Kirjoittaja Aihe: 8 134 km (Helsingistä Salt Lake Cityyn ja takaisin) | S | Slash | Janne/Roope  (Luettu 4106 kertaa)

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Nimi - 8 134 km (Helsingistä Salt Lake Cityyn ja takaisin)
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - puhpallura
Ikäraja - S
Genre - Pieni angst, fluffy
Paritus - Janne/Roope
Haasteet - One True Something 2 - One True Genre- Slash, The End - loppusanat-haaste, Oneshot10


A/N - Jääkiekko aiheista slashia luvassa! Mutta mitään jääkiekosta ei tarvitse ymmärtää tätä lukiessa. :D Hahmot ovat täysin fiktiivisiä, mutta mainitut joukkueet ovat olemassa : Utah Grizzlies on alempaa sarjaa(ECHL) Jenkeissä, San Diego Gulls yhtä sarjaa ylempänä (AHL) ja Anaheim Ducks on NHL-joukkue, eli ylimmällä tasolla. Siinä pieni info, jos joukkueet kiinnostavat. :D
Viimeinen lause on tosiaan loppulause-haasteesta, joten toivottavasti se nyt ei kamalasti töksähdä. :D



8 134km (Helsingistä Salt Lake Cityyn ja takaisin)

Haukotus repi huulet erilleen ja kiristi leukaperien lihaksia jättäen ikävän kihelmöivän tunteen jälkeensä. Janne naputteli sormiaan tumman pöydän pintaan tuijottaessaan lasittunein silmin tietokoneensa näyttöä. Taustakuva oli lähettänyt hänet muistomatkalle edellisen kesän lomaan ja Alppien lumisille huipuille ja kauniin vihreälle luonnolle. Roopen kanssa he olivat viettäneet viikon Sveitsissä aivan Alppien vieressä Luganossa. Useina päivinä he olivat vain vaellelleet vehreässä luonnossa ihaillen luonnon mystisyyttä. Lämpö, vihreänä hehkuva luonto ja lumiset vuorten huiput olivat henkeäsalpaava näky. Matka oli ollut ikimuistoinen. Tulevaisuuden murheet eivät silloin vielä painaneet, eikä Jannella ollut käsitystään millainen vuosi olisi edessä.

Janne räpäytti silmiään ja tarkensi katseensa jälleen ruudulle. Kello lähenteli jo kahtatoista. Utahissa kello olisi kolmen paikkeilla päivällä. Roope oli luvannut tulla koneelle heti, kun joukkueen aikataulu antaisi myöten. Janne hieroi silmiään ja nousi ylös korkealta baarijakkaran tyyliseltä vaalealta tuolilta ja asteli jääkaapille. Jääkaapin valo räpsyi hiukan ja hän yritti painaa mieleensä, että ostaisi huomenna vihdoin uuden lampun kauppareissulla. Appelsiinimehupullon korkki napsahti lujaa hiljaisessa asunnossa ja lasi kolahti kovaa vasten pöytätasoa. Janne nosti lasinsa huulilleen ja hörppäsi ison kulauksen antaen katseensa kiertää asunnossa, yö painautui vasten ikkunoita, tehden niistä mustat ruudut. Iso kaksio tuntui tyhjältä yksin. Hän oli jäänyt syyskuun lopulla yksin heidän kaksioonsa Helsinkiin, Roopen lähdettyä Jenkkeihin. Vaalea suuri sohva tuntui iltaisin lohduttomalta, kun ei ollut syliä mihin painautua katsomaan elokuvaa, eikä Roopen nauru kaikunut seinistä tämän nauraessa samoille hauskoille kohtauksille Frendeissä, uudelleen ja uudelleen. Suuren makuuhuoneen sänky tuntui kylmältä yksin, kun kukaan ei kiertänyt kättä hänen ympärilleen, suukottanut korvan taakse ja kuiskannut hyvää yötä, hengitys kutittaen korvantaustaa.

Janne raapi ajatuksissaan korvantaustaa, pystyen lähes tuntemaan Roopen hengityksen heijastuman osumassa siihen. Kilahdus avoimen tietokoneen suunnalta sai hänet palaamaan ajatuksistaan hiljaiseen asuntoon, ilman Roopea. Hän kiersi korkean pöydän ja asettui takaisin tietokoneen ääreen ja napsautti alapalkista Skypen auki. Roope oli nyt online-tilassa ja ennen kuin hän kerkesi tehdä sen enempää, näytössä vilkkui saapuva puhelu, soittoäänen säestämänä. Hän painoi vihreää ja näyttöön avautui musta ruutu hetkeksi, ennen kuin tummahiuksinen hymyilevä mies tarkentui näytölle. Jannen silmät kostuivat kaipauksesta, vaikka hänenkin suupielensä venyivät lähemmäksi korvia toisen hymyillessä kauniisti. Roope istui selvästi myöskin keittiössä, taustalla näkyi tyylikäs musta jenkkijääkaappi ja valkoisia kaapinovia. Jannen kurkkua puristi. Hän muisti tuon keittiön, joulun aikaan siellä oli vaihdettu satoja suudelmia aamuisin ennen kahvin juontia. Jos heidän yhteisessä kodissaan oli muistoja tuhansittain, niin Roopen Utahin kotiin tiivistyi viikon ajalta satoja muistikuvia kosketuksista, suudelmasta, halusta ja tunteista.

He tutkivat toisiaan hiljaisuudessa, toisen näkeminen jälleen nosti tunteet pintaan, vaikka he juttelivat usein Skypessä ja vielä useammin puhelimessa. Janne nosti kättään ja hipaisi ruutua Roopen posken kohdalta. Hieman lämmennyt näyttö kuitenkin vain lisäsi tietoisuutta, ettei koskettaminen oikeasti ollut mahdollista. Janne tukahdutti halun nyyhkäistä, vaikka se saikin rinnassa aikaan piston. Sen sijaan hän levensi hymyään ja katsahti nopeasti suoraan kameraan, sen parempaan katsekontaktiin ei ollut mahdollisuuksia. 

