Author: Jackies
Characters: Steffi, Nikolai ja Miko
Rating: K-11 (ilmeisesti 8D)
Genre: Oneshot, toivottavasti. Draama, öh.
Disclaimer: Omia ovat, idea tosin lähinnä muualta. (Joku saattaa löytää tästä yhtenäisyyksiä erään tietyn kirjan kanssa, mutta en aio mainita kirjan nimeä, jos vaikka jollain sattuu olemaan se kesken tai lukematta. Etten vain spoilaisi. Tämä nimittäin spoilaa, hieman epäsuorasti vaikkakin. Jos kiinnostaa se kirja, niin yksäriä (se kirja muuten kannattaa lukea 8D).)
Warnings: Raiskaus. Ei kait muita 8D
Summary: Steffi on paras ystävä, Steffi on naamari, Steffi omistaa koko maailman. Nikolai itse ei omista mitään.
A/N: Ihmeen vaikea oli luokitella tämä mihinkään noihin ylläoleviin. Ja ihmeen kauan meni tälläkin, että sain sen julkaistavaan kuntoon. Joten, no, haukkukaa pystyyn tai pitäkää, mutta ettehän vain jätä huomiotta.
Nukkeleikkejä
Pikkupöydät ovat täynnä tyhjiä drinkkilaseja. Musiikin yli ei kuule muuta kuin huutamalla. Yöklubissa tanssitaan jo melkein kilpaa. Jokaisessa ilmansuunnassa tanssitaan ja jos Steffi vilkaisisi kattoon, siellä tanssisivat varjot. Värikkäät discolamput heittelevät ympäriinsä valoläikkiä ja jossain nauretaan kovaan, raakkuvaan ääneen. Steffi ei kuitenkaan tanssi, vaan istuu baarijakkaralla ja katsoo tanssijoita. Miehet tuijottavat häntä imartelevasti ja Steffi ruokkii heitä nostamalla hieman hameenhelmaansa, kuin vahingossa.
"Saanko tarjota jotain?" kysyi ääni Nikolain takana. Nikolai kääntyi jakkarallaan puhujaan päin ja nyökkäsi samalla hymyillen. Mies sanoi jotain baarimikolle ja Nikolai sai eteensä lasillisen vaaleanpunaista nestettä, joka maistui imelälle mansikalle. Mies puhui äänellä, joka paljasti tämän olevan melko kovassa humalassa. Vastata Nikolai ei jaksanut. Mies olisi tuskin edes huomannut sitä. Nikolai lipitti juomaansa ja kuvitteli tuntevansa kuinka alkoholi vaikutti tasapainoaistiin. Sydämenlyönnit sekoittuivat klubissa soivaat biittiin. Jossakin vaiheessa mies oli noussut jakkaraltaan ja vetänyt Nikolain mukanaan vasten vartaloaan.
Steffi laskee drinkkinsä baaritiskille ja hymyää salaperäisesti vieraalle. Steffi ei häkelly yllättävästä läheisyydestä, vaan ottaa asian kylmän rauhallisesti. Mies puoleksi taluttaa, puoleksi kantaa Steffin mukanaan narikkatiloihin takkien taakse, ja Steffi nauraa. Mies suutelee korvaa, niskaa, solisluita ja siirtyy alemmas.
Ennen kuin Nikolai ehti reagoida, mies oli jo yrittänyt tunnustella pojan rintoja.
"Mitä helvet...", miehen suusta purkautui litanja ja jopa humaltuneet aivot käsittivät tytön olevankin jotain muuta. "Mitä vittua sä yrität", mies sihisi vihaisesti ja painoi Nikolaita lujempaa seinää vasten. "Munaako sä haluat, hinttari?"
Nikolai oli väittämässä vastaan ei, ei tämä sitä ole. Tuntiessaan, kuinka kova nyrkki iskeytyi vasten hänen kasvojaan, hän oli kaatua ja sanat muuttuivat merkityksettömiksi. Silmissä näkyi mustia pisteitä. Nikolai ei ollutkaan enää vasten seinää. Hän tunsi, kuinka hänen hameensa revittiin alas ja hänet painettiin niskasta alemmas.
Tämä ei ollut enää yhtään hauskaa. Nikolai tunsi oksennuksen tekevän tuloaan, ei samalla tavalla kuin silloin, kun työnsi sormet kurkkuun ruoan jälkeen, vaan kuin jostakin syvältä vatsanpohjasta. Nieleminen oli vaikeaa ja ruumis tärisi kauttaaltaan. Mies ei huomannut mitään, vaan työnsi itseään yhä uudestaan Nikolain sisälle. Nikolai yritti paeta sivuille, mutta miehen ote oli rautainen ja joka puolelle sattui. Sitä tuntui kestävän ikuisuuden ja kyyneleet nousivat silmiin. Nikolai ei uskaltanut huutaa, hän puri hampaat yhteen ja yritti hengittää.
Sitten mies veti itsensä ulos ja päästi irti otteensa. Nikolai valui ensin polvilleen, mutta hyvin nopeasti keräsi hameensa nilkoistaan, veti sen paikoilleen ja juoksi.
Päästyään ulos yöklubista Nikolai jatkoi juoksuaan ja pysähtyi vasta monen sadan metrin päässä, puhelinkoppiin nojaten.
Ajatukset eivät pysyneet kasassa ja kyyneleet valuivat levittäen meikit poskille. Kun ei muutakaan keksinyt, hän raahautui koppiin sisälle ja valui istumaan. Puhelinkopin nurkassa Nikolai itki eikä välittänyt vaikka ripsiväri sotki hameen ja mursi illuusion.
Steffi oli rikki.
Miko istui alasängyllä. Valot olivat kiinni koko talossa, mutta hän oli täysin hereillä. Herätyskello kiusasi viisarit osoittaen kahteentoista. Hän ei saanut unta ellei Nikolai nukkunut yläsängyssä. Sikiöasennossa Miko veti polviaan vielä lähemmäs itseään ja odotti.
Kello oli melkein puoli kolme kun ulko-ovi avautui melkein kuulumattomasti. Miko oli hetkessä ylhäällä. Hän odotti, että Nikolai astui huoneeseen ja sytytti sitten pöytälampun.
Nikolain meikit olivat levinneet, poskessa oli punainen jälki, hame repeytynyt, hiukset sotkuiset. Hän oli selvästi itkenyt.
"Mitä on tapahtunut?" Miko kysyi ja toivoi välittömästi ettei olisi. Nikolai nieleskeli ja vältteli katsekontaktia vaihtaessaan nopeasti yöpuvun vaatekaapin oven takana. Miko tuijotti herkeämättä kaksoisveljensä tärisevää selkää.
Miko istui sängylle varoen, kuin äänen päästäminen olisi tehnyt asiat vielä pahemmaksi. Hän ymmärsi, muttei halunnut uskoa.
"Älä pakota mua kysymään sitä."
Nikolai näytti voivan pahoin. Hän oli kalpea ja hikinen. Vavahdellen hän käveli huoneen vessatiloihin ja Miko kuuli miten tämä antoi ylen. Miko odotti hetken, että Nikolai oli saanut tyhjennettyä vatsansa ja meni perässä. Hän jäi seisomaan ovelle ja katsoi veljeään, joka oli polvistunut vessanpöntön viereen. Hän ei nähnyt tämän kasvoja eikä tiennyt halusikokaan.
Miko veti henkeä sanoakseen jotain, mutta Nikolain ohut, silti vaativa, ääni keskeytti hänet. "Tästä ei sitten kerrota kellekään. Ymmärrätkö? Ei kellekään."
Miko oli sanomassa vastaan, mutta Nikolai vaati. "Lupaa, ettet sano kellekään."
Miko ei keksinyt muuta kuin luvata.
Aamupäivän Nikolai pysyi huoneessaan ja Miko kielsi ketään häiritsemästä häntä. Hän ei ollut varma miten suhtautua yöllä saatuun tietoon ja häntä hermostutti. Kello oli kaksi, Nikolai tuli huoneesta pukeutuneena jälleen Steffiksi, moikkasi veljiään hymyillen ja painui ulos. Miko oli järkyttynyt, hämillään ja ennenkaikkea vihainen. Nikolai teeskenteli, ettei mitään ollut tapahtunut? Mutta lupaus oli lupaus. Kun äiti kysyi miksi Nikolai oli tullut eilen myöhään kotiin, Miko kohautti olkapäitään. "Kysy siltä."
Steffi kävelee kadulla ja hymyilee valloittavasti. Vastaantulevat keski-ikäiset miehet kääntyvät salaa katsomaan ja nuoret pojat vislaavat. Kadunvarrella olevasta mehukojusta Steffi saa ilmaisen mehun vain iskemällä silmää ja nostamalla hieman hametta. Paahtava auringonpaiste ei häiritse Steffiä, sillä Steffi ei tunne kuumuutta saati kylmyyttä. Avojaloin kävely tulisilla hiilillä ei ole temppu eikä mikään. Steffi tekisi sen milloin vain.
Nikolai nojasi suuren tiilirakennuksen seinään ja tuijotti kengän kärkiään. Mustat ballerinat, joiden mustat silkkinauhat ylsivät polviin asti, katsoivat takaisin ja nauroivat pilkallisesti. Lyhyt mustavalkoinen röyhelöhame liikahti hieman huvittuneisuudesta. Musta korsettimallinen paita puristi juuri sopivasti salpauttaakseen hengityksen. Nikolai nosti kätensä kasvoilleen ja veti naamarin ylleen. Silmät kiinni saattoi kuvitella olevansa jossain muualla eikä Steffi tuntenut kipua.
Kahvilan naisten vessassa Steffi lisää silmiensä rajauksia ja punaa huulet. Meikkien alle Steffi piilottaa huudon, meikkien päälle sulaa nauru. Naisten vessa on täynnä, kuten aina. Steffiä ei kuitenkaan kiinnosta, mitä muut tekevät peilin edessä, sillä Steffi on yksi heistä eikä heitäkään kiinnosta mitä Steffi tekee peilinsä edessä.
Nikolai asteli katukivetyksen reunusta pitkin kädet levitettynä siiviksi. Jokainen askel sattui edellistä enemmän.
Steffi tanssii kadulla ja saa ihmiset tanssimaan kanssaan. Taustalla soi iloinen musiikki.
Sanat kertoivat kuolemasta.
Ne, jotka ovat surullisia, unohtavat hetkeksi murehtimisen ja yhtyvät tanssiin. Jopa vanhukset unohtavat reumansa ja antavat jalkojensa laulaa mukana. Steffikin tanssii hetken heidän kanssaan, sitten hivuttautuu reunaan ja jättää kansan tanssimaan keskenään.
Baselin kirkon kuolemantanssia.
Hymyillen hän jatkaa matkaansa levittäen iloa. Steffille ei koskaan satu mitään pahaa. Maailma on hänen nukkekotinsa, eikä nukkekodeissa koskaan syty tulipaloa.
