Kirjoittaja Aihe: Sadetakki, S, 5/5  (Luettu 819 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 109
  • Kellopelihurmaaja
Sadetakki, S, 5/5
« : 23.09.2020 15:55:44 »
Nimi: Sadetakki
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Tyylilaji: syksy ja muutokset
Haasteet: Originaalikiipeily (22. Suudelma), Finfanfun1000 (69.  Kihlaus), Naimalaki eli pakkoavioliittohaaste II

K/H: Yritin oikeasti miettiä tälle "parempaa" nimeä, mutta en kyllä sitten keksinyt sellaista millään. Tämä on siis taas yksi Kellopelisydän-AU (koska AU:t best), joka perustuu Leonard Cohenin kappaleeseen Famous Blue Raincoat, joskin Marissa Nadlerin versioon. Olen pyöritellyt tätä mielessäni useamman kuukauden, mutta koska tästä tuli yli 5000 sanaa pitkä, jaoin kahteen palaan. Tosi vaikea sanoa tästä oikein mitään, koska tämä oli tekstinä jotenkin tosi vaikea kirjoittaa.

//Ja ai niin, kiitos hiddenbenille rohkaisusta tämän tekstin idean suhteen!

*


Sadetakki

Katusoittajalla on yllään sininen takki, jonka pinnassa pyörteilevät sadepilvet, sumu ja usva. Sen sinisestä syksyyn ja hämärään taittuvat värit korostavat soittajan silmien harmautta, mutta tämän soittama musiikki on silti täynnä valoa ja lämpöä.

Adele pysähtyy hetkeksi, vaikka oikeastaan hänellä ei olekaan aikaa. Eliorin väitöstilaisuus alkaa jo kahdenkymmenen minuutin päästä, eikä tietenkään ole sopivaa, jos hänen kihlattunsa myöhästyy sieltä. Adelea yliopiston korkeat kiviseinät ja ummehtunut taikuus kuitenkin ahdistavat, ja hän tuntee siellä aina oman hengityksensä salpautuvan ja hopearihmoin vahvistetun korsetin kiristyvän entisestään.

Katusoittaja kääntää päätään ja katsoo suoraan Adeleen. Hän hymyilee ystävällisesti, mutta etäisesti - aivan kuten esiintyjillä on usein tapana hymyillä yleisölleen. Adele kaivaa taskustaan kuparikolikon ja heittää sen kitarakoteloon. Nyt hymy ulottuu hetkeksi harmaisiin silmiin asti, ja se lämmittää Adelenkin sydäntä.

*

Eliorin illuusiot ovat kauniita kuten aina: loppuun asti hiottuja, lähes täydellisiä. Adele tuntee tuulen hiuksissaan ja kuulee helmien rahinan jalkojensa alla, ja hetken yliopiston kivisen kupolin tilalla onkin tähtitaivas. Hän näkee kuitenkin taikuuden läpi, sillä kaikki siinä on tuttua. Elior on harjoitellut harhataikuuttaan heidän pienessä olohuoneessa päivä toisensa jälkeen, punonut lumouksia ja hionut hihoihinsa kirjomiaan riimuketjuja. Adele on itse kommentoinut niitä useaan otteeseen, ja hän tietää, että helmien ja tähtien kirkkaus on osittain hänen ansiotaan. Se ei kuitenkaan ilahduta, vaan pikemminkin tuntuu kateuden vihlaisuna rintalastan takana.

“Hän on erityinen”, Eeben huomauttaa. Hän istuu Adelen vieressä kauluspaita huolimattomasti rypyssä ja mustat letit sotkuiseksi nutturaksi koottuina. Eeben on tuijottanut Elioria tiiviisti koko väitöstilaisuuden ajan, ja ellei Adele olisi niin kovin väsynyt ja surullinen, hänen varmaankin pitäisi tuntea olonsa mustasukkaiseksi, sillä Eebenin silmissä on peittelemätöntä nälkää - aivan kuin hän haluaisi nielaista Eliorin kokonaisena.

“Sitä hän totisesti on”, Adele vastaa ja tarkoittaa joka sanaa. Eliorin määrätietoisuus on ihailtavaa ja hän on parhaansa mukaan yrittänyt tehdä Adelenkin elämästä helpompaa. Elior on huolehtivainen, lempeä ja myötätuntoinenkin, vaikka Adelesta tuntuu, ettei hän todella ymmärrä. Ja kuinka voisikaan: tässä maailmassa nainen, joka on syntynyt taikuutta veressään, on todellinen kummajainen.

Siksi hänet oli kihlattu Eliorille mahdollisimman varhain, sillä vain maagipuolisoiden uskottiin kykenevän pitämään sellaiset naiset aisoissa ja kurissa. Adelen taikuus on kahlehdittu hopeakirjailtujen korsettien, hiusverkkojen ja kaulakorujen avulla, ja silloinkin, kun hän menee iltaisin nukkumaan, makuuhuoneen seiniin kaiverretut riimut estävät taikuutta murtautumasta esiin edes hänen unissaan. Viimeksi hän oli tuntenut sen lämmön ja tuoksun kolme vuotta sitten, hetkeä ennen kuin Elior pujotti kihlasormuksen hänen sormeensa.

Kuvittelisi, että siinä ajassa kipu olisi jo haalistunut tai vähintäänkin turtunut, mutta se tuntuu pikemminkin voimistuvan vuosi vuodelta, eikä asiaa auta se, että Eliorin viimeisen illuusion haivuttua salissa puhjetaan raikuviin aplodeihin. Elior ottaa vastaan todistuksensa ujosti hymyillen, ja vaikka Adele taputtaa muiden mukana, hän tuntee silmiensä kostuvan.

Elior kohtaa Adelen katseen salin yli ja siinäkin häilähtää syyllisyys.

“Oletko ikinä ajatellut”, Eeben kumartuu Adelen puoleen yhä taputtaen, “että ehkä olisit onnellisempi jossakin muualla, varpunen? Ja ehkä miehesikin olisi, lopulta.”

“Kaikilla meillä ei ole varaa ajatella sellaista”, Adele vastaa hiljaa. Eeben hymähtää eikä vastaa, mutta hänen ivansa viiltää syvältä.

*

He eivät puhu illalla paljoakaan. Adele keittää teetä ja he nauttivat sen sinisistä posliinikupeista, joiden pinnassa hopeiset kurjet tanssivat. Se saa Adelen ajattelemaan katusoittajaa ja tämän sateesta ommeltua takkia. Sen lumous oli kovin erilainen kuin Eliorin: eloisampi ja myrskyisämpi, jos kohta ei yhtä huoliteltu.

“Sinä onnistuit hyvin tänään. Se oli upeaa katsottavaa”, Adele sanoo ja hämmentää teetään.

“Sinäkin kestit sen hyvin”, Elior yskähtää. “Tiedän… Tiedän, että inhoat yliopistoa. Mutta nyt sinun ei tarvitse käydä siellä pitkään aikaan.”

“Mm-mmh”, Adele hymisee myöntyvästi. Häntä väsyttää. Väsyttää jatkuvasti.

*

Syyskuinen aamu on aurinkoinen ja yllättävän lämmin. Usva sulaa kaupungin yltä nopeasti ja Adele huomaa, että kaipaa ulos. Koska Elior on kutsuttu teelle arkkimaagin luo juhlistamaan uutta tutkintoaan, eikä sinne huolita naisia, Adele saa kerrankin käyttää päivän vapaasti siten kuin haluaa. (Tai niin vapaasti kuin hänelle on mahdollista: hopeiset hiusneulat tummissa hiuksissaan ja hopeinen ketju rannetta polttaen.)

Katusoittaja on vaihtanut paikkaa. Nyt hän näppäilee kitaransa kieliä Haavepuiston nurkassa, suurten jalavien alla. Sadetakki on sama ja se tuntuu kilpailevan huomiosta taivaalla hehkuvan auringon kanssa.

Adele pysähtyy jälleen. Puisto on kauniista säästä huolimatta hiljainen, sillä se sijaitsee kaupungin laitamilla, ja siksi katusoittajan valitsema paikkakin tuntuu kummalliselta.

“Uusia kappaleita”, hän toteaa aivan kuin Adelen pohtiviin ajatuksiin vastaten. “Parempi harjoitella niitä siellä, missä on vähemmän yleisöä.”

“Onko sitten parempi, että minäkin menen pois?” Adele kysyy ja hymyilee aavistuksen. Katusoittaja nauraa. Se helisee kuin hopea - tai ei, kuin kevätsade. Hopean helinä ei koskaan ole kaunista.

Vähemmän yleisöä, sanoin. En tarkoittanut, ettei lainkaan.”

Adelee istahtaa läheiselle penkille ja sulkee silmänsä. Katusoittaja soittaa jotakin toistuvaa melodiaa, aivan kuin kehräisi soinnuista jotakin. Hän hyräilee, karaisee sitten kurkkuaan ja -

- Adele sävähtää. Äänessä on taikuutta, sillä heti ensimmäisten sanojen myötä Haavepuisto muuttuu aarnimetsäksi, joka on täynnä vehreää hiljaisuutta ja sammalten tuoksua. Siellä aurinko kurkistaa vain sieltä täältä paksujen havupuiden oksien lomasta. Adele ja soittaja ovat metsän hämärässä kahden ja todellinen maailma - tai no, mikä sitten on todellista ja mikä ei? - on hetkeksi lukittu ulkopuolelle.

Adele pidättää hengitystään. Soittaja tietää varmasti, että hänen tekonsa on kielletty. Musiikkiin sidottu taikuus ei ole tarpeeksi hallittua tai rajattua, ja siksi lumonlaulajat eivät saa esiintyä kaupungissa.

“Ajattelinkin”, soittaja sanoo ja lumous räsähtää rikki, “että sinä olet sellainen.”

Adele kohottaa katseensa. Harmaissa silmissä on miettivä katse, eikä soittaja soita enää. Haavepuistossa on hiljaista.

“Millainen?”

“Vanki. Niin paljon hopeaa”, soittaja nyökkää pienesti rannerengasta kohti. “Käätyjä ja koristuksia. Mutta ne vain pitävät taikuuden kurissa, eikö totta?”

“Mitäpä sinä siitä tietäisit”, Adele vastaa ja katuu heti sanojaan. Soittajan katse on myötätuntoinen ja lempeä. Ei tämä ansaitse katkeruutta tai syytöksiä.

“Mitäpä minä tietäisin, tosiaan”, mies hymyilee vinosti. “Minä, joka en saa laulaa muuta kuin yksin ja piilossa muilta, ettei kieltäni leikata irti.”

“Ei niin tehdä enää nykyään”, Adele vastaa. “He vain -”

“- käyttävät hopeaa”, soittaja täydentää. Nyt silmissä on kitkerää huvittuneisuutta.

“Miksi sitten lauloit minulle?”

“Ajattelin, että sinulla olisi sitä ehkä ikävä”, soittaja kohauttaa olkiaan. “Taikuuttasi.”

Adele nyökkää eikä saa vastattua mitään. Hänen silmiään polttelee taas. Soittaja laskee kitaransa koteloon, napsauttaa kotelon kiinni ja hymyilee Adelelle vielä kerran. Hänen jälkeensä Haavepuiston hiljaisuus tuntuu tyhjältä, mutta Adele istuu pitkään paikoillaan ja kuuntelee sitä silti.

*

Elior on häntä vastassa, kun Adele palaa kotiin. Keittiössä tuoksuu kahvilta, kanelilta ja pölyisiltä kirjoilta, joita Elior on varmasti raahannut mukanaan sylillisen arkkimaagin suositusten mukaisesti. Adele ottaa vastaan tarjotun kahvikupin ja hymyilee aidosti, sillä kahvi on yksi niistä harvoista asioista, joista hän on maagin kihlattuna kiitollinen. Alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole kahviin varaa käytännössä koskaan.

“Päivä oli kaunis. Toivottavasti sinulla oli mukavaa”, Elior sanoo ja palaa takaisin kirjansa pariin. Adele katsoo häntä ja tuntee hellyyden pilkahduksen. Elior ei ehkä ole hänen unelmiensa mies, mutta yhdessä asutut vuodet ovat saaneet Adelen jo tottumaan kihlattunsa ujouteen ja kömpelöihin keskusteluyrityksiin.