”Hei”, Roopen pehmeä ääni katkaisi hiljaisuuden.

”Moi”, Janne naurahti vastaukseksi. Hänen äänestä kuulosti käheämmältä kuin hän olisi tahtonut, hän rykäisi pienesti selvittääkseen kurkkuaan.

”Anteeksi, että kesti. Mun piti käydä joukkueen lääkärillä.”

”Mitä? Ootko kunnossa? Mitä sulle on käynyt?” Janne huolestui ja etsi kiivaasti ruhjeita Roopen kasvoista, mutta mies näytti yhtä komealla ja vahingoittumattomalta kuin ennenkin.

”Ääh, ei mitään vakavaa. Polvi vähän kolahti harjoituksissa”, Roope heilautti huolettomasti kättään.

Jannen kulmien väliin uurtui syvä ryppy hänen tutkaillessaan edelleen toista. Oli kamalaa olla näin kaukana, ilman, että saattoi itse tarkistaa toisen kuntoa.

”Janne, mä oon ihan kunnossa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti saan mojovan mustelman, muuten oon ihan täysissä voimissa”, toinen vakuutteli huomattuaan levottoman käytöksen, jopa ruudun läpi.

”Okei”, Janne totesi, yrittäen pitää äänensä kevyen huolettomana, vaikka ryppy kulmien välissä oikeni vain hiukan.

”Miten siellä on mennyt?”

”Ihan hyvin. Lunta vähän maassa ja muutama aste pakkasta.” Helvetti, puhuiko hän säästä?

”Janne”, Roope nauroi ja Janne raapi tuskastuneena niskaansa. ”Mä tarkoitin miten sulla menee. En miten säällä menee Helsingissä.”

”Mä tiedän. Mä vaan…”, Jannen ääni sortui ja hän riiputti hetken päätään painaen kämmeniä silmiä vasten estääkseen kyyneleidensä tulon. Viikko oli ollut rankka, niin töissä kuin yksin kotonakin.

”Täälläkin on lunta muutama sentti ja neljän asteen kieppeillä pyörinyt pakkanen”, Roope sanoi hymyillen hieman haikeasti, kun Janne viimein nosti kasvonsa. Toinen yritti selvästi keventää hieman tunnelmaa ja Janne naurahti tukahtuneesti.

”Mulla on vaan ollut ihan paska viikko”, Janne mutisi ja silitti sormillaan pöydän pintaa, riistäen katseensa Roopen kasvoista saadakseen äänensä pysymään jotenkin kasassa.

”Mikset sä oo sanonut mitään?”

”En mä tiedä. Et sä olisi voinut tehdä mitään.”

”Janne”, Roope sanoi vaativasti, saaden toisen nostamaan katseensa jälleen tietokoneen näytölle. Ruskeat silmät tutkivat häntä tarkasti ja Janne puristi collegehousujaan nyrkkiinsä, jotta saisi pidettyä tunteensa kasassa. Roopen poskilla oli muutaman päivän sänki ja hän muisti edelleen, miltä suudelma tuntui sängen kutitellessa karheasti huulia ja poskea. Värisevä hengitys karkasi huulilta väkisin.
”Mä olisin kuunnellut”, Roope sanoi surullisesti. Janne nyökkäsi.

Roope kurotti vesilasin näytön ohitse, ruudussa vilahti kyynärvarren sisäpuolelle tatuoitu lause, jota pitkin Janne oli niin usein kuljettanut sormiaan.

****

”UTAHIIN?!”

”Niin. Mä – se edistäisi mun uraa. Paremmin kuin Suomessa ikinä”, Roope näytti vaikealta ja raapi paljasta kylkeään.

”Vau. Ajattelit vaan pudottaa tällaisen huolettomasti. Keskustelematta mun kanssa yhtään”, Janne parahti ja pudottautui sohvalle.

Hikinen paljas ylävartalo tuntui inhottavalta sohvan kankaita vasten. He olivat  tulleet lenkiltä heinäkuun helteestä. Eteisessä, koko lenkin tavattoman hiljaisena pysytellyt Roope oli pudottanut pommin. Syyskuussa mies lähti Jenkkeihin – yksin. 

”Grizzlies on –”

”Mikä?” Janne tiuskaisi.

”Utah Grizzlies, se joukkue. Se on Gullsien ja Ducksien yhteistyö joukkue. Siellä on mahdollisuus edetä. Oikeasti. Janne, sä oot mulle helvetin rakas. Mut jääkiekko, sä tiedät, kuinka tärkeää sekin on mulle”, Roope puhui hiljaa ja raapi tatuointiaan.

Roopen kädessä luki ’Don’t play the game. Win It.’ Roope oli ottanut sen kuusitoistavuotiaana ja piti sitä itse jo aika laimeana ja nolona. Jannesta se sopi siihen hetkeen loistavasti. Hän ei ainakaan tuntenut itseään sen pelin voittajaksi. Nyyhkäykset täyttivät hiljaisuuden yhdessä lattialautojen narinan kanssa, Roopen vaihdellessa painoa jalalta toiselle.


****

Janne havahtui muistoista tajuttuaan Roopen huhuilevan häntä.

”Mihin sä katosit?” Roope naurahti.

”Äh, muistoihin. Helvetti mulla on vaan niin ikävä sua”, Janne katsoi surullisesti, kun vuorostaan mies ruudulla laski katseensa ja nieleskeli hetken.

”Anteeks. Anteeks, että mä laitan sut kestämään tätä”, Roopen ääni värisi ja tämän nostaessaan taas katseensa Janne näki silmien kimalluksen.

”Et sä voi pyytää anteeksi, että sä yrität tavoitella unelmiasi”, Janne sanoi, vaikka häntäkin itketti.

”Säkin oot mun unelma”, Roope nosti kätensä ja ilmeisesti silitti ruutua. ”Mä niin haluaisin koskea sua.”

”Mäkin sua”, Janne kuiskasi.

Vielä menisi kuukausi ennen kuin Janne pääsisi taas käymään Utahissa. Talvilomaa olisi onneksi kaksi viikkoa, se olisi luksusta. Jouluna hän oli kerennyt viettämään Roopen kanssa vain hieman yli viikon.
Janne silitti omien housujensa peittämää reittä, saadakseen levottomille käsilleen jotain tekemistä. Karhea kangas ei auttanut kaipuuseen, joka tuntui sormenpäissä asti. Muistijäljet tuntuivat vahvoina. Roopen hiukset olivat pehmeät, iho liukui sormien alla, lihasten värinä oli rekisteröitynä suloisena halukkuutena Jannen mieleen. Huokaus purkautui huulilta, ennen kuin hän kokosi itsensä jälleen hymyyn.

”Kuukausi enää”, Janne sanoi ja yritti kuulostaa positiiviselta.

”Ihan vitun pitkä aika, kun sä oot kyseessä”, Roope puuskahti.

Janne yritti kääntää heidän keskustelunsa positiivisempiin aiheisiin, onnistuen jotenkin. Puheluiden lopettaminen oli muutenkin aina vaikeaa, mutta erityisesti, jos edes toisella oli paha mieli. Hän houkutteli Roopesta ulos mahdollisimman monta hymyä ja naurun purskahdusta, se sai hänetkin paremmalle tuulelle. Vaikkakin haikeasti, mutta tämä oli kaikki mihin oli mahdollisuus nyt. Hän tahtoi taas kuulla Roopen suloisen naurun, joka oli hieman käheää ja nostatti väkisin hymyn jokainen kerta Jannenkin huulille. Mieluummin hän muistelisi tästä puhelusta Roopen naurua kuin kyyneleisiä silmiä.

”Sua väsyttää. Mene rakas nukkumaan”, Roope sanoi Jannen haukoteltua kolme kertaa lähes putkeen. ”Mitä kello on siellä? Ei helvetti, kello on siellä puoli kaksi. Janne! Miksi sä et sanonut mitään?”

”En mä halunnut lopettaa", tämä mutisi ja haukotteli jälleen.

”Nyt nukkumaan. Jutellaan huomenna lisää. Laitetaan WhatsAppia ja sovitaan aika, okei?”

”Joo”, Janne laski katseensa ja näpersi paitansa helmaa huultaan purren. Puheluiden lopettaminen oli niin vaikeaa aina. Hän joutuisi palamaan todellisuuteen, jossa Roope oli niin kaukana. Yli kahdeksantuhatta kilometriä tuntui lohduttoman pitkältä matkalta.

”Mä rakastan sua.”

”Mäkin rakastan sua. Ihan mielettömästi”, Janne sanoi, nosti taas katseensa Roopeen.

Mies hymyili hänelle hellästi, vaikka haikeus siitä kuulsikin läpi.

”Nuku hyvin.”

”Nukun. Onnea peliin, tee mulle yksi maali.”

”Vaikka kaksi. Mitä vain sulle.” Roope iski silmää. Jannea nauratti.

Viisi minuuttia myöhemmin hän sulki läppärinsä kannen ja haukotteli värähtäen väsymyksen aiheuttamasta kylmyydestä. Hän laski jalkansa tuolin piennoilta keittiön kylmälle laattalattialle ja lähti venytellen kylpyhuoneeseen. Keittiön himmeän valaistuksen jälkeen kylpyhuoneen kirkkaat valot saivat hänet siristelemään silmiään, valon heijastuksia vielä valkoisista kaakeliseinistä moninkertaisesti. Peilikaapista hän nappasi oikealla olevasta hammasmukista oman hammasharjansa, yrittäen jättää huomiotta syyskuusta asti koskemattomana ollutta toista harjaa viereisessä mukissa. Hän muisti heidän monet leikkimieliset taistelunsa hampaidenpesun yhteydessä sen suuren peilin edessä, josta häntä katsoi nyt yksin väsynyt vaaleahiuksinen mies tummine silmänalusineen. Nahistelut olivat sisältäneet hentoa tönimistä, hammastahnalta maistuvia pusuja ja paljon hymyjä, nyt hymyä ei peilikuvalle irronnut. Janne hankasi takahampaat vielä puhtaiksi ennen kuin asteli makuuhuoneeseen, jälleen yhden haukotuksen nostaessa sumean kalvon silmien eteen. Hän pudotti löysät colleget lattialle, potkien ne sivumpaan ja pudotti paitansa samaan kasaan. Lakanoiden puuvilla tuntui viileältä lämmintä ihoa vasten ja vasta vaihdetut lakanat tuoksuivat hennosti pesuaineelta. Enää niissä ei pyörinyt toisen partaveden raikas tuoksu tai vastapestyn ihon makea aromi. Janne nappasi sängyn vasemmalla puolella lepäävän peiton ja myttäsi sen kainaloonsa täyttämään tyhjyyttä vierellään.

Hän tiesi jo nyt, että aamusta tulisi vaikea lyhyiden yöunien jälleen, aamut olivat hänelle muutenkin jo tuskaa. Yöpöydältä Janne nappasi puhelimensa ja laittoi muutaman herätyksen, jos ensimmäisen jälkeen nukahtaisi uudelleen, täytyisi olla varmistus, jottei väsymyksen lisäksi olisi myöhässä töistäkin. Hän vilkaisi vielä kelloa, melkein kaksi. Aikaa nukkua olisi neljä ja puoli tuntia. Janne oli juuri kurottamassa puhelinta takaisin pöydälle, kun se värähti hänen kädessään.

’Jos laskin oikein, tulit just sänkyyn? Oot mulle järjettömän rakas <3 Muista, oot mun lähellä aina, ajatuksissa ja sydämessä. Hyvää yötä <3’

Janne hymyili, harvoin Roope hempeili näin, mutta se oli juuri nyt jotain mitä hän tarvitsikin. Toinen tunsi hänet niin hyvin. Janne näpytteli vastauksen, jossa sanoi itsekin rakastavansa ja rakkauden ylittävän kaikki ne kilometrit.

Janne asetteli toisen peiton paremmin, kiepsautti jalkansa sen yli ja puristi kainaloonsa. Kun oikein yritti, hän pystyi melkein kuvittelemaan Roopen tuoksun leijailemaan vierelleen. Janne sulki silmänsä ja rutisti peittoa muistellen syksyä. Hän oli järkyttynyt kuinka kauas toinen oli lähdössä. Miettinyt kestäisikö jo viisi vuotta jatkunut suhde niin pitkän välimatkan. Ei Janne pystyisi lentämään Salt Lake Cityyn aina, kun tahtoisi, eikä Roope pääsisi kesken kauden käymään Suomessa. Mutta olihan heillä kesät ja Jannen lomat. Nykypäivänä onneksi etäsuhdetta helpotti teknologia, jonka avulla toisen kasvot sai nähdä ja äänen kuulla. Kun toisen niin rakkaat kasvot näki edes ruudulla ja pehmeä ääni hiveli korvia, kahdeksantuhatta kilometriä kutistui pienemmäksi, heidän rakkautensa kestäisi tämän kyllä. Eikä koskaan voinut tietää, miten onnellisesti tämä vielä päättyisi. Olisivat asiat voineet olla huonomminkin. Jannen mieliala oli kohonnut korkeammalle kuin koko viikkona, ainakin Roope oli mukana hänen elämässään.
Onko kauas lopultakaan kaukana, maailmassammehan me kuitenkin pysymme.



A/N - Mua häiritsi itseäni jotenkin hirveästi tuo keskiosan muistelu kohta, kun tuntui sekavalta, että sekin oli vain kursivoitu, kun Roopen osuus puhelusta. Päätin laittaa sen sitten harmaalla, toivottavasti se ei häirinnyt ketään? :D Ja oliko edes fiksumpi noin vai otatko pois? ::)
« Viimeksi muokattu: 18.06.2017 16:45:34 kirjoittanut Dokumentti »
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 840
Kaunista tekstiä, vaikka aihe on haikea ja raastavakin. Tahtoa miehiltä löytyy ja se merkitsee eniten.

Pyysit kommenttia harmaasta muisteluosasta. Väri pisti ainakin itselläni silmään, olisiko koko muistelun sisentäminen auttanut asiaa? Pelkkä kursivointi ei auttane, kun kursiivi esiintyy dialogissa muutenkin.

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Hilla - Tahtoa miehillä tosiaan on, vaikka erossa olo onkin raastavaa usein. Kiva, että pidit tekstistä. :) Mä oon tässä nyt tota muistelu osuutta pohtinut ja päätin lopulta vain kursivoida sen. Saattaa mennä sekavaksikin, mutta toivottavasti sen siitä tajuaa. :D Kiitos kommentistasi!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Päädyin tämän pariin originaalislashin, kivan nimen ja tietysti jääkiekon takia. Originaalijääkiekko on sellaista herkkua, ettei sitä sovi missata! Turhan harvinaista herkkua, jos minulta kysytään, mutta ihanaa, että joku sitä kuitenkin kirjoittaa. Jääkiekossa on vain jotain, mikä houkuttelee minua lukemaan. Oikeastaan urheilussa yleensäkin on jotain houkuttelevaa. Ehkäpä kaikki ne tunteet, joita voitot ja tappiot ja loukkaantumiset ja etäisyydet aiheuttavat. Niistä on kiintoisaa lukea, varsinkin kun huippu-urheilijan elämä on minulle henkilökohtaisesti täysin vierasta. On jännää koettaa eläytyä esimerkiksi tavoitekeskeisyyteen ja tiukkoihin aikatauluihin ja pohtia, miten niiden kanssa pärjää ja millaisia vaikutuksia niillä on.

Kun luin tarinan pari ensimmäistä lausetta, kuvittelin jotenkin automaattisesti, että Janne istuu lentokoneessa. Mielikuva syntyi varmaankin tuosta etäisyyteen ja matkustamiseen viittaavasta nimestä ja siitä tiedosta, että kyseessä on jääkiekkoon liittyvä tarina. Jotenkin jääkiekosta tulee aina mieleen loputon matkustaminen maasta ja kaupungista toiseen! Hassu ennakkomielikuva. :D Mutta nopeastipa sitten selvisi, ettei Janne suinkaan istu lentokoneessa vaan keittiössä ja ihan supi-Suomessa ja hänen kumppaninsa onkin se, joka huitelee jossain muilla mailla.

