Nimi: Kuunvaloa kuoleman iholla
Fandom: Kreikan mytologia
Genre: Romance, angst
Author: Inu-chan.
Rating: S (saa nostaa, jos siltä tuntuu)
Pairing: Tulkinnan varaisesti yksipuolinen Hades/Artemis, Hades/Persefone
Disclaimer: En omista hahmoja, kreikan mytologiasta ovat.
Warning: ei ole oikeastaan
Summary: Kohtaaminen metsässä saa Artemiksen melkein katumaan kauan sitten tehtyä valaansa.
A/N Yhtäkkinen inspiraatio iski. Jälleen kerran liittyy alkuperäiseen Kreikan tarustoon ja jälleen kerran one-shot ^^
Kuunvaloa Kuoleman iholla
Yö oli tumman sininen ja samettinen. Tähdet ja kuu loivat lempeää hehkuaan metsän ylle valaisten epätavallisen kirkkaasti. Ne ilmensivät jumalattarensa hyvää, raukeaa oloa ja harvinaista harmoniaa.
Jos olympokselaisilta kysyttiin, Artemis oli kireä kuin jännitetty jousi, eikä suostunut päästämään ketään lähelleen. Etenkään miehiä. Mutta se oli vain yksi osa totuudesta. Totta kai nainen oli kireä sellaisessa paikassa. Kaikki oli liian jumalallista ja keinotekoista hänen makuunsa. Isän röhönauru ja miesten riettaat tarinat ällöttivät jumalatarta.
Mutta metsä sai hänet rentoutumaan. Mikään metsässä ei katsonut häntä säälivän pilkallisesti vain siksi, koska hän halusi olla siveä, koskematon. Kukaan ei pudistellut päätään moittivasti jo tunnetulle tarinalle, jossa Artemis oli muuttanut miehen peuraksi ja ampunut tämän.
Jumalatar kiihdytti vauhtiaan ja puristi joustaan ajatellessaan sitä.
Hän ansaitsi sen… Nainen ajatteli. Selvä, ehkä hän oli hieman ylireagoinut, mutta sitä ei kannattanut murehtia. Ei enää.
Metsä sulautui yhdeksi öiseksi massaksi hänen juostessaan valkoisen naarashirvensä kanssa. Joskus hän ratsasti sillä, mutta ei tänään. Tänään, hän halusi juosta. Tuntea sydämensä sykkeen ja tuulen hyväilyn ihollaan.
Artemis oli myös jättänyt tuliset koiransa ja seuralaisensa kotiin. Tänä iltana hän halusi olla yksin. Hopeinen jousi välkehti kuun valossa ja tummiin kiharoihin oli tarttunut lehtiä ja oksia. Vaikka nainen oli kaunis, hän ei viihtynyt peilin edessä läheskään niin paljon kuin Afrodite.
Jumalatar ei ollut löytänyt saalista, mutta se ei häntä surettanut. Syksyinen yö oli vasta alussa ja hän vain lämmitteli.
Syksy, jo toinen sellainen. Ennen ei ollut olemassa syksyä. Ennen oli vain kesä ja metsästys. Tuuli ei ollut ennen tuntunut näin viileältä.
Artemis tiesi kyllä mistä se johtui, kaikkihan siitä juorusivat ja Demeter oli yhä maassa. Nainen kiihdytti juoksuaan ja valkoinen naarashirvi myös. Nainen ei ollut nähnyt Hadesta sen jälkeen.
Mies ei yleensäkään tullut maan päälle, mutta joskus harvoin Artemis oli nähnyt hänet metsässä. He olivat pysähtyneet vaihtamaan pari sanaa ja jatkaneet sitten omille teilleen. Nainen oli pitänyt siitä.
Hades ei ollut irstailija. Hän oli vakava, rauhallinen, ankara ja hieman pelottavakin, mutta hän ei ollut sekoillut ihmisten kanssa. Mies oli ottanut työnsä vakavasti. Niinhän he kaikki, mutta Hades ei ollut käyttänyt asemaansa hyväksi.
Mutta… Miksi nyt? Miksi mennä sieppaamaan Persefone yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta? Artemis oli hieman pettynyt. Ainakin aluksi. Hän oli luullut, että Hades oli sellaisten halujen yläpuolella.
Loppujen lopuksi ne kaikki ovat samanlaisia… Mutta huhuttiin, että Manalan herra oli tosissaan, että hän rakasti Persefonea suuresti. Mutta että sieppaus…
Mitä se minulle kuuluu? Ei Artemis ollut ennenkään välittänyt muiden jumalten touhuista, ainoastaan pyöräyttänyt niille silmiään. Nytkään hän ei ollut oikeastaan vihainen… Ainoastaan hieman pettynyt.
Ja hän kaipasi miehen mustien hiusten vilahdusta puiden lomassa. Sitä ei ollut näkynyt häiden jälkeen. Hades ei ollut näyttäytynyt Artemikselle enää.
Nainen pysähtyi äkisti huomatessaan suloisesti solisevan joen. Hänen sisäinen harmoniansa oli rikkoutunut hieman. Ehkäpä joki auttaisi siinä. Artemis hymyili ja jos hän olisi katsonut heijastustaan joen pinnasta, hän olisi huomannut sen olevan haikea sellainen.
Artemis polvistui pehmeään maahan ja asetti kätensä kupiksi, ennen kuin ammensi vettä joesta. Nainen hörppi joen puhdasta vettä ja salli naarashirvensäkin juoda. Hän istui antaen sydämensä sykkeen tasaantua. Hän sulki silmänsä ja nautti metsän rauhasta. Artemis silitti hirvensä valkoista, pehmeää karvaa.
Yhtäkkiä hän kuuli pienen räsähdyksen takanaan ja kääntyi salamannopeasti jousi kädessään, valmiina ampumaan…
Hades katseli häntä muutaman askeleen päästä tutkimaton ilme kasvoillaan. Jumalatar laski jousensa ja tunsi pienen kiihtymyksen. Mies oli täällä. Hän oli tullut. Artemis katsoi Manalan herraa silmiin, jotka näyttivät tänään syvän violetilta. Artemis ei ikinä ollut osannut sanoa, minkä väriset ne oikeastaan olivat. Joskus ne näyttivät mustilta, toisinaan harmailta ja tänään ne olivat violetit.
”Iltaa, Artemis”, Hades sanoi tavallisen hiljaiseen tapaansa. Hänen mustat hiuksensa näyttivät silkkisiltä, eikä metsä ollut koristellut niitä lehdillä toisin kuin Artemiksen. Miehen keho oli jäntevä, mutta toisin kuin Olympoksen lihaskimput, vanhin jumala oli rakenteeltaan sulavampi. Kalpea iho tuntui hehkuvan hieman kuunvalossa ja savunvärinen tooga näytti melkein leijuvan Hadeksen päällä.
Artemis nousi ylös ja huomasi hymyilevänsä hieman. ”Iltaa. Miten voit, Hades?” Normaalisti kaikki vähäisemmät jumalat olisivat kutsuneet miestä ”herraksi”, jos tämä sattui heidän tielleen, mutta se oli kaksinaamaisuutta. Heti, kun manalan herra oli mennyt, hänestä puhuttiin eri sävyyn.
”Hyvin”, Hades vastasi ja vilkaisi taivaalle. ”Kuu on tänä yönä kaunis. Hehkuva.” Artemis tunsi sanojensa hivelevän ihoaan ja hän hymyili, vaikka tiesi, ettei mies välttämättä tarkoittanut jumalatarta. Hades ei tuhlannut imartelevia sanoja, käyttänyt niitä koukkuina tai verkkoina. Hän tarkoitti aina, mitä sanoi. Yleensä.
Sieppauksen muisto melkein pilasi tapaamisen ilon, ja Artemis tunsi turhautumista itseensä. Mikä häntä vaivasi? ”Niinhän se on”, Artemis vastasi hiljaa, kummallisen ontolla äänellä. Hades kääntyi katsomaan häntä ja tuomarin katse oli liiankin tarkkaavainen.
”Miten sinä voit?” Ainoa mies, joka vaivautui kysymään sitä muustakin kuin kohteliaisuudesta. Artemis ei tiennyt, mitä vastata. Hän tunsi helpotusta siitä, että mies oli tullut, pettymystä ja turhautumista, ristiriitaisuutta…
”Hyvin”, Artemis vastasi valiten turvallisimman vaihtoehdon. ”En ole nähnyt sinua pitkään aikaan.” Hänen ei olisi pitänyt sanoa tuota, ilmaista kaipuutaan noin selkeästi. Petolliset sanat. Typerät, petolliset, kierot sanat.
Hades oli pitkään hiljaa ja ihan vain sekunnin ajaksi, hänen naamionsa valahti ja Artemis näki jotain, mitä muut harvoin pääsivät näkemään. Sääli vain, ettei hän osannut tulkita ilmetä. ”Ajattelin, ettet haluaisi nähdä minua…”
Artemiksen täyteläiset, pähkinäiset silmät laajenivat hieman hämmentyneenä. Tällaista rehellisyyttä hän ei ollut osannut odottaa. Hän ymmärsi heti sanojen tarkoituksen, totta kai ymmärsi. Nyt, kun se oli nostettu esille, muuri tuntui nousevan heidän välilleen.
Kuun jumalatar kääntyi katsomaan hirvensä lumenvalkoista karvaa, sillä se tuntui helpommalta kuin Hadeksen kuunvalossa hehkuvan ihon katseleminen. ”Miksi? Luulin, että olet erilainen kuin veljesi…”
Manalan herra oli pitkään hiljaa kuin punniten vastaustaan. ”Rakastuin, toimin tyhmästi… Muuta en voi sanoa. En itsekään osaa selittää. Mutta tämä… Tämä on erilaista kuin Zeuksen sekoilut. Rakastan häntä.”
Niin… Artemis kuuli Hadeksen äänestä kiihkeyden ja lempeyden, joka oli aitoa, eikä sitä kuvottavaa sirkutusta ja lirkuttelua, jota hänen veljensä ja isänsä harrastivat. Se tuntui mustaavan jotain naisen sisältä, eikä hän ymmärtänyt sitä. Oliko hän todella näin pettynyt mieheen. ”Mutta… Sieppaus Hades… ” Metsästäjätär kääntyi toiseen jumalaan päin ja näki hänen silmänsä siristyvän hieman ilmaisten lievää ärtymystä.
”Tiedän. Ja kadun sitä yhä. Mutta olen yrittänyt korvata sen Persefonelle parhaani mukaan. Enkä minä ole ainoa, joka on hieman ylireagoinut…” Hadeksen arvioiva katse sai Artemiksen karahtamaan punaiseksi. Tuomarin katseella oli sellainen vaikutus ja ehkä se oli osasyy, miksi Olympoksen jumalat eivät halunneet häntä lähelleen. Nytkin Artemis kuvitteli, kuinka mies mietti mielessään kaikkia niitä syntejä, joita vuoren jumalat olivat tehneet:
Laivan upottaminen kiukun puuskassa: Pikkumaista.
Hefaistoksen pudottaminen riidan aikana: Huolimatonta.
Huikentelevainen kuolevaisten kanssa makaaminen: Irstasta.
Miehen muuttaminen peuraksi ja ampuminen: Lapsellista.
Artemis oli saanut kuulla siitä useaan otteeseen, mutta jostain syystä Hadeksen huomautus tuntui tavallista pahemmalta. Hän muisti Zeuksen päänpudistelut ja veljensä kulmien kohotukset. Miten he olisivat voineetkaan ymmärtää?
Jumalatar nähtiin muutenkin hukkaan heitettynä mahdollisuutena sen jälkeen, kun hän oli valansa tehnyt. Afrodite oli rypistänyt kulmiaan ja katsonut häntä nenänvarttaan pitkin. Zeus oli pudistellut päätään, eikä ollut ottanut häntä vakavasti. Muut jumalat olivat vaihtaneet merkitseviä katseita ja veikanneet, ettei se kestäisi, ettei Artemis ollut tosissaan.
Vaan kyllä hän oli. Hän oli osoittanut sen viimeistään sillä peuratempauksellaan. ”Etköhän sinä nyt hieman liioitellut sisko hyvä? Hänhän vain näki sinut alasti”, Apollon oli kommentoinut.
”Artemis ei ilmiselvästi ymmärrä naisten paikkaa”, oli Zeus todennut puolestaan kovaäänisesti saaden Arekselta myöntävän murahduksen. Artemis oli lähtenyt ovet paukkuen.
Kyllä, kyllä Artemis ymmärsi naisen paikan hyvinkin tässä maailmassa. Naiset olivat synnyttäjiä, vaimoja, eivät enempää. Mies otti ja nainen antoi. Nainen uhrasi ja uhrasi ja uhrasi. Synnytti poikia ja kuoli synnytykseen. Antoi miehensä juosta asioilla ties missä ja noudatti makuuhuoneessa vaimon velvollisuutensa. Nainen oli jo nuoruudessaan nähnyt, miten olympokselaiset kohtelivat kuolevaisia naisia ja jumalattariakin. Hän ei halunnut alistua siihen.
Artemis ei halunnut sellaiseksi tahdottomaksi nukeksi, välineeksi, miesten koristeeksi. Jo sen miehen katse... Artemista puistatti. Hänen oli pakko vaihtaa puheenaihetta.
”Rakastaako hän sinua?” Artemis kuiskasi sen sijaan kohdaten jälleen miehen silmät, jotka eivät paljastaneet mitään, mutta jotka varmasti kätkivät taakseen monenlaisia salaisuuksia.
”Ehkä. Ainakin hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Ja jos ei rakasta… Olenpahan silloin saanut rangaistukseni”, Hades totesi olkiaan kohauttaen. Yhtäkkiä hän näytti empivältä, mietteliäältä. ”Artemis, minä en raiskannut häntä. Tiedän, että Demeter sanoo niin, mutta en minä tehnyt mitään sellaista.”
Nainen yllättyi. Hänen kätensä hirven turkilla pysähtyi. ”Miksi sinä kerrot tuon minulle?” Artemis kuulosti hieman katkeralta, tuijottaen ruskeilla silmillään miestä. Hän ei ollut vieläkään noukkinut lehtiä kiharoiltaan, mutta sillä ei ollut väliä. ”Ei sinun minua tarvitse vakuutella.”
”Koska valasi on sinulle tärkeä. Koska minä haluan sinun tietävän, etten ole veljeni. Minä tiedän, miksi teit valasi. Koska sinua pelottaa – ”
”Pelottaa?!” Artemis toisti tyrmistyneenä ja kummallinen turhautuminen otti hänestä vallan. ”Minua, metsästyksen jumalatartako pelottaisi?!”
Hades nosti leukansa tyynesti. ”Luuletko, ettei kukaan huomaisi? Sen miehen muuttaminen peuraksi ei johtunut vihasta, vaan pelosta. Pelkäsit, mitä se mies olisi voinut sinulle tehdä, jos olisit ollut yhtään heikompi. Sinua pelottaa, kuinka haavoittuvaiseksi rakkaus voisi sinut tehdä.” Mies piti tauon. ”Ja halusin vain sinun tietävän, ettei Persefonen ja minun avioliitto ole sellaista. En halua, että sinä halveksit minua.”
Artemis oli pitkään hiljaa. Hän kuuli Hadeksen sanoista totuuden, mutta yllätyksekseen toivoikin miehen valehtelevan. Miksi? Mikä miehen sanoissa sai kummallisen raskaan olon vatsan pohjaan?
Hadeksen ja Persefonen liitto oli siis onnistunut, ainakin Hadeksen puolelta. Ja kyllähän Artemis ymmärsi, miksi mies oli hulluna kevään ja kukoistuksen jumalattareen. Tämä oli yksinkertaisesti suloinen kuparinvärisine hiuksineen, sulokkaine liikkeineen ja keijukaismaisen kehonsa ansiosta.
Kun taas Artemis oli metsäläisjumalatar, joka ei voinut pysyä paikallaan. Totta kai hänkin oli kaunis, tummat kiharat, vahva keho, terhakat rinnat ja litteä vatsa sekä lämpimät silmät. Hänessä ei vain ollut naista tarpeeksi. Hän oli liian kovapintainen, liian itsenäinen.
Mitä sen väliä. Vapauttahan sinä halusitkin… Niin, vapaus oli parempaa kuin miehen varjoon alistuminen, niin hän oli ajatellut.
Mutta Hades oli erilainen. Totta kai hän oli. Manalan herrana ja tuomarina hän oli tasa-arvoinen. Mies tai nainen, köyhä tai rikas, sillä ei ollut väliä.
Paino Artemiksen sisällä lisääntyi. ”Minä en ole koskaan halveksinut sinua Hades. Jos rakastat häntä, niin hyvä.” Nainen sanoi hiljaa. Hän ei saanut ääntään kulkemaan kunnolla.
Mies nyökkäsi hitaasti ja melkein juhlallisesti kuin todella arvostaen naisen hyväksyntää. ”Olen helpottunut… Minun täytyy mennä, sillä kuolleiden sielut eivät odota. Onnekasta metsästystä, Artemis.”
Nainen osasi vain nyökätä, kun Hades kääntyi astelemaan pois. Sillä samaisella hetkellä Artemis ymmärsi. Ymmärsi, miksi puristava tunne oli vallannut rinnan, miksi hän odotti aina näkevänsä miehestä vilahduksen metsässä. Hän oli vain kieltänyt kaiken valansa vuoksi, vapautensa tähden.
Kun Hades loittoni yhä kauemmas ja kauemmas, Artemis kuvitteli, millaista se olisi ollut. Millaista olisi ollut vain suudella miestä, tarttua häntä kädestä ja viedä mukanaan johonkin syrjäiseen temppeliin. Millaista olisi ollut viettää yö miehen kehoa vasten käpertyneenä ja herätä aamulla raukeasti hymyillen.
Sillä hetkellä Artemis antoi itsensä olla nainen ja kuvitella kaiken sen, mitä hänellä olisi voinut olla Hadeksen rinnalla.
Hänellä ei ollut enää lupaa koskettaa Hadesta. Ei ehkä ikinä ollutkaan. Artemis oli valinnut vapauden rakkauden ja halujen sijasta ja se sai luvan riittää.
Hän saattoi ainoastaan sallia hopeisen kuunvalon hyväillä kuoleman kalpeaa ihoa.
Sillä hetkellä Artemis katui valaansa. Ihan pienen hetken vain.