“Haavepuistossa oli upea ruska”, Adele vastaa. Hetken hän harkitsee, että kertoisi Eliorille katusoittajan kauniista takista ja ehkä lumolaulannastakin, mutta päättää sitten olla vaiti. Ne ovat salaisuus, jonka Adele haluaa pitää itsellään.

*

Yöllä Adele näkee unta aarnimetsästä. Kaikkialla on usvaa, jonka läpi tummanvihreät kuusenoksat tunkeutuvat, ja sammal upottaa Adelen paljaiden jalkojen alla. Sumu ja hämärä eivät kuitenkaan saa Adelea pelkäämään. Pikemminkin niiden tarjoama suoja tuntuu lohdulliselta, sillä hetken Adele tuntee olonsa näkymättömäksi.

Hän hetkellisen rohkeuden puuskassa syvälle sisälleen ja ensimmäistä kertaa vuosiin taikuus vastaa.

*

Siitä lähtien Adele etsii katusoittajaa aina silloin, kun pääsee pakenemaan kotinsa raskaiden lumousten alta. Hän ei kuitenkaan törmää tähän enää, ja kuukauden turhien yritysten jälkeen Adele on jo varma siitä, että mies on jo lähtenyt kaupungista.

Adele uneksii silti toisinaan edelleen metsästä ja siellä kaikuvasta musiikista, ja hän tietää, että häivähdys soittajan lumouksesta seuraa häntä edelleen. Se on päässyt kaivautumaan syvälle hopeakäätyjen alle, aina Adelen iholle asti.

*

Lokakuun kolmantena viikkona Adele on palaamassa kirjastosta, kun rajumyrsky pyyhkäisee yllättäen kaupungin yli. Hän avaa sateenvarjonsa, mutta tuuli tempaa sen mukaansa. Adele juoksee sateen läpi puristaen lainaamiaan kirjoja rintaansa vasten.

Myrsky piiskaa vastaan ja kotiin on useampi kilometri, joten Adele suuntaa Haavepuistoon ja kiiruhtaa suojaan ränsistyneeseen huvimajaan. Sen seiniä peittävät humalaköynnökset ovat jo kuihtuneet ja majassa tuoksuu kostealta lokakuulta ja menneeltä kesältä.

Katusoittaja seisoo sen toisessa nurkassa. Hänen vaaleat hiuksensa valuvat vettä, mutta harmaat silmät ovat kirkkaat.

“Sinä et ole päästänyt siitä irti”, hän sanoo tervehtimisen sijaan ja astuu lähemmäs. Adele puristaa kirjojaan kuin suojakilpeä. Hän ei uskalla katsoa soittajaa silmiin, vaikka tunteekin tämän lumouksen nyt vahvemmin.

“Ajattelin, että et uskaltaisi enää edes uneksia”, soittaja sanoo hiljaa. “Että olisit antanut kokonaan periksi.”

Adele pudistaa päätään. Hänen sydämensä hakkaa ja sade tuntuu kohisevan entistä voimakkaammin.

“Olen laulanut sinulle unissani melkein kuukauden ajan, ja sinä olet päästänyt minut sisään. Olet antanut minulle ja taikuudelleni turvapaikan, enkä tiedä edes nimeäsi.”

Adele puree huultaan. Hopeakahleet puristavat hänen sydäntään.

“Minun nimeni on Adele”, hän vastaa lopulta. Nimi tuntuu vaaralliselta askeleelta: sen jälkeen he eivät ole enää vieraita toisilleen tai kohtaa sattumalta.

“Lyon”, katusoittaja vastaa. Hän katsoo Adelea myrskyä silmissään.

“Tiedätkö”, Lyon sanoo pehmeästi, “minä olen halunnut jo pitkään nähdä sinut oikeasti. Sellaisena kuin todella olet.”

Lyon kohottaa kätensä ja pujottaa viileät sormensa Adelen hiusten sekaan. Adele pidättää hengitystään, kun Lyon irrottaa hitaasti ja varovasti hiuksia sitovan hopeaverkon. Hän pudottaa sen kädestään ja epäröi hetken.

Adele kohottaa rannettaan. Lyon pitää herkeämättä katseensa hänen silmissään ujuttaessaan hopearenkaan irti ja antaa senkin pudota lattialle. Sitten Lyon kääntää katseensa Adelen vasempaan käteen ja hymyilee surullisesti.

“Tuota minä en voi sinulta riisua”, hän sanoo hiljaa. “En voi -”

“Ole kiltti”, Adele sanoo. “Se on vain sormus.”

“Mikään tällaisessa kahletaikuudessa ei ole koskaan vain”, Lyon sanoo ja pudistaa päätään. “Ja sillä hetkellä kun irrotan sormuksesi, sinun kihlattusikin tietää sen tapahtuneen.”

Adele sulkee silmänsä ja kuuntelee myrskyä, hengitystään, katusoittajan lempeästi koskettavaa lumousta. Sitten hän vetää syvään henkeä, astuu askeleen eteenpäin ja kohottautuu varpailleen suudellakseen Lyonia.
« Viimeksi muokattu: 08.12.2020 13:36:38 kirjoittanut Kaarne »

mitä jäljelle jää, kun toiseksi kasvaa, tiedätkö?
vain se on selvää: olen sinun loppuun saakka.
.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 223
Vs: Sadetakki, S, 1/2
« Vastaus #1 : 24.09.2020 00:07:06 »
😭😭😭 Sydän särkyy kun tämä oli niin surumielinen ja haikea ja kuitenkin myös kaunis, voi että. Todella moni asia tässä vetosi minuun jotenkin ihan hirmuisen paljon, syksy ja sen kuvaus näiden tapahtumien näyttämönä, hopealla itsensä ja taikuutensa Elioriin kahlinnut Adele, ujon kömpelö Elior, he kaksi parhaansa yrittävänä mutta silti onnettomana kihlaparina, Eeben olemassa Eeben, katusoittaja-Lyon sadetakissaan...! Paljon sekä surullisia että taianomisia juttuja todella hienosti kuvattuna, minkä lisäksi mukana on selkeästi tuo tyylilajinakin mainittu muutos Lyonin läsnäolossa ja Adelen valinnoissa. Ihailen suuresti sitä, miten saat taikuuden tuntumaan jokaisessa tarinassa ihan omanlaiseltaan: tässä kiehtoi erityisesti tuo hopean vaikutus Adelen taikuuteen, kuten myös musiikkiin sidottu taikuus ja Lyonin unissa laulaminen, se millä tavoin hänen taikuutensa ilmenee. Häivähdys soittajan lumouksesta seuraa häntä edelleen. Se on päässyt kaivautumaan syvälle hopeakäätyjen alle, aina Adelen iholle asti.

Joitain muita lempikohtiani:
Lainaus
Adelen taikuus on kahlehdittu hopeakirjailtujen korsettien, hiusverkkojen ja kaulakorujen avulla, ja silloinkin, kun hän menee iltaisin nukkumaan, makuuhuoneen seiniin kaiverretut riimut estävät taikuutta murtautumasta esiin edes hänen unissaan. Viimeksi hän oli tuntenut sen lämmön ja tuoksun kolme vuotta sitten, hetkeä ennen kuin Elior pujotti kihlasormuksen hänen sormeensa.
Tuo taikuuden kuvaus lämpönä ja tuoksuna oikein huokuu sitä, millainen menetys Adelelle on kyseessä. Pidin todella paljon myös huomiosta - niin sydäntäsärkevä kuin se tässä kohtaa onkin - että taikuus voisi murtautua esiin hänen unissaan, elleivät riimut sitä estäisi.

Lainaus
Adele keittää teetä ja he nauttivat sen sinisistä posliinikupeista, joiden pinnassa hopeiset kurjet tanssivat. Se saa Adelen ajattelemaan katusoittajaa ja tämän sateesta ommeltua takkia. Sen lumous oli kovin erilainen kuin Eliorin: eloisampi ja myrskyisämpi, jos kohta ei yhtä huoliteltu.
Voihh, Adele ja Elior ja heidän siniset posliinikuppinsa ja Adele vertaamassa Lyonin tekemää lumousta Eliorin taikuuteen. :'(

Lainaus
“Ajattelinkin”, soittaja sanoo ja lumous räsähtää rikki, “että sinä olet sellainen.”
Adele kohottaa katseensa. Harmaissa silmissä on miettivä katse, eikä soittaja soita enää. Haavepuistossa on hiljaista.
“Millainen?”
“Vanki. Niin paljon hopeaa”, soittaja nyökkää pienesti rannerengasta kohti. “Käätyjä ja koristuksia. Mutta ne vain pitävät taikuuden kurissa, eikö totta?”
😭😭

Lainaus
Katusoittaja seisoo sen toisessa nurkassa. Hänen vaaleat hiuksensa valuvat vettä, mutta harmaat silmät ovat kirkkaat.
“Sinä et ole päästänyt siitä irti”, hän sanoo tervehtimisen sijaan ja astuu lähemmäs. Adele puristaa kirjojaan kuin suojakilpeä. Hän ei uskalla katsoa soittajaa silmiin, vaikka tunteekin tämän lumouksen nyt vahvemmin.
“Ajattelin, että et uskaltaisi enää edes uneksia”, soittaja sanoo hiljaa. “Että olisit antanut kokonaan periksi.”
Adele pudistaa päätään. Hänen sydämensä hakkaa ja sade tuntuu kohisevan entistä voimakkaammin.
“Olen laulanut sinulle unissani melkein kuukauden ajan, ja sinä olet päästänyt minut sisään. Olet antanut minulle ja taikuudelleni turvapaikan, enkä tiedä edes nimeäsi.”
Adele puree huultaan. Hopeakahleet puristavat hänen sydäntään.
“Minun nimeni on Adele”, hän vastaa lopulta. Nimi tuntuu vaaralliselta askeleelta: sen jälkeen he eivät ole enää vieraita toisilleen tai kohtaa sattumalta.
“Lyon”, katusoittaja vastaa. Hän katsoo Adelea myrskyä silmissään.
Pitkä pätkä taasen, mutta pakkohan tämä on lainata kokonaisuudessaan, voi sydänparkaani. ♥ Oikeastaan tähän olisi kuulunut kyllä myös tuo loppukohtaus, Lyon riisumassa Adelen yksi esine kerrallaan hopeasta, suudelma ja ennen kaikkea se, että Adele tekee aloitteen! Jännityksellä odotan, mitä tuosta lopusta seuraa. Tästä tuli kauhean sekava kommentti, mutta siis, todella upea teksti, eikä mistään kyllä näkynyt, että tätä olisi ollut vaikea kirjoittaa. Kävin myös kuuntelemassa tuon Nadlerin coverin, hieno inspiraatio, vaikka nuo lyriikat jatkon suhteen vähän huolestuttavatkin. :´) Kiitos paljon kauniista lukukokemuksesta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 109
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Sadetakki, S, 1/4
« Vastaus #2 : 24.09.2020 22:28:51 »
Okakettu: Tiedätkö, minä olin jotenkin ihan varma siitä, että tämä nimenomainen teksti ei ole yhtään sinun juttusi. :D Mutta hauskaa huomata, että olin väärässä! Mutta: hopea kahlitsevana tekijänä on kyllä suora laina Diana Wynne Jonesilta ja ihmissusitarinoista (joskin korsetteihin ja hiusverkkoihin lisääminen toki taas oma mausteensa). Cohenin lyriikoista todettakoon sen verran, että niiden palaset esiintyvät tässä tarinassa aika epäkronologisesti, ja no - jos kappaletta lukee Janen näkökulmasta, se ei ehkä ole ihan yhtä surullinen kuin kirjeen kirjoittajan. :P Tai ainakin siinä on kaiken taustalla toivoa. Mutta ei tämä silti helppo tarina ole, sellaista en lupaa. Kiitos paljon kommentista! ♥

K/H: Tämä teksti venyy ja vanuu kuin pullataikina, mutta olen nyt päättänyt, että annan sen tehdä niin! Saatte viedä minulta tämän lempparitrooppeihini nojaavan romanssin vain kuolleen ruumiini yli.  >:( (Eilen olin siis kirjoittanut 5000 sanaa ja loppukohtauksen, mutta tänään olenkin sitten lisäillyt tekstiin paljon paloja, ja nyt se ei ilman niitä vaan tunnu yhtään oikealta, joten... Huoh.)

*

II

Lyonin huulet ovat sateesta märät, mutta hänen hengityksensä tuntuu lämpönä Adelen ihoa vasten. Adele kietoo kätensä Lyonin niskan ympärille ja vetää tätä lähemmäs, ja vaikka mies aluksi epäröi, hänen vastarintansa sulaa nopeasti. Adele muistaa ohuesti hääsuudelmansa Eliorin kanssa: sen muodollisuuden ja kylmyyden, ja karistaa sitten päättäväisesti sumuisen kuvan pois mielestään.

“Minulla ei ole tapana suudella ketä tahansa”, Lyon sanoo vetäytyessään hetkeksi. Kovin kauas Adele ei häntä päästä, vaan silittää kevyesti kosteita hiuksia ja pitää kiinni Lyonin läheisyydestä niin epätoivoisesti kuin suinkin kykenee.

“Minulla ei ole tapana suudella ketään”, Adele vastaa. Lyon tarttuu hänen käteensä ja kumartuu painamaan kevyen suudelman ranteen sisäpinnalle. Sekin polttaa kuten hopearengas aiemmin, mutta tällä kertaa lämpö on suloista katkeran sijaan.

Sitten Lyon polvistuu ja katsoo Adelea ylöspäin vakava ilme kasvoillaan. Hän kääntää Adele kättä aavistuksen ja hyvin hitaasti - kuin tarjotakseen mahdollisuuden paeta - pujottaa kihlasormuksen pois Adelen sormesta.

Adele ajattelee Elioria samalla tavoin polvistuneena, pitelemässä sormusrasiaa vapisevin käsin ja syyllinen katse silmissään, ja nyt Lyonia, jonka katseessa on päättäväisyyttä, mutta myös huolta.

Adele polvistuu itsekin ja ottaa sormuksen Lyonin kädestä. Sitä vilkaisemattakaan hän heittää sen huvimajan ovesta ulos sateeseen ja painaa otsansa Lyonin otsaa vasten. Nyt kun taikuus alkaa herätä, Adele kuulee myrskyssä Lyonin musiikin. Se saa hänet hymyilemään ja suutelemaan soittajaa uudelleen.

*

“Mitä aiot tehdä?” Lyon kysyy vain puoli tuntia myöhemmin. Sanoissa on väsymystä: ne ovat pingottuneet rasituksesta.

“Sinun täytyy kai antaa myrskyn mennä”, Adele huokaisee.

“Ja sinun.”

“Ja minun”, Adele nyökkää ja katsoo vaaleaa kehää vasemmassa nimettömässään. Se näyttää ympäröivää hiekanruskeaa ihoa vasten väärältä ja vieraalta.

“Se katoaa kyllä. Viimeistään sitten, kun tulee seuraava aurinkoinen kesä”, Lyon sanoo ja silittää kohtaa peukalollaan.

“Jos -”

“Kun.” Lyonin äänensävy ei siedä vastaväitteitä. Hän painaa vielä kevyen suukon Adelen otsalle ja nousee sitten seisomaan. Sade on alkanut harventua ja ilma tuoksuu sumulta, mutta myös Adelen taikuudelta: koivulehdolta, itsepäiseltä kevätauringolta, sulavilta nietoksilta.

“Minun täytyy silti palata kotiin”, Adele pudistaa päätään. “Ja kohdata Elior. En voi -”

“Et sinä kuulu hänelle. Et kuulu kenellekään”, Lyon vastaa. Hän avaa kitarakotelon ja nostaa soittimensa mietteliäs ilme kasvoillaan.

“En ainakaan enää. Tai vielä”, Adele sanoo ja katsoo Lyonia hiljaa. “Juuri nyt en ole kenenkään. Mutta ehkä -”

“Mmm”, Lyon äännähtää ja laskee sormensa kitaransa kielille.

“Soitan sinulle vielä yhden laulun. Rohkaisuksi”, Lyon sanoo. Hän ei kuitenkaan laula, hyräilee vain, ja Adele huomaa, että yksi kitaran kielistä on hopeaa.

Muistutus. Ja varoitus, Adele ajattelee. Soittaessaan Lyon käyttää kielistä vain viittä, ja Adele tuntee viiltävää surua.

*

Kun Adele astuu sisään kotinsa ovesta, hän tuntee heti riimujen vaimentavan vaikutuksen ja huolen Eliorin taikuudessa. Tällä kertaa hänen oma taikuutensa seuraa kuitenkin Adelen mukana kynnyksen yli ja taistelee kahleloitsuja vastaan.

Elior istuu keittiössä. Hän on sytyttänyt kynttilän ja keittänyt teetä, jota on kaadettu valmiiksi kahteen posliinikuppiin. Jo pelkästään kuppien näkeminen saa Adelen värähtämään.

Elior yskähtää. “Kai tiedät, että ennemmin tai myöhemmin sinun on suostuttava uudestaan noudattamaan lakia? Jos lähdet täältä ilman korujasi, militia tuntee kyllä taikuutesi ja joudumme molemmat maksamaan siitä?”

“Se laki on järjetön”, Adele sanoo ja yllättyy siitä, että hänen äänensä ei horju lainkaan. Lyonin taikuuden muisto tuntuu polttavan hänen suonissaan.

“Mutta me emme sitä voi muuttaa”, Elior lisää teehensä sokeria. Hänen kätensä tärisee ja sitä varisee myös pöydälle.

“Emme ainakaan, jos emme yritä”, Adele vastaa. “Mutta ehkä voisit puhua puolestani? Tiedän, että on maageja, joiden puolisot saavat riisua korunsa kotonaan ja toisinaan valvotusti jopa ulkona. Käyttää joitakin sieviä loitsuja seurapiirikutsuilla ja -”

“Adele”, Elior keskeyttää väsyneesti. “Älä. Se ei koskaan riittäisi sinulle.”

Adele vaikenee. Elior katsoo kerrankin häntä suoraan silmiin.

“Sinun taikuutesi on hyvin kirkasta. Huumaavan vahvaa ja syvää. Joudun uudistamaan talomme riimut kerran kahdessa viikossa, koska se tempoo ja riuhtoo niitä. Et kykene peittelemään sitä sen enempää kuin minä voin muuttaa ihoni väriä”, Elior sanoo. Se on totuus, joten hänen äänensä on tyyni ja rauhallinen. Totuuksista puhuessaan Elior on aina varma.

“Se olisi parempi kuin ei mitään”, Adele vastaa, vaikkei olekaan asiasta varma. Elior pudistaa päätään. Hänen mustat hiuksensa ovat pörrössä. Adele tietää, että hänen kihlattunsa - entinen kihlattunsa? - on varmasti haronut niitä hermostuneena koko illan. Hänen käy Elioria sääliksi.

“Minä voin yrittää”, Elior huokaa. “Mutta en lupaa mitään. Ja sen aikaa…”

“Sen aikaa minä voin käyttää koruja”, Adele sanoo, vaikka jo pelkät sanat kuristavat hänen kurkkuaan. “Paitsi kihlasormusta. Siihen en pysty.”

Elior hieroo kasvojaan oikealla kädellään. “Arvelinkin, että sanot noin. Mutta sormus on kaikista tärkein. Ilman sitä kaikki kulissit kaatuvat.”

“Kulissit saavatkin kaatua”, Adele kivahtaa. “Ja kaikki muu niiden mukana.”

“Luuletko, etten minä ole väsynyt?” Elior kysyy voipuneesti. “Siihen, että olen katsonut sinun kituvan jo monen vuoden ajan? Surullisiin hymyihin ja maton alle lakaistuihin lauseisiin ja siihen, että en voi tarjota tulevalle vaimolleni vapautta, rakkautta tai mitään muutakaan?”

“Minusta ei tule vaimoasi”, Adele vastaa. Kynttilän liekki roihahtaa kirkkaammaksi, kun hänen taikuutensa tarttuu siihen, ja Elior kohottaa molemmat kätensä kuin antautumisen merkiksi.

“Minä en ole sinun vihollisesi, Adele”, hän sanoo. “En ole koskaan ollut.”

Adele huokaa ja istuu viimein alas. Hän ojentaa kätensä ja tarttuu Eliorin käsiin. He istuvat pitkään vastakkain sanaakaan sanomatta, ja tumma kaappikello tikittää hiljalleen keskiyötä kohti.

*

Sinä yönä Adele kohtaa Lyonin unessaan kasvoista kasvoihin. He seisovat koivulehdossa ja kesäpäivä on lempeä ja lämmin. Auringonvalo tarttuu Lyonin kullanruskeisiin hiuksiin ja seppelöi ne valolla.

“Pidän tästä paljon enemmän”, Lyon sanoo. “Siitä, että näen sinut.”

“Mikset sitten aiemmin -”

“Tämä on sinun taikuuttasi. Se on omaani lämpimämpää ja kirkkaampaa. Ja sitä paitsi aiemmin sinua sitonut vieras taikuus on estänyt minua tulemasta perille saakka, joten olen vain laulanut sen mitä olen pystynyt ja toivonut, että edes osa siitä saavuttaa sinut. Se on ollut hapuilua pimeässä.”

Adele ajattelee sumuista metsää ja pyörteilevää, tiheää usvaa. Se on ollut hänen turvapaikkansa, mutta samalla hän on kätkenyt itsensä myös Lyonilta sitä itsekään ymmärtämättä.

“Miksi? Miksi sinä päätit laulaa minulle silloin?”

“Johan minä kerroin”, Lyon tarttuu Adelen käteen ja silittää hänen kämmenselkäänsä puhuessaan. “Ajattelin, että kaipaisit taikuuttasi.”

“En ole ainoa. Pelkästään Halcyonissa meitä on varmasti satoja”, Adele pudistaa päätään. “Hopealla ja pelolla sidottuja naisia.”

“Kun näin sinut Haavepuistossa, soitin sävelmää, jonka olisi pitänyt saada sinut kääntymään ja kävelemään pois”, Lyon vastaa, vetää Adelen syliinsä ja silittää hajamielisesti hänen hiuksiaan puhuessaan. “Minun oli tarkoitus harjoitella yksin. Mutta et mennyt, vaan jäit - aivan kuin taikuus musiikissa ei olisi koskettanut sinua lainkaan. Joten minun oli nähtävä, miten - mitä tapahtuisi, jos laulaisin. Että pääsisikö edes se suojamuuriesi läpi.”

“Sinä olet lumolaulaja”, Adele sanoo, eikä se ole kysymys. “Villiä taikuutta.”

“Mm-mmh. Aivan kuten omasi”, Lyon vastaa. Hänen hengityksensä kutittaa Adelen korvalehteä.

“Minä en osaa laulaa.”

“Voisin opettaa”, Lyon ehdottaa. Adele kuulee varovaisen hymyn hänen äänessään.

“Miten? En voi noin vain etsiä sinua käsiini. En voi edes lähteä kotoa ilman hopeaa.”

“Ei sinun tarvitsekaan”, Lyon hymähtää. Hän irrottaa hetkeksi otteensa ja kääntyy poimimaan kitaransa koivun juurelta. “Koska minä osaan soittaa myös täällä.”

Adele hymyilee, mutta hän ei voi olla huomaamatta, että unessakin Lyonin kitarasta puuttuu yksi kieli - se, joka todellisuuden toisella puolella on hopeaa.
« Viimeksi muokattu: 03.03.2021 19:09:44 kirjoittanut Kaarne »

mitä jäljelle jää, kun toiseksi kasvaa, tiedätkö?
vain se on selvää: olen sinun loppuun saakka.
.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 109
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Sadetakki, S, 2/4
« Vastaus #3 : 26.09.2020 11:44:52 »
K/H: Haa! Tätä oli jotenkin tuskastuttavaa kirjoittaa, koska no, tässä luvussa oleva yksityiskohta, joka viittaa alkuperäiseen pohjalla olevaan kappaleeseen, oli erityisen vaikea saada mukaan. Mutta onnistuin! Ja kohtaus on ehkä oikeasti fluffyisin koskaan kirjoittamani, mutta sallin sen nyt itselleni, koska tämä on AU ja AU:t ovat sitä varten, että voi tehdä mitä huvittaa. (Ja joo. Vielä yksi osa lisää. Mutta kyllä tää tästä! Kyllä tää tästä. :D Ei tuossa kappaleessa ole loputtomiin yksityiskohtia, jotka pitää saada mukaan.)

