Kirjoittaja Aihe: PotC: Vesisilmät (S) oneshot  (Luettu 2495 kertaa)

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
PotC: Vesisilmät (S) oneshot
« : 01.05.2012 00:42:34 »
Ficin nimi: Vesisilmät
Ikäraja: S
Kirjoittaja: yami (Musta Helmi -foorumilla seikkailen nimellä Valo, muualla tätä ficciä ei pitäisi olla)
Fandom: Pirates of the Caribbean, sijoittuu aikaan jotain ennen Mustan Helmen kirousta.
Tyylilaji/Genre: Draama, romance, angst, deathfic, oneshot
Vastuuvapaus: Kirjoitin tämä ficcin vain omaksi ja muiden iloksi, enkä saa tästä minkäänlaista tuottoa. Asiat, jotka tunnistat kuuluvan Pirates of the Caribbeaniin ovat Disneyn ja käsikirjoittajien jne. Kaikki muu on minun.
Paritus/Päähenkilöt: Selvinnee lukemalla, muutenhan tässä ei ole mitään jännittävää!  ;)
Yhteenveto: "Kuin salaa, tuijottaessaan mitään näkemättömin silmin ruusujen teräviä piikkejä ja arkun päälle tuhkasta siroteltua ristiä, mies upposi muistoihinsa."

A/N: Vesisilmät on viimekesäinen tuotos ficcikilpailuun. Kirjoitusvirheitä saattaa esiintyä normaalia enemmän, sillä tein tämän aikanaan hirveässä kiireessä, ja olen tullut tämänkin osalta sokeaksi virheilleni...




Vesisilmät


Laskiessaan valkean arkun päälle kolme tulipunaista ruusua mies tunsi sydämensä puristuvan kokoon. Hiljaisuuden vallitessa kaksi miestä alkoi ripotella ruosteisilla lapioillaan maan syliin lasketun arkun päälle tummaa multaa.

”Ei, odottakaa vielä hetki!” mies pyysi vaitonaisena, jolloin pappi, joka oli juuri siunannut arkussa olevan  vainajan, nyökkäsi ja käveli kauemmas haudankaivajien kanssa antaakseen surevalle miehelle tilaa. Kuin salaa, tuijottaessaan mitään näkemättömin silmin ruusujen teräviä piikkejä ja arkun päälle tuhkasta siroteltua ristiä, mies upposi muistoihinsa.

Heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan tuntui olevan yhtä aikaisesti ikuisuus ja eilinen, vaikka siitä taisi oikeastaan olla melkein kaksikymmentä vuotta. Hänen tuleva vaimonsa, nuori tyttö silloin, oli punastellut erään kokonaisen jumalanpalveluksen ajan, kun mies, silloin vielä nuorukainen, oli katsellut tyttöä ja kuiskaillut hänelle salaa korvaan sanan tai kaksi. Nuori poika oli ollut vielä silloin vallaton ja rajaton, hän oli uskonut olevansa vielä voittamaton ja halutessaan muiden tavoittamattomissa. Mutta kuinka olikaan käynyt? Tuo kaunis tyttö oli vedenvihreillä silmillään lukinnut pojan katseen itseensä, pehmeillä huulillaan saanut pojan janoamaan suukkoa enemmän kuin mitään ja tehnyt nuorukaisen yöt unettomiksi miehen unelmoidessa varreltaan hennosta ihanuudesta.

Ja pian, koska poika ei kyennyt pitelemään itseään, hän alkoi liehitellä tyttöä omakseen. Tyttö nauroi hänen kanssaan, tyttö kuunteli häntä, tyttö kertoi hänelle salaisuuksiaan ja he kietoutuivat toistensa ympärille yhä tiukemmin. Mutta, toisin kuin poika oli toivonut, erehtyi tyttönen suutelemaan häntä vain kerran. Ensisuudelman jälkeen tyttö oli itkenyt katkerasti, ja ihmetellessään hädissään sen syytä poika sai tietää, että he molemmat olivat tehneet kammottavan virheen: heidän ei tulisi rakastaa toisiaan miehen ja naisen tavoin, vaan ystävän, koska se ei ollut heidänlaisilleen sopivaa. Poika oli eri mieltä, hän vaati nuoruuden innolla erilaisten ihmisten vapautta valita oma tie maailmassa ja sai tytön rauhoittumaan innostuneilla sanoillaan. Sen jälkeen tyttönen ei häntä kuitenkaan suostunut suutelemaan, vaikka poika tiesi, että tyttö olisi halunnut.

Lopulta nuoreksi mieheksi varttunut poika ymmärsi, että hän halusi tuon nuoruutensa kukkaan puhjenneen neidon omakseen ikiajoiksi, ja kosi häntä. Polvet vapisten, olkapäät nykien ja ääni värähdellen nuori mies kysyi: ”Tuletko vaimokseni?” ja sai vastauksekseen puhdasta rakkautta henkivän katseen ja vienon hymyn. Kysymyksellään nuori mies oli näet saanut rakkaimpansa liikuttuneeksi niin, ettei neito saanut sanotuksi sanaakaan. Silmät säihkyen nuoripari pyysi lupaa vanhemmiltaan saada toisensa, eivätkä vanhemmat asettuneet nuorten tielle: he näet näkivät, ettei olisi mitään hyötyä ja syytä estää rakastuneiden saada toisiaan. Muu yhteisö suhtautui kihlaukseen hämmästellen, mutta lopulta hyväksyvästi. Hääjuhlan asettamiselle vanhemmat kuitenkin asettivat yhden ehdon: heidän tuli kerätä ensin kokoon tarvittavat rahat kodin pystyttämiseen.

Nuori mies pestautui kauppalaivaan miehistön jäseneksi neidon jäädessä ompelemaan liinoja ja vaatteita tulevaan kotiin ja muiden tarpeisiin. Mies huomasi viihtyvänsä merillä yllättävän hyvin. Työ oli raakaa, yksinkertaista ja raskasta, mutta tyrskyt, nouseva aurinko, meren tuoksu ja suuri vapauden tunne yhdistettynä aavalla merellä tuntuvaan tunteeseen ihmisen suunnattomasta pienuudesta sai merellä elämisen varjopuolet tuntumaan hyvin pieniltä. Palkkio toisensa jälkeen mies pääsi lähemmäs tavoitettaan ja lopulta hän saattoi suunnata kulkunsa kohti kotia.

Askellessaan tutuilla poluilla oli kulunut vuosi. Morsiamensa nähdessään mies tunsi, että kaikki nuo päivät olivat olleet sen suuren kaipauksen ja ikävän, joita hän oli tuntenut tähyillessään pilvettömälle yötaivaalle, arvoisia. Hänen rakkautensa oli kauniimpi kuin koskaan ja hän tahtoi rakkauttaan enemmän kuin milloinkaan.

Häät olivat yksinkertaiset ja pienet, koska heillä ei ollut varaa kovin suuriin juhlallisuuksiin, mutta siitä huolimatta ne olivat kauniit ja tunteikkaat, heidän omansa. Kun mies yön saapuessa iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen sai kantaa vaimonsa heidän pienen talonsa kynnyksen yli, hän tunsi vihdoinkin tulleensa kotiin. Viimein hän sai suudella rakastaan vapaasti ilman huolta.

Ensimmäiset vuodet miehenä ja vaimona olivat hyvin onnellisia. He eivät olleet missään nimessä rikkaita, rahankäytöstä piti tarkasti pitää huolta, mutta he eivät kokeneet olevansa köyhiä millään tavalla: olihan heillä toisensa. Työ merillä oli osoittautunut hyväksi tulonlähteeksi, minkä vuoksi mies lähti kerrallaan useiksi kuukausiksi merille ansaitsemaan rahaa kotinsa pystyssä pitämiseksi. Vähitellen miehen nimen arvo merellä eläjien keskudessa kasvoi, ja hän alkoi saada enemmän rahaa tehdystä työstä.

Ei mennyt kauaakaan, kun nuoren vaimon ja hänen miehensä rakkauden tuloksena syntyi pieni poika. Pienokainen teki pariskunnasta oikean perheen, ja he tunsivat olevansa hyvin onnekkaita. Poika osoittautui jaloilleen noustessaan hyvin vilkkaaksi ja eläväiseksi äitinsä silmäteräksi, jota kukaan ei kyennyt vastustamaan. Äitinsä silmät saaneena poika kuvasti muuten isäänsä. Ruskeat ja karheat hiukset ainaisessa takussa pieni poika osasi jo parin vuoden iässä tehdä omia kolttosiaan ajaen äitinsä välillä nolostuttaviin tilanteisiin. Nuori mies hankki yhä perheen leivän ja muun elannon meriltä.

Toisen lapsen, toisen pikkuisen pojan, jolla oli isänsä silmät, mutta äitinsä suu ja nenä, syntyessä rahatilanne alkoi muuttua tiukaksi. Pariskunta valvoi myöhään yöhön laskien välttämättömyyksien ja saatavien tulojen summaa lopulta päästen toivottuun tilanteeseen. Mies olisi halunnut antaa vaimonsa keskittyä vain heidän lastensa kasvattamiseen, minkä vuoksi hän vietti yhä pidempiä aikoja merillä. Rahat riittivät juuri ja juuri, mutta poikien kasvaessa perheen menot kasvoivat liian nopeasti tuloihin nähden. Huoli perheen pärjäämisestä alkoi näkyä kummankin harteilla ja kasvoilla. Elämä, jonka he olivat kuvitelleet kestävän ikuisesti huolettomana onnea täynnä, alkoi näyttää heille varjopuoliaan. Hyvinä päivinä ja aikoina murheet unohtuivatkin heidän rakkautensa kestäessä huonotkin ajat.

Ajat olivat kovia muillekin kuin heille. Kylmät yöt palelluttivat itämässä olleen viljan useana vuonna peräkkäin,  ja heidän kotinsa alueella syntyi puute ruuasta. Puute nosti hintoja, mikä teki perheen elättämisestä yhä vaikeampaa. Lopulta vaimo ja viisi- ja kolmevuotiaat pojat joutuivat tekemään raskasta työtä vähästäkin ansionlähteestä. Miehen huoli syveni, koska hän ei olisi halunnut lastensa joutuvan työhön vielä niin pieninä, mutta vaimo vakuutti työn olevan vain väliaikaista. Heille maksettiin huonosti, mutta saaduilla rahoilla pystyttiin ostamaan hiukan enemmän ruokaa nälkäisiin suihin. Heidän naapurinsa eivät voineet tai halunneet heitä auttaa, ja miehen perhe oli omillaan.

Sinä aikana pariskunnan suureksi iloksi vaimo huomasi tulleensa kolmannen kerran raskaaksi. Huoli perheen pärjäämisestä ja pelko vaimon selviytymisestä kasvoi miehen mielessä, sillä kotona käydessään hän näki vaimonsa ja poikiensa kapoiset kasvot ja liiankin hyvin erottuvat luut sekä tummat silmänaluset vaimonsa silmien alla. Naisen siro varsi oli hennontunut entisestään, ja hiljalleen kohoava vatsa mekon alla sai naisen näyttämään onnelliselta, mutta sairaalta. Mies tiesi, että he tarvitsivat kipeästi rahaa.

Eräänä kauniina aamuna tummatukkainen vastasyntynyt tyttövauva avasi siniset silmänsä isänsä sylissä, ja isä ymmärsi, että hänen olisi aika luopua joistain periaateistaan ja arvoistaan pitääkseen perheensä hengissä.

Isä, jo kauan sitten vastuuseensa ja velvollisuuksiinsa kasvanut mies, lähti jälleen merille, mutta pestautui laivalle, jonka tiedettiin olevan merirosvojen hallussa. Mies tarvitsi perheelleen rahaa niin kipeästi, että hän oli valmis ryhtymään rikolliseksi. Ja yllättäen mies huomasi, että merirosvouden rajattomuus ja vapaus viehätti häntä hävettävän suuresti. Työ muistutti yllättävän paljon töitä kauppalaivoilla, mutta erosi siinä, että he salakuljettivat kiellettyjä tuotteita, eivätkä he puolustautuneet piraatteja vastaan vaan hyökkäsivät ja veivät kaiken.

Jo lyhyen ajan sisällä mies ansaitsi tarpeeksi elättääkseen perhettään muutaman kuukauden ajan. Hän päätti palata kotiin.

Kävellessään viimeistä mailia mies kuuli jo kaukaa kirkonkellojen surullisen pauhun. Paha aavistus syttyi miehen mieliin ja hän lähti juoksuun – turhaan. Nähdessään vihdoin kirkon hautausmaalle hän pysähtyi äkisti. Hautausmaalla kulki pieni kulkue pienen arkun ja sen kantajien perässä. Raskas tunne laskeutui miehen sydämeen ennen kuin hän tajusi, ketä kannettiin hautaan. Huomatessaan vaimonsa surusta musertuneen olemuksen mies ymmärsi, että hän oli menettänyt lapsensa. Ilo kotiinpaluusta vaihtui kulkuetta kohti kulkevien askelien mukana sydämen turtumukseksi ja kivuksi.

Hänen vaimonsa kohotti katseensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, kun mies oli päässyt kosketusetäisyydelle.

”Meidän pieni tyttäremme”, vaimo itki hänen rintaansa vasten, kun mies yritti pysytellä rauhallisena ja rakkaansa tukena.
”Onhan meillä pojat”, mies kuiskasi lohduttavasti, mikä sai naisen kyynelehtimään entistäkin suuremmin.
”Ei... ei”, vaimo sai soperrettua.

Hetken mies oli hämmentynyt, mutta nähdessään ympärillään useita surullisia päänpudistuksia ja ilmeitä sekä kaksi pientä ristiä tuoreiden kumpujen päällä juuri kaivetun kuopan vieressä hän ymmärsi ja järkyttyi. Hän ei ollutkaan menettänyt vain tytärtä, jonka hän oli nähnyt vain kerran vastasyntyneenä. Myös kaksi pientä poikaa oli sulkenut silmänsä iäisyyksiksi.

Totuuden valkenemista seuraavat muistot olivat välähdyksenomaisia. Mies muisti, kuinka hän oli puristanut rakkaintaan rintaansa vasten kyynelten alkaessa valua hänen silmäkulmistaan. Mies muisti, kuinka hän oli laskenut tyttärensä hautaan kukkia ja kultaisen riipuksen, joka oli osa hänen suurta palkkiotaan. Mies muisti, kuinka kuumalta vaimon otsa oli tuntunut ja kuinka nainen oli yskinyt verta. Mies muisti, kuinka hän oli puristanut vaimonsa kättä ensimmäisten multapaakkujen tippuessa arkun kannelle ja sen, kuinka lopulliselta ja käsittämättömältä se oli tuntunut. Juurihan hän oli suukottanut tyttärensä pehmoista tukkaa, juurihan hän oli rutistanut nelivuotiasta poikaansa lähtiessään merille, juurihan hän oli opettanut kuusivuotiaan poikansa vuolemaan oksasta pillin! Ja nyt – kuin kirveen heilauttamana – se kaikki oli ohi. He kaksi olivat perhe ilman eläviä lapsia.

Myöhemmin mies sai tietää, että kaikki hänen lapsensa olivat sairastuneet keuhkokuumeseen ja lakastuneet ja kuolleet kuin kukat syksyn tullen yksi kerrallaan kuukauden sisällä. Hänen vaimonsakin oli sairastunut, mutta selvisi lopulta, vaikka olisikin toivonut voivansa lähteä lastensa mukana. Mies ei ollut valmis lähtemään maailmasta ihan vielä, vaikka hän tunsi välillä hukkaavansa itsensä heidän ympärillään vallitsevaan pimeyteen. Vasta nyt heidän naapurinsa ymmärsivät perheessä vallinneen hädän ja tuputtivat heille ruokaa ja vaatteita – mutta se oli jo aivan liian myöhäistä, ja katkerana mies käännytti ihmiset yksi kerrallaan kotinsa ovelta.

Nähdessään vaimonsa yhä kärsivän ja surevan kuin kaikki paha olisi tapahtunut eilen, mies päätti, että he muuttaisivat pois vanhalta kotiseudultaan. Sitä kautta, mies arveli, eivät muistot piinaisi niinkään paljon heidän kummankaan mieliä, vaan he pystyisivät aloittamaan vähä vähältä uuden elämän.

Niinpä mies pakkasi heidän vähät tavaransa kolmeen arkkuun, lainasi kuljetusmatkan ajaksi hevosta ja pestautui jälleen uuteen kauppa-alukseen. Mies lupautui työskentelemään palkatta, jotta saisi viedä vaimonsa Karibialle, Uuteen Maailmaan ja uusien mahdollisuuksien äärelle.

Heillä oli onnea, kun mies löysi sopivan asuinpaikan heille jo ensimmäisessä satamassa. Kyläläiset olivat ystävällisiä, ja muutama vanha nainen oli ilman pyyntöäkään valmis huolehtimaan surevasta vaimosta, kun mies oli merillä. Merirosvouteen hänen ei enää tarvinnut sortua. Heitähän oli vain kaksi.

Kului vuosi, toinenkin, ja yhä vain nainen suri muusta maailmasta välittämättä. Mies kysyi jo epätoivoissaan apua kylän naisilta ja sai vastauksekseen vain surullisen päänpudistuksen. Mies ei voisi tehdä mitään. Naisen toipuminen oli annettava Herran haltuun. Mies alkoi rukoilla. Hän anoi Jumalaa antamaan hänen vaimolleen takaisin sen elämänilon ja –halun, jotka hänen rakkaallaan olivat olleet kauan sitten. Vähitellen anominen muuttui epätoivoiseksi ja pakonomaiseksi, sillä nähdessään rakkautensa kuihtuvan päivä päivältä ja vuosi vuodelta, hän ymmärsi, että hänen vaimonsa ei koskaan palaisi enää ennalleen. Hän ei suostunut hyväksymään sitä ja lakkasi uskomasta Jumalan armeliaisuuteen ja pelastavaan voimaan. Vedenvihreiden silmien katse alkoi harhailla ja suuntautua muualle.

Mies pakeni ajatusta merille. Kaikki arvot ja ihanteet, joita hän oli vaalinut, olivat menettäneet merkityksensä lasten kuoltua ja naisen irrotessa hänen ulottuviltaan vähä vähältä. Pian mies lopetti viimeisenkin vastustelun ja nosti jälleen merirosvolaivan lippua mastoon. Merirosvona hän saattoi hetkeksi unohtaa rakkaansa haamun maissa ja nauttia tuntemastaan tuulesta ja mainingeista, vapaudesta.

Kului kolmas ja neljäs vuosi. Tuona aikana hänen vaimonsa ote todellisuudesta irtosi lopullisesti. Raskain sydämin mies palasi vaimonsa luokse ja vielä raskaimmin askelin hän palasi tuona aikana saavuttamansa aluksen kannelle. Miehestä oli tullut kapteeni, mutta hän ei osannut iloita siitä.

Usein hänen vaimonsa näki erikoisen laivan unissaan. Mustapurjeinen musta laiva purjeet laskettuina horisontissa, niin kaukana, että sen tuskin pystyi havaitsemaan, niin kaukana, ettei hän ehtinyt sen luokse ennen kuin se katosi. Laivalla oli, hän sanoi, heidän lapsensa, jotka kutsuivat äitiään ja isäänsä.

Vaimo sanoi usein, että lapsellista kuvitella, että hän voisi saada sen kaiken takaisin. Hän tiesi, että aiheutti suurta surua miehelleen. Todellisuus oli totuutta, unet valheita, kuvia menneisyydestä, joka ei koskaan palaisi. Silti, tapahtuneesta huolimatta, nainen halusi vain nukkua ja unelmoida ajasta, jota hän ei koskaan saanut eikä arvostanut sanojensa mukaan tarpeeksi ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän unelmoi siitä, mitä ei koskaan tapahtunut.

Yö yön jälkeen vaimo unelmoi, päivä päivän jälkeen hänestä tuli surullisempi. Henkäys henkäykseltä hänen otteensa irtosi todellisuudesta, kun hän katosi kuvitelmiinsa, rakaidensa kasvoihin viimeisellä hetkellä. Ja lopulta hän oli vain haamu itsestään. Itkien mies katsoi nukkuvaa vaimoaan, jonka huulilla kareili onnelinen hymy vain hänen sulkiessaan silmänsä ja nähdessään lapsensa toteutumattomissa unelmissa.

Mies vietti yhä pidempiä aikoja poissa kotirannasta, yrittäen unohtaa vaimonsa kalpean haamun siinä kuitenkaan onnistumatta.

Moni aurinko nousi ja kuu laski ennen kuin tuli hyvästien jättämisen aika. Vaimolle nousi korkea kuume, ja viimeinkin, miehen pidellessä häntä sylissään, nainen nukahti viimeisen kerran ja jäi unelmiensa maahan. Vaikka mies oli hyvin surullinen ja murheissaan, hän oli myös helpottunut. Turha kärsimys, jota hänen vaimonsa oli joutunut kestämään, oli ohitse. Miehen ei tarvinnut enää huolehtia ihmisrauniosta, jota hän oli rakastanut ja yhä rakasti. Levollinen hymy iäisyyteen siirtyneen vaimon kasvoilla kertoi, että hänellä oli vihdoinkin rauha. Vihdoinkin mies ymmärsi, mikä laiva hänen vaimonsa unessa oli ollut. Laiva oli ollut kuolema, joka oli odottanut naista liian kauan.

Mies silitti kevyesti karheilla käsillään arkun pintaa ja katseli viimeisen kerran kolmea tulipunaista ruusua, heidän lastensa muistoa. Lapset oli saatettu haudata maailman toiselle puolelle, mutta tässä heidän henkensä olivat: heidän äitinsä ja isänsä rakastavissa sydämissä.

Barbossa painoi hattunsa päähänsä ja antoi kyyneleen tipahtaa ahavoituneelle poskelleen. Kaikki oli ohi, mutta tässä saattoi olla myös uuden alku. Hänen perheensä oli päässyt paremmille vesille, ja hän palaisi vielä joskus heidän seuraansa. Ei kuitenkaan vielä. Hän oli vielä nuori, vain nelissäkymmenissä, ja uskoi, että hänella olisi vielä oma kohtalonsa kohdattavanaan.

Barbossa nyökkäsi haudankaivajille ja papille, kääntyi kannoiltaan ja lähti jäämättä katselemaan vaimonsa arkun peittymistä multaan. Se ei ollut tarpeellista, koska hän tiesi, ettei hänen vaimonsa ollut arkussa. Vaimo ja lapset olivat kaikkialla hänen ympärillään, kaikkialla hänessä.
« Viimeksi muokattu: 12.11.2014 21:32:02 kirjoittanut Beyond »


Saadakseen täytyy joskus menettää.

Mansikkalimu

  • Ärsyyntynyt kakara
  • ***
  • Viestejä: 157
  • Sapienti sat.
Vs: Vesisilmät (K-7), PotC, oneshot
« Vastaus #1 : 01.05.2012 14:40:52 »
On siinä Barbossassakin herkkä puoli ;) Ja ihanaa kun toit sen esille <3
Tämä oli ihana, sanalla sanoen.
Lainaus
Tuo kaunis tyttö oli vedenvihreillä silmillään lukinnut pojan katseen itseensä, pehmeillä huulillaan saanut pojan janoamaan suukkoa enemmän kuin mitään ja tehnyt nuorukaisen yöt unettomiksi miehen unelmoidessa varreltaan hennosta ihanuudesta.
Lainaus
miehen pidellessä häntä sylissään, nainen nukahti viimeisen kerran ja jäi unelmiensa maahan.

Paljon ei multa sanoja likene. Sori. (: Mutta nuo lainaukset olivat eräitä parhaita kohtia koko tekstissä! :))
Be who you are and say what you feel, because those who mind don't matter and those who matter don't mind.
- Dr. Seuss
ava: raitakarkki

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: Vesisilmät (K-7), PotC, oneshot
« Vastaus #2 : 04.05.2012 21:35:58 »
Kiitos kommentistasi!  Halusin luoda Barbossalle vähän pehmeämpää puolta, kun se leffoissa selvästi on taka-alalla olemassa. :)


Saadakseen täytyy joskus menettää.

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 552
  • 707
Vs: PotC: Vesisilmät (K-7) oneshot
« Vastaus #3 : 30.03.2013 20:31:52 »
Vau! Tämä on ehdottomasti paras tekstisi, jonka olen lukenut. Rakastuin tähän aivan valtavasti. Muutamat kirjoitusvirheet töksäyttivät lukemisen, mutta muuten ei ole mitään moitittavaa. Tosin en löytänyt enää virheitä, kun yritin niitä uudelleen tuolta kaivaa. Siis ihan yksinkertaisia näppäilyvirheitä, ei sen suurempaa. Rakas tai rakastettu tms. sanassa oli ainakin yksi, toinen oli lopussa, mutten muista enää sanaa tai löytänyt sitä uudelleen.

Pidin siitä, kuinka hahmoa ei kerrottu heti ensi  alkuun. Teksti tempasi mukaansa, eikä hahmoa tullut mietittyä ja se oli vain hyvä. Muutaman kerran varsinkin mustapurjeisen laivan esille tullessa ajattelin "no kappas, Jackhan se siellä!" mutta lopussa selvinnyt Barbossa ja laivan vertauskuvallisuus kuolemaan olivat aivan mahtavia. Naisesta en ole varma (en ole pitkään aikaan PotC-leffoja katsonut) mutta pidin oikeastaan siitä, ettei naista ollut tiedossakaan (ei tosin haittaa, jos sille löytyykin lukemisen jälkeen joku hahmo canonista). Hautajaisista aloittaminen, kolme ruusua herättivät tietysti heti kysymyksiä ja se, kuinka laajasti menit menneisyyteen ja heidän koko elämäänsä ja Barbossan nuoruuteen oli aivan kutkuttavaa luettavaa. Sitä vain luki ja luki, odotti vastauksia ja samalla ratkaisua, kuinka onni päättyisi, kuinka epäonnesta selvittäisiin.

Lopussa, kun Barbossan rooli selvisi tavallaan avarti paljon käsitystä, minkä oli saanut lukiessaan. Barbossasta olen aina pitänyt hahmoa valtavasti ja se, että teksti sijoittui hänen nuoruuteensa oli aivan ihastuttavaa. Pidin myös siitä, kuinka päätymisestä merirosvoksi kerrottiin. Mistä merille lähtö oli saanut alkunsa, kuinka se oli päätynyt merirosvoiluun. Ja vaikka rakkautta korostettiinkin tarinassa, rakkaan kuolemaa, niin se ei vienyt tekstiltä sitä tunnelmaa ja pohjaa surusta ja kaipuusta. Se ei mennyt edes onnen kohdissa siirappisiksi ja rakkaustarina oli mielestäni kuvattu jopa kohtalaisen realistisena tragediana.

Aa, hyvästi järkevä kommentointi. Tämä oli todella upea teksti. Kerronta, kuvailu ja tarinan syvällisyys tekivät tästä mahtavan näin lyhyesti sanottuna. Ne parit virheetkin, mitkä ehkä töksäyttivät lukemista unohtuivat nopeasti, eikä niistä sen pysähdyksen jälkeen enää jaksanut murehtia, kun piti päästä vain eteenpäin. Oon tähän mennessä lukenut sulta minä -kertoja tekstejä ja Jackistä kertovia tekstejä, joissa olen sanonut samankaltaisuudesta vapauden ja merirosvoilun suhteen, mutta tämä erottui huomattavasti ja vain omaksi edukseen. Ehdottomasti pääsee suosikki PotC -ficikseni ja nyt varsinkin tämän jälkeen en voi olla aloittamatta lukemaan myös jatko-ficcejäsi, jotka ovat toistaiseksi odotelleet pituutensa vuoksi jotain parempaa aikaa.

Kiitäs siis tästä ja linkitän tämän varmasti myös Kommenttikampanjaan, koska tämä ficci ansaitsee enemmän kuin nämä pari kommenttia, jotka on saanut tähän mennessä.
“People can have lovers.
They can have friends. They can be together.



But when you think about it,
you’ll see that originally, we’re alone.”

Funtion

  • Vieras
Vs: PotC: Vesisilmät (K-7) oneshot
« Vastaus #4 : 31.03.2013 00:39:05 »
Ensimmäinen teksti, jonka luen tästä fandomista -- uniikkia! :DD Tykkään näistä leffoista ja Sparrow on loistava hahmo (eikä vähiten Deppin takia) mutta jotenkin en osais kuvitella ficcejä tästä... toisaalta, ficcejä on kaikesta. Ja mitä mä oon ympärilleni katsellut, sä tunnut olevan kunnolla varustautunut tän fandomin kaa, joten uskalsin tarttua tähän sokkona. : ) + Uteliaisuus on kova, en oo koskaan lukenut sulta mitään! (Väsymys on kovempi, anteeks kaikki tulevat mahdolliset typot ja ajatusvirheet. Niin ja KK:sta hei.)

Ai niin, yks juttu vielä enne ku alotan! Teksti näytti kamalan raskaalta mun silmiin kun oon vannonnut pitkään minimalismin nimiin, joten se pelottaa mua kovasti. Jotenkin ylivuolaat kuvaukset saa mut tukehtumaan, kirjoissa tietty kaikki on toisin, sillä kirja on konkreettinen ja tuhti. Mutta annan tälle mahdollisuuden.

”Ei, odottakaa vielä hetki!” mies pyysi vaitonaisena, jolloin pappi, joka oli juuri siunannut arkussa olevan  vainajan, nyökkäsi ja käveli kauemmas haudankaivajien kanssa antaakseen surevalle miehelle tilaa.
Vainajaa ennen on yksi ylimääräinen välilyönti.

Heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan tuntui olevan yhtä aikaisesti ikuisuus ja eilinen, vaikka siitä taisi oikeastaan olla melkein kaksikymmentä vuotta.
Yhtäaikaisesti on yhteen, yhtä aikaa ei oo. Kikkailuu.

Ensisuudelman jälkeen tyttö oli itkenyt katkerasti, ja ihmetellessään hädissään sen syytä poika sai tietää, että he molemmat olivat tehneet kammottavan virheen: heidän ei tulisi rakastaa toisiaan miehen ja naisen tavoin, vaan ystävän, koska se ei ollut heidänlaisilleen sopivaa.
?!!? Tajuan tän idean alun kummastelun jälkeen, mutta tän vois muotoilla paremminkin. "...he molemmat olivat tehneet kammottavan virheen: heidän ei tulisi rakastaa toisiaan miehen ja naisen tavoin, vaan ystävän, koska..." Toi "vaan ystävän" tuolla tökkii tosi pahasti, mä tavasin tuota kohtaa herra ties kuinka kauan. Mut ehkä vika on vaan mussa.

Poika oli eri mieltä, hän vaati nuoruuden innolla erilaisten ihmisten vapautta valita oma tie maailmassa ja sai tytön rauhoittumaan innostuneilla sanoillaan.
Tähän kaipailisin omituspäätettä eli "oma tiensä".

Vähitellen miehen nimen arvo merellä eläjien keskudessa kasvoi, ja hän alkoi saada enemmän rahaa tehdystä työstä.
Keskuudessa, ei keskudessa.

Kylmät yöt palelluttivat itämässä olleen viljan useana vuonna peräkkäin,  ja heidän kotinsa alueella syntyi puute ruuasta.
Ylimääräinen välilyönti ennen ja-sanaa.

Henkäys henkäykseltä hänen otteensa irtosi todellisuudesta, kun hän katosi kuvitelmiinsa, rakaidensa kasvoihin viimeisellä hetkellä.
Rakkaidensa, ei rakaidensa.

Mies vietti yhä pidempiä aikoja poissa kotirannasta, yrittäen unohtaa vaimonsa kalpean haamun siinä kuitenkaan onnistumatta.
Lauseenvastike, ei pilkkua.

Joo, sanoitkin alussa että virheitä saattaa löytyä, mutta se nyt ei kuitenkaan pelasta mitään. Jos virheitä on, mulla on tapana niistä huomauttaa. Sinne jäi vielä jotain, olisin pariin paikkaan halunnut vähän pilkkua tuomaan hengähdystaukoa ja välillä niitä pilkkuja oli liiankin usein, mut pilkut ja muut välimerkit on aika lailla makuseikka, joten en niitä siksi poiminut. Ja myös samoin jotain sanajärjestystä olis voinut muuttaa merkityserojen takia, mutta yleensä valitan näin pienistä asioista vaan jos toimin esilukijani, en silloin kun kommentoin. Joten:

Arg! Mua ärsytti ihan mielettömästi se, miten tässä koko ajan salattiin ketä nää päähenkilöt oli. Vasta ihan viimeisillä metreillä ne selvis ja sit olin ihan "NO JUST!" Odotin koko ajan, että mikä tän pointti on, mihin tää vie mua, tahdoin vastauksia! Oon tosi malttamaton tällaisten juttujen kaa, tää ei johdu susta eikä pelkästään sun tekstistä, vaan oon ylipäätään levoton jos kysymykset vaivaa mua. Joten mä inhosin tätä sun toteutustapaas, siinä missä joku muu varmaan rakasti sitä.

Mmh, tää ei oikein ollut teksti jollaisen mä yleensä lukisin. Mä halusin vain haastaa itseni, kun nappasin tän KK:sta. Teknisesti ottaen sä kirjotat ihan hyvin ja esilukijan avulla noi virheet saatais helposti pois, mutta... no, pidin siitä että tässä oli kunnon juoni ja tapahtumia. Vierastan nimittäin kahdenlaisia tekstejä: tekstejä joista puuttuu kokonaan juoni eli joissa on vain nättejä vertauskuvia & tekstejä joilla on juoni mutta itse kieli taas ei nappaa, eli itse kieli on liian "simppeliä" mun makuuni. Tää valitettavasti osui jälkimmäiseen kategoriaan, mutta jotain on puolustukseksi todettava: mun mielestä konfliktit on tärkeämpiä kuin kieli. Joten mä mieluummin luen tekstiä jossa tapahtuu jotain kuin tekstiä jossa ei tapahdu mitään.

Tuntui vähän siltä kuin olisit tuossa loppua kohden päässyt kunnolla vauhtiin tän kaa. Toi lasten kuolema -kohtaus oli musta ehkä tän parasta antia, siinä oli todella erilaista kieltä verrattuna alkuun tai loppuun. Sekään ei nyt saanut mua hyppimään kattoon riemusta, mut, kuten sanottua tuhat ja miljoona kertaa ja sanon silti vielä kerran, mielipiteitä on monia. Mä tykkään vaikeista ja haastavista teksteistä ja vaikeesta ja haastavasta kielestä. Tämä ei tarjonnut sitä mitä olisin kaivannut, mutta toisaalta ei tämä pitkästyttänytkään. Jaksoin kyllä lukea tämän eikä tää ollut sellaista pakkosyöttöä. Kyllähän tää voimia multa vei, kun vieras fandom, ärsyyntyminen päähenkilön mysteeristä, kirjoitustyylisi... mutta selvisin!

Vähän jäi myös vaivaan noi ulkonäköseikat... niitä oli paljon ja lopulta mietin että mitä ihmettä mä niillä tiedoilla tein. Oli silmien väriä, oli äidin silmiä ja isän silmiä ja äidin nenää ja isän kasvoja ja... mä todella menin sekaisin niiden kanssa ja väsyin niihin, eikä jotenkin tuo otsikkokaan... jotenkin tää ois musta ansainnut vähän erilaisemman otsikon. Tässä takerruttiin nyt kauheesti niihin silmiin, kun ne napattiin tuohon otsikkoonkin ja rupesin miettimään et mitä hemmettiä, miks mun pitää lukea jostain silmistä keskellä lauantaiyötä...

Aiempi kommentoija kehui tarinan syvällisyyttä. En rupea väittämään vastaan, en missään nimessä, en, mutta ehkä mun pitäis uudelleenkatsoa ne leffat? Multa tän tarinan syvällisyys jäi kyllä jonnekin meren pohjaan. Ehkä mä vaan tarkoitan eri asiaa syvällisyydellä kuin Odoshi. Joka tapauksessa, oli miten oli, tämä... tämä oli ihan okei. Anteeksi nyt kamalasti tätä nihkeää palautettani, mutta miten mä voisin sanoa että mä pidin tästä hurjasti jos en kokenut sellaista fiilistä? Olisin tahtonut! Mutta me edustetaan niin erilaisia tyylejä, enkä mä normaalisti lue tällaisia tekstejä.

Haluun kuitenkin vielä loppuun poimii oman suosikkini:

Lainaus
Ja nyt – kuin kirveen heilauttamana – se kaikki oli ohi. He kaksi olivat perhe ilman eläviä lapsia.

Kiitokseni! : )