Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 124533 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Ensireaktio kun tarkastin tänään Finin: mitä, LOPPU?!? Missä välissä, en ollut henkisesti vielä valmis!! Eipähän tarvinnut kriiseillä aikanaan edellisistä cliffhangereista...

Mutta ihanaa, vähän vain sydän särkyi ❤️

Kommentoin sitten myöhemmin, kun jaksan/ehdin. Ja olen vähän toipunut tästä ❤️  ::)
« Viimeksi muokattu: 16.04.2022 18:25:37 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Kaarne: Onnittelut ensimmäisenä kommentoijana olemisesta loppuun saakka. :D Kuten sanottu, ensimmäiset huomiosi ovat aina helpottaneet julkaisun aiheuttamaa stressiä, joten suurkiitos niistä! Olen tosi iloinen, että tämä oli mielestäsi tarinalle sopiva lopetus. Ja Muinaiset Ajat tosiaan, kieltämättä häkellyttää vieläkin, millainen suururakka tästä syntyi mutta lopulta myös valmistui. Kiitos paljon itsellesi lukemisesta! ❤️

Korpinkallo: Toki muistan sinut Wattpadista, olipa tosi mukava huomata, että olet päätynyt lukemaan Ævintýria tänne finiin ja että kommentoit, se merkitsee paljon! ❤️ Tätä loppua kirjoittaessa minulle olivat tärkeitä monenlaiset callbackit tarinan muihin vaiheisiin sekä useampi ympyrän sulkeutuminen, mahtavaa siis että nostit ne esiin. Erityisesti minua ilahdutti tuo sulkakynä kädessä nukahtamisen mainitseminen, koska aa, hienoa että huomasit sen! :D Ja jep, lopussa oli melko suora viittaus siihen, miten Alisa kokee Valven taikuuden Seremoniassa. Tykkään itse todella paljon merkityksellistä aikahypyistä tarinoissa, joten hienoa että se toimi. Huomiosi siitä, että tämä loppu on oikeammin uusi alku, oli myös todella hyvä - tuli itsellenikin oivallus, että aivan, juuri siten sitä pitäisi kutsua. :) Mahtavaa, että olet seurannut Ævintýria näin pitkän aikaa ja tulit vielä kertomaan ajatuksiasi, kiitos paljon! ❤️

Isfet: Heh, minustakin tuntuu, etten ole vieläkään henkisesti valmis tämän loppumiseen, kirjoitin viimeiset osat paljon odotettua nopeammin. :D Hienoa, ettei sydän sentään täysin särkynyt. ❤️ Eikä mitään kiirettä kommentoinnin kanssa, kirjoittele kunhan ehdit.  Minullakin odottaa vielä Hypotermian epilogi kommentoimista... mihin liittyen, tässä äsken juuri vähän haikeana mietin, että nyyh, olisi perjantai eli Hypotermia-päivä. :,) Kiitos, että olet seurannut Alisan ja Valven tarinaa loppuun saakka, kommenttisi ovat aina motivoineet ja ilahduttaneet paljon!
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
A/N: Moikka pitkästä aikaa! Olen alkanut editoimaan Ævintýrista hiotumpaa versiota, jonka toivon mukaan jossakin muodossa joskus vielä julkaisen, ja ajattelin laittaa tänne kuriositeettina, miltä ensimmäinen osuus siitä näyttää. Luonnollisesti tämäkään ei ole vielä lopullinen versio tosin.

**

Luku 1: Seremonia

Lopuksi meidät koristellaan kuolleilla kukilla.

Hassua kyllä se on melkein pahinta koko Seremoniassa. Se, kuinka olkapäilleni tipahtelee terälehtiä kuin lumihiutaleita, enkä voi olla pohtimatta, kuinka montaa elävää kasvia on revitty sitä varten irti juuriltaan. Kielojen tuoksu on jo aikaa sitten lakastunut, eikä ruusuja ole tarkoitettu hiukseni koristeiksi. Silti niistä on solmittu päälaelleni kruunu, joka merkitsee minut. Se kertoo samaa tarinaa kuin puhtaanvalkoinen mekkoni.

Ajattelen pientä puutarhaamme kaukana kotona, kevään uusia yrttejä, jotka minun oli määrä pian istuttaa. Epätoivo kohoaa kuin myrsky jostakin päin rintalastaani, mutta tukahdutan sen. Päätin kaiken tämän alussa, etten vuodata yhtään kyyneltä hoviväen edessä. Kyynelsilmäisillä tuskin on mahdollista tulla valituksi.

Olkoonkin, etten edes tiedä, tahdonko sitä.

”Pitäkää katseenne maassa, hymyilkää hiukan. Se antaa teistä nöyrän kuvan.”

Se on yksi monista meille annetuista ohjeista. Seremonian valmistelijat kuhisevat ympärillämme kuin työlleen omistautuneet mehiläiset. Jostakin löytyy aina väärällä tavalla rypistynyt mekonhelma tai liian vakava ilme, joka vaatii heidän huomiotaan. Valmistelijat jaksavat toistella, miten he ovat täällä meidän apunamme, mutta minä en pidä heidän helpoista lupauksistaan tai tavastaan katsoa minua. Vastahakoisesti annan yhden heistä korjailla kampaustani, joka ei millään suostu asettumaan aloilleen.

”Kovin karkeaa”, mies surkuttelee pujottaessaan sormensa hiusteni läpi kuin kokeillakseen kauppatavaran laatua. Tukahdutan kitkerän hymyn, sillä peltotöissä sellaisia ei juuri murehdi. Käteni ovat työn kovettamat ja kasvoni kevätauringon paahtamat tavalla, joka ei ole sopiva nuorelle neidolle. Mekon ihoa silittävä kangas tuntuu ylläni oudolta. Minut hyväksyttiin Seremoniaan ennen kaikkea siksi, että jokaisesta valtakunnan kolkasta mukana on oltava ainakin yksi ehdokas.

Kohotan katseeni salin korkeaan kattoon ja sen kiveen kaiverrettuihin aaltoileviin kuvioihin, joiden merkitystä en tunne. Valmistelijan kädet nykivät hiuksiani mutinan saattelemana. Ylhäältä yllemme lankeaa päivänvalon kaistale, mutta se on liian ohut täyttääkseen suurta tilaa. Seiniä kiertää sen takia lukuisten kynttilöiden rivistö. Paikalliset tytöt kertoivat, että ennen tätä salia on käytetty vanhojen jumalien muistamiseen.

En ole nähnyt kahteen päivään aurinkoa. Hetken verran kuvittelen, miltä tuntuisi kävellä ulos ja olla palaamatta. On kuitenkin liian myöhäistä siihen: kuulen, kuinka salin ovet takanani aukeavat. Valmistelija tekee vielä jotakin hätäistä kampaukselleni ja paimentaa minut riviin muiden tyttöjen luo.

Ensimmäisenä saliin päästetään parempiosaiset, tavallinen väki vasta heidän jälkeensä. On helppo huomata, ketkä ovat saapuneet paikalle kaltaisteni pikkukylistä tuotujen tyttöjen vuoksi. He ovat vaitonaisia ja pitkien hankalien matkojen väsyttämiä, osan vaatteissa vielä hiekkateiden pöly. En tiedä, miksi Seremonia päätettiin järjestää juuri tässä kaupungissa hovin sijasta, mutta lähialueilta ehdokkaina on ainoastaan kauppiaiden ja parempiosaisten tyttäriä. Muiden osana on ollut matkustaminen.

Saliin ilmaantuu tyttöjen perheiden lisäksi paljon muutakin väkeä. Kurtistan kulmiani heidän äänekkäälle kuiskuttelulleen ja uteliaille silmäyksilleen. Parempiosaiset ulkopuoliset kätkevät kiinnostuksensa vain hiukan paremmin.

Ihmisten virta ehtyy vasta, kun ovet suljetaan, koska enempää saliin ei mahdu. Tavallinen väki ja parempiosaiset asettuvat huolellisesti toisiaan vältellen omille paikoilleen. Me valkoiseen puetut kukkaistytöt seisomme salin keskellä puolikuuta muistuttavassa muodostelmassa. Eteemme on jätetty runsaasti tyhjää tilaa, alue, josta meitä on helppoa tarkkailla. Se on muistutus siitä, ketä varten Seremonia on todellisuudessa järjestetty.

Muutama tytöistä liikehtii kuin pakotietä etsivä pikkulintu. Myös minä kerään mekkoni kangasta hermostuneena käsiini. Kukkakruunusta varisee jalkojeni juureen lisää terälehtiä.

"Alisa?"

Oman nimeni kuuleminen saa pääni nytkähtämään ylös. Tuttu ääni kantautuu itsepintaisesti luokseni metelin seasta. Malva. Olen näkevinäni ihmisjoukossa häivähdyksen hänen huolestuneista, suurista pöllönsilmistään, ja minussa leimahtaa sekä hätäännys että kiukku. Vannotin äitiä siitä, ettei hän saisi ottaa siskoani mukaansa.

Pakotan suupieleni hymyyn kertoakseni Malvalle, että kaikki on hyvin. Se tuntuu valheelta. Ilma on muuttunut aiempaa raskaammaksi, vaikeaksi hengittää. Syy ei ole pelkästään väenpaljoudessa vaan myös odotuksessa, joka täyttää salin pelosta ja jännityksestä tiheänä. Vieressäni seisova tyttö yrittää parhaansa mukaan olla nyyhkyttämättä hiljaa. Aidosti innokkaitakin on, mutta minä en heitä näe.

Valkoisten mekkojemme ja kukkakruunujemme on tarkoitus tehdä meistä viattomia prinsessoja. Todellisuudessa emme ole mitään kauppatavaraa kummempaa.

”On aika”, eräs valmistelijoista sanoo, ja ovet aukeavat vielä kerran.

**

Kun hän astuu saliin, väkijoukko vaikenee.

Kaikesta huolimatta en voi olla katsomatta: en ole koskaan nähnyt aitoa maagia. Satukirjojen kuvissa he ovat pimeän taikuuden olentoja, kauniita ja julmia ja oikukkaita. Tarinoiden mukaan he kantavat käsissään nousevia myrskyjä ja marraskuun kipeää pakkasta, muinaisia kirouksia, joita he hallitsevat halutessaan vain muutamalla sanalla.

Meitä lähestyvä maagi on tuonut saliin pelkän hiljaisuuden. Suorat mustat hiukset yltävät selkään saakka, kehystävät pitkää olemusta ja vakavia kasvoja. Hänen tumma, hopealla koristeltu kaapunsa näyttää siltä kuin hän olisi pukenut ylleen yötaivaan. Valmistelijat seuraavat häntä avoimen pelokkaasti.

Sormeni pusertavat entistä tiukemmin mekkoni kangasta. Taikuuden maailma on minulle ehkä vieras, mutten koskaan voisi erehtyä kuvittelemaan miestä edessäni ihmiseksi. Hänessä on jotakin epätodellista, vaikeasti tavoitettavaa. Luultavasti se johtuu voimasta, jonka aistin hänestä kuin aistisin lähestyvän ukkosen. Se saa niskakarvani nousemaan pystyyn.

Hovin sanansaattajan ilmoituksessa hän oli meille Kalvaslinnan maagi. Muiden tyttöjen puheista tiedän, että toisinaan häntä kutsutaan myös korppikuninkaaksi.

Kalvaslinnan maagi, korppikuningas astelee luoksemme yhä äänettömyyteen kietoutuneena. Lähempää näen, että hänen silmänsä ovat harmaat kuin talvi, teräväpiirteisten kasvojen ilme sulkeutunut. Mustia linnunsulkia riippuu hänen mustissa hiuksissaan.

Vieressäni seisova tyttö vavahtaa, kun etäisyys välillämme haihtuu olemattomiin. Minun sydämeni lyö miltei kipeästi. Laskiessani katseeni jalkoihini ajattelen, että unenkaltaisuudestaan huolimatta maagi on juuri nyt meistä todellisin. Hän on ainoa, joka –

Säpsähdän. Minut tavoittaa tuoksu, joka tuo mieleeni metsän hämärän; tummansinisen hetken havupuiden keskellä, kun päivänvalo on jo hiipunut, mutta ei ole vielä pimeää. Tuoksuun sekoittuu virtaavan veden kirkkaus, kuin metsän lomassa virtaisi puro. Aistimus on niin vahva, että pystyn näkemään sen edessäni. Pystyn kuulemaan veden helähdyksen.

Ennen kuin ehdin estää itseäni, katseeni kiinnittyy uudelleen maagiin. Metsän hämärä ja virtaava vesi. Ne kuuluvat hänelle; ne ovat hänen taikuutensa tuoksu. Kuinka oikein voin tietää sen?

Maagi pysähtyy jokaisen valkopukuisen tytön luona, arvioi meitä vaiti. En ole varma, mitä hän etsii, sillä välillä näyttää siltä kuin hän katsoisi tyttöjen sijasta näiden läpi. Talvenharmaiden silmien tuijotus, hajamielinenkin, saa monet kasvot ja kaulat punehtumaan. Muut noudattavat saamiaan ohjeita ja pitävät katseensa maassa.

Minä en pysty painamaan päätäni alas. Maagin lähestyessä sydämenlyöntini muuttuvat aina vain äänekkäimmiksi. Yritän olla ajattelematta hänestä huokuvaa yliluonnollisuutta, hengitykseni rytmissä virtaavaa kirkasta vettä. Silti tunnen sen ja mäntyjen luoman hämärän painona luissani.

Älä valitse minua.

Taistelen äkillistä huimausta vastaan. En saa karkotettua metsän kuvaa mielestäni. On kuin jokin minussa yrittäisi taipua sitä kohti, mahdotonta hämärää kynttilöiden luoman valon äärellä, ja samalla häntä; koska minä tiedän sen olevan hänen voimaansa. Painan tärisevät käteni hätäisesti nyrkkiin.

”He ovat oikukkaita, mutta he eivät koskaan riko lupauksiaan. Heidän taikuudessaan on jotakin, joka houkuttaa.” Niin isä kertoi maageista kauan sitten. Silloin en ymmärtänyt, miksi hän puhui minulle sellaisia. Olimme sentään pelkkä vaatimaton talonpoikaisperhe, joka tunsi noituuden sijasta kasvien ja vuodenaikojen kielen.

Nyt kuitenkin ajattelen, että ehkä isä näki tämän ennalta:

korppikuninkaan kaavun vaimean kahahduksen hänen pysähtyessään kohdalleni, verhotun katseen ja minun nyrkkiin puristuneet sormeni. Hiljaisuuden, jollaista en ole kuullut koskaan ennen. Se kiertyy kaihertavaksi painoksi sydämeni viereen.

Harmaat silmät kohtaavat omani.

Ole kiltti äläkä valitse minua.

Maagin katsoessa minuun en käännä katsettani pois. Hymyni on kauan sitten hiipunut. Hiljaisuus välillämme syvenee, muuttuu. Olen näkevinäni hänen silmissään tumman välähdyksen.

Hän ei sano mitään. Hänen ei tarvitse: minä tiedän kyllä. Tunnen sen vaivihkaisessa tavassa, jolla hänen taikuutensa koskettaa ihoani.

**

Valinnan jälkeen Seremonian tapahtumat etenevät kovin nopeasti.

Valmistelijoiden vastalauseista huolimatta minä nykäisen kukkakruunun päästäni, en anna heidän enää koskea minuun tai kampaukseen, joka on alkanut purkautua auki. Vieressäni seisova tyttö huokaa hiljaa: pettymyksestä vai huojennuksesta, en ole enää varma. Hän välttelee katsettani, mutta Seremoniaan osallistuneiden joukossa on myös niitä, jotka tuijottavat minua kuin yrittäen turhaan ymmärtää, mitä juuri tapahtui. Tiedän hyvin, miltä heistä tuntuu.

Aiempi syvä hiljaisuus on tyystin särkynyt. Ennen kuin huomaankaan, olen lukuisten ihmisten ympäröimä. He kertovat sekä onnentoivotuksia että varoituksia, valitsevat sanansa sen mukaan, uskovatko he minun osallistuneen Seremoniaan omasta tahdostani. Kuulen äänet kuin jostain kaukaa, veden alta. Tuijotan eteeni, jotten vahingossakaan näkisi Malvan tai äidin ilmettä.

"Kuinka kaunis morsian te olettekaan." Vieraalla nuotilla puhuva nainen livertää sanat minulle niin läheltä, etten voi jättää niitä huomiotta, ja sävähdän. Entinen elämäni tuntuu valuvan sormieni välistä kuin hiekka.

Samassa nainen hengähtää terävästi. Tunkkaisen ilman läpi hiipii aavistus metsän hämärää. En siis sittenkään kuvitellut sitä.

Käännyn. Maagi lähti valmistelijoiden luo valintansa tehtyään, mutta nyt näen hänen suuntaavan minua kohti. Ihmiset väistyvät hänen tummanpuhuvan hahmonsa tieltä kuin hän olisi synkkä luonnonvoima. Minä painan kenkieni kannat tiukasti lattiaan, jotten tekisi samoin.

Kun maagi pysähtyy eteeni, katseemme kohtaavat uudelleen ohikiitäväksi hetkeksi. Helpottuneena tajuan, että hiljaisuus välillämme on pelkästään valpas, ei sellainen kuin se oli aiemmin.

”Tule.”

Hänen äänensä ei ole veden vaimentama kuten muiden. Pikemminkin ajattelen sen kuullessani kylmän yötaivaan kirkkautta. Kiirehdin maagin perään ennen kuin ehdin epäröidä tai katua, mekkooni tarttuneiden terälehtien putoillessa lattialle jäljessäni.

Minä ja hän kävelemme sokkeloisen rakennuksen läpi ilman, että kukaan yrittää enää lähestyä meitä. Odotin joutuvani käymään läpi jonkinlaisen virallisen osuuden, ehkä sinetöimään jotakin, mutta ilmeisesti kaikki on hoidettu valmiiksi ennalta. Minun on kiristettävä askeleitani, jotten jäisi jälkeen, sillä mekossani ja siroissa kengissäni on hankala liikkua eikä maagi hidasta omaa kulkuaan minun takiani. Hän on ilmeisen halukas poistumaan paikalta niin pian kuin mahdollista.

Kun saavumme tyhjälle pihamaalle, iltapäivän auringonpaiste saa minut räpyttelemään silmiäni. Hopeiset kirjailut välkehtivät maagin kaavussa kuin ne olisivat toisesta maailmasta. Kurkussani on paino, joka ei väisty. Jos en avaa suutani nyt, jälkeenpäin saattaa olla liian myöhäistä.

"Lupaatko varmasti pitää oman osasi sopimuksesta?"

Sydämeni hakkaa. Puhuin aivan liian nopeasti. Maagi kääntyy tarkastelemaan minua ilme yhtä tutkimattomana kuin aiemmin salissa. Päätän, että se on vihaa tai välinpitämättömyyttä parempi. Kun hän pyytää minua toistamaan sanani, ääneni horjuu vain hieman:

”Sopimus. Siskoni pääsee kouluun. Äitini ja hän saavat pitää tilan itsellään, elää siellä kaikessa rauhassa ja niin pitkään kuin vain haluavat. Heiltä – heiltä ei enää koskaan puutu mitään, mitä he tarvitsevat. Lupaatko, että se kaikki tapahtuu?”

Tällä kertaa minä tiedän, etten kuvittele tummaa välähdystä harmaissa silmissä.

”Tietenkin.”

Maagit eivät koskaan riko lupauksiaan. Odotan huojennusta, mitä tahansa tunnetta, joka tekisi päätöksestäni kaiken arvoista. Rintakehäni takana ei ole kuitenkaan mitään kipeää tyhjyyttä kummempaa. Lasken katseeni maahan ja kuulen kysyväni vaimeasti:

”Voinko... saanko hyvästellä heidät? He tekivät tänne pitkän matkan.”

”Tekisikö se lähdöstäsi helpompaa vai vaikeampaa?”

Olen pitkään hiljaa maagin odottaessa vastaustani.

”Vaikeampaa”, kuiskaan viimein.

”Siinä tapauksessa saat itse valita.”

Pääni kohoaa yllätyksestä. Maagi on kääntänyt katseensa minusta ja tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen, kädet asetettuina selkänsä taakse. Hämärän tuoksu ei ole auringonvalossa lainkaan vähäisempi.

Ajattelen Malvan kyyneliä päivänä jona lähdin, äidin äänettömyyttä. Lauseita, joilla minä ja hän olimme edellisenä iltana satuttaneet toisiamme. Tajuan, etten saisi heitä ymmärtämään. En pysty jättämään hyvästejä tällä tavoin.

Sen sijaan, että kääntyisin takaisin sinne mistä tulimme, minä astun eteenpäin. Hartiani ovat jäykät, kun seisahdun maagin viereen. Hän vilkaisee minua mutta ei sano mitään, nyökkää vain hienoisesti pihan luota lounaaseen kaartuvan polun suuntaan.

Maagin vaunut odottavat meitä kaupungin syrjäisellä kujalla, piilossa uteliaiden katseilta. Ensisilmäyksellä ne ovat kuin kenen tahansa parempiosaisen vaunut, mutta niiden edessä ei ole hevosia tai ohjastajaa. Silti pyörät lähtevät sulavasti liikkeelle, kun istuudumme vastapäätä toisiamme. Tajuan säpsähtäen, että se on ensimmäinen kohtaamani loitsu.

Varastan nopeita silmäyksiä sieltä täältä, vältellen katsomasta maagia edessäni. Vaunujen sisäpuoli on verhottu tummalla kankaalla, joka tuntuu syövän ympäriltään himmeimmänkin valon. Olen kiitollinen hämärästä, vaikka se tekee häntä ympäröivän taikuuden tuoksusta entistä läpitunkevamman. Haluan kuvitella varjojen peittävän käsieni vapinan nojautuessani uupuneesti vasten ikkunaa. Ulkona ohitseni kulkevat minulle tuntemattomat maisemat, vieraat joenvarret ja keväästä jo vehreät, siro-oksaiset puut. Yritän etsiä katseellani maamerkkejä – mitä tahansa, jonka muistaisin vielä jälkeenpäin.

Sillä vaikka tiedän sen olevan pelkkää turhaa toivoa, en voi olla ajattelematta:

Ehkä minun jonakin päivänä on löydettävä tieni takaisin kotiin.
 

**
 A/N2: Editointituskailuani raportoin Instagramin puolella nimimerkillä @raadelmantarinat.
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco