Kirjoittaja Aihe: Mass Effect: Shakkilauta ja melodiset paheet | Shepard/Aria | K-11  (Luettu 1590 kertaa)

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Nimi: Shakkilauta ja melodiset paheet
Ikäraja: K-11
Fandom: Mass Effect (3, Omega DLC)
Genre: Hyvin, hyvin epäromanttinen romance.
Hahmot/Paritus: MShepard/Aria
Summary: "Mutta ei hän voi miestä ottaa, sillä se tuntuisi liikaa siltä, että mies ottaisi hänet."

-Shakkilauta ja melodiset paheet-

Mies on petollinen. Ei selkäänpuukottaja, ei ainakaan vielä, ei koskaan, jos Aria soveliaasti menee tämän päähänpistojen mukana. Miehestä näkee kyllä, että hänen tahtonsa on se tärkein. Hänen sanansa antavat mahdollisuuden perääntyä, mutta aseen katse osuu varmasti, jos vastapuoli ei hänen edessään taivu. He kaatuvat sitten lattialle, seinän vierustaan, lasiseinän läpi vapaapudotukseen.

Oudon pehmeä hän on, mutta samalla ei häveliäästi käännä katsettaan pois videoitujen strippareitten rintamuksista. Aria oli ollut varma, että mies oli tullut tänne muuttamaan häntä. Ei niin, että mies ei olisi ilmaissut paheksuntaansa katseilla, mutta sanoiksi ne eivät olleet oikeastaan muuttuneet. Nyreen sai ymmärrystä ja tukea, mutta mies ei kuitenkaan kinannut Arian kanssa, synkistynyt ja sylkenyt omia, ah niin pyhiä, mielipiteitään Omegan kuningattaren kasvoille.

Ja nyt Oleg Petrovskyn ruumis viilenee. Shepard ei sano siihenkään mitään ja Aria odottaa, milloin peto paljastaa todellisen luonteensa.

Shakkilauta saa kosketuksen miehen sormenpäistä ja Aria hengittää syvään, hitaasti, väristen. Raivo hänen sisällään on laimennut, eikä uutta leviävää tunnetta voi sanoa peloksi, sillä se on kirpeää.

Arialla on ollut monia miehiä. Jos hän tämän miehen sänkyynsä kaataisi, ei tämä tulisi olemaan läheskään viimeinen.
 
Mutta ei hän voi miestä ottaa, sillä se tuntuisi liikaa siltä, että mies ottaisi hänet. Ja sitä Aria ei voi hyväksyä ja sitä Aria ei voi itselleen antaa, vaikka hänen katseensa hiveleekin miehen sotaista olemusta. Ihmiset ovat kulmikkaampia, rujompia. Tämä yksilö osaa olla juuri sellainen, että loppupelissä ulkomuodolla ei ole mitään väliä.

Astuessaan lähemmäs Aria ei ajattele oikeastaan yhtään, mitä tulee tekemään. Se vain tapahtuu.

Miehen keho rojahtaa häntä kohti räsynukkemaisesti, yläruumis kääntyy liikaa ja Ariasta tuntuu sekunnin, että mies kaatuisi liikaakin, nolosti. Sitten hän saa miehen kasvot jo kosketuksiin omiensa kanssa, suutelee ja unohtaa.

Suudelma on juuri alkanut, kun mies jo työntää hänet syrjään. Tahtomattaan Aria asettaa kätensä antautumaan ja peittää liikkeen hämmästyksellä kuin sanoakseen, että se mitä tapahtui vain henkäys sitten ei ollutkaan koskaan olemassa.

Shepardin kasvoilla on loistetta. Säikähdystä ja hymyä, joka vaimenee samean maskin taakse. Sitten sekin vähäinen katse katoaa ja miehen kasvoilla ei ole enää mitään Komentajaa suurempaa.

Aria saarnaa ja on tyytyväinen itseensä. Pois, pois. Mies lähtisi jälleen sotimaan, eikä hänen paikkansa ole täällä. Huomenna, ylihuomenna, tässä kuussa, sotatannerten humusta saisivat kaikki kuulla miehen kuolleen. Aria ei aio juoda juhlamaljaa hänen kunniakseen. Kun mies kuolee, Aria unohtaa.

Mies lähtee ja ihmiset ovat rantahiekkaan katoavia aaltoja.

Hetken ilma on ummehtunutta ja painavaa. Sitten klubi syttyy jälleen tuleen, verestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Arialla itsellään on paljon tehtävää, paljon ajateltavaa, mutta vihreä shakkilauta kuiskii hänen silmäkulmassaan. Se pakataan pois vain muutamaa minuuttia sen jälkeen, kun mies on ehtinyt kadota klubin ovista ulos.

Sitä katsellessaan, Aria pohtii, mies saisi lämmöllä muistella häntä.

-

Nainen käy hänen uniinsa vain kerran, mutta yksikin kerta on liikaa. Hikisenä ja villinä Shepard avautuu peitostaan, ohittaa sohvaryhmänsä (shakkilaudan) ja ajautuu suihkuun. Rutiinilla, mekaanisesti, Shepard hoitaa asiansa ja saa naisen pois mielestään ennen kuin hän edes kunnolla tajuaa, mistä oli loppupelissä uneksinut.

Kaikki olisi huuhtoutunut lopullisesti viemäriin, jos Aria T’Loak ei olisi jäänyt pitämään hovia fuksianpunaiselle nahkasohvalle meluisan tanssiklubin nurkkaan. Naisen näkee massojen läpi vain sattumalta, välähdyksenomaisesti. Valkoisen nahkatakin erottaa kaukaa ja harvalla on niin hehkeää ihoa kuin tällä itsevarmalla, petomaisella naisella. Kuin karkkia. Silti Shepardin ei tarvitse kääntää katsettaan, sillä näkymä sulkeutuu yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Shepard ei ole juonnut itseään känniin moneen kuukauteen. Vuoteen? Ei hänellä ole siihen aikaa, eikä rohkeutta. Jokaisessa nurkassa voisi olla vihollinen. Jokaisessa ihmisessä, turianissa tai asarissa… kuiskaus kauheuksista, jotka repivät mielen hajalle. Jos pinnistelee kovasti, voi nuo henkäykset kuulla itsekin, sanat jotka eivät ole sanoja.

Tänä iltana Shepard menee liian pitkälle. Tänä iltana Shepard pelkää jotain muuta kuin kirkasta sotaa, hämäriä vihollisia, oman kehonsa petturuutta neljännen drinkin jälkeen.

Hämärtyvä näkökenttä ajaa hänet nojaamaan baaritiskiin, sitten melkein nukahtamaan sen päälle. Sotilaspuku ei ole tarkoitettu tänne, kieppuvien merellisten värien seuraan. Vielä vähemmän tähän paikkaan kuuluvat hänen kasvonsa, hänen äänensä ja hänen nimensä. Ei ole kuvitelmaa, että vapaalla olevat sotilaatkin katsovat häntä paheksuen.

Fuksianpunainen sohva ei ole se turvasatama, jolta Shepard aikoi herätä. Eihän hän ensisijaisesti aikonut sammua ollenkaan. Nyt Shepard kuitenkin nytkähtää ylöspäin. Pahoinvointi painaa hänet kuitenkin heti alas. Tai Arian tutkimaton katse, ennen kuin nainen sivaltaa sen pois.

He ovat lähempänä kuin koskaan ennen.

(Sitä suudelmaa ei lasketa.)

Shepard voi tuntea naisesta hehkuvan lämmön, niin olematon kuin se onkin. Hän sulkee silmänsä ja esittää, että voisi vielä leikkiä nukkuvaa. Aria voisi lähteä niin hiljaa, että Shepard vieläkin uskoisi naisen olevan vierellään, vaikka lämpö katoaisi.

Nouse, hänen aivonsa sanovat. Ei, Shepard vastaa.

Venyvän ajan merkit ovat biisien nousuja ja laskuja. Aria on kiveä, hiljaisuutta. Väliaikaista kuviteltua katsetta, jonka Shepard luulee kohdistuvan itseensä. Shepardin suu alkaa tuntua kuivalta ja häntä pistelee, mutta suoranaisen päänsäryn hän välttää.

Huokaisten hän nousee istumaan. Antaa saman tien itsensä valahtaa Arian avoimeen syliin.

Terävä henkäys on ensimmäinen todiste siitä, että Aria joskus osaa antaa periksi. Aavemaisesti hänen kosketuksensa katoaa Shepardin tukkaan, ennen kuin kapeat sormet katoavat kauluksen sisään. Shepard ei anna itsensä katsoa, mutta muistiin tulvii valoa kaukaisesta unesta, siitä, jossa kiirastulen väre on vaihtunut tuonpuoleisen helvetilliseen paloon. Sellaisesta unesta ei saisi sanoa itselleen mitään, ei saisi myöntää, että murhaajan musta katse on kiehtovan kaunis ja Shepard tahtoo sen itselleen.

Hän haluaa niin paljon enemmän kuin nainen voi antaa.

Raukeana hän ottaa itseensä viimeiset pisarat Arian armosta. Noustessaan hän ei katso naiseen, loittonee kääntymättä. Vielä astellessaan sisälle laivaansa hän leikittelee ajatuksella, että pyörähtäisi suutelemaan naista. Aivan kuin tämän varjo seuraisi häntä askel askeleelta, aivan kuin hän olisi heti käden kaaren kosketettavissa.

-

Mies nukkuu.

Aria suutelee häntä.
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house