Etäsuhde on tosi kiinnostava aihe, ja siitä saa ammennettua vaikka mitä. Tämä teksti on osittain minulle hyvin samaistuttava, koska itse olen nyt sitkutellut etäsuhteessa melkein kolme vuotta. Minulla tosin on ehkä siinä mielessä helpompi tilanne, että olemme kumppanini kanssa olleet etäsuhteessa koko seurusteluajan. Voisin kuvitella, että Jannen ja Roopen tilanteessa erilleen joutuminen ja etäsuhteeseen sopeutuminen on paljon haastavampaa, kun on tottunut asumaan saman katon alla. Varmaan iso ja raskas muutos. Ei mikään ihme, että miehillä on kaihoisat tunnelmat ja kyyneleetkin herkässä. Vielä kun on niin paljon etäisyyttä välissä ja mahdollisuudet tapaamisiin on harvassa. Voi että! Aloin vähän mietiskellä tilanteeseen johtanutta taustaa. Roope haluaa selvästi seurata unelmiaan, ja minusta on ihan ymmärrettävää lähteä kokeilemaan siipiä Jenkkeihin, jos kerran mahdollisuus on ja jos haaveilee ylemmistä sarjatasoista. Toisaalta lähtö ei varmaan ole ollut ihan helppo päätös, jos se merkitsee etäsuhdetta. Jannenkaan ei ehkä ole ollut ihan helppoa hyväksyä tai sulattaa Roopen lähtöä. Voisi kuvitella, että siitä tulisi sellainen fiilis, että toinen asettaa prioriteeteissa uran kumppanin edelle, mutta onneksi Janne ja Roope tuntuvat kuitenkin olevan samalla sivulla keskenään. Molemmat vaikuttavat ymmärtävän toisiaan ja toistensa päätöksiä ja haluavan jatkaa suhdetta ja tehdä parhaansa. Se on tosi hienoa. On ihanaa, kun voi luottaa siihen, että toinenkin haluaa jatkaa ja yrittää ja saada homman toimimaan. ♥ Ja että toinen välittää yhä kovasti, vaikka päättääkin lähteä kauemmas tavoittelemaan unelmiaan. Se ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys.

Samaistun Janneen siinä, miten tyhjältä ja kylmältä kaikki voikin tuntua, kun sitä kumppania ei ole enää siinä. Hassua, miten sen huomaa jotenkin juuri tuollaisista pienistä jutuista kuten käyttämättömästä hammasharjasta hammasmukissa tai vain pesuaineelta tuoksuvista petivaatteista. Minulle esineet ja niiden herättämät muistot on jostain syystä aina pahimpia. :D Niistä tajuaa jotenkin niin konkreettisesti, ettei toinen ole enää läsnä. Samaistun myös siihen, miten vaikeaa Skype-puhelun lopettaminen voi joskus olla, etenkin haikeissa tunnelmissa tai jos toinen on syystä tai toisesta pahoilla mielin. Hyvästit on kuitenkin aina hyvästit, vaikka tietäisikin, että viestitellään ja soitellaan taas pian. :( Tuokin on samaistuttavaa, miten sitä haluaa nähdä toisen mieluummin iloisena ja hymyilevänä. Janne on niin ihana, kun yrittää saada Roopen hyvälle tuulelle ja tulee siitä lopulta paremmalle tuulelle itsekin. Suloista!

Ihana tuo Roopen tekstari lopussa, kun se on oikein ottanut aikaa, milloin Janne voisi olla sängyssä. :D Siitä tulee sellainen fiilis, että Roope tuntee Jannen ja tämän tavat kovin hyvin. Ja ihanaa ylipäätään, että Roope lähettää tuollaisen piristävän tekstarin, jonka tarpeessa Janne kipeästi on. Siitäkin tulee sellainen fiilis, että Roope tuntee kumppaninsa ja osaa lukea tämän mielialoja.

Tästä tekstistä ei lopulta jää minulle kovin surullista fiilistä, koska rakkaus Jannen ja Roopen välillä vaikuttaa olevan vahvaa ja kantavan ja he ilmeisesti pystyvät puhumaan avoimesti tunteistaan ja käsittelemään asioita yhdessä. Lopun suloinen tekstari ja Jannen toiveikkaat ajatukset vahvistavat sellaista lohdullista fiilistä, joka tästä kaikkiaan tulee. Onneksi tosiaan on nykyteknologia ja Skypet sun muut, joiden avulla yhteydenpito onnistuu lähes missä ja milloin vain. Kaunis tuo ajatus, että sen (ja rakkauden) avulla kilometrit väliltä kutistuvat ja toinen onkin oikeastaan koko ajan läsnä elämässä. Ihanaa, että miehet uskovat tulevaisuuteen ja jaksavat taistella suhteensa puolesta. ♥ Eihän sitä tosiaankaan ikinä tiiä, mitä kaikkea mukavaa tulevaisuus tuo tullessaan! Etäsuhdekaan kun kuitenkaan ei välttämättä ole mikään lopullinen ratkaisu. Tässä ei taideta Jannen elämäntilannetta avata tarkemmin, mutta ehkäpä Janne voi tulevaisuudessa tilanteen salliessa etsiä töitä Salt Lake Citystä ja muuttaa Roopen perässä, jos tälle nyt ura Jenkeissä urkenee. Eihän sitä koskaan tiiä.

Tuosta keskiosan muistelupätkästä -- minut se sekoitti aika tavalla, kun sitä ei ole eroteltu nykyhetkestä muuten kuin kursiivilla ja kursiivi taas on jo käytössä Roopen vuorosanoissa. Olin hetken aikaa vähän pihalla, että mitäs nyt tapahtuu, kunnes sitten tajusin että kyse on jonkinlaisesta muistelusta. Mitä jos sen pätkän erottaisi muusta tekstistä vielä vaikka *-merkeillä tai jotenkin muuten? Tai sitten Roopen vuorosanat voisivat olla kursiivittomat, niin sekaantumisen vaara ei olisi niin suuri.

”Utah Grizzlies, se joukkue. Se on Gullsien ja Ducksien yhteistyö joukkue. Siellä on mahdollisuus edetä. Oikeasti. Janne, sä oot mulle helvetin rakas. Mut jääkiekko, sä tiedät, kuinka tärkeää sekin on mulle”, Janne puhui hiljaa ja raapi tatuointiaan.
Eikös tässä pitäis olla puhujana Roope eikä Janne?

Karhea kangas ei auttanut kaipuuseen, joka tuntui sormenpäissä asti. Muistijäljet tuntuivat vahvoina. Roopen hiukset olivat pehmeät, iho liukui sormien alla, lihasten värinä oli rekisteröitynä suloisena halukkuutena Jannen mieleen.
Tämä on yksi lempikohdistani, kun tässä käy niin hyvin ilmi se, miten kaipaus voi tuntua fyysisestikin. Sitä muistaa niin selvästi kaiken, melkein tuskallisen selvästi kun tietää ettei pääse koskettamaan toista. Plus tässä kohdassa on nättiä kuvailua!

Kiitos tästä haikeasta mutta suloisesta tarinasta. Onko tämä muuten ihan shotti vai onko jatkoa vielä luvassa? Oli miten oli, toivottavasti kirjoitat originaalilätkää jatkossakin! :) -Walle


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Waulish - Aah, mikä kommentti! <3 Enhän mä osaa vastata tuollaiseen kommenttiin! :D Yritän kuitenkin.
Lätkäpojista on aina ihana lukea ja kirjoittaa!<3 Sitä on harmillisen vähän kyllä, mutta jos sitä tilannetta yrittäisi hieman korjailla! ;) Mulle myös huippu-urheilijan elämä on kohtalaisen vierasta, vaikka sitä lähietäisyydeltä olenkin päässyt seurailemaan, mutta tuskin sitä vierestä kääntyi täysin ymmärtää. :)
Etäsuhteesta mulla ei ole itselläni suuria kokemuksia, mutta tunne on raastava, kun erossa on vaikea olla. Mun pisin aika etäsuhteessa on pari kuukautta ja itselläni oli myös tuo, että ne arkiset jutut olivat pahimpia muistojen tuojia. Tuo toinen hammmasmuki juttu onkin lainattu suoraan melkein niiltä ajoilta. :D Oltiin muutettu yhteen puolivuotta aiemmin ja sitten olikin pari kuukautta ilman, oli kamalaa olla hiljaisessa kodissa yksin.
Puheluiden lopettaminen on kamalaa! Kun tietää, että se hiljaisuus palaa taas, vaikka seuraava puhelu olisi jo tiedossa. Haikeaa ja vaikeaa!

Joo, miehet tuntevat toisensa todella hyvin, heillä on takana jo pitkä suhde, joten toisen tavat ovat tulleet tutuiksi. :)

Hyvä, ettei jäänyt surullista fiilistä, se ei ollut tarkoituskaan, koska miehillä kuitenkin on toisensa, vaikka kilometrejä onkin välissä liikaa. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta ehkä Janne lähtee perässä, se jääköön nähtäväksi. ;) Voin paljastaa, että myös Jannen työ tavallaan liittyy jääkiekkoon, vaikka mies ei itse pelaakaan ammatikseen, joten nähtäväksi jää mitä tulevaisuus miehille tuo. :)

Erotin tuon muistelu osuuden nyt *-merkeillä, toivottavasti on selkeämpi. Ja tosiaan kiitos tuosta huomautuksesta, puhuja todella on Roope, eikä Janne. :D Pieni muistikatkos, kun Beta tuosta kyllä mainitsi, hups. :D

Tuo nostamasi kohta oli myös mun mielestä kiva ja kaipaus on monesti myös fyysistä, kun voi melkein tuntea toisen, mutta se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. :(

Tämä oli oneshot, eli tähän ei ole tulossa jatkoa, mutta näistä miehistä kirjoittelen kyllä lisää. Menneistä ja tulevasta on ainakin tulossa jotain. Ehkä jossain vaiheessa voisi kirjoittaa jatkistakin näistä, jos miehien tarinalle on kiinnostusta. :D
Kiitos kommentistasi, se piristi mielettömästi! <3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
Myöhäisyön tervehdys kommenttikampanjan ääreltä!

En tiedä vaikuttaako lukuajankohta tähän, mutta jotenkin tämä teksti kolahti aika kovaa. Piirsit tässä aika tarkoinkin vedoin kuvaa arjesta erittäin pitkässä kaukosuhteessa. Nykyaikana Skypet, WhatsAppit ja muut toki tarjoavat mahdollisuuden ottaa yhteyden maailman toisella puolen olevaan läheiseen huomattavasti helpommin kuin vaikka parikymmentä vuotta sitten, mutta kuten Janne ja Roope huomaavat, sekään ei välttämättä vain riitä. Kun yhteinen aika on niin kovin rajattua verrattuna aiempaan eloon, ei haluaisi tuhlata sitä tietenkään omien vaivojensa murheiluun. Tietysti onnistuneessa suhteessa tarvittaisiin sitä älyttömän onnen ja terveen kipuilun tasapainoa, mutta kaukosuhteessa ehkä sitä ponnistelua tarvitsee enemmän kuin muuten.

Pidin tässä tekstissä suuresti yksityiskohtien tarkkuudesta ja runsaudesta. Tietokoneen lomataustakuva, Frendeille nauraminen, hammastahnalta maistuvat pusut - arkikuvakin muuttuu niin paljon samaistuttavammaksi, kun siinä on jotain konkreettisia elementtejä, joihin tarttua. Toisaalta samalla tavalla nämä yksityiskohdat palvelevat hahmojen suhteen kehitystä tekstissä, kun ne toimivat Jannen tarkkoina muistikuvina Roopesta. Tykkäsin myös siitä, kuinka tällä oli niin hienoja yhteyksiä ihan konkreettisesti olemassa oleviin paikkoihin ja asioihin - Luganoon tai utahilaiseen kiekkojoukkueeseen. Se tekee yhtä lailla tästä tarkkarajaisempaa.

