, kyllä. Minä hoidan homman puolestasi loppuun, poika >>, Tohtori toteaa. >> Olet tehnyt hienoa työtä, saat olla ylpeä itsestäsi. >>

Sherlock ei osannut odottaa, että mies uskoisi häntä, saati kehuisi. Ja kehun kuuleminen tuntemattomalta aikuiselta tuntuu yllättävän mukavalta.

>> Clara, katso sinä, että poika pääsee kotiinsa, ei ole hyvä, jos hän on paikalla >>, Tohtori sanoo. >> Sitten… saat viedä hilavitkuttimen TARDIS:iin. >>
Clara nyökkää. >> Selvä. >>
>> Hyvä. Nyt minä tästä lähdenkin. Oli kiva tavata poika, sinusta tulee varmasti vielä jotain suurta, jos jatkat samalla tiellä >>, Tohtori sanoo nousten seisomaan.

Clara nousee ja päästää Tohtorin pois loosista. Tohtori mumisee vielä jotain Claralle, mitä Sherlock ei harmikseen kuule. Sitten Tohtori heilauttaa kättään epämääräisesti, luultavastikin hyvästeiksi, ja poistuu kahvilasta. Mutta tämä ei suuntaa koruliikkeeseen vaan täysin päinvastaiseen suuntaan.

>> Hei! Väärä suunta, hän menee… >>, Sherlock älähtää.
>> Älä huoli, hän hoitaa asian. Hänen pitää tehdä vain ensin pari juttua >>, Clara keskeyttää. >> Syödään ja juodaan nämä pois, sitten hoidetaan sinut kotiin. Ja usko pois, asia on hoidettu huomiseen mennessä. >>

*

Seuraavan aamun suurin lööppi on, kuinka koruliikkeen velkoihin hukkuva omistaja oli lavastanut murron liikkeeseensä huijatakseen vakuutusyhtiöltä rahaa petoksellaan. Jutussa mainittiin myös Sherlockin löytämät todisteet kirjanpidoista muutamiin koruihin (jotka olivat löytyneet multasäkistä ja roskien joukosta). Niiden lisäksi oli löytynyt muitakin todisteita (luultavasti Tohtorin löytämiä) ja loput ”varastetut” arvoesineet. Liikkeestä oli kuulemma löytynyt myös valvontakameran videokuvaa ”ryöstöhetkeltä”. (Se on Sherlockista kummallista. Edellisessä lehdessä oli painotettu, että liikkeessä ei ollut valvontakameraa asennettuna, sillä omistaja ei ollut ehtinyt vielä hankkia sellaista – kuinka sopivaa se olikaan ollut. Joten, mistä kyseinen – taikka kyseiset – valvontakamera oli ilmestynyt yhtäkkiä liikkeeseen?)
 
Jutussa ei tietenkään mainittu Sherlockia eikä edes Tohtoria vaan kunnia nopeasta ja huolellisesta työstä annettiin poliiseille. Hah, ihan kuin nämä olisivat tapausta koskaan edes itse ratkaisseet. Ilman heidän apuansa tapauksen ratkaisussa olisi kestänyt niin kauan, että korukauppias olisi saanut korvausrahansa ja sattunut sitten katoamaan kuin maan nielemänä. Joten poliisit saisivat olla kiitollisia, että heitä autettiin tapauksen ratkaisemisessa!


Se on kaikki mitä Sherlock tietää lehteen kirjoitetun. Hän ei ollut itse saanut lukea lehteä, koska se kuuluu hänen pidennettyyn rangaistukseensa (äiti ei ollut uskonut jälki-istunto-valhetta), mutta hänen onnekseen hänen vanhempansa keskustelivat siitä aamupalan ääressä ajatustenvaihdon yhteydessä.

Sherlockia kaihertaa se, ettei kukaan tulisi koskaan saamaan tietää sitä, että hän oli se joka tapauksen oikeasti ratkaisi. Hän ei voisi kertoa siitä edes vanhemmilleen, sillä siitähän se riemu syntyisi (lisää arestia, ei kiitos!). Eikä Mycfortille kertomista kannattanut edes harkita, sillä tämä olisi kuitenkin kannellut äidille, sillä jostain syystä tällä on meneillään äidin mielittämiskausi (liittyen jotenkin Ranskan reissuun, jota hän on suunnitellut jo jonkin aikaa yliopistoystäviensä kanssa).

No, onneksi edes Clara tietää, kuka tapauksen oikeasti ratkaisi. Se tuo koko asiaan edes jotain positiivista perspektiiviä.
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor