Kirjoittaja Aihe: Legend of Zelda: Breath of the Wild: Jonkun toisen, S, angst, surullinen pohdinta  (Luettu 1298 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 744
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ficin nimi: Jonkun toisen
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Fandom: Legend of Zelda, Breath of the Wild
Genre: angst
Summary: Ainoa mitä hänellä enää oli, oli tehtävä jonka kuninkaan sielu oli hänelle antanut. Voita Ganon. Pelasta Zelda.
A/N:Tämä teksti syntyi Kaarneen Louise Glück -sitaattihaasteesta. Kuten aika usein aikaisemminkin, tästäkin Kaarneen antamasta sitaattipätkästä tuli heti mieleen idea, joka odotteli kirjoittamistaan aika kauan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, Kiitos Kaarneelle kauniista sitaatista!
Tekstistä tuli aika surullisenpuoleinen, joten se ei ehkä fluffia toivoville sovi. Toivottavasti kuitenkin nautit tekstistä!


Lehdet rasahtivat kun tuli tarttui niihin.

Pehmeä savun haju hälvensi viileän päivän kirpeyttä, lämmitti kipeyneitä lihaksia ja houkutteli nukahtamaan. Mutta eihän sellaiseen ollut aikaa, ei vaikka ei ollut ketään joka olisi kehottanut häntä kiirehtimään.

Link oli aina pitänyt savun tuoksusta. Jotkut valittivat että se tarttui vaatteisiin, joillekin se toi mieleen tuhotut kodit ja kadonneet isät, sisaret ja lapset. Hänestä  tuoksu oli kuitenkin lempeä, lohdullinenkin. Se toi mieleen padassa kypsyvän ruoan ja hiljaa palavat kynttilät, oranssin tulisijan hehkun ja hiljaisen juttelun leirinuotiolla. Tuli tarkoitti ruokaa ja turvaa eläimiä vastaan. Tuli tarkoitti valoa.

Tuli tarkoitti muita ihmisiä.

Link kietoi kätensä polviensa ympärille ja katseli hiljaa palavia lehtiä. Silloin tällöin hän lisäsi niitä kourallisen, mutta ei tarjonnut tulelle sen kummempaa suuhunpantavaa. Hänen pitäisi pian lähteä. Oli aikaa vain muutamaan hiilloksessa paahdettuun omenaan.

Hän oli ratsastanut koko yön ja osan aamusta. Väsymys kirveli silmänurkissa ja pakotti selässä, mutta hän ei halunnut jäädä tähän aukeaan laaksoon johon oli sattumalta päätynyt. Oli jatkettava eteenpäin, Hatenoon, Kakarikoon. Oli löydettävä muita ihmisiä. Hän ei kestäisi taas uutta yötä seuranaan vain hevosensa ja jonkun muun muistot.
Hän sulki silmänsä ja ajatteli heitä taas.

Darukia, joka pystyi helposti nostamaan hänet päänsä päälle ja jonka nauru vavisutti vuoria. Miphaa, jonka hymy paransi kaikki haavat. Revalin ylpeyttä, Urbosan rohkeutta.

Ja tietysti Zeldaa. Zeldan silmiä joiden väriä hän ei muistanut, Zeldan vapinaa jääkylmässä lähteessä, Zeldan itkua kun jumalatar kieltäytyi vastaamasta hänelle. Zeldaa suurennuslasin kanssa tutkimassa harvinaisia kasveja, Zeldaa yrittämässä kokata kalaa yrttien ja munien kanssa. Zeldaa, joka joskus nukahti hänen olkaansa vasten.

Zeldaa, jonka oli tarkoitus olla hänen toinen puolikkaansa. Tyttöä, jota hän ei tuntenut.

Viimeinenkin lehti kuoli. Link poimi omenat nuotiosta ohuen kepin avulla ja kääri ne kankaaseen, jonka työnsi reppuunsa. Oli aika lähteä.

Hevonen hirnahti hiljaa kun hän kiipesi sen selkään. Hän ei ollut antanut sille nimeä: se oli vain yksi niistä hevosista, jotka hän oli kesyttänyt ja jonka hän kenties jonain päivänä luovuttaisi takaisin omiensa pariin. Se ei muistaisi häntä eikä hän sitä.
Tuntui vaikealta luoda mitään uutta. Miksi hän välittäisi siitä, hymyilikö omenia kaupitteleva tyttö hänelle vai ei? Mitä väliä oli sillä, katsoisivatko pienten kylien asukkaat häntä hyväksyen vai halveksuen, tai kulkisiko toinen matkamies hänen kanssaan jonkin aikaa?

Hänen ystäviensä jälkeläisten kanssa ei ollut yhtään helpompaa. Joskus Rijun nauru tai Teban hymähdys hellittivät kipeää tunnetta hänen rinnassaan, mutta Yonobon ihaileva katse tuntui tyhjältä ja joskus hänestä tuntui kuin hänellä olisi enemmän yhteistä Miphan jäästä veistetyn patsaan kuin Sidonin kanssa. Hänen ystävänsä olivat poissa, eikä hän kuulunut heidän seuraajiensa joukkoon. Hän oli linkki aikojen välillä, jähmettynyt paikoilleen kuin meripihkaan juuttunut hyönteinen. Edes hänen kallisarvoinen miekkansa, se miekka joka karkottaa pimeyden, ei voinut rikkoa sadan vuoden muuria.
Ainoa mitä hänellä enää oli, oli tehtävä jonka kuninkaan sielu oli hänelle antanut. Voita Ganon. Pelasta Zelda.
Tai ainakin se, mitä Zeldasta oli enää jäljellä.

Hän kannusti hevosensa raviin. Hän halusi ehtiä Hatenoon ennen auringonlaskua. Jos hän  olisi onnekas, tyttö tiskin takana saattaisi jopa hymyillä hänelle.

***
Kaarneen antama sitaatti:

The dead leaves catch fire quickly.
And they burn quickly; in no time at all,
they change from something to nothing.

Midday. The sky is cold, blue;
under the fire, there’s gray earth.

 How fast it all goes, how fast the smoke clears.
And where the pile of leaves was,
an emptiness that suddenly seems vast.
— runosta Burning Leaves

Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 505
  • inFINIty
    • Listaukseni
uu pidin :) teksti vangitsi monia aspekteja botwista. joskus mulle on hankala kuvitella linkille ääntä kun hän on useasti niin puhumaton mutta tää teksti onnistui siinä hyvin. link on kaihoisa mutta silti päättäväinen jatkamaan matkaansa.

- Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 160
  • Kurlun murlun
Mieleni teki melankoliaa ja tämähän sitä tarjoili oikein haikealla ja kauniilla tavalla. 🖤 Ensinnäkin aivan ihana sitaatti ja olet hienosti kietonut sen tekstiin siten, että se pulpahtelee esiin miljöössä ja tunnelmassa. On kyllä myös niin Linkiin sopiva sitaatti. 😍 Mukavaa, että sait haasteen puitteissa hyvän tilaisuuden kirjoittaa tämän.

Link on niin sydäntäsärkevä hahmo muutenkin ja sitten vielä angstia teemalla yksinäisyys. TwT Toimii niin hyvin. Botw tuntuu välillä niin rauhallisen autiolta peliltä, että ilmankos siitä saa hyvin ammennettua tämänlaista sisältöä.

Lainaus
Hevonen hirnahti hiljaa kun hän kiipesi sen selkään. Hän ei ollut antanut sille nimeä: se oli vain yksi niistä hevosista, jotka hän oli kesyttänyt ja jonka hän kenties jonain päivänä luovuttaisi takaisin omiensa pariin. Se ei muistaisi häntä eikä hän sitä.
Voiii. Tästä tuli hauskasti mieleen se heppa nimeltä Heppa -keskustelu, vaikka itse pätkä olikin apea. ::<

Kiitoksia tästä ja onnea Kommenttiarpajaisista! ❤️

- Mai
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 753
Minun teki mieli poimia jotain vielä uutena hohtavaa listauksestasi ja vaikka fandom ei minulle ollut tuttu, päädyin lukemaan tämän! Surullisesta pohjavireestä huolimatta tämä on nimittäin kovin kaunis teksti ja tietoa tuli tällaiselle mitään tietämättömälle lukijalle juuri sopivasti, että pystyin keskittymään tarinaan ja eläytymään Linkin ajatuksiin :)

Lainaus
Silloin tällöin hän lisäsi niitä kourallisen, mutta ei tarjonnut tulelle sen kummempaa suuhunpantavaa.

Kuvailet elävästi nuotion (etenkin, kun tuosta lauseesta tulee olo, että Link arvostaa nuotiota kuin se olisi elävä olento, vähän kuin Liikkuvan linnan Calcifer!) ja kuinka lehdet palavat nopeasti, vaatien Linkiä olemaan jatkuvasti läsnä ruokkimassa sitä. Jo ensimmäinen lause ihastutti ja pidän siitä, kuinka Linkin suhdetta nuotioon ja palavaan tuleen kuvataan. On mielenkiintoista, miten sama asia voi tarkoittaa ihmisille eri asioita riippuen siitä, millaisia tapahtumia elämän varrelle on mahtunut. Tässä tekstissä kaikkia aisteja hellitellään ja mieleen painuu kuivien lehtien rahina, väsyneiden lihasten raukeus, savun ja hevosten haju ja kielellä omenoiden makeus - mikä kokonaisuus! ♥

Samalla tuota nuotiohetkeä varjostaa synkkyys, yksinäisyyden tunteet ja ennen kaikkea kaipaus. En tiedä Linkin taustaa enkä ole tarkalleen varma, mikä on johtanut ystäväporukan hajoamiseen (paitsi... kuolema? Mutta miksi Zelda pitää edelleen pelastaa? :D), mutta tässä on niin vahvasti läsnä Linkin kaipaus - jota hän ei osaa oikein parantaa, vaikka hymyilevien myyjättärien varaan yrittääkin laskea. Suretti etenkin se, että hevosella ei ole nimeä, koska se on vain yksi muiden joukossa eikä se muistaisi häntä eikä hän sitä. Ja kun eläimethän juuri muistavat! Voi Link :(

Vähän lohduttaa toki se, että hän ei jää yksin metsään vaan lähtee etsimään seuraa, hakeutuu kaupunkiin ihmisten pariin ja hyvällä tuurilla löytäisi ystävällisiä ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa. Tosin myös ahdistaa, jos Link tosiaan on ainoa, joka on alkuperäisestä porukasta jäljellä ja aikaa on kulunut jo sadan vuoden verran ja Link on edelleen yhtä synkkä? Voi kurjuus! En kuitenkaan aio velloa synkkyydessä vaan totean, että tämä ei ole sysipimeä tunnelmaltaan vaan tässä on rivien välissä toivon pilkahdus, josta aion pitää kiinni. Kiitos siis tästä! :)

between the sea
and the dream of the sea

Linne

  • ***
  • Viestejä: 744
  • Hämmentynyt pesukarhu
Crys  Linkille on tosiaan vaikea kuvitella ääntä, erityisesti BOTWissa. Kiva että pidit tekstistä ja että tunnelma välittyi siitä hyvin!


Maissinaksu Kiva kuulla, että sitaatti näkyy tekstissä, mulla on nimittäin heti mielessä vahva mielikuva siitä, millainen tästä tekstistä tulisi :D

Link on kyllä kauhean surullinen, hän tarvitsee kavereita :( Ja heh, ehkäpä hänen hevosensa nimi on tosiaan heppa!


Hiddenben Breath of the Wild on kyllä mielenkiintoinen peli mielenkiintoisella lorella, suosittelen tutustumaan jos Switch-pelit yhtään kiinnostaa! Ihana kuulla, että kuvailu miellytti, BOTW on nimittäin todella kaunis peli hienoilla yksityiskohdilla joten on kiva jos onnistuin tavoittamaan sen tunnelman.

Moniin kysymyksiisi löytyy vastaus esimerkiksi täältä. Mutta eihän tekstin ideana olekaan aina olla ihan perillä alkuperäisestä ideasta, siitä voi nauttia vaikka ei tietäisikään alkuperäisteoksesta juuri mitään :) Kiva kuulla, että toivo välittyi tekstistä, en nimittäin halunnut jättää sitä ihan synkäksi. Ehkä Link lopulta nimeää hevosensakin, vaikka kuten tuosta ylemmästä kommentista voit päätellä, minä ja Maissinaksu ei pidetä Linkin nimeämistaitoja kovin korkeassa arvossa :D
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä