Kirjoittaja Aihe: Undine: Virvaliekkejä, vedenhenkiä, S  (Luettu 129 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 958
  • Lunnikuningatar
Undine: Virvaliekkejä, vedenhenkiä, S
« : 02.09.2022 17:31:10 »
Nimi: Virvaliekkejä, vedenhenkiä
Ikäraja: S
Fandom: Undine (vuoden 2020 elokuva)
Vastuuvapautus: Undine kuuluu tekijöilleen, minä vain lainaan hyötymättä tästä taloudellisesti.
Tyylilaji: vedenväreitä kaiken jälkeen
Yhteenveto: Ei voi pysäyttää sellaista sydäntä, joka lyö tarpeeksi vahvasti pitääkseen hengissä sellaisenkin rakastetun, joka on jo kuollut.
Haasteet: Valloita fandom, Sana/kuva/lause 10 (9. virvatuli), Finfanfun1000 (289. Vesi).

K/H: Katsoin tänään Undinen ja pidin siitä tosi paljon: upeaa cinematografiaa, kaunis romanssi, todella hyvä kemia päähenkilöiden välillä. Pidin loppuratkaisustakin, vaikkei se mennyt ihan siten kuin toivoin, ja siksi kirjoitin tällaisen pienen ficletin, joka ei varsinaisesti ole mikään fix-it-fic, mutta ehkä enemmän... lopun täydentelyä? Suosittelen elokuvaa lämpimästi!



Virvaliekkejä, vedenhenkiä

Videolle ei koskaan tallennu jälkeäkään: vain tummaa vettä, ilmakuplia, ehkä jokin hämärä varjo aivan näkökentän laitamilla. Jos Christoph ottaisi asian puheeksi, Monika kiroaisi varmasti raskaasti ja vaatisi, että on syytä soittaa terapeutille tai psykiatrille.

Mutta kirjahyllyn päällä seisoo sukeltajapatsas, ja vaikka sen jalka on liimattu taitavasti, säröstä ei voi erehtyä — eikä siitä, että Undine painoi patsaan Christophin käteen kaksi vuotta sitten veden pinnan alla.

Virvaliekkejä, vedenhenkiä. Ehkä pienen lapsen isän pitäisi pelätä sellaisia. Ehkä hänen pitäisi, sillä tietäähän hän, kuinka kävi miehelle ennen häntä, sille joka rakastui Undineen ja yritti sitten lähteä.

Ja silti: Christoph ei ole Johannes, ja hän tietää, etteivät vedenhenget voi hukuttaa sellaista, joka on jo kerran hukkunut.





He kohtaavat uudelleen ja uudelleen. Aina vilahdukselta, ensin pelkästään pohjassa, sitten muuallakin. Undine katsoo Christophia lätäkön pinnasta tai vesihöyryn sumentamasta kylpyhuoneen peilistä, rankkasateesta ja meren kuohuvista aalloista. Pitäisi olla katsomatta takaisin, mutta Christoph ei ole koskaan ollut sellainen, joka hylkää tai lähtee.

Hän hymyilee edelleen, tervehtii katsellaan joka kerta.

Näetkö, Undine? Minä en ole unohtanut. Minä en unohda.

Siksi hän on varmaankin vielä elossa; siksi Undine ei ole yrittänytkään hukuttaa häntä.

Ei voi pysäyttää sellaista sydäntä, joka lyö tarpeeksi vahvasti pitääkseen hengissä sellaisenkin rakastetun, joka on jo kuollut.





“Ajatteletko sinä häntä vieläkin?” Monika kysyy vuoteessa eräänä sateisena syysiltana.

“Mm-mmh”, Christoph äännähtää myöntävästi. Ei ole syytä kieltääkään.

“Kaipaatko?” Syyttävä sävy, terävä.

“Mm-mmh.” Christoph kierähtää kyljelleen ja katsoo Monikaa. Hänen hymynsä on pehmeä ja vastaansanomaton. “Aivan kuten sinua silloin, kun sukellan. Siksi minä aina palaan pintaan.”

Monikan suupielet ovat yhä tyytymättömät. Christoph nojautuu suutelemaan toista niistä, sitten toista.

“Minä palaan aina pintaan”, Christoph toistaa, ja silittää paljaita hartioita suurilla, lempeillä käsillään. “Palaisit sinäkin. Ei ole syytä hukuttautua mustasukkaisuuteen.”

Monika huokaa ja sulkee silmänsä, eikä ota enää Undinea puheeksi.

Ei voi vaatia mahdottomia sellaiselta mieheltä, joka on puoliksi vedenhenki itsekin.

ei ollut enää kesä eikä vielä syksy.
pehmeältä taivaalta kuului tervapääskysten huuto.