Kirjoittaja Aihe: Sateisen Karunkan kartta eksyneelle, K-11, Kellopelisydän-verse (6/x)  (Luettu 733 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Nimi: Sateisen Karunkan kartta eksyneelle
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Haasteet:
Yhteenveto: Umpikujia, suojaisia poukamia, merimerkkejä ja salaovia.

K/H: Tämä on siis kokoelma palasia ja välinäytöksiä, jotka eivät joko sovi tarinaan juuri nyt sellaisinaan, on kirjoitettu kokeilumielessä tai jouduttu jättämään pois syystä tai toisesta. Tämä eroaa muista vastaavista ficlet-kokoelmista sikäli, että nämä palat ovat joko olleet osa Kellopelisydäntä, tulevat olemaan osa sitä tai muuten vain täydentävät ns. virallisesti sen tarinaa. Toisin sanoen: kartoittavat sitä osaa Karunkasta, joka muutoin jäisi kartoittamatta.

Tässä ensimmäisessä ficletissä käsitellään Marraksen johtajaroolia. Marras on 19, Adele 16 ja saanut jo sydämensä, muttei vielä suorittanut ensimmäistä murhaansa. Kohtaus tulee lopulliseen versioon varmaan jossakin muodossa, mutta katsotaan, että millaisessa. :P

*

Välinäytös: Omenoiden kuorimisesta ja sääntöjen rikkomisesta


“Siinä ei ole mitään järkeä”, Adele kivahti. Hän tuijotti vihaisena kuorimaansa omenaa ja kieltäytyi päättäväisesti katsomasta Marrakseen päinkään.

“Ei kaikessa aina ole”, Marras vastasi. “Mutta sinulla on tapana sanoa noin mistä milloinkin, ja yleensä sellaisista asioista, joihin et voi vaikuttaa kuitenkaan. Sydämestä, vuoden aikarajasta, nyt minun roolistani. Olet tiennyt jo kauan, että meillä on kaikilla omat paikkamme. Sarastus on kronikoitsija, Lohtu ja Viita hoitavat kumpikin haavoja omalla tavallaan, Haave etsii uudet salamurhaajat ja Tiima pitää huolta siitä, että kellopelisydän asetetaan paikalleen oikein. Sääntö koulutti meidät ja Haaksi huolehtii siitä, että aseet ja varusteet ovat kunnossa. Kaikilla on oma paikkansa, eikä kukaan meistä ole saanut valita sitä itse.”

“Mutta sinä olet vasta yhdeksäntoista, hädin tuskin aikuinen. Tiima ja Viita ovat kumpikin melkein kolme kertaa niin vanhoja. Mikseivät he johda?”

“Se on vanha tapa”, Marras kohautti olkiaan. “Ja kai siinä on kyse myös tasapainosta. Siitä, että jokainen kasvatetaan ja koulutetaan rooliinsa siitä hetkestä lähtien, kun hänet tuodaan torniin.”

“Mutta -”

“Sinä pidät tuosta sanasta ihan liikaa”, Marras pudisti päätään. Hän laski kätensä Adelen käsivarrelle. “Voisit joskus vain antaa periksi. Miksi tämä vaivaa sinua niin paljon?”

“Minä en halua, että kaikki muuttuu”, Adele vastasi hiljaa. “Että sinä muutut.”

“Kaikki muuttuu aina”, Marras hymähti. “Sinäkin muutut vähän joka päivä. Jonakin päivänä saatat vielä osua maalitauluunkin jousellasi, esimerkiksi. Se vasta olisikin muutos parempaan.”

“En tarkoittanut sitä”, Adele tuhahti ja tönäisi Marrasta kyynärpäällään. “Tiedät kyllä.”

“Mm-mmh”, Marras hymisi. “Mutta en minä muutu. Minulle on hoettu vuosia, että jonakin päivänä minusta tulee johtaja ja sitten minun täytyy olla kovempi, armottomampi ja kylmempi. Siksi minä tämän nimenkin valitsin, kai. Että olisin.”

Adelen sydäntä vihlaisi. Marraksen vanha nimi - oli se sitten ollut mikä tahansa - oli poissa, eikä hän muistanut sitä, vaikka oli yrittänyt niin kovasti olla unohtamatta.

“Mutta sanohan”, Marras istahti nyt Adelea vastapäätä ja katsoi häntä suoraan silmiin pöydän yli, “olenko sinusta sellainen? Pelkäätkö sinä minua?”

Adele pudisti päätään. Marraksen ilme oli niin lempeä, että Viita olisi todennäköisesti menettänyt malttinsa sen nähdessään.

“Katsohan, Adele - roolisi muuttaa ehkä sinua, mutta sinäkin muutat sitä. Tämä kellotorni on se maailma, jonka me rakennamme yhdessä, ja sen sääntöjen rajoissa meidän on löydettävä kaikki se vapaus, jonka suinkin voimme. Mutta juuri sen Sääntö on yrittänyt sinulle opettaa: että hyvä salamurhaaja etsii aina poikkeuksia ja pakoreittejä. Hänen nimensäkin on siitä elävä esimerkki, sillä en tunne ketään, joka rikkoisi asettamiaan rajoituksia yhtä ahkerasti kuin Sääntö itse”, Marras otti korista omenan ja alkoi kuoria sitä. Hänen ilmeensä oli mietteliäs.

“Aina pakoreittejä ei ole - kuten vaikkapa kellopelisydämen tapauksessa. Mutta kellopelisydän ei omista sinua kokonaan. Sinä päätät, kenet murhaat. Sinä päätät, mitä teet niillä päivillä, jotka olet itsellesi ostanut. Ja sinä päätät sen, millainen salamurhaaja sinusta tulee.”

“Etkö sitten aio olla kylmä, kova ja armoton?” Adele kysyi suoraan.

“Tietenkin”, Marras vastasi. “Silloin kun täytyy. Ja pelkäänpä, että sinunkin suhteesi minun on toisinaan oltava. Mutta se ei estä minua olemasta myös muita asioita. Ei minusta tule vain kellopelimurhaajien johtajaa.”

“Ja leivot edelleen?”

“Siitäkö sinä olet ollut huolissasi?” Marraksen vakava ilme katosi ja hän pudisti päätään huvittuneena. “Että en ehtisi leipoa tai kuoria kanssasi omenoita?”

“Minä ajattelin -”

“Mitä sinä ajattelit, että johtaja tekisi, ellei juuri tätä?” Marras tuhahti. “Olisi häväistys, jos päästäisin sinut tai Haaksen tai Haaveen valvomatta leivinuunin ääreen. Ja Sarastus  nyt leikkaisi sormensa irti, jos yrittäisi kuoria omenoita itsekseen. En usko, että minun tarvitsee olla ihan joka hetki tekemässä valtavan tärkeitä päätöksiä”, Marras lausui viimeiset sanat pilkallisesti. “Tai no, kyllä viikon ruokalistaa miettiessä tai toriostoksia suunnitellessa saa sellaisia tehdä päivittäin.”

“Voit tulevaisuudessa sysätä ne muille”, Adele ehdotti nauraen. Hänen olonsa oli jo keveämpi, kun suuri osa huolesta oli väistynyt Marraksen sanojen myötä.

“Älä edes kuvittele”, Marras murahti. “On joitakin sellaisia asioita, joista johtajan on aivan ehdottomasti huolehdittava. Kuten vaikkapa se, että minä olen kohta kuorinut kaikki omenat ja sinä et ole saanut vielä kolmattakaan valmiiksi. Ellet ryhdistäydy, jäät pian ilman piirakkaa.”

“Et voisi olla niin julma”, Adele henkäisi.

“Minunhan piti olla kylmä, kova, sydämetön ja armoton”, Marras luetteli ja vilkaisi tiukasti Adelen omenaa. “Paras kuoria, ellet halua ottaa selvää siitä, miten julma osaan olla.”

Adele painoi päänsä, mutta häntä hymyilytti edelleen.
« Viimeksi muokattu: 13.01.2021 10:34:23 kirjoittanut Kaarne »
ole rohkea, sydän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 208
Minusta tämä tuntuu ainakin tällä haavaa sellaiselta kohtaukselta, joka sopisi ehdottomasti myös varsinaiseen tarinaan - jos ei välttämättä juuri tässä muodossa, niin kuitenkin niin, että Marraksen johtajanroolia käsiteltäisiin vastaavalla tavalla. Kellopelimurhaajien dynaamikassa on loppujen lopuksi todella kiinnostava elementti, että hän varsin nuorena on heidän johtajansa, kuten Adelekin tässä miettii viitatessaan Tiimaan ja Viitaan. Tuntuu myös hyvin adelemaiselta, että hän nimenomaan kyseenalaistaa asiaa tällä tavoin, koska hän on kuitenkin se, joka tahtoo nähdä ja näkee Marraksen jonakuna toisena kuin heidän johtajanaan. Siinä on toki mukana myös oma surullinen elementtinsä, vaikka tunnelma tässä oli vielä suhteellisen kevyt. :'(

Lainaus
“Mutta sanohan”, Marras istahti nyt Adelea vastapäätä ja katsoi häntä suoraan silmiin pöydän yli, “olenko sinusta sellainen? Pelkäätkö sinä minua?”
Adele pudisti päätään. Marraksen ilme oli niin lempeä, että Viita olisi todennäköisesti menettänyt malttinsa sen nähdessään.
Nyyh. ♥ Tuo maininta Viitasta oli myös jotenkin hienon paljonpuhuva, heh.

Lainaus
“Katsohan, Adele - roolisi muuttaa ehkä sinua, mutta sinäkin muutat sitä. Tämä kellotorni on se maailma, jonka me rakennamme yhdessä, ja sen sääntöjen rajoissa meidän on löydettävä kaikki se vapaus, jonka suinkin voimme. Mutta juuri sen Sääntö on yrittänyt sinulle opettaa: että hyvä salamurhaaja etsii aina poikkeuksia ja pakoreittejä. Hänen nimensäkin on siitä elävä esimerkki, sillä en tunne ketään, joka rikkoisi asettamiaan rajoituksia yhtä ahkerasti kuin Sääntö itse”, Marras otti korista omenan ja alkoi kuoria sitä.
Tämä kokonaisuus oli tosi hyvin sanallistettu! Tykkäsin paljon myös Sääntöön ja sääntöjen rikkomiseen liittyvästä osuudesta.

Lainaus
“Ja leivot edelleen?”
“Siitäkö sinä olet ollut huolissasi?” Marraksen vakava ilme katosi ja hän pudisti päätään huvittuneena. “Että en ehtisi leipoa tai kuoria kanssasi omenoita?”
“Minä ajattelin -”
“Mitä sinä ajattelit, että johtaja tekisi, ellei juuri tätä?” Marras tuhahti. “Olisi häväistys, jos päästäisin sinut tai Haaksen tai Haaveen valvomatta leivinuunin ääreen. Ja Sarastus  nyt leikkaisi sormensa irti, jos yrittäisi kuoria omenoita itsekseen. En usko, että minun tarvitsee olla ihan joka hetki tekemässä valtavan tärkeitä päätöksiä”, Marras lausui viimeiset sanat pilkallisesti. “Tai no, kyllä viikon ruokalistaa miettiessä tai toriostoksia suunnitellessa saa sellaisia tehdä päivittäin.”
Minusta oli ylipäätään ihanaa, että tämä keskustelu käytiin niin jonkin arkisen kuin omenoiden kuorimisen ääressä, ja sitten päädyttiin puhumaan leipomisesta, kuten kuuluukin, luonnollisesti.  :D Siitäkö sinä olet ollut huolissasi oli jotenkin aivan hirmuisen sympaattinen, kuten myös lopun piirakkauhkaus ja Marrakselle hymyilevä Adele. Ja sitten kuitenkin samalla, nyyh, sydäntä särkee, kun miettii mitä kaikkea näillä kahdella on vielä edessään. Kiitos paljon tästä! ♥   
 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Okakettu: Jee, kiitos kommentista! Vastaan siihen jo nyt, koska en tiedä, että milloin tähän nimenomaiseen ketjuun tulee jatkoa, kun nämä ovat sellaisia tilannekohtaisia paloja, joita syntyy tavallaan varsinaisen tarinan oheistuotteina.

Olen aiemmin ajatellut, että Marraksen johtajaroolia ei käsitellä paljoakaan siksi, että hän on tavallaan ottanut sen jo ennen kuin Adelen tarina romaanin näkökulmasta alkaa. Vasta nyt tässä sen ikäerokeskustelun myötä totesin, että ehkä sen käsittely on molempien hahmojen kehityksen kannalta välttämätöntä, vaikka romaanin fokus onkin Adelessa, Eliorissa ja Eebenissä (oispa, aina kirjoitan vain Marraksesta lisäksi kuitenkin).

Tämä palanen tulee varmaan lopulta aika alkuun kässäriä, vaikka en kyllä yhtään tiedä, että miten, koska se taas kerran sotkee aikalinjat. :D Then again, ehkä vuorostaan kirjoitan Eliorista, Eebenistä ja Selestestä tekemässä jotain yhdessä, niin saan syvennettyä heitäkin ennen kuin Adele tekee ensimmäisen murhansa.

Olen tosi iloinen siitä, että ainakin sinä pidät näistä arkisista puuhista keskusteluiden taustalla! Minulle on jostakin syystä tärkeää, että hahmoni tekevät juuri sellaisia, ja toisaalta pidän myös paljon näiden roolien ja kohtaloiden solmimisesta juuri siihen elettyyn elämään. Siksi on kivaa, että joku sitä arvostaa.

Kiitos paljon kommentista! (Tämä oli tällaista tajunnanvirtavastausta, kun nyt pyörittelen näitä juttuja aika paljon. :P En tiedä, että vastasinko lopulta yhtään mihinkään, mutta kuitenkin.)
ole rohkea, sydän

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
K/H: Pohdiskelin pitkään, notta julkaisenko tämän kokonaisuuden, mutta koskapa tänään varmistui, ettei se tule lähellekään tällaisena Kellopelisydämeen, niin menköön nyt. Tämä osaltaan ehkä spoilaa alkuperäistä loppua, mutta ei niin paljon, että sillä olisi nykyversion kannalta merkitystä. Ja tanssiaisista on aina kiva kirjoittaa! Ne varmaan voisin jossain muodossa säilyttääkin, koska ah, tanssiharjoitukset! Mikä mahdollisuus mutual piningille!

Tämä on pääpiirteissään vuodelta 2011, joten muinaisuuden takaa. Hieman sujuvoitin joitakin sanavalintoja, korjasin Eliorin nimen ja no, lisäsin Eebenin tähän kokonaisuuteen, koska alun perin Adele tanssi itse asiassa Eliorin kanssa ja Eeben oli kuollut tähän mennessä, kuten hänen sivuhahmona oli tarkoitus. Kaikkea sitä. :D

*

Adele & Eeben: Tanssiaisia, murhia ja kellopelisydämiä

”Etkö voisi rentoutua hieman?” Eeben kysyi, kun Adele astui jälleen kerran hänen varpailleen. "Ja antaa minun viedä?"

”Se on hieman hankalaa, kun minun pitäisi keskittyä vahtimaan kohdettamme”, Adele kuiskasi takaisin. Eebenin suupieli nytkähti tuskin huomattavasti.

”Sinunhan pitäisi olla siinä ammattilainen. Ja suunnittelit koko tämän kuvion yhdessä Eliorin kanssa, eikö se auta yhtään?”

”Aavistuksen”, Adele myönsi. ”Mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, että hyvin suuri osa tästä suunnitelmasta lepää sinun ja hänen varassaan. Mieluummin hoitaisin kaiken itse.”

Eeben ei vastannut mitään. Adele otti askeleen vasemmalle, kohotti liekinpunaisen mekkonsa helmaa ja niiasi viereiselle parille. Eeben kääntyi omalla tahollaan kumartamaan myös ja tarttui sitten taas Adelen käteen. Orkesteri vaihtoi valssiin.

”Mainitsinko jo, että valemaagiksi osaat tanssia yllättävän hyvin?”

”Ei erityisen sujuva puheenaiheenvaihto, mutta kiitos. Olen pyrkinyt siihen, että sulaudun sinne, minne kulloinkin täytyy. Et itsekään tanssi hullummin.”

”Sain oppitunteja tapaetiketissä”, Adele kuiskasi. ”Sääntö on tällaisissa asioissa hyvin tarkka. Et välttämättä pidä hänestä.”

Adele ajatteli hetken Sääntöä ja tämän tarkkaa rytmitajua ja raivokasta tapaa soittaa pianoa. Hän ajatteli harjoitusparina tanssinutta Marrasta, tämän höyhenenkeveää kosketusta vyötäröllä ja kätkettyjä hymyjä kun Sääntö yltyi saarnaamaan hukatuista askelista. Eeben oli niin erilainen tanssipari, samaan aikaan viileän nokkela, sulava ja kuitenkin laskelmointia täynnä.

”Tuolla”, Adele keskeytti yllättäen ja nyökäytti päätään tuskin havaittavasti vasemmalle. Heidän kohteensa oli juuri astunut sisään ja tarjosi tummaa viittaansa palvelijattarelle. Eeben nyökkäsi.

”Milloin?”

”Elior toimii sitten, kun hän on mahdollisimman keskellä väentungosta. Valot sammuvat tismalleen samaan aikaan.”

"Entä jos eivät sammu?"

”Luota häneen”, Eeben näytti tuimalta. ”Elior on illuusionisti. Hän tietää, mitä on tekemässä.”

”Eli peilejä ja savua koko poika”, Adele hymähti, vaikka tiesi, että jos joku heistä oli pohjimmiltaan rehellinen, niin juuri Elior.

Lydith lipui keskemmälle huonetta. Hänen tummat hiuksensa oli letitetty pään ympäri ja sekaan oli pujotettu pieniä valkoisia kukkia. Riittimestari hymyili viehkeästi ja nyökkäili ihmisille ympärillään. Lopulta hänen katseensa osui Kleoon. Nainen luovi tiensä ihmisjoukon läpi ja tarjosi kätensä rohtomestarille.

”Yritän päästä mahdollisimman lähelle”, Adele kuiskasi. Eeben näytti kerrankin täysin vakavalta. Adele puristi kevyesti Eeben sormia ja suuntasi sitten kohti Lydithin ja Kleon takana olevia tarjoilupöytiä. Eeben siirtyi ikkunasyvennykseen katselemaan ulos. Hän kohtasi salin yli sen laidalla seisovan Eliorin silmät ja nyökkäsi.

Elior kaivoi taskustaan pikkuruisen soittorasian, kieritti sen kampea aivan ääripisteeseen asti ja irrotti sitten otteensa.

Kimakka, läpikuultava ääni halkoi ilmaa kun soittorasian sisällä olevat kielet rämähtivät soimaan. Ääni, joka muistutti lähes täydellisesti Akatemian varoitustorvien vinkunaa, sai ihmiset säntäilemään edestakaisin salissa.

Aivan kuten Elior oli olettanutkin, kaikki muuttui muutamassa sekunnissa kaaokseksi.

*

Kun kimeä ääni kajahti salissa, Adele sulki silmänsä sekunnin murto-osaksi ja syöksähti sitten Lydithiä kohti. Hänen tarvitsi vain heilauttaa veitsi käteensä ja sivaltaa sillä kertaalleen kaaoksessa hapuilevaa naista. Terä upposi tämän kylkeen ja myrkky sen mukana. Adele irrotti otteensa ja vetäytyi taaksepäin. Lydithin tuskanhuuto sekoittui yleiseen hälinään, ja vaikka kellopelimurhaaja kuulikin Kleon huolestuneen äänen takaansa, hän tiesi, ettei kukaan tekisi asialle mitään ainakaan viiteen tai kymmeneen sekuntiin. Kaaos virtasi kaikkialla heidän ympärillään, eikä Lydith ollut nähnyt Adelen kasvoja.

Adele luovi tungoksen läpi ikkunoita kohti väistellen sujuvasti ympärillään hortoilevia ihmisiä, jotka törmäilivät toisiinsa yleisessä paniikissa ja pelkäsivät tulipaloa. Salamurhaaja pääsi ikkunalaudalle asti. Elior oli avannut sen valmiiksi häntä varten. Maaliskuinen sade löi Adelea vastaan, kun hän istui ikkunalaudalle ja vilkaisi alas, myrskyävään mereen ja aaltoihin. Koska aikaa pelolle ja epäröinnille ei ollut, Adele sulki silmänsä ja hyppäsi.

*

Tyrskyt löivät Adelen pään yli, vesi oli hyytävän kylmää ja suolaista. Hetken pakokauhu oli saada vallan, mutta Adele onnistui potkaisemaan tanssiaiskengät jaloistaan ja kauhomaan eteenpäin kohti laineilla keinuvaa lyhtyä. Hetkeä myöhemmin hän tunsi Marraksen varmojen käsien otteen ja antoi tämän kiskoa itsensä veneeseen.

”Onnistuitteko?” Marras kysyi. Hän heitti huovan Adelen hartioiden ympärille, puhalsi lyhdyn sammuksiin ja alkoi sitten soutaa varmoin vedoin kauemmas rannasta.

”Ainakin luulen niin. Upotin veitsen Lydithin vatsaan, mutta en oikein ehtinyt jäädä tarkastamaan asiaa siinä kiireessä. Eeben ottaa yhteyttä kun tietää tarkemmin”, Adele vastasi hampaat kalisten.
 
Marras nyökkäsi. ”Veneen pohjalla on reppu ja kuivia vaatteita. Vaihda ne yllesi.”

Adele hymyili kiitollisena ja kumartui poimimaan repun maasta. Vasta kiskottuaan mekkoaan puolitiehen pään yli nainen tajusi, että oli parhaillaan riisuutumassa Marraksen nähden.

”Minä en katsele”, Marras kuulosti huvittuneelta.

Adele punastui eikä vastannut mitään, mutta riisuutui kuitenkin kylmästä vapisevin käsin. Sitten hän kiskoi ylleen pellavahousut, sarkapaidan ja villahuivin.
 
”Pidän sinusta enemmän noissa vaatteissa kuin tanssiaiskoltussa”, Marras kääntyi katsomaan taakseen ja ohjasi venettä hieman vasemmalle.

Adele ei vastannut mitään. Hän ajatteli vuosien piiritanssia, sanoja joita ei koskaan lausuttu ääneen, Marrasta joka oli aina ilmaantunut pelastamaan hänet ja Sääntöä, joka oli painottanut kymmeniä kertoja sitä, ettei kellopelimurhaajan kuulunut koskaan rakastua.

”Meillä ei ole sydäntä”, Adele sanoi hiljaa. Jostakin syystä hetki tuntui oikealta, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä.

”On meillä. Se ei vain ole vapaa”, Marras vastasi.

”Se ei ole oikea sydän. Miten joku, jolla ei ole sydäntä, voisi koskaan rakastua?”

”Minusta tuntuu”, Marras pohti sanojaan hyvin pitkään, ”että juuri siksi se olisikin niin tärkeää. Koska meidän sydämemme ovat pelkkää metallia. Koska me olemme olemassa tappaaksemme. Koska meidät on luotu sitä varten. Jos emme tuntisi mitään, me olisimme pelkkiä koneita. Eläviä koneita, jotka eläisivät vain pitääkseen tornikellon hengissä ja pitääkseen oman koneistonsa liikkeellä. Enkä minä halua elää vain siksi.”

”Miksi sinä sitten elät?” Adele kysyi.

”Pitääkseni sinut hengissä. Ja sinun sydämesi”, Marras hymyili sanojen painosta huolimatta. "Mutta puhutaan tästä lisää myöhemmin. Nyt on -"
ole rohkea, sydän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 208
Tästä on ollut mahdollisesti puhetta jo aiemmin, mutta on eebenmäisintä ikinä olla ensin pelkkä kuolemaan tarkoitettu sivuhahmo, joka nousee kuitenkin lopulta yhdeksi päähenkilöksi. Erinomainen päätös kyllä. :D Ja tanssiharjoitukset ja tanssijaiset ovat nekin parasta, tuli mieleen se yksi tanssiharjoittelukohtaus Eebenin ja Eliorin välillä, olikohan se kyberpunk-AU:ssa...? Tässä pätkässä oli silti hauskaa nähdä nimenomaan Adele ja Eeben tanssimassa, varsinkin kun on lukenut nyt taas varsinaista Kellopelisydäntä, jossa he eivät ole vielä olleet missään tekemisissä keskenään. Heidän dynamiikkansa tuntuu sellaiselta, josta voi saada vaikka mitä irti, kuten tämä kohtaus viittaa:
Lainaus
”Mainitsinko jo, että valemaagiksi osaat tanssia yllättävän hyvin?”
”Ei erityisen sujuva puheenaiheenvaihto, mutta kiitos. Olen pyrkinyt siihen, että sulaudun sinne, minne kulloinkin täytyy. Et itsekään tanssi hullummin.”
”Sain oppitunteja tapaetiketissä”, Adele kuiskasi. ”Sääntö on tällaisissa asioissa hyvin tarkka. Et välttämättä pidä hänestä.”
Adele ajatteli hetken Sääntöä ja tämän tarkkaa rytmitajua ja raivokasta tapaa soittaa pianoa. Hän ajatteli harjoitusparina tanssinutta Marrasta, tämän höyhenenkeveää kosketusta vyötäröllä ja kätkettyjä hymyjä kun Sääntö yltyi saarnaamaan hukatuista askelista. Eeben oli niin erilainen tanssipari, samaan aikaan viileän nokkela, sulava ja kuitenkin laskelmointia täynnä.
Okei, Marras-kohta ei liity Adeleen ja Eebeniin mitenkään, halusin sen kuitenkin mukaan tähän, koska. Plus mielikuva Säännöstä soittamassa raivokkaasti pianoa. :P Pidin paljon myös huomiosta Eebenistä nokkelana, sulavana ja laskelmoivana tanssiparina. Myöhempi keskustelu Eliorista oli myös tosi onnistunut, se miten Adele sanoo tämän olevan peilejä ja savuja koko poika, mutta heistä se rehellinen. ♥
 
Lainaus
”Meillä ei ole sydäntä”, Adele sanoi hiljaa. Jostakin syystä hetki tuntui oikealta, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä.
”On meillä. Se ei vain ole vapaa”, Marras vastasi.
”Se ei ole oikea sydän. Miten joku, jolla ei ole sydäntä, voisi koskaan rakastua?”
”Minusta tuntuu”, Marras pohti sanojaan hyvin pitkään, ”että juuri siksi se olisikin niin tärkeää. Koska meidän sydämemme ovat pelkkää metallia. Koska me olemme olemassa tappaaksemme. Koska meidät on luotu sitä varten. Jos emme tuntisi mitään, me olisimme pelkkiä koneita. Eläviä koneita, jotka eläisivät vain pitääkseen tornikellon hengissä ja pitääkseen oman koneistonsa liikkeellä. Enkä minä halua elää vain siksi.”
”Miksi sinä sitten elät?” Adele kysyi.
”Pitääkseni sinut hengissä. Ja sinun sydämesi”, Marras hymyili sanojen painosta huolimatta.
Adelen ja Marraksen keskustelun olisi voinut lainata tähän taas kokonaan, mutta yritin hillitä itseni. :D Tänään on kyllä tullut ihanan paljon Adele/Marras-feelsejä, ensin alkuperäisessä tarinassa ja nyt tässä. ♥ ♥ Pitääkseni sinut hengissä, ja sinun sydämesi, nyyh. Noin ylipäätäänkin pidin paljon Marraksen pohdinnasta heidän sydämiinsä ja niiden merkitykseen liittyen. Mutta höh, mikäs tuo Marraksen lauseen katkeaminen kesken oikein oli olevinaan! Kauhia cliffhanger, johon ei nyt sitten varmaan saada vastausta. Jännittävää nähdä sitten ajallaan, mitä olet tämän sijasta kehitellyt nykyiseen versioon. :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Okakettu: Eeben on kyllä ihan oma lajissaan. :D Ja odotan kyllä myös itse paljon sitä, että saan koko köörin yhteen tuossa tarinassa, mutta katsotaan, koska se tulee tapahtumaan. Ei varmaan kovin nopeasti, koska olennaisten asioiden sijaan kirjoitankin vain räiskäleistä.  ::) Ja joo-o, minusta tuntuu, että koko kirjoittamiseni on tällä hetkellä vaan Adele/Lyonia ja Adele/Marrasta, kun en jaksa kirjoittaa mistään muusta. Ehkä huomenna. :D Kiitos kommentista! ♥