Ja kolmantena asiana täytyy vielä nostaa esiin tuo Roopen tatuointi ja siihen liittyvät rakenteelliset tekstiratkaisut. Sen esittely takauman kautta oli erittäin toimiva ratkaisu, vaikka sanoisin kyllä, että ehkä rakenteen rikkominen takauman avulla ei ollut toimivin ratkaisu. En nyt näillä väsyneillä aivoilla osaa ehdottaa mitään parempaakaan, mutta tavallaan olisin ehkä nähnyt tämän toimivan paremmin vaikka pariin kolmeen osaan jaettuna minijatkiksena. Nytkin sai ihan hyvän otteen hahmoista ja tunnelmasta (kuten mainitsit, melkein piti itkua pidätellä, mutta syytän kyllä nyt väsymystäkin :'p), mutta tavallaan olisin halunnut sukeltaa tähän vielä syvemmälle sisään. Toki onhan sinulla nyt mahdollisuus jatkaa miesten tarinaa vielä muilla oneshoteilla tahi muilla teksteillä, mutta kuitenkin. Tatuoinnista piti se sanoa, että vaikka se kuinka olisi ollut teini-Roopen höpsö päähänpisto, se kertoo hänen elämänasenteestaan paljon. Ei ihme, jos Jannella onkin vähän pelkoja Roopen menettämisestä, koska pelkkä selviytyminen ei taida Roopen ajatusmaailmaan sopia.

Pari pientä typoa tuolta bongasin:
Lainaus
Hän muisti tuon keittiön, joulun aikaan siellä oIi vaihdettu satoja suudelmia aamuisin ennen kahvin juontia.
Lainaus
Sen sijaan hän levensi hymyään ja katsahti nopeasti suoraan kameraan, sen parempaan katekontaktiin ei ollut mahdollisuuksia.

Aivan kertakaikkisen ihana teksti tämä kylläkin oli. Aivan ihana, koskettavakin, kaipuu välittyy hyvin sanoista. Lisää lukisin mielelläni. Kiitokset. ♥

// Ai niin, ja otsikko on hieno. Tykkään numeroista ja paikannimistä ja tälleen. :>

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Ronen - Ensinnäkin kiitän typoista mainitsemisesta, korjasin ne pois! :)
Ihanaa, että tämä kolahti! Kaukosuhde tosiaan vaatii enemmän työtä ja tahtoa, kuin "normaali" suhde, jossa ollaan lähikontaktissa useammin.

Kokeilin tässä itselleni uutta kerronta/kuvailu tapaa ja pidin siitä. Kiva, jos toimi sunkin mielestä. :) Hahmoja tosiaan yritin syventää tietynlaisilla yksityiskohdilla, vaikka ihan syvälle ei päästy vielä sukeltamaan. Vaikka tarina on fiktiivinen, tahdoin jotain konkreettista, joka on oikeasti olemassa. On helpompi mielestäni silloin päästä mukaan pieneenkin pitkään, kun joistain paikoista voi saada kiinni ihan oikeastikin.

Tiedän, että tuo takauma ei toimi niin hyvin kuin se olisi voinut toimia. Minijatkiksena se tosiaan olisi voinut toimia hyvin! :) Ehkä seuraavalla kerralla, kun jotain tuon tyylistä on tiedossa päädyn erilaiseen ratkaisuun. :D

Tatuointi tosiaan kertoo Roopesta enemmän kuin sen, ettei teininä harkinnut kaikkea loppuunsaakka. :D Selviytyminen ei ole Roopen ajatusmaailmassa tavoiteltavaa, vaan nimenomaan voitto, oli se sitten mikä tahansa. :)

Lisää näistä herroista on tulossa! :)

Kiitos paljon kommentista!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 643
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Tervehdyksiä vaihdokkaista!

Oli jotenkin erikoista lukea jääkiekkoaiheista slashia, kun hahmot olivat kuitenkin ihan itse keksimiäsi. Toki, näin tämä oli minullekin paljon helpompaa, kun en mitenkään erityisen hyvin tunne jääkiekkoilijoita tai joukkueita tuolta lätäkön toiselta puolen. Samasta syystä oli myös tosi hyvä, että tuolla alussa oli maininta näistä joukkueista, joista tekstissä puhuttiin, vaikkakin vain erittäin pienissä sivuosissa. Helpotti kuitenkin kummasti tietää, että ne oli niitä jääkiekkojoukkueita. (:

Muutamat on täällä puhuneet tuosta takaumasta, mutta minusta se on toteutettu hyvin. Toki, minä nyt kommentoin sen jälkeen, kun sitä on ilmeisesti muutettu hieman selkeämmäksi, joten sekin voi vaikuttaa asiaan. Musta se solahti tuonne väliin oikein sopivasti, ja etenkin, kun se oli erotettu muusta tekstistä noilla *-merkeillä, niin sen myös huomasi heti alusta, että nyt pompataan jonnekin muualle. Toki, Ronenin ehdotus minijatkiksesta olisi varmasti toiminut vähän paremmin, mutta musta toi on kyllä silti ihan toimiva näinkin. (:

Minä en tiedä näistä herroista tai etäsuhteilusta mitään etukäteen, mutta tämä vaikutti tosi raastavan realistiselta. Kuinka se on vaan niin kovin vaikeaa nähdä niitä tuttuja esineitä siellä kotona ja muistaa, että niiden omistaja on niin kamalan kaukana. >: Ei varmasti ole helppoa, kun nuo hammasharjat sun muutkin nyt tulevat pysyttelemään Jannen kanssa siellä varmasti aika pitkään, eikä niitä voi oikein heittää poiskaan, etteivät ne koko ajan muistuttaisi Roopesta. Kun sitten taas toisaalta varmasti sitä tavallaan haluaakin muistaa sen toisen, vaikka se tuntuukin kipeältä, mutta sitten ainakin tietää, että se kaikki ei ollut vain oman pääsi sisällä. Tai näin minä sen ajattelisin.

Kiitoksia tästä, tämä oli kivan kaihoisaa, mutta samalla söpöä luettavaa! (:

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
LillaMyy - Melkein neljä kuukautta myöhemmin on hyvä vastata kommenttiin. Apua. :'D Mutta se ilahdutti tuoreeltaan ja nyt uudelleen!<3
Tässä tosiaan mennään ns. 'tosi maailmassa' joukkueiden osalta, mutta hahmot ovat täysin itse kehittämiäni. Joten sinänsä ei tarvitse tosiaan tuntea lätkää sen enempää. :)

Takaumaa tosiaan mietin pitkään miten toteutan ja jos nyt tämän julkaisisin, niin toteuttaisin sen todennäköisesti hieman eri tavalla. Hyvä kuitenkin, että sen ymmärtää noinkin.
Tämä toimii itsenäisenäkin, eikä herroista tarvitse tietää mitään etukäteen tätä lukiessa, kun asioita kuitenkin selitetään niin paljon menneisyydestäkin.
Etäsuhde on aina kamalaa, varsinkin kun itse asuu paikassa, jossa kaikki muistuttaa siitä toisesta. Pienet arkiset asiat helposti laukaisevat ikävän, kuten juurikin hammasharja, jota kukaan ei ole käyttämässä. Ja olet oikeassa, Janne varmasti haluaa kaikesta huolimatta muistaa ne pienet hetket, vaikka se välillä kipeää tekeekin.
Kiitos hirmuisesti kommentista!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Smarou

  • ***
  • Viestejä: 364
Vaihdokkaista hei!

Tämä oli todella suloinen, ja oudolla tavalla tutun oloinen. Ehkä sikäli, että olisin hyvin voinut kuvitella itse kirjoittavani tällaista, kielen ja tunnelman kannalta. Hassu kokemus, mutta ei missään nimessä epämiellyttävä  :D

Mielestäni olit rajannut tämän kohtauksen hyvin, siinä ehti päästä tekstin tunnelmaan mukaan, eläytymään hahmojen tunteisiin, mutta päätit tekstisi ennen kuin vähän kohonnut suloinen tunnelma pääsi laskemaan.

Yllätyin avatessani linkistä jääkiekkotekstin, mutta tunsin pientä helpotusta kun kyseessä oli silti originaali (ettei tarvinnut olla perehtynyt lajiin tai oikeisiin pelaajiin). Vaikka hahmot olivat tuntemattomia, ehdin tekstisi kautta heihin ja heidän suhteeseensa tutustua. He vaikuttavat oikein mukavilta tavallisilta ihmisiltä. :3

Voi, minun sydämeni meni hieman sykkyrälle Jannen tunteista, koska ne ovat hyvin selkeitä ja samaistuttavia. Tiedän miltä tuntuu kun on paha olla mutta ei halua vaivata toista joka on kaukana eikä voi auttaa siihen. Koska ainoa mikä auttaisi olisi olla lähellä. Roope kuitenkin teki parhaansa, muistuttaa että voisi kuunnella ja on aina lähellä. Roopen viesti oli hellyyttävä, uskottava mutta harkittu (sekä sinulta että häneltä).

Ja vaikka kaukosuhteet ovat omalla tavallaan kuluttavia, on kuitenkin ihanaa, että suhteessa on sellaista voimaa, että toinen voi tavoitella unelmiaan noinkin kaukana. <3

Kiitos,
Smarou
~Kuin sokea auringosta, minä kerron teille rakkaudesta~

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Olenko ymmärtänyt oikein, että tämä olisi ensimmäinen teksti mitä olet näistä kahdesta kirjoittanut? Ei sillä, että asialla olisi mitään väliä mutta ajattelin vain kun olen tätä sarjaa nyt lukenut niin väkisin kiinnostaa myös se, mikä teksteistä on ollut se ensimmäinen :)

Tämän nimi on tosi hieno ja muistelen, että olen tämän joskus nähnytkin jossain ”edellisen käyntisi jälkeisissä viesteissä” tms. Itse tuskailen aina nimien kanssa ja kadehdin niitä jotka keksivät tämmöisiä hyviä ja hienoja.

Tämä oli kyllä hyvä lukea tuohon Aallonpohjan perään niin sai hieman ahdistusta liennytettyä. Toki tässäkin oli sitä kaipuuta ja surua pitkästä välimatkasta niin tämä oli kuitenkin paljon, paljon toiveikkaampi teksti. Ihanaa kun on skype ja whatsapp ja kaikki tekniikka! Ajatella jos nämä joutuisivat olemaan kirjeiden varassa.

Täytyy muuten tähän väliin sanoa, että olisi aivan mielettömän huippua lukea lisää Voitonnälkää :D Siinä tarinassa on jotain mistä tykkään tosi paljon! Tässä tekstissä siitä muistutti tuo Roopen tatuointi ja lisäksi tykkään kuin hullu puurosta yhteenpäätymistarinoista!

Pidin tosi paljon tuosta takaumasta tuolla välissä, se toimi hienosti tarinan kannalta ja muistutteli myös että mitä on tapahtunut. Vaikka siis toki lukija, kuten minä, joka on lukenut tätä sarjaa aikajärjestyksessä tietääkin edeltävät tapahtumat niin silti se ei tuntunut turhalta. Voi kun toivoisin, että olisin voinut lukea näiden kahden joulusta, se on ollut varmasti ihana viikko! Mutta onneksi on tulossa lisää lomia :)

Kiitos tästä, pidän edelleen ja aion jatkaa matkaani tämän sarjan parissa!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!