*

III

Kun Adele seuraavana aamuna herää ja kävelee keittiöön unen musiikki edelleen mielessään kaikuen, Eeben ojentaa hänelle kahvikupin jo keittiön ovella. Adele ottaa sen vastaan ajatuksissaan ja säpsähtää vasta sitten niin, että kahvia läikkyy lattialle.

“Mitä sinä -”

“Elior soitti keskellä yötä”, Eeben kohauttaa olkiaan. “Hän tarvitsi apua, ja se kuulosti kiinnostavalta, joten tietenkin tulin.”

Elior istuu pöydän ääressä mustat hiukset edelleen pörrössä ja uupunut ilme kalpeilla kasvoillaan. Hänelläkin on edessään kupillinen kahvia ja Adele arvelee, että se on ainakin kuudes tai seitsemäs. Hänkin on toisinaan valvonut öitä Eliorin kanssa johonkin tärkeään tapahtumaan valmistautuen, ja silloin Elior selviää vain kahvin ja siihen sekoitettujen lukemattomien sokerilusikallisten voimalla.

“No?” Adele kohottaa kulmaansa ja yrittää tukahduttaa huolensa.

“No”, Eeben vastaa ja hymyilee vinosti. “Katsohan.” Hän kohottaa oikean kätensä ja tanssittaa tummia sormiaan ilmassa. Adele tuntee kevyttä kihelmöintiä vasemmassa nimettömässään. Kun hän kääntää katseensa käteensä, siihen on ilmestynyt hopeinen sormus.

“Ei”, Adele henkäisee ja on jo repimässä sormusta sormestaan, kun Eebenin nauru keskeyttää hänet.

“Se on illuusio, varpunen. Pelkkä illuusio.”

Adele puree huultaan ja pakottaa itsensä rauhoittumaan. Hän vilkaisee silti Eebeniä hyytävästi.

“Luuletko, että illuusio hämää muita maageja? Jos he epäilevät jotakin, sinun taikuutesi tuntu kiinnittää liikaa huomiota.”

“Siksi Eliorin on luotava lumous, tietenkin”, Eeben tuhahtaa. “Olemme harjoitelleet sitä koko yön.”

Hän kohottaa oman vasemman kätensä ja esittelee hopeista sormusta nimettömässään. Adele kohtaa Eebenin katseen. Siinä häivähtävät syyllisyys ja vastahakoinen kaipaus, mutta ne ovat poissa vain hetkeä myöhemmin. Sen sijaan Eeben hymyilee selvästi tyytyväisenä yön saavutuksiin, ja Adele tietää kyllä miksi. Elior ei ole koskaan ollut kovin taitava sellaisissa lumouksissa, jotka kohdistuvat toisiin ihmisiin.

Toisin kuin Eeben, joka on eittämättä vaarallinen. (Ja Lyon, vaikka häntä Adele ei osaakaan pelätä.)

“Jos kyse on Eliorin taikuudesta, sen läsnäolo on hyvin luontevaa. Olettehan te tuleva aviopari”, nyt kitkeryys Eebenin äänessä on niin selvää, että jopa Elior näyttää hämmentyneeltä.

Emme enää kauan, jos se minusta riippuu, Adele ajattelee ja katsoo jälleen Eebeniä. Tämä nyökkää tuskin havaittavasti. Ainakin heillä on yhteinen päämäärä, vaikka syyt ovatkin ristikkäiset.

Yllättäen Adele tuntee olonsa toiveikkaaksi. Olipa Eeben sitten kuinka arvaamaton tahansa, ainakin hän saa useimmiten haluamansa, ja tällä kertaa he haluavat samaa: purkaa kihlauksen niin pian kuin mahdollista.

*

“Vai niin”, Lyon hymähtää. “Vai haluaa Eeben varastaa kihlattusi.”

“Tunnetko sinä hänet?” Adele vilkaisee Lyonia yllättyneenä. He istuvat vanhan padon harjalla aivan kaupungin laitamilla. Kuukausi on vaihtunut marraskuuksi, mutta päivä on aurinkoinen ja Lyon on laskenut sadetakkinsa Adelen hartioille. (Hän väittää, että on punonut villapaitaansa niin paksun kerroksen lumouksia, ettei tuuli pääse tunkeutumaan siitä läpi.)

“Me aloitimme opiskelun samaan aikaan melkein kaksikymmentä vuotta sitten”, Lyon hymähtää. “Olin yhdeksän, Eeben seitsemän. Hänen taikuutensa oli vielä omaanikin villimpää ja kurittomampaa, mutta Eeben oppi hallitsemaan sitä paljon nopeammin. Hän oli älykäs - ja on sitä varmasti edelleen - ja sopivasti röyhkeä.”

“Ja sitten?”

Lyon tuijottaa alas harmaisiin aaltoihin, jotka kimaltavat auringossa. “Eebeninkin taikuus on enemmän kotonaan ilman rajoja ja lakeja”, hän kohauttaa olkiaan. “Mutta hän oppi kätkemään sen ja pelaamaan muiden pelejä. Minä en koskaan osannut suostua niihin, joten lähdin siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt vannoa vala.”

“Mikseivät he sitten kahlinneet sinua?”

Lyonin suupieli hypähtää. “Kyllähän sitä yritettiin. Mutta hymyllä, kirkkaalla äänellä ja kauniilla kasvoilla pääsee yllättävän pitkälle. Ja sitten jos vielä osaa punoa niihin kaikkiin taikuutta…”

Adele ajattelee Lyonin musiikkia ja pehmeää ääntä, eikä voi olla nyökkäämättä, vaikka ajatus surettaakin häntä. Ajatus musiikista ja Lyonin kauneudesta aseina ja tiirikoina on yllättävän raskas.

“Olin poissa kuusi vuotta”, Lyon sanoo. “Mutta sitten minun oli palattava, sillä tarvitsin uuden kitaran, eikä kukaan valmista yhtä kauniisti soivia kuin Lohtu.”

Adele nyökkää. Hänkin on kuullut soitinseppä Lohdusta ja tämän verstaasta, vaikkei olekaan siellä vieraillut. Lohdun soittimissa ei ole taikuutta, mutta niiden soinnissa on sellaista hellyyttä ja herkkyyttä, että sepän kädenjäljen tunnistaa.

“Ja sitten jäit.”

“En ollut ajatellut jäädä”, Lyon huokaisee. “Se oli vaarallista. Se on. Mutta näin sinut Haavepuistossa ja sitten taikuutesi ei suostunut jättämään minua rauhaan. Jokin siinä - ja sinussa - pääsi liian syvälle.”

“Ehkä olen vain ollut liian epätoivoinen liian pitkään”, Adele vastaa. “Kai se alkaa näkyä.”

“Ehkä. Tai sitten meissä on niin paljon samaa, että taikuus vastaa taikuudelle”, Lyon hymyilee. “Se resonoi. Pidän siitä, miten sinun taikuutesi hyräilee omani kanssa. Syntyy kaunis harmonia.”

“Höpönlöpön”, Adele nauraa. “Ei laulamisesta tullut viimeksikään yhtään mitään.”

Lyon tarttuu Adelen käteen ja puristaa sitä kevyesti. “Ei sellaista opi yhdessä yössä - tai edes sadassa. Ja sinun taikuutesi on ollut vuosia hiljaa. Tietenkin se on käyttämättömyydenkin vuoksi käheää. Mutta minä olen aika kärsivällinen.”

Adele pujottaa sormensa Lyonin sormien lomaan. Koska kaupunki on heidän takanaan, hetken hän voi kuvitella, ettei sen rajoja tai muureja ole olemassakaan - tai että he ovat jo jättäneet sen taakseen ja lähteneet. Sitten Adele pakottaa itsensä palaamaan todellisuuteen.

“Sinun täytyy lähteä. Olet saanut jo yhden varoituksen, ja olen varma, että ennemmin tai myöhemmin sinut otetaan kiinni, jos et lähde vapaaehtoisesti. Kaupunki sietää vain vaivoin vierailijoita, ja sinä pidän taikuuttasi näkyvillä liian rohkeasti. Sitä ei katsota hyvällä.”

Lyon nyökkää synkästi. “Tiedän. Ajattelin ensin, että minä… Että ottaisin sinut mukaani. Ryöstäisin, jos olisi pakko. Mutta…”

Adelen sydän hypähtää. Lyon pudistaa kuitenkin päätään.

“Minulla ei ole mitään annettavaa. Vain musiikkia ja lumouksia - ei niillä elä. En voisi vetää sinua mukaani sellaiseen elämään.”

“Se olisi minun valintani”, Adele vastaa ja tuntee suuttumuksen punan kohoavan poskilleen.

“Varmasti. Ja sen sinä tekisitkin, koska olet itsepäinen ja rohkeampi kuin minä olen koskaan ollut, tiedän sen jo nyt. Mutta en voi olla varma siitä, että -”

“Että tiedän, millaista se olisi? Että haluaisin sitä todella? Että selviäisin sellaisesta elämästä?” Adele kivahtaa. “Minua on holhottu koko elämäni ajan. En kaipaa sellaista sinulta. En tarvitse muita tekemään valintoja puolestani.”

“Puoli vuotta”, Lyon vastaa. “Harkitse sen verran. Jos edelleen olet varma, minä - sitten minäkin olen.”

Adele miettii hetken ja nyökkää sitten hitaasti, vaikka kuusi kuukautta tuntuukin naurettavan pitkältä ajalta.

“Yhdellä ehdolla.”

“Kerro.”

“Haluan, että leikkaat minulle kiehkuran hiuksistasi.”

Lyon nauraa taas ja äänen kirkkaus tuntuu kilpailevan marraskuisen auringon hohteen kanssa. “Uskotko niihin satuihin? Että lumolaulajien on pakko palata, jos he luovuttavat palan itsestään?”

“Olen huomannut, että en lopulta tiedä taikuudesta paljoakaan”, Adele vastaa. “En uskonut siihenkään, että sateesta voisi kutoa takkeja tai soittamalla kutsua myrskyjä, mutta molemmista kerrotaan satuja. Miksipä tämä satu olisi vähemmän totta?”

“Mm-mmh”, Lyon hymähtää. Hän kaivaa vihreästä sarkarepustaan terävän veitsen ja ojentaa sen Adelelle.

“Varovasti sitten”, Lyon varoittaa. “Jos viet liian paljon, en ehkä kykene pysymään poissa niin pitkään.”

“Leikkaan pian kaiken, jos kiusoittelet tuolla tavoin”, Adele vastaa. Hän pitelee veistä varoen ja leikkaa yhden kiehkuran vaaleista kiharoista Lyonin korvan takana. Tuuli uhkaa tarttua kultaisiin hiuksiin hänen kämmenellään, mutta Adele puristaa kätensä nyrkkiin ja pitää niistä tiukasti kiinni.

“Mutta olin minä ajatellut, että jättäisin sinulle jotain muutakin”, Lyon sanoo ja punastuu. “Vaikka se on ehkä typerää.”

Hän penkoo taas hetken reppuaan. Sillä aikaa Adele kaivaa mekkonsa taskusta kankaisen nenäliinan ja kietoo hiukset siihen.

Lyon pitelee pientä sormusta kämmenellään. Hetken Adele pelkää senkin olevan hopeaa, mutta soittaja pudistaa päätään.

“Se on terästä, älä murehdi. Kun kaupunkivahti leikkasi yhden kielen kitarastani ja korvasi sen hopealla, pidin myös katkotun kielen ja vein sen Lohdulle. Hänen puolisonsa Haave on koruseppä, ja hän sulatti kielen ja teki siitä tämän sormuksen. Ajattelin, että - se oli vain hetken mielijohde, mutta -”

Adele syöksähtää halaamaan Lyonia sellaisella kiivaudella, että he ovat vähällä horjahtaa padon reunan yli. Lyon pitelee häntä tiukasti rintaansa vasten ja hymyilee Adelen hiuksiin. Hän on lämmin ja elävä ja todellinen, ja sillä hetkellä Adele on varma, että kestää kyllä seuraavat kuusi kuukautta.


*

K/H: Kuuntelin loppukohtausta kirjoittaessani tätä kappaletta. (Koska ei voi ihan loputtomiin kuunnella yhtä ja samaa, ja jos kirjoittaa jotain onnellista, täytyy ehkä välissä sitten kuunnella jotain onnelliseen vivahtavaa. :P )
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 20:24:03 kirjoittanut Kaarne »

mitä jäljelle jää, kun toiseksi kasvaa, tiedätkö?
vain se on selvää: olen sinun loppuun saakka.
.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 223
Vs: Sadetakki, S, 3/5
« Vastaus #4 : 28.09.2020 19:32:57 »
Voi että, olipa tuo loppu ihana, mukavaa vain lukea tällaisesta toiveikkaasta ja pehmeästä Lyonin ja Adelen välillä kun tarinan alkuasetelma on niin surumielinen. ❤️ En siis yhtään pistäisi pahakseni, vaikka intoutuisit kirjoittamaan lisääkin fluffya. :D Myös tuo Adelen, Eebenin ja Eliorin sormuskeskustelu keittiössä oli mainio, niin paljon monenlaista jännitettä (plus Eeben ojentamassa Adelelle muina miehinä kahvikuppia, hah). Kommentoin molempia osia vielä kattavammin kunhan pääsen joskus koneelle, kiitos paljon kuitenkin jo nyt lukukokemuksesta!

// No niin, nyt viimeinkin pääsen kommentoimaan. Aa, tuo kakkososan ensimmäinen kohtaus, Adele vetämässä Lyonia lähemmäs itseään, sateesta viileät huulet ja hengityksen lämpö, se miten Lyon polvistuu Adelen eteen ennen kuin ottaa sormuksen pois ja Adelen taikuus alkaa herätä teon myötä. Mukana oli pakahduttavan paljon tunnetta, ja mietin lukiessani, että alkuasetelmansa vuoksi tässä on hahmojen välillä todella hieno jännite kaiken aikaa - toki myös kirjoitustyylisi ansiosta. Näin oli seuraavan sananvaihdonkin kohdalla, josta tämä kohosi yhdeksi suosikikseni:
Lainaus
“Se katoaa kyllä. Viimeistään sitten, kun tulee seuraava aurinkoinen kesä”, Lyon sanoo ja silittää kohtaa peukalollaan.
“Jos -”
“Kun.” Lyonin äänensävy ei siedä vastaväitteitä. Hän painaa vielä kevyen suukon Adelen otsalle ja nousee sitten seisomaan. Sade on alkanut harventua ja ilma tuoksuu sumulta, mutta myös Adelen taikuudelta: koivulehdolta, itsepäiseltä kevätauringolta, sulavilta nietoksilta.
Soitan sinulle vielä yhden laulun, oli versio mikä tahansa, tämä lause sykähdyttää aina kun on kyse Adele/Lyonista. Myös tuo hopeainen kitarankieli oli hieno yksityiskohta! Kaikessa apeudessaankin pidin paljon myös tuosta Adelen ja Eliorin keskustelusta; ennen kaikkea siitä, että Adele todella päätyy keskustelemaan asiasta Eliorin kanssa. Nuo posliinikupit toistuivat tuossa alussa hienosti, ikään kuin muistutuksena heidän yhteisen arkensa harmaudesta. Elior suhtautui asiaan sillä tavalla kuin hänen odottaisikin suhtautuvan. Totuuksista puhuessaan Elior on aina varma ja minä en ole sinun vihollisesi. ♥ Mutta voih, häntä käy kyllä tosiaan myös sääliksi.

Adelen ja Lyonin kohtaaminen unessa oli jälleen kerran upeasti kuvattu, ja ylipäätään tuo ajatus, että he kykenevät sillä tavoin tapaamaan, sopii tähän tarinaan todella hyvin. Auringonvalo tarttuu Lyonin kullanruskeisiin hiuksiin ja seppelöi ne valolla oli lause, joka viehätti minua kuvailun puolesta, mutta tämä heidän sananvaihtonsa pitää ehdottomasti lainata myös:
Lainaus
“Pidän tästä paljon enemmän”, Lyon sanoo. “Siitä, että näen sinut.”
“Mikset sitten aiemmin -”
“Tämä on sinun taikuuttasi. Se on omaani lämpimämpää ja kirkkaampaa. Ja sitä paitsi aiemmin sinua sitonut vieras taikuus on estänyt minua tulemasta perille saakka, joten olen vain laulanut sen mitä olen pystynyt ja toivottanut, että edes osa siitä saavuttaa sinut. Se on ollut hapuilua pimeässä.”
Adele ajattelee sumuista metsää ja pyörteilevää, tiheää usvaa. Se on ollut hänen turvapaikkansa, mutta samalla hän on kätkenyt itsensä myös Lyonilta sitä itsekään ymmärtämättä.
“Miksi? Miksi sinä päätit laulaa minulle silloin?”
“Johan minä kerroin”, Lyon tarttuu Adelen käteen ja silittää hänen kämmenselkäänsä puhuessaan. “Ajattelin, että kaipaisit taikuuttasi.”

Kolmannesta osasta pitää kyllä nostaa esiin vielä kertaalleen tuo Adele/Eeben/Elior-kuvio, koska se oli vain niin kutkuttava; se kuulosti kiinnostavalta, joten tietenkin tulin, niinpä niin. Tämä tuntui myös hyvin osuvalta huomiolta: Olipa Eeben sitten kuinka arvaamaton tahansa, ainakin hän saa useimmiten haluamansa, ja tällä kertaa he haluavat samaa: purkaa kihlauksen niin pian kuin mahdollista. Tai kuten Lyon vähemmän proosallisesti mutta ehdottoman osuvasti toteaa, Eeben haluaa varastaa Eliorin itselleen. :P Hauska yksityiskohta, että hän tuntee tässä AU:ssa Eebenin. Kuten sanottu, tuo loppukohtaus oli ihanan toiveikas ja pehmeä - Lyonin sadetakki Adelen yllä, loppupuolen kiusoittelu, kiivas halaus. Tässä kohdassa pidin paljon siitä, millä tavalla kuvaat heidän suhdettaan taikuuden kautta:
Lainaus
“Ehkä. Tai sitten meissä on niin paljon samaa, että taikuus vastaa taikuudelle”, Lyon hymyilee. “Se resonoi. Pidän siitä, miten sinun taikuutesi hyräilee omani kanssa. Syntyy kaunis harmonia.”

Tämä on edelleen hieno kokonaisuus, ja hyvä vain, että osia on vielä jäljellä! Kiitos paljon lukukokemuksesta. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 109
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Sadetakki, S, 4/5
« Vastaus #5 : 29.09.2020 13:56:54 »
Okakettu: Hyvä jos huvimajakohtaus toimi, koska se oli aivan jäätävän hankala kirjoittaa. :D Kuten tiedät (heh), en ole hirveästi kirjoittanut näistä hahmoista tekemässä selkeästi romanttisia asioita yhdessä, joten oli myös ihan kamalat paineet. Mutta jee! Samoin kivaa, että tuo uni toimi, koska aurinkoseppelettä kirjoittaessani mietin, että mahtaakohan mennä liian runolliseksi. :P Ja Eebenistäkin on kyllä ollut hauska kirjoittaa näin suorasukaisena, kun hän ei ole sitä sitten Kompassisydän-versen päässyt vielä samalla tavalla olemaan. Kiitos paljon kommentista taasen! ❤️

K/H: No niin. Toisiksi viimeinen osa, jossa tapahtuukin sitten paljon.

*

IV

Kun Adele palaa takaisin kotiin, Elior soittaa pianoa. Hän toistaa mekaanisesti yhtä ja samaa kappaletta, aivan kuin soittorasia, mutta Adele ei sano mitään. Hän tietää, että se on yksi Eliorin tavoista ajatella.

“Kuulehan”, Elior sanoo lopulta, kun hänen sormensa pysähtyvät koskettimilla. “Kyse on toisesta miehestä, eikö niin?”

Vaikka heidän kihlauksensa on ollut vain lain vaatima muodollisuus, Eliorin äänessä on silti kipua. Adelenkin sydäntä vihlaisee, kun hän kuvittelee kihlattunsa yksin tähän asuntoon: sen tummat seinät, tikittävä hiljaisuus ja määrätön yksinäisyys, jota kadulta kantautuvat elämän äänet vain syventävät.

“Niin.”

Elior huokaisee. “Tietenkin. Ainahan näissä tarinoissa on.”

“Tämä ei ole mikään tarina”, Adele pudistaa päätään. “Kyse on elämästä. Minun ja sinunkin. Mutta en halua satuttaa sinua, joten jos on jotain, mitä voin tehdä -”

“Kunhan et katoa”, Elior keskeyttää. “Kokonaan. En tiedä mitä tekisin ilman sinua - minulla ei ole oikein muita.”

“Entä Eeben?” Adele kysyy varovasti. Elior pudistaa päätään.

“Eeben on liian… En tiedä. Hän on ihan omalla tasollaan. Olet nähnyt itsekin, kuinka helposti hän tanssittaa taikuutta tai lumoaa muita pelkällä läsnäolollaan. En voisi tarjota hänelle oikein mitään.”

“Elior”, Adele sanoo tiukasti. “Olet väärässä. Sinä olet hirvittävän uskollinen, kärsivällinen ja vakaa. Ne ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita Eeben tarvitsisi. Ennemmin tai myöhemmin hän sortuu omaan nokkeluuteensa, ellei kukaan pidä häntä aisoissa.”

“Hmmmm”, Elior mutisee epävarmasti, mutta Adele näkee, että hän on selvästi alkanut miettiä asiaa. Se on hyvä - kunhan Elior pääsee mietteissään alkuun, hän ajattelee ne loppuun asti, ja kenties lopulta tajuaa, miten kauan Eeben on oikeastaan häntä piirittänyt.

*

Unessa Adele opettelee soittamaan Lyonin kitaraa. Hän vetää siellä sormuksen pois sormestaan, kierittää sen auki teräksiseksi kitarankieleksi ja virittää sen Lyonin avustuksella paikoilleen, sovittaa oman taikuutensa osaksi soitinta. Sen pitäisi olla mahdotonta, mutta vaikka Adele ei tiedäkään kitaroista tai edes musiikista kovin paljon, Lyon sen sijaan tietää tarpeeksi, ja yhdessä he onnistuvat muutaman yön harjoittelun jälkeen.

Kun kitarassa on jälleen kuusi kieltä, Lyon näyttää aina kerrallaan muutaman soinnun ja auttaa sitten Adelea asettamaan omat sormensa paikoilleen. Koska Adele ei ole koskaan soittanut mitään, aluksi kaikki tuntuu vieraalta ja vaivalloiselta, mutta vähitellen soinnut alkavat kuulostaa puhtaammilta, ja Lyon on kärsivällinen opettaja. (Vaikka toisinaan hän irvistää, kun Adele saa jonkin soinnun särähtämään erityisen pahasti.)

Usein soittoharjoitukset päättyvät kuitenkin siihen, että Adele käy itse kärsimättömäksi, laskee kitaran sylistään ja suutelee Lyonia. Tämä ei koskaan vastustele, vaikka he kumpikin tietävät, että Adelen on ennemmin tai myöhemmin opittava hallitsemaan taikuuttaan paremmin, koska se on koulimatonta ja villiä, eikä ole vielä tottunut vapauteensa.

Aamuisin Adele herää toisinaan hymyillen. Hänen sormenpäitään kivistää kaiken harjoittelun jäljiltä, mutta sen pienen kivun Adele kestää mielellään.

*

Joulukuun ensimmäisellä viikolla sataa ensilumi ja se tuo tullessaan muutoksen. Sinä päivänä Adele herää valkeaan pyryyn ikkunansa takana ja tietää, että Lyonin on lähdettävä, eivätkä he voi enää viivytellä. Hän nousee, kiskoo vaatteet ylleen ja on jo puolimatkassa ovelle vaistonsa vetämänä, kun Eeben tarttuu hänen ranteeseensa.

“Älä mene”, hän sanoo matalasti, ja Adele pysähtyy. Jostakin syystä hänen sydämensä jyskyttää kylkiluita vasten ja pelko sykkii verisuonissa.

“Mitä sinä teet täällä?” Adele kysyy ja yrittää kiskoa kätensä irti.