K/H: Käyn itseni kanssa syvää kamppailua siitä, onko tämä osa menossa Kellopelisydämeen vaiko ei. Tavallaan ajattelen, että sen pitäisi, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan, koska nimistä keskustellaan muutenkin ihan liikaa ja koska no - se on Marraksen näkökulmasta. Marras yrittää jatkuvasti tulla tarjoamaan omaa näkökulmaansa, mutta en nyt ehkä enää halua sekoittaa häntä soppaan. Että joo.

Tämä kohtaus oli alun perin kirjoitettu Adelen näkökulmasta, mutta kun tänään yritin muokata siitä oikeaa lukua KS:ään, Marraksen mietteet nousivat koko ajan etusijalle. Voi johtua siitä, että olen kirjoittanut hänestä nyt parina viime viikkona niin paljon, että hahmo on tullut läheisemmäksi kaikkine konflikteineen. No, se on ehkä myös ihan positiivinen asia.

*

Marras: Talvisatamat

Helmikuun kuudentena päivänä Adele täytti seitsemäntoista. Marras käytti sen illan paistamalla tornikeittiössä räiskäleitä ja opettamalla Adelelle, miten niitä heitettiin ympäri ilman, että lopputulos oli täysi katastrofi. Adele onnistui vasta seitsemännellä yrittämällä, mutta tyytyväisyys hänen hymyssään oli kaikkien taikinamöykyiksi hajonneiden lettujen ja syntyneen sotkun arvoista.

”Mitä nimeä minun pitäisi käyttää sinusta? Kun ajattelen sinua. En tiedä, eikä kumpikaan tunnu aivan oikealta”, Adele kysyi hiljaa levittäessään vadelmahilloa letulleen. Marras käänsi katseensa lautasestaan takassa roihuavaan tuleen ja mietti pitkään. Päivää aikaisemmin Adele oli auttanut Haavetta varjostamaan tämän seuraavaa kohdetta ja hänen hiuksensa olivat edelleen mustiksi värjätyt heidän naamioitumisensa jäljiltä. Marras ei oikeastaan tiennyt, miten olisi suhtautunut asiaan, mutta sillä hetkellä mustat hiukset muistuttivat häntä niistä kaksoisrooleista, joiden välillä oli tasapainoiltava.

”Hallalle minä olen Marras, ja toivon, että et koskaan kyseenalaista sitä. Koska sinun on ymmärrettävä, että minulla on oma tehtäväni, enkä voi poiketa siitä, kuten sinunkaan ei pitäisi omastasi”, hän vastasi punniten sanojaan tarkkaan. Adelen olkapäät lysähtivät. Hän painoi päänsä ja mustat hiukset valahtivat peittämään kasvoja. Marraksen teki mieli komentaa Adele saman tien kylpyyn, jotta tämä pesisi väärän mustan värin pois hiuksistaan ja olisi taas kokonaan oma itsensä. Hän huokaisi ja jatkoi: ”Mutta minä olen jo sanonut sinulle, että Lyonille sinä olet silti Adele. Vaikka olisikin ehkä parempi, jos et olisi. Ja vaikka sinun täytyy lakata kerjäämästä minulta enempää kuin kykenen sinulle antamaan. En voi olla sinulle sitä, mitä toivoisit.”

Adele tuntui yllättyvän suorasta vastauksesta ja nytkäytti päänsä ylös niin nopeasti, että sai melkein niskansa sijoiltaan. Marras vastasi hänen katseeseensa niin varmasti kuin suinkin osasi.

”Sinun nimesi on -” Adele aloitti uhmakkaasti, mutta Marras painoi sormensa hänen huulilleen kesken lauseen elettään sen kummemmin miettimättä. Adele henkäisi ja sulki silmänsä. Marraksen sydäntä vihlaisi. Miten ihmeessä minä suojelen häntä? Tai säilytän nämä horjuvat rajat? Miten pysyn tarpeeksi etäällä, kun jo nyt päästän itseni näin lähelle?

Marras veti kätensä pois, vaikka hänen sormenpäitään kihelmöi. Hän pakotti äänensä pysymään vakaana. ”Minun nimeni on Marras. Sinä olet Halla. Niitä nimiä me käytämme täällä, ja parempi - parempi, jos myös tornin ulkopuolella.”

Adele nyökkäsi ja söi lettunsa loppuun haluttomammin kuin hetkeä aikaisemmin. Marras nousi ja tiskasi astiat saadakseen käsilleen jotakin tekemistä. Sitten hän kuivasi ne pyyhkeeseen ja asetteli astiakaappiin. He eivät sanoneet mitään koko aikana ja hetken Marras antoi itsensä kuvitella, että kaikki oli juuri siten kuin pitikin, että he voisivat elää juuri näin, että vuosi voisi riittää ja ettei kenenkään tarvitsisi enää kuolla. Että vuosi Adelen kanssa riittäisi, vuodessa ehtisi nähdä kaiken ja tuntea liikaakin. Että ehkä heidän ei tarvitsisi jäädä tänne, vaan he voisivat lähteä ja jättää roolit taakseen, ja hän voisi soittaa banjoa ja laulaa ja tienata sillä heille laivamatkan pois Karunkasta.

Sitten Tiima astui sisään keittiöön ja ilmoitti, että Hallan olisi aika aloittaa opintonsa ja perehtyä kellopelisydänten toimintaan, jotta hän olisi valmis ottamaan vastaan Tiiman roolin tämän kuollessa. Marras tunsi Adelen katseen niskassaan, mutta pysyi vaiti.

Satamat olivat joka tapauksessa vielä jäässä, eikä jossittelu pelastaisi kumpaakaan heistä.
ole rohkea, sydän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 208
Adele/Lyon on täydellisen validi kirjoitusaihe, minä ainakin kiitän. :) Nyyh, olipas tämä jälleen todella kauniinhaikea ja surullinen kohtaus. Oli erityisen sydäntäsärkevää lukea Adelen ja Lyonin tilanteesta juuri Lyonin näkökulmasta. Jotenkin se tieto, että he pohtivat Adelen kanssa niin samankaltaisia asioita; omaa mahdotonta tilannettaan, sitä miten asiat voisivat olla toisin, etäisyyden ylläpitämisen vaikeutta, vaikka Lyon samaan aikaan Adelen näkökulmasta katsottuna koettaa olla niin hanakasti myös heidän johtajansa, nimenomaan vain Marras. Piti käydä lukemassa Kellopelisydämestä pari Adeleen ja Lyoniin keskittyvää kohtausta, tämä toi niihin vielä ihan oman sävynsä.

Lainaus
Marras käytti sen illan paistamalla tornikeittiössä räiskäleitä ja opettamalla Adelelle, miten niitä heitettiin ympäri ilman, että lopputulos oli täysi katastrofi. Adele onnistui vasta seitsemännellä yrittämällä, mutta tyytyväisyys hänen hymyssään oli kaikkien taikinamöykyiksi hajonneiden lettujen ja syntyneen sotkun arvoista.
Nyyh, kaikki tällainen arkinen kaipaukseen ja muuhun vastaavaan yhdistettynä on aina yhtä tehokas kombo. ♥ Minusta on muuten mahtavaa, että tämän myötä Kellopelisydämessä ehdittiin paistaa lettuja/räiskäleitä ennen Onnellisia alkuja -AU:ta. :D

Lainaus
Marraksen teki mieli komentaa Adele saman tien kylpyyn, jotta tämä pesisi väärän mustan värin pois hiuksistaan ja olisi taas kokonaan oma itsensä. Hän huokaisi ja jatkoi: ”Mutta minä olen jo sanonut sinulle, että Lyonille sinä olet silti Adele. Vaikka olisikin ehkä parempi, jos et olisi. Ja vaikka sinun täytyy lakata kerjäämästä minulta enempää kuin kykenen sinulle antamaan. En voi olla sinulle sitä, mitä toivoisit.”
Kokonaan oma itsensä, voi sydänparkani. 😭 Ja olen varmaankin jäävi, mutta nimiasiasta ei vain voi keskustella liikaa! Tuo Lyonin loppukommentti kerjäämisestä oli hienon kamala, oi voi.

Lainaus
”Sinun nimesi on -” Adele aloitti uhmakkaasti, mutta Marras painoi sormensa hänen huulilleen kesken lauseen elettään sen kummemmin miettimättä. Adele henkäisi ja sulki silmänsä. Marraksen sydäntä vihlaisi. Miten ihmeessä minä suojelen häntä? Tai säilytän nämä horjuvat rajat? Miten pysyn tarpeeksi etäällä, kun jo nyt päästän itseni näin lähelle?
Aa, tykkäsin hirmuisesti siitä, että Lyon esitti nuo ajatukset nimenomaan kysymysten muodossa. ♥ Siinä on sellaista hyvää, hmm, mikä bewildered on suomeksi, hämmennystä. Ajatus, ettei Lyon kaikesta huolimatta voi tunteilleen mitään.

Lainaus
He eivät sanoneet mitään koko aikana ja hetken Marras antoi itsensä kuvitella, että kaikki oli juuri siten kuin pitikin, että he voisivat elää juuri näin, että vuosi voisi riittää ja ettei kenenkään tarvitsisi enää kuolla. Että vuosi Adelen kanssa riittäisi, vuodessa ehtisi nähdä kaiken ja tuntea liikaakin. Että ehkä heidän ei tarvitsisi jäädä tänne, vaan he voisivat lähteä ja jättää roolit taakseen, ja hän voisi soittaa banjoa ja laulaa ja tienata sillä heille laivamatkan pois Karunkasta.
Vuodessa ehtisi nähdä kaiken ja tuntea liikaakin. !!! Ja miten Lyon myös pohtii, että ehkä he voisivat paeta Karunkasta yhdessä, ihanaa ja kamalan surullista. 😭

Tämä oli todella kaunis lukukokemus, kiitän! ♥ Minusta tämä on kokonaisuutena niin hieno, että ihan jo sen vuoksi tahtoisin nähdä tämän varsinaisessa Kellopelisydämessä, mutta toisaalta myös nykyinen kolmen hahmon näkökulma on toiminut hyvin, ja Marraksen ajatuksenjuoksua on mielenkiintoista pohtia päätarinassa Adelen kerronnan kautta. Riippuisi varmaan siitä, tulisiko Marraksen näkökulmasta kirjoitettuja osia ylipäätään enemmän vai ei, että miten tämä sopisi...? Tulitpa mihin päätökseen tahansa, niin onneksi pääsin tämän nyt lukemaan. :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Okakettu: No mutta, usko tai älä, tässä seuraavassa osassa ei keskustella nimiasiasta. :D Keskustellaan kyllä muista klassikkoaiheista, että eipä siinä sitten taas mitään. (Vielä jonain päivänä kirjoitan murhista. Tai jotain muuta kuin "salamurhaajahyggeä"  ::) ) Mutta! Olen tosi iloinen siitä, että tuo kohtaus sinusta toimi, ja että siinä ilmenevät asiat ja ajatukset sopivat Lyonin hahmolle. Pidän hänet oletettavasti syrjässä näkökulmahahmon paikalta, koska olet ihan oikeassa tuosta sanomastasi Adelen näkökulman suhteen. Mutta onneksi voi aina kirjoittaa itse kaiken maailman AU- ja ficletskenaarioita sydämensä kyllyydestä.  ::) Kiitos paljon kommentista! ♥

K/H: Joskus on sellainen päivä, että kellariin tulvii vettä ja sitten sitä pitää setviä sen verran paljon, että pää hajoaa. Silloin ei pahimmasta kriisistä selvittyä auta muu kuin kirjoittaa vähän Adele/Lyonia. Tässä pohditaan taas vähän samoja teemoja kuin ennenkin, mutta ehkä se kertoo vain siitä, että ne ovat Kellopelisydämessä keskeisiä teemoja. No joo no.


*

Adele & Lyon: Rantaan asti

Myrsky nousi niin yllättäen, etteivät he ehtineet rantaan ajoissa. Yleensä ukkonen ilmoitti saapumisestaan helteenä ja hiostavana, seisovana ilmana, mutta nyt ensimmäiset jyrähdykset kumahtivat varoittamatta, eikä sade aikaillut kovin pitkään niiden jälkeen. Alkusyksyn harmaat pilvet tummuivat muutamassa hetkessä mustanpuhuviksi ja ryöppysivät vettä merenselälle sellaisella voimalla, että Adele tarttui äyskäriin sellaisella epätoivolla, jolla toivottomaan taisteluun ryntäävä sotilas tarraa miekkaansa.

Lyon mulkaisi taivasta pistävästi, aivan kuin olisi voinut torua sitä pelkällä katseellaan. Hän käänsi veneen kohti rantaa ja alkoi kiskoa airoja vakain, päättäväisin liikkein. Sadetta seurasi pian tuuli, joka ujelsi korvissa ja sekoitti meren rytmin niin, että aallot jysähtelivät veneen kylkiin ja pirskoontuivat suolaisiksi hyrskeiksi kasvoille ja käsivarsille.

Adelesta tuntui siltä, että maisemaa peitti sadehuntu, jonka läpi kaikki näytti sumuiselta ja epätodelliselta. Oli mahdoton arvioida etäisyyttä rantaan, eikä siitä olisi ollut hyötyä muutenkaan, sillä meri tuntui päättäneen, että ei suostuisi enää irrottamaan otettaan heistä tai heidän veneestään.

“Ei tuo auta”, Adele huusi kilpaa piiskaavan sateen ja jylisevän meren kanssa. “Emme me pääse rantaan. Aallot lyövät liikaa vastaan.”

“Sehän nähdään”, Lyon vastasi irvistäen. “En minä aio jättää meitä uppoamaankaan. Jos emme yritä, meri kyllä nielaisee meidät varmasti. Myrsky vain kiihtyy tästä.” Lyon kurtisti kulmiaan ja tuntui ajattelevan kuumeisesti. Hänen hiuksensa olivat liimautuneet otsaa ja kaulaa vasten ja pellavapaita oli kastunut muutamassa minuutissa läpimäräksi.

“Tule viereeni ja ota toinen airo”, hän käski lopulta. “Jos kiskomme kaksin käsin, niin ehkä sitten. Ehkä se riittää.”

Adele nyökkäsi. Hän tarttui veneen laitoihin ja pidätteli henkeään ne muutamat askeleet, jotka erottivat veneen perän sen keskituhdosta. Lyon katsoi Adelea tiukasti silmiin koko sen ajan ja puristi airoja rystyset valkoisina. Hänen hartiansa olivat jännityksestä kireät, mutta jotenkin Lyon onnistui pitämään katseensa tyynenä ja rohkaisevana. Kun Adele istui hänen viereensä ja tarttui airoonsa, Lyon kumartui hänen puoleensa ja painoi huulensa kahden sydämentikityksen ajaksi Adelen ohimoa vasten. Meren ja sateen keskellä kosketus tuntui yhtä sokaisevalta kuin aurinko.

“Soudetaan”, hän murahti sitten.

“Rantaan asti”, Adele vastasi ja virnisti Lyonille villisti sateen läpi.

*

Lyonin hiuksista tipahteli pisaroita poskille ja vaalealle kaulalle. Adele yritti olla tuijottamatta, mutta tulisijan hehku sai vesipisarat kimmeltämään, ja sitten hänen katseensa hakeutuikin jo Lyonin leuan kaareen ja huuliin, jotka nekin olivat vielä sateesta kosteat.

Lyon yskähti. Adele punastui ja käänsi katseensa läpimärkiin kenkiinsä.

“Ajattelin, että olisin vain riisunut paidan saman tien ja ripustanut sen kuivumaan, mutta ehkei se ole nyt järin hyvä ajatus”, Lyon sanoi. Hänen äänessään oli huvittuneisuutta, mutta myös aavistus pahoittelua.

“Jossain toisessa maailmassa sinä olisit suudellut minua jo”, Adele sanoi, kun Lyon oli jo kääntänyt selkänsä ja ottanut askeleen ovea kohti. “Se oli nytkin lähellä. Merellä.”

Lyon pysähtyi. “Siinä maailmassa olisin varmaankin sitten ajatellut, että emme selviäisi”, hän vastasi yhä selin Adeleen. “Mutta uskoin sinuun. Uskoin, että pääsisimme rantaan asti.”

“Mutta entä sitten, jos emme lopulta selviä? Aiotko odottaa loputtomiin sitä päivää, että - että - mitä sinä sitten odotatkin? Entä jos sellaista päivää ei tule? Ehkä minä unelmoin loputtomiin vapaudesta, mutta jos -”

Lyon kääntyi ja katsoi Adelea suoraan silmiin. “Älä kiusaa minua”, hän sanoi. Ääni oli tyyni, mutta nyt Lyonin silmissä oli vuorostaan myrskyä. “Älä pysähdy. Jos sinä pysähdyt, me hukumme molemmat. Annamme periksi ja jäämme meren vangeiksi.”

“Olisiko se sitten niin kamalaa? Ainakin jakaisin sitten tämän elämän kanssasi kokonaan enkä puolittain.”

“Minun kanssani, ehkä, mutta myös kellopelisydämen”, Lyon vastasi. Hän pudisti päätään. “Sanoit itse, että haluaisit, että sinun elämäsi olisi omasi. Olet uskonut siihen vuosia.”

“Mutta sinun kanssasi -”

“Minä en aio olla sinulle se meri, jonka vangiksi jäät. Minä uskon sinuun. Jos en uskoisi, olisin suudellut sinua jo kauan, kauan sitten. Ja usko pois, olisin - no, se tuskin olisi jäänyt vain siihen. Olisi niin paljon sellaista, mitä minä -”, Lyon pudisti päätään kuin ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ojensi kätensä ja silitti Adelen poskea varovasti.
 
“Uskon sinuun, Adele. Rantaan asti.”
« Viimeksi muokattu: 13.01.2021 11:46:01 kirjoittanut Kaarne »
ole rohkea, sydän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 208
Salamurhaajahygge best, kuten todettu. Mitä taas tähän tekstiin tulee, niin luin sen nyt uusiksi ja se oli edelleen äärimmäisen hyvä. ♥ Tykkäsin erityisesti, miten osuvasti tässä jälleen tiivistyi Adelen ja Lyonin suhteen luonne - tuo yhdessä selviytyminen myrskyn keskellä kuvasi minusta hyvin sitä, kuinka he ovat toistensa tukena vaikeissa tilanteissa myös päätarinassa. Miten hyviä he ovat yhdessä, jotenkin näin. Toisaalta sitten tuohon sen jälkeiseen hetkeen sisältyy ihan omanlaisensa jännite Adelen ja Lyonin välillä olevan kaipauksen myötä, mikä on heille tietenkin todella ominaista myös. Ja no, kuten on varmasti tullut ilmi, minusta nämä käsitellyt teemat ovat todella kiehtovia, ja nautin aina paljon sen lukemisesta, kun Adele ja Lyon yrittävät setviä asioita välillään auki. Tämä lopun keskustelu oli minusta erityisen hieno, ja jos se vain johonkin kohtaan sopii, mieluusti näkisin sen myös päätarinassa:
Lainaus
Lyon kääntyi ja katsoi Adelea suoraan silmiin. “Älä kiusaa minua”, hän sanoi. Ääni oli tyyni, mutta nyt Lyonin silmissä oli vuorostaan myrskyä. “Älä pysähdy. Jos sinä pysähdyt, me hukumme molemmat. Annamme periksi ja jäämme meren vangeiksi.”
“Olisiko se sitten niin kamalaa? Ainakin jakaisin sitten tämän elämän kanssasi kokonaan enkä puolittain.”
“Minun kanssani, ehkä, mutta myös kellopelisydämen”, Lyon vastasi. Hän pudisti päätään. “Sanoit itse, että haluaisit, että sinun elämäsi olisi omasi. Olet uskonut siihen vuosia.”
“Mutta sinun kanssasi -”
“Minä en aio olla sinulle se meri, jonka vangiksi jäät. Minä uskon sinuun. Jos en uskoisi, olisin suudellut sinua jo kauan, kauan sitten. Ja usko pois, olisin - no, se tuskin olisi jäänyt vain siihen. Olisi niin paljon sellaista, mitä minä -”, Lyon pudisti päätään kuin ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ojensi kätensä ja silitti Adelen poskea varovasti.
“Uskon sinuun, Adele. Rantaan asti.”
Hmm, lainasin tuohon alkujaan vielä myös aiempaa dialogia, mutta totesin että ehkä en laita ihan koko kohtausta tähän taas, vaikka lainaamisen arvoinen olisi ollutkin. :D Lyonin älä kiusaa minua oli minusta joka tapauksessa hienon paljonpuhuva ilmaus, hyvällä tavalla rehellinen myös. Pidin paljon tuosta hukkumis-vertauksesta sekä tästä: minä en aio olla sinulle se meri, jonka vangiksi jäät, ja kuinka Lyon selittää käytöstään sen kautta, että hän uskoo Adeleen, nyyh. Kaiken kaikkiaan, tässä oli vaikka mitä juttuja joihin pysähtyä ja joihin tarttua! Samalla tässä näkyy minusta se, miten hyvällä tavalla monisävyinen Lyonin ja Adelen suhde on, mikä toki on läsnä myös päätarinassa. Toisen kohtauksen alku pitää luonnollisesti mainita myös (rip Adele), kuten sekin miten rantaan asti -fraasi toistuu lopussa, se oli hieno. ♥ Ekasta kohtauksesta pidin erityisesti tästä lopun pätkästä:
Lainaus
Kun Adele istui hänen viereensä ja tarttui airoonsa, Lyon kumartui hänen puoleensa ja painoi huulensa kahden sydämentikityksen ajaksi Adelen ohimoa vasten. Meren ja sateen keskellä kosketus tuntui yhtä sokaisevalta kuin aurinko.
taan”, hän murahti sitten.
“Rantaan asti”, Adele vastasi ja virnisti Lyonille villisti sateen läpi.
♥ Toivottavasti tästä kommentista sai jotain selvää, ja kiitos paljon lukukokemuksesta, kuten aina! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Okakettu: Tän koko kokoelman nimi pitäisi varmaan olla "Sateisen Karunkan salamurhaajahygge", koska vähän siltä näyttää, ettei tähän mitään muuta tule. :D Paitsi siis onhan tuolla tuo yksi Adelen ja Eebenin kohtaus sentään, jahuu wuhuu. Arvaapa tuleeko nytkään? :D NO EI. Mutta olen tosi iloinen, että pidit meripätkästä, koska a) sitä oli tosi mukava kirjoittaa ja b) se tulee toivoakseni muodossa tai toisessa päätarinaan myös. Kiitos kommentista! (tähän tulis taas sydän mut tyhmä kannettavan näppis, joten ei onnaa.)

K/H: Kiitos Finin raapalejuoksu, joka innoitti minua kirjoittamaan tällaisen Super Tärkeän Kohtauksen, jonka syvästi haluaisin laittaa Kellopelisydämeen, mutta ehkä en kuitenkaan laita. :P Sen sijaan laitan sen tänne.

*

Lyon & Adele: Varmuuden vuoksi

“Minä en oikein tiedä”, Lyon mutisi ja kohensi silmälasiensa asentoa. “Nämä tuntuvat aika kummallisilta. Ja ovat varmaan tiellä, jos pitää metsästää. Ja huurtuvat talvella. Ja…”

Adele ei vastannut mitään. Hän istui vuoteella ja katseli ikkunan vieressä seisovaa, itsekseen jupisevaa Lyonia, joka kohotti vähän väliä kätensä lasiensa metallisangoille kuin tarkistaakseen, että ne olivat edelleen paikoillaan ja olemassa. Lyonia silmälasit tuntuivat ärsyttävän, mutta jostakin syystä Adele oli kuitenkin pitänyt niistä heti. Ehkä se johtui siitä, että kehysten pyöreä muoto sai Lyonin näyttämään lempeämmältä ja pehmensi kasvojen terävyyttä, tai siitä, että silmälasien kehystämänä silmien surunharmaa näytti entistä kirkkaammalta.

Niin tai näin, Adele oli huomannut tuijottavansa Lyonia melkein jatkuvasti siitä lähtien, kun he olivat poistuneet lasimestarin verstaasta uudet silmälasit mukanaan. Sopivien löytämiseen oli mennyt melkein kaksi tuntia, sillä vaikka mestari olikin osannut arvioida sopivien linssien paksuuden ja taittokulman hyvin nopeasti, kehysten valitseminen oli osoittautunut lähes mahdottomaksi. Lyon oli hylännyt mallin toisensa jälkeen ja Adele oli alkanut vähitellen arvella, että hän oli salaa paljon turhamaisempi kuin antoi ymmärtää.

Lopulta he olivat päätyneet pyöreisiin, hopeanharmaisiin kehyksiin - ja niihinkin vain siksi, että Adele oli sanonut suoraan, että hänen mielestään ne olivat vaihtoehdoista kaikkein parhaat. Tai no, oikeastaan hän oli puoliksi retuuttanut Lyonin ulos liikkeestä, mutta se oli kyllä ollut aivan välttämätöntä, sillä muutoin he olisivat varmasti olleet edelleen sovittamassa samoja kehyksiä yhä uudelleen ja uudelleen.

“Adele?”

Adele säpsähti takaisin todellisuuteen ja katsoi Lyonia, joka kohotti kysyvästi kulmiaan.

“Hmm?”

“Kuuntelitko sinä ylipäätään?” Lyon tuhahti.

“Tietenkin. Lasisi huurtuvat talvella ja se on varmasti vaikeaa”, Adele vastasi kuuliaisesti.

“Minä puhuin siitä viimeksi varmaan kaksi minuuttia sitten”, Lyon huokaisi. “Juuri nyt olin -”

Adele kohensi ryhtiään ja yritti kuunnella tarkemmin, mutta siitä ei kyllä tullut edelleenkään yhtään mitään. Hän ajatteli sitä, miten kotoisaa olisi, kun Lyon riisuisi lasit illalla ennen kuin kiipeäisi hänen viereensä vuoteeseen, ja sitä, miten -

“Adele!” Lyon sanoi uudelleen. Hän kuulosti turhautuneelta.

“Anteeksi”, Adele huokaisi. “Minä vain…”

“Tämä on vakava asia”, Lyon puuskahti. “Minä -”

“Näytät upealta”, Adele keskeytti. “Enkä pysty keskittymään, koska… Koska lasit sopivat sinulle niin hyvin. Tiedätkö, sinun silmäsi ovat minusta… Tai siis…”

“Niin?” Lyon valpastui. Ärtymys oli kadonnut hänen äänestään ja sen tilalla oli pelkkää uteliaisuutta. “Ovat mitä?”

Adele puri huultaan. “Ei mitään. Mutta pidän niistä. Siis laseista, en silmistä. Tai siis. Niistäkin, mutta - minä -”

Lyon istui vuoteelle Adelea vastapäätä ja kohotti kulmiaan. “Jatka toki”, hän sanoi selvästi huvittuneena.

“Älä viitsi”, Adele puuskahti. “Sinä olet niin turhamainen, että jos ryhdyn kehumaan silmiäsi vielä enemmän, kuvittelet pian, että ne ovat minusta jotenkin erityisen kauniit tai ihmeelliset.”

“Ja nekö eivät ole?” Lyon katsoi Adelea suoraan silmiin. “Minä kun kuvittelin, että sinä olisit suorastaan hullaantunut niihin.”

“Kuvittelit väärin”, Adele sanoi niin varmasti kuin suinkin pystyi. Hän ei kuitenkaan kyennyt kääntämään katsettaan pois Lyonin silmistä, jotka olivat nyt täynnä tuttua itsevarmaa hymyä.

“Näinköhän?” Lyon kysyi ja nojautui lähemmäs. Hän ojensi kätensä Adelen kaulalle ja silitti leuansyrjää peukalollaan. “Mutta tiedätkö, yksi asia minua kyllä mietityttää.”

“Hmm?” Adele yritti pitää ilmeensä tyynenä, vaikka Lyonin hellä kosketus tekikin siitä käytännössä mahdotonta.

“En ole koskaan suudellut ketään silmälasit päässä”, Lyon pohti. “Se nyt ei varmastikaan ole vaikeaa, mutta ehkä sitä pitäisi harjoitella. Tiedäthän, kaiken varalta?”

“Tuo on julmaa”, Adele vastasi hiljaa. Lyon katsoi häntä lasiensa yli harmaat silmät mietteliäinä.

“Epäilemättä. Olen pahoillani”, hän vastasi. “Ei se taida käydä päinsä.”

Adele huokaisi pettyneenä.

“Mutta jospa kuitenkin tämän verran. Varmuuden vuoksi, tiedäthän”, Lyon sanoi hiljaa ja kumartui painamaan kevyen suukon aivan Adelen suupieleen. Hänen huultensa hipaisu oli pelkkä kuiskaus ja poissa niin nopeasti, ettei Adele ehtinyt vastata tekoon yhtään mitenkään ennen kuin Lyon oli jo vetäytynyt takaisin, mutta pelkkä kosketuksen muisto poltti suloisesti.

Adele kohotti kätensä ja kosketti suupieltään. Lyon hymyili hänelle vakavasti.

“Harjoitellaan kunnolla. Sitten joskus”, hän lupasi ja kohensi taas silmälasiensa asentoa.
« Viimeksi muokattu: 08.01.2021 14:59:28 kirjoittanut Kaarne »
ole rohkea, sydän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 208
Tämä on kyllä ihan oikeasti Super Tärkeä Kohtaus, olin edelleen yhtä huutomerkkiä kun luin tämän taas uudelleen! Ahh, en kestä, silmälasipäinen Lyon ja Adele/Lyon -mutual pining siinä vielä lisänä, paras kombo. Jo aloituksen silmälasien kohtentaminen ja Lyon samassa lausesssa hykerrytti. ♥ ♥ Ja kuten on jo puhuttu, niin Lyonin silmälasithan ovat  monelta osin tosi hyvä elementti; minusta on esimerkiksi hirmu viehättävä ajatus, että Karunkassa voi löytää itselleen silmälasit lasimestarin luota. Samalla se on kivan aito yksityiskohta ja tuo uusia piirteitä esiin Lyonista, ennen kaikkea tuon turhamaisuuden, mikä on jälleen todella hyvällä tavalla inhimillistä. Ja se on myös sellainen, hmm, pehmeä heikkous, mistä pidän paljon.

Lainaus
Hän istui vuoteella ja katseli ikkunan vieressä seisovaa, itsekseen jupisevaa Lyonia, joka kohotti vähän väliä kätensä lasiensa metallisangoille kuin tarkistaakseen, että ne olivat edelleen paikoillaan ja olemassa. Lyonia silmälasit tuntuivat ärsyttävän, mutta jostakin syystä Adele oli kuitenkin pitänyt niistä heti. Ehkä se johtui siitä, että kehysten pyöreä muoto sai Lyonin näyttämään lempeämmältä ja pehmensi kasvojen terävyyttä, tai siitä, että silmälasien kehystämänä silmien surunharmaa näytti entistä kirkkaammalta.
Tästä pitää nostaa esiin itsekseen jupiseva Lyon, koska aaww, mutta myös tuo kuvaus miten Adelen mielestä lasit Lyonin olemukseen vaikuttavat. ♥ Etenkin tuo silmien surunharmaan kirkkaus oli hieno, koska tietenkin (kuvittele tähän smug whatsapp-emoji).

Lainaus
“Kuuntelitko sinä ylipäätään?” Lyon tuhahti.
“Tietenkin. Lasisi huurtuvat talvella ja se on varmasti vaikeaa”, Adele vastasi kuuliaisesti.
“Minä puhuin siitä viimeksi varmaan kaksi minuuttia sitten”, Lyon huokaisi. “Juuri nyt olin -”
Tämäkin oli niin aaww! ♥ Tykkäsin tässä ficletissä myös tosi paljon siitä, miten se näytti Lyonin ja Adelen kanssakäymisestä myös tällaisen kevyemmän ja vaivattoman puolen, koska siitäkin on kyllä aina ihana lukea. Mielikuva Lyonista jupisemassa laseista Adelelle ja Adelen suhtautuminen, plus mielikuva Adelesta raahaamassa Lyon vihdoin ja viimein pois verstaalta. :,)

Lainaus
“Niin?” Lyon valpastui. Ärtymys oli kadonnut hänen äänestään ja sen tilalla oli pelkkää uteliaisuutta. “Ovat mitä?”
Adele puri huultaan. “Ei mitään. Mutta pidän niistä. Siis laseista, en silmistä. Tai siis. Niistäkin, mutta - minä -”
Lyon istui vuoteelle Adelea vastapäätä ja kohotti kulmiaan. “Jatka toki”, hän sanoi selvästi huvittuneena.
“Älä viitsi”, Adele puuskahti. “Sinä olet niin turhamainen, että jos ryhdyn kehumaan silmiäsi vielä enemmän, kuvittelet pian, että ne ovat minusta jotenkin erityisen kauniit tai ihmeelliset.”
“Ja nekö eivät ole?” Lyon katsoi Adelea suoraan silmiin. “Minä kun kuvittelin, että sinä olisit suorastaan hullaantunut niihin.”
“Kuvittelit väärin”, Adele sanoi niin varmasti kuin suinkin pystyi. Hän ei kuitenkaan kyennyt kääntämään katsettaan pois Lyonin silmistä, jotka olivat nyt täynnä tuttua itsevarmaa hymyä.
Ja sitten tämä! Se, että Lyon nimenomaan valpastuu ja millaiseen sanailuun Adelen kommentti oikein johtaa. ♥ ♥ Tuntuu myös hyvin lyonmaiselta kääntää asia tällä tavoin edukseen, koska noh, hän tietää oman lumovoimansa. Rip Adele. :D

Lainaus
“En ole koskaan suudellut ketään silmälasit päässä”, Lyon pohti. “Se nyt ei varmastikaan ole vaikeaa, mutta ehkä sitä pitäisi harjoitella. Tiedäthän, kaiken varalta?”
“Tuo on julmaa”, Adele vastasi hiljaa. Lyon katsoi häntä lasiensa yli harmaat silmät mietteliäinä.
“Epäilemättä. Olen pahoillani”, hän vastasi. “Ei se taida käydä päinsä.”
Adele huokaisi pettyneenä.
“Mutta jospa kuitenkin tämän verran. Varmuuden vuoksi, tiedäthän”, Lyon sanoi hiljaa ja kumartui painamaan kevyen suukon aivan Adelen suupieleen. Hänen huultensa hipaisu oli pelkkä kuiskaus ja poissa niin nopeasti, ettei Adele ehtinyt vastata tekoon yhtään mitenkään ennen kuin Lyon oli jo vetäytynyt takaisin, mutta pelkkä kosketuksen muisto poltti suloisesti.
Adele kohotti kätensä ja kosketti suupieltään. Lyon hymyili hänelle vakavasti.
“Harjoitellaan kunnolla. Sitten joskus”, hän lupasi ja kohensi taas silmälasiensa asentoa.
Pitkänpitkä lainaus taas, mutta enhän minä nyt voi jättää tästä mitään pois. 😭♥  Ensinnäkin mahtavaa, että Lyon miettii tällaisia Tärkeitä Kysymyksiä, mutta myös: Adelen pettynyt huokaus ja sitten tuo suukko aivan suupieleen, nyyh. Ja että harjoitellaan kunnolla sitten joskus! Tuo silmälasien kohentaminen lopuksi oli niin ikään täydellinen lisä. Olen nyt aivan ehdottomasti silmälasipäisen Lyonin kannalla (vielä enemmän siis kuin aiemmin, ja se on paljon se :D) ja toivon, että tämä löytää paikkansa myös päätarinasta muodossa tai toisessa. Kiitos paljon, tämä oli ihana! ♥ ♥ 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 626
  • Lunnikuningatar
Okakettu: Pehmeät heikkoudet on parasta! ♥ Sellaisten löytäminen ei vaan aina ole helppoa. Mutta onneksi on Okakettu, taide ja Finin raapalejuoksu, indeed. Ja hei, tämänkin päivän pätkässä on mukana lasit, joten ei niistä kyllä enää luovuta. Oot paras! ♥

K/H: Tämä kohtaus ei kyllä missään nimessä mene Kellopelisydämeen, koska huhhuh mitä sentimentaalista löpinää! Mutta menköön siis tänne. (Ja siis: en ole kirjoittanut näin yksityiskohtaista koskettamiskohtausta vuosikausiin, joten tästä ei oikein tullut mitään. Teitä on varoitettu.)

