Kirjoittaja Aihe: Syviä salaisuuksia (S • Sirius/Remus, hidasta tunnelmointia ja hiljaisia tunteita • shotti)  (Luettu 2008 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 530
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50


S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää, Secu! :) Toiveissa oli Sirius/Remusta, ja jotenkin intouduin sitä kokeilemaan, vaikken ole kirjoittanut Harry Potterista vuosikausiin, hui. Viimeksi taisin kirjoittaa Sirius/Remusta jotain kaksitoista vuotta sitten, joten kosketukseni paritukseen saattaa olla aika haparoiva, mutta yllätyksekseni nautin tämän kirjoittamisesta kovin. Tämä saattaa olla aika raskassoutuinen, eikä tässä oikein tapahdu mitään, mutta toivottavasti tästä on jotain iloa silti. Kaikenkarvaiset kommentit ovat lämpimästi tervetulleita!




Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli hiljaista. Suurin osa oppilaista oli jo vetäytynyt makuusaleihin nukkumaan tai vähintäänkin valmistautumaan nukkumaanmenoon; lähentelihän kello jo puoltayötä. Pari viidesluokkalaista tyttöä supatti nurkassa, mutta muita huoneessa ei Siriuksen ja Remuksen lisäksi ollut. Muhkeat nojatuolit ja jykevät pöydät seisoivat autioina ja langettivat lattialle varjojen siksakin.

Takkatuli rätisi vielä hiljakseen hohkaten kodikasta lämpöä hämyiseen huoneeseen ja kirpeään syysyöhön. Sirius seurasi, kuinka tuli kieppui ja tanssahteli Remuksen keskittyneissä silmissä. Siriuksesta tuntui, että Remus oli kyyhöttänyt kirjanjärkäleensä kanssa siinä samassa nojatuolissa jo ainakin kolme tuntia, luultavasti kutakuinkin samassa asennossakin – tämä oli ehkä vain välillä vaihtanut toisen kämmenen leukaansa tukemaan. Remuksen pitkät jalat olivat risti-istunnassa, ja kirja oli tuettu syliin paksua, purppuranväristä tyynyä vasten. Nuorukainen oli hädin tuskin kohottanut katsettaan, kun Sirius jonkin aikaa sitten oli laskeutunut makuusalista ja istuutunut viereiseen nojatuoliin.

Sirius ei ollut saanut unta. Makuusalin pimeys oli alkanut tuntua yhä painostavammalta hänen pyöriessään lakanoissa, hiljaisuus yhä hiostavammalta, ja kun hän taikasauvansa valon avustuksella oli huomannut Remuksen sängyn ammottavan edelleen tyhjyyttään, hän oli päättänyt hiipiä alas katsomaan, mitä tämä oikein puuhasi.

Sirius ei oikeastaan ollut yllättynyt siitä, että Remus kyyhötti edelleen tismalleen samassa paikassa ja asennossa kuin tunti sitten, kun muut kelmit olivat menneet nukkumaan. Remuksella tuntui olevan ainutlaatuinen kyky uppoutua päälakeaan myöten siihen, mitä hän ikinä olikaan tekemässä, ja hän saattoi lukea tuntikausia irrottamatta katsettaan kirjasta. Siriukselta sellainen keskittymiskyky puuttui tyystin; hän ei osannut olla henkisesti aloillaan. Ei hän liioin osannut asettua fyysisestikään, vaan hänen oli pakko vähintäänkin naputella jalallaan äänetöntä rytmiä tai kieputella taikasauvaansa sormissaan. Hän hymähti huomatessaan, että oli jälleen valunut nojatuolissaan huonoryhtiseen, röhnöttävään asentoon – siihen, josta hänen äitimuorinsa oli jaksanut sättiä häntä kerta toisensa jälkeen silloin, kun he vielä olivat olleet kutakuinkin puheväleissä.

Oikeastaan Remuksen katseleminen oli ainoa asia, johon Sirius jaksoi keskittyä pidempään kuin puoli minuuttia. Sirius ei ollut mikään esteetikko, eikä hän ymmärtänyt mitään taiteesta saati jaksanut kuluttaa aikaansa turhanpäiväisiä elottomia veistoksia tuijotellen, mutta Remuksessa oli jotain yksinkertaisen lumoavaa – siinä nuoressa miehenalussa, jolla oli aina nuhjuiset, moneen otteeseen parsitut vaatteet ja joka monien mielestä näytti aika mitäänsanomattomalta maantienruskeine hiuksineen ja hentoine kasvonpiirteineen. Sirius kuitenkin oli aina nähnyt ystävänsä silmissä häkellyttävän paljon: kivuliaita koettelemuksia, mutkikkaita matkoja ja poukkoilevia polkuja, syviä salaisuuksia – ja kaikesta huolimatta ystävällistä ymmärrystä kaikkia ja kaikkea kohtaan. Remus oli niin erilainen. Sirius oli perhepiirissään tottunut kovuuteen ja kylmyyteen, mutta Remuksessa kyti lempeä lämpö, kyti samalla tavalla kuin tulenlieskat tanssahtelivat tämän silmien peilissä siinä takkatulen ääressä. Se lämpö veti Siriusta puoleensa samalla tavoin kuin takkatuli koleina syysiltoina, myönsipä hän sitä tai ei.

Eikä se johtunut pelkästään Remuksen silmistä, ei tietenkään. Ehkä enemmän se johtui Remuksen levollisesta olemuksesta, seesteisyydestä ja tyyneydestä joka oli niin kaukana Siriuksen sisimmän väkivaltaisista kuohuista. Sirius oli nähnyt Remuksenkin pelkäävän ja riutuvan ahdingossa, mutta harvoin tämä antoi vaikeuksien kavuta niskan päälle. Hillittyä harkintaansa Remus ei vaikuttanut menettävän milloinkaan.

Sirius havahtui, kun viidesluokkalaiset tytöt rahjustivat heidän ohitseen haukotellen ja jäseniään venytellen ja sujahtivat tyttöjen makuusaleihin vievään portaikkoon. Remus vilkaisi lähtijöitä, sitten aavistuksen hymyillen Siriusta, ja lopulta hän palautti katseensa kirjaansa.

Remus käänsi sivua varoen. Kirja näytti vanhalta ja kovia kokeneelta: vuodet ja monet kovat kädet olivat kuluttaneet sen nahkakansien kulmat pyöreiksi, ja sen sivut olivat ohuenhauraita, ajan kellastamia ja hapertamia. Remuksen otteet olivat varovaisen kunnioittavia, ja yhtäkkiä Siriusta hävetti muistella koululaukussaan sikin sokin lojuvia oppikirjoja, joista suurimmasta osasta oli kovan käsittelyn tuloksena repeytynyt useampi kuin yksi sivu.

Sirius oikaisi asentoaan ja selvitteli puhumattomuudesta karheaa kurkkuaan. ”Etkö aio nukkua tänä yönä ollenkaan, Kuutamo? Et kai ole unohtanut, että loitsutunti alkaa poikkeuksellisesti jo puoli kahdeksalta.”

Remus nosti katseensa Siriukseen. Hänen huulilleen kaartui edellistä hieman näkyvämpi hymy, ja se ylsi ripustamaan hennot hymyrypyt hänen silmäkulmiinsa. ”En tietenkään, Anturajalka. Olisi kai ensimmäinen kerta, kun sinä muistaisit jotain kouluun liittyvää, jota minä en muistaisi.”

Sirius tuhahti paljonpuhuvasti. ”Mikä se eepos on? Annas kun arvaan – Näin loitsit loistokkaasti?”

”Ei, tämä käsittelee muinaisten velhoyhdyskuntien kansantaruja.”

Kansantaruja – jälleen jotain, minkä päälle Sirius tuskin olisi ymmärtänyt mutta minkä saloihin sydämeltään avoin Remus sujahti vaivattomasti. Miten monissa maailmoissa Remus matkasikaan kirjansivuihin syventyessään… Miten paljon Remuksen silmissä piilikään sellaista, mihin Sirius ei ehkä koskaan pääsisi käsiksi. Sirius huokaisi ääneti ja vilkaisi kohti lähintä ikkunaa. Raskaiden, syvänpurppuraisten verhojen välistä saattoi erottaa kaistaleen tummaa, kuulasta syysyötä, jota pikkuruiset tähtihelmet koristivat. Kuu oli vasta puolillaan.

Remuksen kulmakarvojen väliin oli palannut pieni, keskittynyt ryppy. Hänen kevyinä lainehtivat hiuksensa olivat kuin tummaa hunajaa hiipuvan takkatulen hehkussa. Poskensivussa häälyvä arpi näytti lämpimässä kajossa tavallista haaleammalta. Remuksen silmät loimusivat, loimusivat, ja puristava tunne Siriuksen rinnassa muistutti siitä, ettei Remus kai ollut ainoa, joka kätki salaisuuksia sisälleen. Siinä missä Remus ei kokenut tarpeelliseksi puhua itsestään tai tunteistaan muille, Sirius ei pystynyt. Hänestä oli kasvanut kova ja kylmä niin kuin äidistäänkin; ei hän ollut osannut mitään muuta. Hän saattoi vain haaveilla Remuksen hiljaisesta lempeydestä; vain hiipiä sitä kohti kuin koira varjoissa, korvat luimussa ja häntä koipien välissä.

Kotvan kuluttua Remus painoi kirjansa kiinni. Hän siveli sen repaleista nahkakantta pitkillä, hoikilla sormillaan, joiden kynnet olivat reunoistaan rosoiset. Remuksen toisen kämmenselän poikki kulki arpi, yksi niistä monista ihmissusimuodossa kärsityistä.

”Onko jokin hullusti?” Remus kysyi. Hänen äänensä oli aavistuksen käheä, juuri ja juuri äänenmurroksesta selvinnyt.

On, teki Siriuksen mieli vastata. Hänen teki mieli tarttua Remuksen käteen, toiseen niistä kirjan päällä lepäävistä kauniista käsistä, mutta sen sijaan hän naurahti ja ravisti tukkansa sekaisin.

”Ei tietenkään. Tulin vain vahtimaan, ettet saa päähäsi lähteä hiipparoimaan käytäville Voron valvovaa silmää uhmaamaan.”

Remus pudisti päätään hymyillen. Kyllähän he molemmat tiesivät, että Remus seikkaili mieluummin kirjojen sivuilla.

Remus otti kirjan kainaloonsa, ja he jättivät oleskeluhuoneen lämmön ja nousivat hämärään portaikkoon. Siriuksen rinnassa pusersi entistä kovemmin, kunnes hän puolivälissä portaikkoa tunsi kämmenen kevyen painalluksen alaselällään ja oli pysähtyä sen lamaannuttavasta voimasta. Painallus oli höyhenenkevyt, miltei huomaamaton – sen täytyi olla mielikuvituksen tuotetta, tai jos se ei ollut mielikuvituksen tuotetta, se oli varmasti vain tasapainonsa menettäneen Remuksen harkitsematon tuuppaus. Niin sen täytyi olla. Silti Siriuksen hengitys miltei salpautui, ja hän potkaisi itseään henkisesti, potkaisi oikein kunnolla ja monta kertaa.

Makuusalissa Remus hymyili vaisusti ja toivotti hyvät yöt. Sirius makasi valveilla vielä pitkään. Hänen rinnassaan pusersi, pusersi. Hän katseli sänkyynsä näkyvästä ikkunankaistaleesta yhtä erityisen kirkasta tähteä ja ajatteli, että hänen salaisuutensa veisi hänet vielä syvälle, ellei hän kätkisi sitä entistä syvemmälle.
« Viimeksi muokattu: 10.09.2017 03:16:20 kirjoittanut Waulish »

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 577
Kommenttikampanjaterkut!

Tartuin tähän ficciin kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että mainitsit kirjoittaneesi edellisen HP-ficin yli kymmenen vuotta sitten. Minua kiinnosti nähdä, miten tulkitset fandomia noin pitkän tauon jälkeen. Toinen syy oli se, että kun ficin avatessani silmiini osuivat sanat "muinaisten velhoyhdyskuntien kansantarut", minun oli pakko lukea, mistä on kysymys x). Kansantarut kiinnostaa aina! Vähän harmitti, että Remus ei kertonut Siriukselle jotakin mojovaa tarua, mutta toisaalta, hän varmasti tiesi, ettei Siriusta olisi juuri kiinnostanut.

Sanoit itse tuossa alussa, että kosketuksesi paritukseen saattaa olla haparoiva ja teksti raskassoutuista, mutta minä olen eri mieltä molemmista asioista. Teksti on hyvin miellyttävää luettavaa ja tulkitset Siriuksen mielenmaisemaa hienosti. Mulle tuli epämääräisen ahdistava olo, kun ajattelin, että miten noin rauhaton ihminen pystyy olemaan pienessä sellissä... no yhtä monta vuotta kuin viimeisestä S/R-ficistäsi on :D. (Sattumaako!!)

Mulle tällaiset tunnelmointitekstit uppoaa kyllä hyvin. Musta on kivaa, että esim. tuossa alussa maltoit käyttää aikaa Rohkelikon oleskeluhuoneen kuvailuun, sen avulla pääsi hyvin hetkeen mukaan. Ja kivaa oli kans, että maltoit jättää lopun leijumaan ilmaan!

Toivottavasti innostut kirjoittamaan lisää HP-ficcejä!


Turn to page 394.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 530
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Rowena, mukavaa että uskalsit tarttua tähän fikkiin vaikka toinkin julki epävarmuuteni tämän suhteen. :) Siitä on tosiaan huisin kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut Potterista mitään, joten tätä kirjoittaessa tuntui melkein kuin olisi kirjoittanut ihan uudesta fandomista, varsinkin kun en koskaan ole ollut mikään ahkera Potter-fikkaaja. Yllättävän kivuttomasti tämä silti syntyi, ja hauskaakin minulla tämän parissa oli, joten veikkaisin kyllä että minun tulee kirjoitettua vielä lisääkin Potterista. On helpottavaa kuulla, ettei haparointini niinkään näkynyt ja että teksti oli miellyttävää luettavaa!

Oh, totta, näin rauhattomalla Siriuksella olisi varmasti aika tukalat paikat ahtaassa sellissä... Enpä tullut aatelleeksi. ;D Jotenkin tämän tarinan Siriuksesta vain muotoutui sellainen levoton sielu, joka ei kauaa pysy paikallaan tai ei ainakaan tykkää pysyä.

Suuret kiitokset ihanasta kommentista! :-*
« Viimeksi muokattu: 16.09.2017 21:12:43 kirjoittanut Waulish »

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 173
Kommenttikampanjasta moi!

Tämä on yksi puoli, josta pidän Sirius/Remuksessa, kaihoilu. Herkullista on se, että se katselu ja haaveilu tapahtuu niin läheltä. Kyse ei ole kenestä tahansa, vaan yhdestä parhaista ystävistä. Toisen lähellä ollaan muutenkin joka päivä ja ajan viettäminen saattaa olla tuskaisaakin, kun tahtoisi enemmän.

Virkistävää oli mun mielestä se, että Sirius kaihoili, eikä Remus. Toki näinkin päin on ficcejä, mutta enemmän tuntuu olevan toisinpäin. Joten tosi kiva, kun olit päättänyt kirjoittaa juuri näin!

Remuksen tunteista ei tässä tietenkään voinut tietää, mutta jotenkin tahdoin kovasti lukea pienistä eleistä, että myös Remuksella olisi jotain tunteita siellä pinnan alla. ;) Toivottavasti, ettei Sirius raukka joudu tyytymään vain katselijan rooliin.

Täytyy munkin sanoa, ettei kyllä huomannut edellisestä Sirius/Remuksesta kulunutta aikaa. Hahmot olivat oikein uskottavia ja teksti tosi ihana!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 530
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Dokumentti, minäkin pidän kaihoilusta Sirius/Remuksessa! Jotenkin se sopii tähän paritukseen. Olen samaa mieltä myös siitä, että viehätystä osittain lisää se, jos haaveilu tapahtuu läheltä, periaatteessa kosketusetäisyydeltä eikä mistään saavuttamattomuuksista. Olen iloinen siitä, että pidit asetelmasta ja näkökulmavalinnasta! En tiiä, mikä siinä on, mutta jostain syystä näissä minun teksteissäni Sirius tuntuu olevan se haaveilija. ;D Ehkä se johtuu siitä, että Remuksen mieleen kaivautuminen tuntuu minusta jostain syystä niin vaikealta, vaikka pidänkin hahmosta hurjasti ja samaistun häneen. Olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi: pakkohan Remuksellakin siellä pinnan alla on jotain tunteita olla! ;)

Kiitos kovasti kaikista ihanista kommenteistasi, niistä on ollut paljon iloa! :-*

Lauchuo

  • Prince of Thrones
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 688
  • Try me.
Hei taas! Vielä yksi vaihdokasrästikommentti, ja se on tämä! Ilahduin kovasti huomatessani että itseasiassa tämäkin on Sirius/Remusta, se edellinen oli niin kiva!

Lainaus
Remuksella tuntui olevan ainutlaatuinen kyky uppoutua päälakeaan myöten siihen, mitä hän ikinä olikaan tekemässä, ja hän saattoi lukea tuntikausia irrottamatta katsettaan kirjasta.
Tykkään tästä! Tämä on jotenkin niin Remusmaista, voin juurikin kuvitella Remuksen lukemaan jotain kirjaa tuntikausia niin että vieressä saisi räjähtää vaikka kasa sontapommeja eikä Remus reagoisi :D (no ehkä reagoisi ja sanoisi että älkää viitsikö!)

Lainaus
Siriukselta sellainen keskittymiskyky puuttui tyystin; hän ei osannut olla henkisesti aloillaan. Ei hän liioin osannut asettua fyysisestikään, vaan hänen oli pakko vähintäänkin naputella jalallaan äänetöntä rytmiä tai kieputella taikasauvaansa sormissaan.
Ahahahahaah ja tämä taas on niiiiiiiiiiiiiiin Sirius! Voi apua, en kestä miten hyvin oot näin pieniin tekstinpätkiin saanut aseteltua näiden kahden hyvin keskeiset luonteenpiirteet ja samalla toki myös luonteen erot, tai siis osan niistä!

Remukselle sopii kansantarujen lukeminen niin hyvin! Ihana keksintö, ja pidän myös siitä miten Sirius ensin piikittelee Remusta tuosta lukemisinnosta :D Olet saanut tosi hyvin tähän kummankin luonteen vangittua, Siriuksen levottomuuden ja tuo pienen, no ikäänkuin lievän turhautuneisuuden Remukseen, ja Remuksen rauhallisuuden ja seesteyden.

Höh, surustuin vähän lopusta! Sirius niiiiiiin ansaitsisi Remuksen, voi miksei hän voi saada Remusta :( Tai ehkä voikin, ehkä se tuuppaus ei ollutkaan kuvitelmaa tai horjahtaneen Remuksen tuuppaus, ehkä Remus ei vain vielä ole valmis kertomaan Siriukselle :33 Voihan nyyh, tämmöiset hieman suruisat tarinat aina vievät sydämeni ja nyt tekee mieli lukea satamiljoonaa Sirius/Remusta lisää ja ehkä kirjoittaa itsekin! Kiitos, tämä teksti oli ihana ja hieman suruisasta lopustaan huolimatta tykkäsin hirmuisasti <3

Vain sinä voit vaikuttaa tulevaisuuteesi

Ava ja bannu Fractalta <3

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 530
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Lau, oho, toinenkin Vaihdokas-komma! No, ei siinä, tosi kivaa että innostuit vielä kommentoimaan! ♥

Olen hyvilläni siitä, että Sirius ja Remus vaikuttivat sinusta kirjojen hahmoille uskollisilta. Jotenkin aina vähän haparoin hahmokuvausten kanssa Potteria kirjoittaessani, kun kirjojen lukemisesta on sen verran aikaa eikä Potter-fikkejäkään tule enää niin paljon luettua. Kiva kuulla siis, että meni nappiin!

Ihanaa että pidit tekstistä, vaikka loppu vähän haikeutta herättikin. Kiitos paljon kommentista! :-*