“Autoin miehesi pakoon”, Eeben vastaa. “Siis Lyonin. En Elioria, tietenkään - hän nukkuu vielä. Varmistin, että ainakin hetken pidempään, jotta ehdin näyttää.”

Adele nuuhkaisee ja haistaa unilumouksen tuoksun. Se on keveä, mutta ei suinkaan heikko: aivan kuten Eebenin taikuus yleensäkin. Vain vähän jälkiä, mutta paljon voimaa.

“Miten sinä pääsit sisään?” Adele kysyy samalla, kun Eeben alkaa muitta mutkitta mitata teetä kahvipannuun. Tämä liikkuu heidän keittiössään kuin kotonaan, vaikkei ole käynyt siellä kuin silloin tällöin.

“Teidän lukkotaikanne on surkea”, Eeben tuhahtaa. “Ei se vaatinut kuin muutaman lempeän sanan.”

Adele hymyilee aavistuksen - hän muistaa, miten kauan Elior sen kanssa työskenteli - muttei vastaa mitään. Ehkä Eliorin taikuuskaan ei kykene vastustamaan Eebeniä?

Sitten Adele pakottaa itsensä terästäytymään ja muistamaan, että Eeben ei ole täällä rupattelemassa mukavia, vaan tuomassa uutisia Lyonista. Adele on kohdannut Lyonin edeltävänä yönä ja silloin kaikki oli vielä hyvin, mutta nyt - aamussa on ollut alusta asti kaikki väärin.

“Minun on helpompi näyttää kuin kertoa”, Eeben sanoo ja ojentaa Adelelle kätensä. Adele tarttuu siihen aavistuksen epäröiden, sillä hän ei mielellään päästä vierasta taikuutta oman mielensä sisälle, mutta tällä kertaa kyse on Lyonista, ja huoli voittaa epäilykset.

*

Juna-asemalla sataa lunta. Aamu ei ole vielä valjennut, mutta kaasulamppujen valossa Adele erottaa Lyonin, joka seisoo sinisessä takissaan lähtölaiturilla kitarakoteloaan kantaen. Lumihiutaleet laskeutuvat hänen hiuksiinsa ja takin hartioille.

Hän kuulee kauempaa ripeitä askeleita, mutta ei heti erota tulijoita pimeydessä. Lyon tuntuu kuitenkin valpastuvan: hän parantaa ryhtiään ja kääntyy ääntä kohden. Pian kaksi kaupunkivahtia astuu valoon. Heillä on harmaat virkapuvut ja taikuus rätisee ilmassa.

“Sinun olisi pitänyt lähteä aiemmin”, toinen vahdeista toteaa. “Olemme saaneet lauluistasi jo kolme kantelua. Emme voi antaa sinun mennä.”

“Eikö se olisi kaikille helpompaa?” Lyon kysyy rennosti. Adele kuulee kuitenkin varoituksen keveän äänensävyn alla ja se saa hänen ihonsa nousemaan kananlihalle.

“Arkkimaagin tytär on liittynyt vastarintaliikkeeseen ja haalii nyt mukaansa muitakin naisia, jotka haluaisivat oppia käyttämään omaa taikuuttaan vapaasti. Jopa jotkut miehet ovat liittyneet mukaan. Jos annamme sinun mennä, pääset kuin koira veräjästä, ja sellainen ei käy”, nuoremman vahdin äänessä on selvää pahoittelua.

Lyon valmistautuu vastaamaan, mutta sillä hetkellä toinen vahdeista syöksähtää häntä kohti ja tarraa kiinni Lyonin käsivarteen ja kitarakoteloon. Samaan aikaan vanhempi heistä langettaa verkkoloitsun, jonka Lyon ehtii kuitenkin viiltää rikki viheltämällä kaksi kirkasta säveltä.

Kaikki tapahtuu nopeasti, vaikka Eeben selvästi hidastaakin muistoa hieman, jotta Adelen on helpompi saada tapahtumista selvää. Hän kuulee repeävän kankaan räsähdyksen, kun Lyonin sadetakin hartiasauma ratkeaa, ja näkee, kuinka vahti onnistuu tempaamaan kitarakotelon Lyonin kädestä. Toinen verkkoloitsuista iskeytyy Lyonia vasten. Hän horjahtaa taaksepäin ja on vähällä pudota raiteille.

Sillä aikaa, kun Lyon kamppailee loitsua vastaan, nuorempi vahdeista avaa kotelon, nostaa kitaran esiin ja -

- lyö sen rikki asemalaituria vasten kammottavan räsähdyksen saattelemana.

Ei, Adele ajattelee, ei kitaraa. Ei sitä, ei Lyonin musiikkia, ei -

Lyon hurjistuu. Hän repii loitsun rikki ja paljastaa hetkeksi hampaansa. Vahdit selvästi odottavat, että ilman kitaraa Lyonista ei juuri olisi vastusta, mutta Adele tietää toisin. Lyonilla on yhä äänensä, ja se on hänen aseistaan voimakkaampi.

Kun Lyon kohottaa äänensä, Adele odottaa myrskyä ja tuulta, mutta sen sijaan tämä laulaakin vapaudesta ja aamusta ja keväästä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on jokin tuttu tuoksu, joka voimistuu voimistumistaan, ja Adele pinnistelee tunnistaakseen sen. Vasta kun maahan satanut lumi alkaa sulaa Lyonin jalkojen ympärillä ja hennot valkeat kukat kohota hänen ympärilleen, Adele oivaltaa, että kyse on ruusuista.

Kaupunkivahdit jäävät tuijottamaan versovia ruusuja lumoutuneina ja pian niiden huumaava tuoksu on kaikkialla. Adelenkin on vaikea hengittää, sillä lempeydestään huolimatta tuoksu tuntuu liian voimakkaalta. Se täyttää hänen mielensä ja Adele joutuu ponnistelemaan pysyäkseen pystyssä, mutta juuri kun hän on kaatumaisillaan, joku tarttuu häntä vyötäröltä.

“Odotahan vielä, varpunen. Sinä haluat nähdä tämän”, Eeben kuiskaa. Hän seisoo Adelen vieressä muistossa ja pitelee häntä pystyssä. Lyon laulaa edelleen ja ruusut kasvavat köynnöksiksi, jotka kiemurtelevat lyhtypylväiden ympärille ja ryömivät yli kiskojen. Ne sitovat vahdit paikoilleen ja peittävät nämä lopulta kokonaan näkyvistä, ja kun Lyon viimein vaikenee, hän seisoo yksin keskellä ruusumetsää, jonka valkoisten kukkien ylle sataa hiljalleen lunta.

Lyon polvistuu säpäleiksi lyödyn kitaransa viereen ja näyttää niin pohjattoman surulliselta, että Adelen on käännettävä katseensa pois. Muisto haalenee ja hän havahtuu taas keittiössään.

*

“Mitä sitten?” Adele kysyy ja ottaa vastaan Eebenin ojentaman kahvikupin.

“Sitten minä autoin hänet seuraavaan junaan. Lyon oli kaiken tuon taikuuden jäljiltä niin voipunut, että hän pysyi tuskin pystyssä, mutta sain hänet sen kyytiin. Se ei ollut erityisen helppoa, kun koko asema oli täynnä piikikkäitä köynnöksiä ja kaupunginkaarti takoi ovia, mutta onnistui kuitenkin”, Eeben hymyilee ja on selvästi hyvin tyytyväinen itseensä.

“Minne hän menee?”

“En tiedä”, Eeben pudistaa päätään. “Toivottavasti jonnekin kauas, eikä tule hetkeen takaisin. Lyon on aina ollut kaikesta typerästä idealismistaan huolimatta järkevä, mutta nyt on kyse rakkaudesta, enkä tiedä, että osaako hän toimia sen kanssa alkuunkaan.”

Adele huokaa. Hänkään ei tiedä, eikä Eebenin näyttämä muisto hälvennä hänen huoltaan lainkaan. Lyonin kitara on tuhottu, hän on valuttanut kaiken taikuuden itsestään ja on nyt yksin, eikä Adele voi tehdä asialle yhtään mitään.

“Kerrohan sitten”, Eeben ottaa kulauksen kahvistaan ja näyttää siltä, ettei ole koko tilanteesta millänsäkään, “mitä aiot seuraavaksi tehdä? Aiotko lähteä hänen peräänsä?”

Adele pudistaa päätään. “En voi. Lupasin, etten lähde, ja Lyon ei antaisi minun löytää itseään.”

“Harmillista”, Eeben toteaa ja kuulostaa siltä, että puhuisi vain huonosta säästä tai pohjaan palaneesta puurosta. “Mutta minulla on sinulle ehdotus.”

Adele odottaa ja antaa Eebenin pitää dramaattisen tauon.

“Oletko ikinä ajatellut, että osallistuisit vallankumoukseen? Nyt olisi yksi sellainen tarjolla”, Eeben virnistää. Adele ajattelee Lyonia, joka on jo kaukana kaupungista, ja tulevia kuukausia. Hän koskettaa terässormusta sormessaan ja nyökkää hitaasti.

*

Seuraavana yönä Adele herää taas unessaan koivulehdosta, mutta siellä sataa, eikä Lyonista näy jälkeäkään.
« Viimeksi muokattu: 29.09.2020 16:20:30 kirjoittanut Kaarne »

mitä jäljelle jää, kun toiseksi kasvaa, tiedätkö?
vain se on selvää: olen sinun loppuun saakka.
.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 223
Vs: Sadetakki, S, 4/5
« Vastaus #6 : 29.09.2020 16:06:07 »
Voih, kylläpäs tässä tosiaan tapahtui vaikka mitä. 😭 Eliorin ja Adelen sananvaihto alussa oli kovin surullinen (samoin kuin mielikuva Eliorista soittamassa mekaanisesti pianoa ajatellakseen), mutta ilahdutti, että Adele otti Eebenin noin suoraan puheeksi ja oikoi Eliorin vääriä käsityksiä. "Sinä olet hirvittävän uskollinen, kärsivällinen ja vakaa. Ne ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita Eeben tarvitsisi. Ennemmin tai myöhemmin hän sortuu omaan nokkeluuteensa, ellei kukaan pidän häntä aisoissa.” Tämäpä juuri. Unikohtaus oli jälleen ihana, Lyon opettamassa Adelelle kitaransoittoa mutta toisaalta se, että välillä iskee myös kärsimättömyys suudelmien suhteen. Ja ettei Lyonkaan vastustele, nyyh. :´) Tällainen avoimempi romanttisuus sopii heille ehdottomasti myös hyvin. ♥

Tuo Eebenin näyttämä muisto asemalta oli hienon intensiivinen! Kitaran rikkominen ja Lyonin hurjistumisen yllättävä seuraus, vapaudesta ja aamusta ja keväästä laulaminen myrskyn sijasta. Tämä oli kokonaisuudessaan jälleen sellainen kohtaus, joka oli tosi helppo kuvitella mielessään, ja pidin todella paljon siitä, että Lyon loitsi nimenomaan ruusumetsän. Plus tuo lumisade ja kaikki:
Lainaus
Kun Lyon kohottaa äänensä, Adele odottaa myrskyä ja tuulta, mutta sen sijaan tämä laulaakin vapaudesta ja aamusta ja keväästä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on jokin tuttu tuoksu, joka voimistuu voimistumistaan, ja Adele pinnistelee tunnistaakseen sen. Vasta kun maa maahan satanut lumi alkaa sulaa Lyonin jalkojen ympärillä ja hennot valkeat kukat kohota hänen ympärilleen, Adele oivaltaa, että kyse on ruusuista.
Kaupunkivahdit jäävät tuijottamaan versovia ruusuja lumoutuneina ja pian niiden huumaava tuoksu on kaikkialla. Adelenkin on vaikea hengittää, sillä lempeydestään huolimatta tuoksu tuntuu liian voimakkaalta. Se täyttää hänen mielensä ja Adele joutuu ponnistelemaan pysyäkseen pystyssä, mutta juuri kun hän on kaatumaisillaan, joku tarttuu häntä vyötäröltä.
“Odotahan vielä, varpunen. Sinä haluat nähdä tämän”, Eeben kuiskaa. Hän seisoo Adelen vieressä muistossa ja pitelee häntä pystyssä. Lyon laulaa edelleen ja ruusut kasvavat köynnöksiksi, jotka kiemurtelevat lyhtypylväiden ympärille ja ryömivät yli kiskojen. Ne sitovat vahdit paikoilleen ja peittävät nämä lopulta kokonaan näkyvistä, ja kun Lyon viimein vaikenee, hän seisoo yksin keskellä ruusumetsää, jonka valkoisten kukkien ylle sataa hiljalleen lunta.

Tottahan toki se on juuri Eeben, joka ehdottaa Adelelle vallankumoukseen osallistumista. Hymähdytti myös tuo hänen "Harmillista"-toteamuksensa, niin kovin eebenmäistä.  :D Lopetus taas, vaikka se olikin odotettavissa, niin sydän särkyy silti. 😭 Kiitos jälleen uudesta osasta, jään odottamaan, mitä viimeinen luku pitää sisällään. ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Seila

  • Vieras
Vs: Sadetakki, S, 4/5
« Vastaus #7 : 02.11.2020 00:03:23 »
Kommenttikampanjasta hei!

En ole Kellopelisydäntä lukenut, mutta uskoakseni tämä meni ihan hyvin näin yksinäänkin, kun oli kerta AU kyseisestä tekstistä. Oli kyllä mielenkiintoinen teksti! En tiennyt mitä odottaa, kun lähdin tätä lukemaan ja yllätyin iloisesti. Taikuudesta on aina kiva lukea ja tässä sitä olikin oikein runsaasti. Erittäin kurjaa, että tämän tekstin maailmassa vain miehet saavat harjoittaa taikuutta ja naiset joutuvat peittelemään ja kahlitsemaan sen hopealla. Todella inhottavaa! Tuo taikuuden aistiminenkin oli kiva juttu tässä tekstissä. Tekee vaikeammaksi juuri taikuuden piilottamisen tai sen käytän piilottelun. Ja se kun tuolla viimeisimmässä osassa Adele pohti, että ehkei Eliorin taikuus pysty vastustamaan Eebeniä. Sain tästä sellaisen kuvan, että taikuus reagoisi toisten taikuuteen/toiseen ihmiseen. Jännä idea! Ja musiikin kautta taikuus kuulostaa oikein ihanalta. Ja villiltä.

Ihanaa että tässä Adele alkoi kapinoimaan tuota järjestettyä avioliittoa vastaan ja tahtoi jättää Eliorin tavattuaan Lyonin. Lyon vaikutti oikein hurmaavalta, sellaiselta pilke silmäkulmassa olevalta mieheltä, kun taas Eliorista miulle tuli sellainen jäykempi kuva. Jotenkin Eliorista tuli sellainen akateemisempi, loogisempi tunne, kun taas Lyonissa oli juuri sellaista seikkailullisuutta ja ehkä hieman röyhkeyttäkin. Adelesta taasen jäi kuva, että nainen on rohkea ja tahtoo kyllä vapautensa ja ihana, kun hän tässä ryhtyi sitä hamuamaan. Kyllä ehdottomasti kannatan ennemmin Lyonia Adelelle kuin Elioria :D Eeben on myös mielenkiintoinen hahmo taikuutensa kanssa!

Tätä oli kiva lukea, kuten muitakin tekstejäsi, joita olen lukenut. Taikuus oli kivasti kuvattua ja muutenkin tämä tempaisi mukavasti mukaansa, kun ryhtyi lukemaan. Tekstin maailma tuntui/kuulosti mielenkiintoiselta ja erityisesti taikuus tässä veti mua puoleensa. Sitten kun viimeinen osa tulee niin tulen sen kyllä lukemaan, koska tahdon tietää, mitä Adelelle ja Lyonille käy ja muutenkin tämän maailman naisille, joissa on taikuutta!

Kiitos paljon tästä. Tykkäilin!

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 109
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Sadetakki, S, 4/5
« Vastaus #8 : 08.12.2020 13:33:57 »
Okakettu: Sataispa täälläkin lunta! >:( Mutta olen iloinen, että kohtaus toimi, ja että tuo Adelen ja Eliorin vuorovaikutus oli toimivaa myös. Eliorista on tämän tekstin myötä saanut taas vähän paremman otteen, ja etenkin tässä viimeisessä osassa hän alkaa olla suunnilleen sellainen kuin haluaisin. :D Joten jee! Kiitos paljon kommentista ja kärsivällisyydestä tämän tarinan suhteen, olipas kyllä projekti. Huhhuh.

Seila: Juu, kyllä tämän pitäisi toimia yksinäänkin. :) Ihanaa, että tykkäsit taikuudesta tässä, koska siitä on kyllä ollut tosi kiinnostavaa ja hauskaa kirjoittaa. Olen myös iloinen, että Elior, Lyon ja Adele näyttäytyivät hahmoina juuri tuollaisina, koska aika pitkälti noita asioita heidän hahmoihinsa hainkin. Kiitos hurjasti kommentista ja siitä, että tämän luit! ♥

K/H: Nonni! Tätä onkin vatvottu ja kirjoitettu uudelleen ja vatvottu vähän lisää ja kirjoitettu uudelleen ja vatvottu ja kirjoitettu uudelleen. :D Voi olla, että kirjoitan tälle vielä sellaisen pehmeän ja lempeän epilogin, koska siihen on materiaalia, mutta tässä oli ehkä luontevin kohta päättää tarina, joten se päättyy nyt sitten tähän. :P

*

V

Adelen silmiä kirvelee. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja yrittää suoristaa ryhtinsä, langettaa vielä yhden loitsun. Väsymys painaa kuitenkin kylkiluiden takana asti, eikä Adele kykene puristamaan sisältään enää pisaraakaan taikuutta. Hän pudistaa päätään Eebenille ja istuu alas.

“Sinun täytyy jaksaa vielä paljon pidempään”, Eeben naksauttaa kieltään. “Kuusitoista minuuttia ei riitä. Kaupunkikaarti repii sinut riekaleiksi hetkessä, jos jäät kiinni.”

“En ole koskaan ennen tehnyt tällaista”, Adele vastaa. Eeben tuhahtaa.

“Se ei muuta tosiasioita miksikään. Ellet kykene pitämään puoliasi, et voi tulla mukaamme. Meillä ei ole varaa heikkoihin lenkkeihin.”

“Ei se ole minun syyni, että olen joutunut kahlitsemaan taikuuteni koko ikäni”, Adele kivahtaa. “Mitä oikein kuvittelit? Että yhtäkkiä omaksuisin kaiken?”

“Kuvittelin, että sinulla olisi enemmän taistelutahtoa”, Eeben vastaa härnäävä hymy huulillaan. Adele puristaa kätensä nyrkkiin ja avaa suunsa sanoakseen jotakin viiltävää, mutta Eliorin ääni pysäyttää hänet.

“Eeben, älä viitsi kiusata häntä”, Elior moittii. Hän on ilmestynyt hylätyn varastohallin ovelle ja katselee heitä otsa kurtussa. Elior on käärinyt kauluspaitansa hihat ja riisunut kenkänsä. Hän seisoo takaansa tulvivassa auringonvalossa paljain jaloin ja hartiat kerrankin rentoina. Näky on niin vieras, että se saa Adelen hämmentymään.

“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy. Hänen yllätyksekseen Elior hymyilee.

“Tulin auttamaan”, hän vastaa ja sulkee oven perässään. Hallin valot kirkastuvat heti ja Adele tuntee Eliorin tutun taikuuden tervehtivän omaansa. Nyt siinä ei kuitenkaan ole enää samanlaista syyllisyyttä. Sen kosketus on edelleen varovainen, mutta lämmin ja pehmeä.

“Auttamaan?” Tällä kertaa Eeben on se, joka on hämillään.

“Minä tunnen Adelen paljon sinua paremmin”, Elior sanoo ja pysähtyy Adelen viereen. Hän ojentaa kätensä. “Eikä hänen tarvitse oppia taistelemaan meitä vastaan, vaan meidän kanssamme.”

Adele miettii vain silmänräpäyksen ja tarttuu sitten Eliorin käteen. Sen paino hänen omassaan on tuttu ja turvallinen, eikä hänen taikuutensa epäröi, kun se nojautuu Eliorin taikuutta vasten.

*

“Lyon lähetti minulle muiston”, Elior sanoo, kun he kolme makaavat varastohuoneen lattialla usean tunnin harjoittelun jälkeen. Ilmassa on kirousten ja puolustustaikojen kitkerä jälkikatku.

“Muiston?” Adele kohottautuu toisen käsivartensa varaan ja vilkaisee Elioria unohtaen hetkeksi luitaan kalvavan uupumuksen.

“Niin. Vaikka olenkin varma, että se oli tarkoitettu ennen kaikkea sinulle. Mutta hän varmaankin ajatteli, että on turvallisempaa osoittaa kirje minulle, ettei sitä aleta tarkistaa.”

“Se oli silti riski”, Eeben sanoo kulmat kurtussa. Hän ei ole vieläkään leppynyt. Adele ei ihmettele sitä: Elior ja Adele olivat päihittäneet yhdessä paljon helpommin kuin olisi voinut olettaa. Adele epäilee, että Eliorin tarkasti ajoittamilla hymyillä ja vihjailevilla katseilla oli oma osansa heidän voitossaan, ja ajatus lämmittää hänen sydäntään. Muutamassa kuukaudessa Elior on oppinut pelaamaan Eebenin omaa peliä, ja vaikka Adele tunteekin toisinaan olonsa haikeaksi, hän on pohjimmiltaan iloinen siitä, että Elior on alkanut ottaa varovaisia askeleita Eebenin suuntaan.

Ja toisaalta: ensimmäistä kertaa vuosiin hekin ovat taas tasaveroisia. Elior ei ole edes yrittänyt pakottaa Adelea pitämään kihlasormusta tai hopeakäätyjä, ja aina kun tilanne niitä vaatii, hän pysyttelee Adelen lähellä ja torjuu omalla taikuudellaan osan siitä kuristusotteesta, jolla hopea Adelen taikuuteen tarrautuu.

Sekin on vaarallista peliä. Adele odottaa joka päivä, että kaupunginkaarti ilmestyy heidän ovelleen, mutta toistaiseksi kaikki on pysynyt piilossa. Heidän kirjeensä muille kaupungin vapautta janoaville naisille, salaiset tapaamiset, loitsuin taotut aseet ja hiljalleen punotut kirousverkot. Vallankumous hautuu pinnan alla ja odottaa oikeaa hetkeä.

“Riski tai ei”, Elior vastaa Eebenille ja herättää Adelen ajatuksistaan, “kirje on jo tullut, joten murinasi ei auta ketään. Annetaan Adelen lukea se rauhassa.”

Elior nousee ja puistelee viimeiset kirousten rippeet vaatteistaan. Hän kaivaa taskustaan kirjekuoren ja ojentaa sen Adelelle.

“Me menemme päivälliselle Sinisiipeen. Voit tulla perässä sitten kun olet valmis”, Elior sanoo. Hän ei edes kysy Eebenin mielipidettä. Se saa Eebenin mutristamaan huuliaan tyytymättömänä, mutta hän ei kuitenkaan väitä vastaan.

Kaikkea sitä, Adele ajattelee ja ottaa kirjeen vastaan. Se saa hänen sormenpäänsä kihelmöimään.

Kun Eeben ja Elior ovat astuneet ulos ovesta ja sulkeneet sen perässään, Adele istuu alas ja avaa kuoren. Lyonin taikuus on vain kuiskaus, mutta se saa silti kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.

*

Elior puhui muistosta, mutta oikeastaan kyse on muistoista. Pienistä sirpaleista, jotka limittyvät ja toisaalta hankaavat toisiaan vasten:

Auringon polte Lyonin poskilla ja kuivuudesta halkeilleen huulet. Kärähtänyt niska ja kesivä iho muutamaa viikkoa myöhemmin. Kirvely ja kutina. Kuiva huvittuneisuus, jolla Lyon siihen kaikkeen suhtautuu.

Punertava tomu, jota on kaikkialla. Se kuorruttaa vaatteet ja kerrostuu kynsien alle. Pöly ja kuivuus saavat Lyonin äänen käheytymään, mutta hän laulaa siitä huolimatta joka ilta, ja sen laulun tunnistaa, sillä sitä Lyonilla oli tapana laulaa heidän jaetuissa unissaan aina hetkeä ennen heräämistä.

Lyon rakentaa itselleen pienen mökin aivan aavikon laidalle. Hän ei käytä taikuuttaan kuin vähän kerrallaan, vaan nikkaroi ja rehkii, kunnes kädet ovat täynnä kovettumia ja Lyon kuulee vasaran nakutuksen unissaankin.

Lyon on surkea rakentaja, mutta se ei tunnu häntä haittaavan. Vaikka ovi on vinossa ja mökki pieni ja ahdas, se on koti, ja Lyon tuntuu olevan lopputulokseen tyytyväinen. Hän kuokkii sen taakse pienen kasvimaan, jonka suojaa loitsuin, jotta aavikon paahde ei pääse kylvettyihin siemeniin käsiksi, ja kantaa kärsivällisesti vettä kaivosta ryytimaalle joka aamu.

Vähitellen Lyon alkaa taas harjoitella muitakin lauluja. Hänellä ei ole soitinta, mutta taikuus soi ilmankin, ja hänen äänensä on käheydestään huolimatta kaunis.

Kun Lyon laulaa yleisölle ensimmäistä kertaa kuukausiin, hänen tavallinen itsevarmuutensa on poissa. Sävelet haparoivat ja törmäilevät toisiinsa, ja hetkeksi Adelen on suljettava silmänsä, koska muisto sattuu liikaa. Mutta vaikka ensimmäiset kerrat ovatkin kivuliaita, vähitellen Lyon saa hymynsä ja huolettomuutensa takaisin, ja musiikistaan saamillaan rahoilla hän ostaa viimein ukulelen.

Siihen muistot päättyvät, ja Adele tietää miksi.

*

Sinä yönä hän antaa itsensä palata koivulehtoon. Se on edelleen harmaa ja puita kietoo tiheä usva, mutta Lyon seisoo puiden varjossa ja hymyilee hänelle väsyneenä, eikä Adele muista, että hänen taikuutensa olisi koskaan riehaantunut yhtä pahasti.

Hän hypähtää Lyonin kaulaan sellaisella voimalla, että tämä horjahtaa.

“Varohan”, Lyon nauraa. “En ole varsinaisesti voimakkaimmillani.”

“Vaikka olet riuhtonut lautoja ja kanniskellut vesisankoja viimeiset kuukaudet?” Adele vastaa ja painaa päänsä Lyonin hartiaa vasten. “Kuvittelisi, että siinä puuhassa sitä juuri voimistuisi.”

Lyon hymähtää. “Täällä tarvitaan taikuutta”, hän muistuttaa. “Se on aivan eri asia.”

“Ehkä sinun olisi sitten pitänyt vielä odottaa”, Adele sanoo, vaikka se onkin vaikeaa, kun hänen sydämensä tykyttää niin villisti ilosta.

Lyon pudistaa päätään. “Minun oli saatava tietää. En ole kuullut sinusta mitään melkein kolmeen kuukauteen. Pelkäsin, että -”

“Olen kunnossa ja kaikki on hyvin”, Adele keskeyttää. Sitten hän kertoo kaiken: Eebenistä ja Eliorista, vallankumouksesta, omasta taikuudestaan. Lyon kuuntelee vaiti, mutta hänen harmaissa silmissään taistelevat huoli, toivo ja ylpeys. Kun Adele lopettaa, hän pudistaa uudelleen päätään.

“Teitä on liian vähän. Ette tule voittamaan tuollaista taistelua”, hän sanoo lopulta.

“Ei meidän tarvitse voittaa”, Adele vastaa. “Vain olla häviämättä. Me aiomme paeta kaupungista.”

“Paeta? Mihin? Missä on sellainen paikka, jonne villi taikuus olisi tervetullutta?”

“Ei ehkä missään”, Adele vastaa ja hymyilee. “Mutta siksi rakennammekin sellaisen itse. Sanohan - luuletko, että mökkisi ympärille voisi rakentaa pienen kylän? Kestäisitkö naapureita?”

Lyon on pitkään vaiti. Hän silittää Adelen niskaa kädellään kevein, varovaisin liikkein.

“Se vähän riippuu”, hän sanoo hitaasti. “Jos - jos sinä aiot muuttaa naapuriin, niin -”

“Oletko sinä saanut auringonpistoksen?” Adele tuhahtaa. “Vai vielä naapuriin? Luulin, että mökissäsi on tilaa meille molemmille.”

Lyon painaa päänsä ja hymyilee Adelen hiuksia vasten.

“Selvä sitten”, hän sanoo pehmeästi. “Tulen hakemaan sinut kotiin.”

“Älä luulekaan”, Adele vastaa. “Ei sinun tarvitse pelastaa minua. Pelastan itse itseni. Mutta -”

Lyon näyttää samaan aikaan huvittuneelta, ihailevalta ja aavistuksen loukkaantuneelta.

“- kyllä meillä varmasti on käyttöä lumolaulajalle. Elior osti sinulle uuden kitarankin.”

Lyonin silmissä välähtää. “Vai uuden kitaran?”

“Ja siinä on kaikki kuusi kieltä”, Adele nyökkää ja kurottautuu suutelemaan Lyonia.
« Viimeksi muokattu: 08.12.2020 18:50:43 kirjoittanut Kaarne »

mitä jäljelle jää, kun toiseksi kasvaa, tiedätkö?
vain se on selvää: olen sinun loppuun saakka.
.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 223
Vs: Sadetakki, S, 5/5
« Vastaus #9 : 12.12.2020 20:42:59 »
Onnittelut kertaalleen vielä valmistuneesta tekstistä, mahtavaa että viimeinenkin osa löysi lopulta paikkansa! ♥ Minusta on hauskaa, että epäilit aikoinaan, etten pitäisi tästä, koska tämä on oikeasti kyllä suosikkitekstejäni sinulta. :D Kaikki taikuuselementit olivat läpi tekstin todella hienoja, unien ja musiikin ja muun merkitys, ja pidin erityisesti siitä miten ne Adelen ja Lyonin suhteessa näkyivät. Kuten sanoin jossain aiemmassa kommentissa, niin alkuasetelma, Adelen pakkoavioliitto ja naisten taikuuden kahlitseminen ja miten Lyon kaikkea Adelen tuntemaa horjuttaa, toi tähän tosi hyvän jännitteen, vaikka samalla olikin surullinen. Tässä loppupuolella oli hienoa päästä lukemaan siitä, että Adele liittyy vastarintaan ja on niin mukana taistelemassa huonoa systeemiä vastaan myös laajemmassa mittakaavassa. Ylipäätään tämä viimeinen luku toi hienosti toivoa siitä, että asiat voivat muuttua muutenkin kuin Adelen ja Lyonin osalta, mutta toisaalta minusta oli toimiva ratkaisu, että asia jää vielä varsin avoimeksi.

Lainaus
“Minä tunnen Adelen paljon sinua paremmin”, Elior sanoo ja pysähtyy Adelen viereen. Hän ojentaa kätensä. “Eikä hänen tarvitse oppia taistelemaan meitä vastaan, vaan meidän kanssamme.”
Adele miettii vain silmänräpäyksen ja tarttuu sitten Eliorin käteen. Sen paino hänen omassaan on tuttu ja turvallinen, eikä hänen taikuutensa epäröi, kun se nojautuu Eliorin taikuutta vasten.
♥ Adelen ja Lyonin romanssin lisäksi Adelen ja Eliorin dynamiikka on ollut tosi kiehtovaa seurata, ennen kaikkea siksi että Elior on persoonaltaan niin epätyypillinen pakkoavioliiton aviomiehen asemassa. On ilahduttavaa, että he ovat päätyneet kaiken surullisen jälkeen yhdessä tähän pisteeseen, ja että Eliorkin on hahmona muuttunut paljon alusta. Muutamassa kuukaudessa Elior on oppinut pelaamaan Eebenin omaa peliä, ja vaikka Adele tunteekin toisinaan olonsa haikeaksi, hän on pohjimmiltaan iloinen siitä, että Elior on alkanut ottaa varovaisia askeleita Eebenin suuntaan. Tämä pitää luonnollisesti mainita myös, kuten sekin että Elior on ylipäätään itsevarmempi.

Sitten nuo Lyonin tarjoamat muistojen sirpaleet (jotka limittyvät toisiinsa ja hankaavat toisiaan vasten, hienosti ilmaistu). 😭 Tykkäsin siitä, että aavikko ja sen kuivuus olivat niin selvästi erilainen miljöö, kuten myös miten Lyon sen kokee: Auringon polte Lyonin poskilla ja kuivuudesta halkeilleen huulet. Kärähtänyt niska ja kesivä iho muutamaa viikkoa myöhemmin. Kirvely ja kutina. Kuiva huvittuneisuus, jolla Lyon siihen kaikkeen suhtautuu. Ja että vaikka Lyon on surkea rakentaja, hän rakentaa vinon mökkinsä ilman taikuutta. ♥ Plus tuo yhteisissä unissa laulaminen ja miten Lyon saa lopulta hymynsä takaisin, ukulele! Loppukohtaus oli myös aivan ihana - tuntui sopivalta, että tässä kohtaa tarina päättyy koivulehdossa tapaamiseen. Se, että Adelen taikuus nimenomaan riehaantui, oli minusta ihana kuvaus.   
Lainaus
“Ei meidän tarvitse voittaa”, Adele vastaa. “Vain olla häviämättä. Me aiomme paeta kaupungista.”
“Paeta? Mihin? Missä on sellainen paikka, jonne villi taikuus olisi tervetullutta?”
“Ei ehkä missään”, Adele vastaa ja hymyilee. “Mutta siksi rakennammekin sellaisen itse. Sanohan - luuletko, että mökkisi ympärille voisi rakentaa pienen kylän? Kestäisitkö naapureita?”
Lyon on pitkään vaiti. Hän silittää Adelen niskaa kädellään kevein, varovaisin liikkein.
“Se vähän riippuu”, hän sanoo hitaasti. “Jos - jos sinä aiot muuttaa naapuriin, niin -”
“Oletko sinä saanut auringonpistoksen?” Adele tuhahtaa. “Vai vielä naapuriin? Luulin, että mökissäsi on tilaa meille molemmille.”
Perinteiseen tyyliin olisi voinut lainata lopunkin, mutta nyyh, tuo naapuriasia ja miten mutkattoman varma Adele on yhteen muuttamisesta. Pelastan itse itseni oli myös hieno (kuten myös Lyonin reaktio siihen, heh), varsinkin kun miettii Adelen hahmoa ja tarinaa kokonaisuutena. Ylipäätään tuo koko sananvaihto oli ihanan pehmeä ja luonteva. ♥ Sopiva ja hieno lopetus, mutta erittäin mieluusti luen kyllä myös pehmeän ja lempeän epilogin. Kiitos todella paljon!  :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Seila

  • Vieras
Vs: Sadetakki, S, 5/5
« Vastaus #10 : 31.01.2021 15:05:18 »
Huomasin etten ollutkaan kommentoinut tätä viimeistä osaa, joten päätin tulla korjaamaan erheeni.

Viimeinen osa oli hyvä lopetus tälle! Vaikka jäikin kiinnostamaan vallankumous, niin en oikeastaan jäänyt kaipaamaan siitä sen enempää kertomista tämän tarinan puitteissa. Kuitenkin tämä oli kaikista eniten Adelen (ja Lyonin) tarina ja minustakin oli toimivaa jättää loppu avoimeksi, vaikka tuo Adelen ja Lyonin keskustelu lopussa antaakin toivoa heille ja kaikelle.

Ihanaa että Elior päätti auttaa Adelea ja Eebeniä ja että Elior näyttää nyt myös olevan kiinnostunutkin Eebenistä! Fiksua Lyonilta lähettää Eliorin kautta kirje Adelelle. Tykkäsin tuosta pätkästä paljon, missä kerrotaan Lyonin muistojen pienistä sirpaleista. Voi Lyon kun on ahkeroinut kovasti, rakentanut mökin ilman taikuutta. Mutta ihanaa että Lyon sai ostettua ukulelen, mutta vielä ihanampaa, että Elior osti Lyonille uuden kitaran!

Ah, täytyy vielä sanoa, että tykkäsin edelleenkin tosi paljon tämän tyylistä. Miusta tämä oli oikein onnistunut ja toimiva kokonaisuus! Kiitos paljon ♥