Kohtauksen kirjoittamisen ajan kuuntelin tätä.

*

Juhlakampaus

Adele tuijotti peilikuvaansa ja irvisti sille turhautuneena. Hän oli letittänyt hiuksensa ja avannut palmikon jo ainakin neljästi, eikä lopputulos ollut vieläkään tarpeeksi siisti. Nyt ruskeat hiukset olivat jo loputtoman kampaamisen jäljiltä hapsottavat ja pelkkä ajatus jälleen uudesta yrityksestä sai Adelen kiristelemään hampaitaan.

 Lohtu oli kyllä aiemmin tarjoutunut auttamaan, mutta hänen vuoronsa parantolassa oli alkamassa, eikä Adele ollut kuvitellut, että yhden kelvollisen juhlakampauksen tekeminen olisi ihan näin vaikeaa.

Adele huokaisi ja purki palmikon vielä kertaalleen. Hän vilkaisi Lohdun maljakkoon jättämiä sinisiä keväänkelloja, joita tämä oli ehdottanut hiusten sekaan pujoteltaviksi. Adele tuijotti kukkia pistävästi; tavallinen, siisti letti saisi nyt kelvata.

“Tarvitsetko apua?” Lyon kysyi. Adele vilkaisi häntä peilin kautta ja pudisti päätään. Lyon seisoi oviaukossa ja yritti selvästi näyttää rennolta, mutta se ei hämännyt Adelea enää. Hän oli nähnyt Lyonin tyyneyden varisevan aivan liian monta kertaa viimeisen kuukauden aikana.

“Ei kiitos.”

“Tuosta ei tule yhtään mitään. Antaisit minun auttaa”, Lyon astui sisään huoneeseen. Hänen juhla-asunsa oli moitteettoman siisti ja vaaleat hiuksetkin tuntuivat asettuneen luonnostaan täydellisesti. Huoneen öljylamppujen valossa ne hehkuivat kultaisina ja kehystivät Lyonin kauniita kasvoja sellaisella tavalla, joka olisi varmasti saanut tanssiaisiin osallistuvat maagiopiskelijat huokailemaan ihastuksesta. Adelea näky ärsytti.

“Mene harjaamaan omia hiuksiasi”, hän murahti ja kääntyi takaisin peilikuvansa puoleen.

“Tsk”, Lyon naksautti kieltään. Vastalauseista huolimatta hän käveli Adelen taakse ja katsoi tätä peilin kautta suoraan silmiin. “Luuletko, että voisin vain antaa sinun lähteä soluttautumaan Karunkan vaarallisimpaan paikkaan ilman kunnon valeasua? Emme käyttäneet päiväkausia aikaa sopivan mekon valitsemiseen ja tanssien opetteluun vain siksi, että hiuksesi pilaisivat kaiken.”

“Kyllä minä pärjään.”

“Epäilemättä”, Lyon mutristi suutaan. Hän poimi silmälasinsa kauluspaitansa rintataskusta ja asetti ne nenälleen. “Kas niin. Katsotaanpa nyt.”

Adele näytti Lyonille kieltä ja hänen yllätyksekseen Lyon kehtasi hymyillä. Lyon poimi valaanluisen kamman pöydältä ja alkoi kammata Adelen hiuksia keskittynyt ilme kasvoillaan.

“Ei tämä mitään korkeampaa matematiikkaa ole”, Adele tuhahti.

“Siinäpä sinä olet väärässä”, Lyon hymähti. “Hyvän ja kestävän juhlakampauksen tekeminen ei ole mikään helppo juttu. Lohtu ja Haave ovat opettaneet sitä minulle vuosien ajan.”

“Miksi ihmeessä?” Adele kohotti kulmiaan.

“Koska minua kiinnosti”, Lyon vastasi ja keräsi Adelen hiukset niskaan. “Onhan se nyt ihan omanlaisensa taitolaji. Ja sitä paitsi samalla oli hyvä tilaisuus kuulla Haaveelta ja Lohdulta kaikki tuoreimmat Karunkan juorut. Jostakin syystä juuri letittäminen ja hiusten harjaaminen ja sen sellainen saa heidät puhumaan kaikesta mahdollisesta avoimemmin kuin mikään muu.”

Lyonin sormet olivat viileät. Hän hyräili hiljaa työskennellässään. Tasainen rytmi ja kosketuksen hellyys saivat vähitellen Adelenkin rentoutumaan. Lyon palmikoi Adelen hiukset tummaksi kruunuksi hänen päänsä ympärille ja kokosi loput sieväksi nutturaksi niskaan. Hänen ilmeensä oli lempeä, mutta silmissä oli silti jotakin tummaa ja melkein epätoivoista, ja se sai Adelen värähtämään joka kerta, kun Lyonin sormet hipaisivat hänen niskaansa tai viivähtivät sivelemässä hiusrajan herkkää ihoa.

“Tiedätkö”, Lyon sanoi pujottaessaan keväänkelloja Adelen nutturan sekaan, “sinä olet kaunis. Jos minä saisin viedä sinut tanssiaisiin, en -”

“Lyon”, Adele varoitti. Lyonin suupielet kiristyivät. Hän pudisti päätään.

“Sinä et välttämättä palaa sieltä”, Lyon huokaisi. “Minä - minun täytyy -”

Adele avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Lyon laski kätensä hänen hiuksistaan Adelen hartioille ja silitti niitä kevyesti.

“Jos olisin kuka tahansa muu, painaisin sinut tuota seinää vasten ja suutelisin sinua niin kauan, ettet kykenisi ajattelemaan mitään muuta”, Lyon sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli tumma ja karhea.

“Se varmaankin pilaisi kampauksen”, hän sanoi niin vakaasti kuin osasi. “Lyon, minä -”

“Ja sitten pitäisi huolen siitä, että tietäisit koko illan ajan, miten pelkästään sinun läheisyytesi vaikuttaa minuun”, Lyon sanoi. “Koskettaisin sinua näin -”

Lyon antoi sormiensa kulkea Adelen käsivartta pitkin hänen kämmenselälleen ja takaisin. Hän piti katseensa tiukasti Adelen silmissä, eikä Adele kyennyt ravistamaan itseään vapaaksi siitä lumouksesta, jonka Lyonin pehmeä ääni ja keveät sormet olivat kehränneet.

“- ja näin”, hän silitti Adelen kaulaa. Adele vastasi kosketukseen vaistomaisesti taivuttamalla päätään ja sulkemalla silmänsä. Lyon kumartui lähemmäs. Hänen hengityksensä kutitti Adelen korvalehteä.

“- ja näin. Olen halunnut tehdä näin jo pitkään”, hän sanoi matalasti ja suuteli Adelen ohimoa, leukapieltä ja sitten kaulaa. Lempeästi ja kiireettömästi, aivan kuin heillä olisi ollut käytettävissään kaikki maailman aika. Lyonin huulten kosketus poltti ja Adele oli sillä hetkellä valmis sopimaan heidän riitansa, perumaan koko tanssiaissuunnitelman ja luopumaan kaikista hupsuista haaveistaan kellopelisydänten suhteen, koska miksi ihmeessä hän vaarantaisi kaiken tämän? Olisiko kaikkien riskien ottaminen muka sen arvoista?

“Adele”, Lyon sanoi. Hänenkin äänensä oli hengästynyt ja epätoivoinen. “Minä en - en voi antaa sinua lähteä tanssiaisiin, jos olet edelleen vihainen. En kestä sitä. En halua menettää sinua ilman, että me olemme - että -”

“Saat anteeksi”, Adele sanoi. Hän veti syvään henkeä. “Mutta sinun täytyy suudella minua nyt. Ja vannon, että jos sinulla on jotain typeriä taka-ajatuksia, heitän sinut alas tästä kellotornista.”

“Hmm-mmh”, Lyon hymisi. Hän nyökkäsi vakavasti Adelen peilikuvalle. “Lupaan, ettei ole. Jos osaisin ajatella, olisin pysynyt sinusta kaukana juuri nyt. Tiedän, että tämä ei ole lainkaan järkevää.”

Adele nousi seisomaan ja kääntyi. “Vähät minä järkevyydestä”, hän sanoi suoraan ja kietoi kätensä Lyonin niskaan.

Lyon hymyili.

“Minähän lupasin, että harjoittelemme myöhemmin”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan Adelea.
« Viimeksi muokattu: 13.01.2021 12:37:00 kirjoittanut Kaarne »
ole rohkea, sydän