Kirjoittaja Aihe: Tyhmänrohkeista päähänpistoista | Teinislash, K-11 | 4/4 VALMIS  (Luettu 3544 kertaa)

DiZina

  • ***
  • Viestejä: 24
  • - Reality ruin my life
Nimi: Tyhmänrohkeista päähänpistoista
Ikäraja: K-11, tuskin nousee sen korkeammalle(:
Paritus: Eiköhän se selviä, en tahdo spoilailla vielä mitään:D
Tyylilaji: Apuva... Ainakin draama, kenties romance, voipi olla että johonkin vaiheeseen kehittyy fluffia
Yhteenveto: Parhaaseen ystävään ihastuminen on vittumaista - kyllä.
Varoitukset: Kirosanoja nyt ainakin
A/N: Hmh, elikkäs: Tämä on nyt ensimmäinen slahs-tekstini, joten älkää puraisko, jos tuntuu tökkivän:D Tämän kirjoittaminen on ollut aika mielenkiintoinen kokemus - välillä on tullut ihan tajunnanvirtana, toisaalta taas tämän kanssa on ollut myös pahin blokki, joka minulla on ikinä kirjoittaessa tullut. Näillä näkymin tästä on muotoutumassa kaksiosainen, katsellaan nyt että mihin suuntaan tämä kehittyy(:

DiZina ylpeänä (ylpeys on suhteellinen käsitys) esittää:


Tyhmänrohkeista päähänpistoista




Parhaaseen ystävään ihastuminen on vittumaista - kyllä. Mutta on siinä hyviäkin puolia. Voit viettää aikaa hänen kanssaan, katsella häntä, jutella hänelle ilman yhden yhtä "Mitäs helvettiä" - katsetta tai stalkkerin mainetta. Vaikka olisit lähes liimaantunut hänen kylkeensä, ei yhdellekkään ohikulkijalle tule mieleenkään alkaa huudella jotain mielestään hauskaa ( vaikka osuisivatkin tietämättään hyvin lähelle ) sillä niinhän parhaat ystävät tekevät. Tai niin ainakin minä ja Toni teemme.

Kirjoissa se on niin helppoa. Tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu ja kappas, pian he ovat yhdessä. Happy ever after, right? Ei. Todellisuudessa kaikki ei ole niin yksinkertaista. Tai noh, ainakaan siinä todellisuudessa jossa minä elän. Mutta totta, minä en olekaan tyttö. Ei silti sen puoleen, en minä usko että tytöillä sen paremmin pyyhkii. Hei, siinähän seikka josta voin onnitella itseäni - minulla menee yhtä huonosti kuin tytöillä. Hienosti tehty, jätkä! Olet ansainnut seläntaputukset ja niin edelleen...


- Ja herra Nylander voikin varmasti kertoa meille vastauksen, kun noin keskittyneesti tuntui kuuntelevan, vai mitä? matikan opettajamme ylimielinen ääni tunkeutui tajuntaani, ja vetäisi minut pois angstintäyteisistä ajatuksistani.

Toisella puolellani istuva ystäväni, Toni, yritti vimmatusti kiinnittää huomioni, ja osoittaa sormillaan vastausta. Muutaman sekunnin siristelyn jälkeen kokosin ajatukseni, ja kohdistin katseeni minua puhutelleeseen opettaja Heiskaseen.
- 8? yritin hieman heikosti, toivoen onnistuneeni tulkitsemaan Tonin eleet oikein.

Heiskasen naama venähti, kun hän kuuli vastaukseni. Hänen ei vieläkään onnistunut nöyryyttää minua. Olen jo puolisenvuotta sitten päätellyt, että sen rakas opettajamme on tainnut ottaa elämäntehtäväkseen, siis yrittää nolata minut luokkamme silmissä.
- Kröhöm... Aivan oikein, Niko. Ensi kerralla sitten varmaan osaatkin vastata itse, vai mitä sanot? huokaisi Heiskanen hieman alistuneen kuuloisena.
- Mistähän arvoisa opettajamme oikein puhuu? Itsehän minä vastasin, en edes ymmärrä, miten tällaisessa tilanteessa voisi luntata, vastasin miehelle viattomuuden perikuvana, suoden pikaisen kiitollisen virnistyksen Tonille.

Tämä välikohtaus varmisti rauhan lopputunnin ajaksi, ei Heiskanenkaan jaksa itseään kahdesti tunnissa nolata. Niimpä minä vaivuin takaisin ajatuksiini, ja sieltä minut seuraavan kerran herätti vasta koulun kello, joka soi tunnin, ja koulun päättymisen merkiksi.

Keräsin tavarani pöydältä, ja ihan Heiskasen iloksi hymyilin tälle enkelimäisesti, ja huikkasin hyvät viikonloput. Sitten Toni jo vetäisi minut mukaansa, ja lähdimme luokasta naurua pidätellen. Käytävässä ystäväni remahti nauruun, ja minä yritin pitää hekotukseni niin uskottavana kuin osasin. Ei sillä, ettenkö nauttisi joka kerta kun saan näpäyttää erästä nimeltämainitsematonta opettajaa, mutta Toni on nauraessaan vain niin veretseisauttava näky, että kohtaus meinaa tyrehtyä alkuunsa.
- Hei kiitti, ilman sua se marttyyri ois nöyryyttäny mua! huikkasin blondille, joka kulki vieressäni naulakkoja kohti.
- Njääh, mitä vaan sun takia, tokaisi Toni minulle silmää iskien.

Ja tottakai jokainen tyttö, joka kulki viiden metrin säteellä meistä huokaisi äänekkäästi. Oli yleisessä tiedossa, että Toni oli suurinpiirtein jokaisen tytön vaaleanpunainen päiväuni. Tai noh, jokaisen, paitsi herran itsensä. Vaikka olen selittänyt asian hänelle ainakin miljoona kertaa, poika pyörittää joka kerta naureskellen päätään nimittäen minua kusettajaksi.

Kiskoin mustat Adidaksen tennarini jalkaan, ja heilautin reppuni selkään.
- Hei, illalla sitten Puhakoilla? Toni varmisti, kun olin jo astellut ulko-ovelle.
Vasta silloin muistin, että illalla olisi taas yhtien bileiden aika. Itse en nyt niinkään paljoa juonut, kun muutaman kerran jälkeen kyllästyin herämään pää tykyttäen ja muisti tyhjänä koko edellisillan ajalta. Irvistin sisällepäin, mutta Tonin vuoksi muotoilin kasvoilleni jotakuinkin innostuneen ilmeen, ja vastasin myöntävästi.

- Voitkos muuten kulkee? En jaksais taas yksin lähtee talsimaan, kun faija toi, nii ei oo pyörää, Toni jatkoi silmiään pyöräyttäen.
Tämä fakta piristikin päivääni kummasti, ja nyökkäsin pojalle hyväksyvästi. Odotin että tämäkin sai kenkänsä jalkaan, ja sitten astelimme yhtä matkaa ulos kasien aulasta. Meillä ei ollut tapana kulkea yhdessä, kun Toni asui neljän kilometrin päässä koulusta, kun minä taas yhden. Tästä syystä hän kulki yleensä pyörällä, ja minä kävellen.

Kävellessämme rinnakkain pitkin pyörätietä alkoi talvi taas muistutella tulostaan. Viileä syystuuli kirpaisi suojaamattomissa käsissäni, joten tungin ne mustan hupparini taskuihin. Tonia ei kylmyys tuntunut haittaavan, hän asteli aina yhtä raivostuttavan positiivisen näköisenä eteenpäin. Pojan vaatteista heijastui hänen luonteensa hämmästyttävän hyvin:  rento, mutta silti jotenkin vaivattoman huolitellun näköinen kokonaisuus yhdistettynä kasvoihin, joille jonkin asteinen hymy oli jämähtänyt varmaan ikuisiksi ajoiksi. Edes pojan risat farkut, jotka kenen tahansa muun yllä olisvat saaneet kukkahattutädit nyrpistelemään, eivät pilanneet vaikutelmaa.

Ja sellainenhan poika tosiaan oli. Hänet sai riehaantumaan ainoastaan alkoholi, joka tosiaan oli tämän heikkous. Ainut aika, jolloin hän saattoi vaikuttaa edes jollain tavalla inhimmilliseltä, oli silloin kun tämä joi. Oli se sitten bileissä tai syrjäisessä puistossa, Toni ei ollut oma itsensä silloin. Hän oli hyvin kaukana tästä tuntemastani rennosta, vitsailevasta ja hallitusta herrasta. Ja minä tosiaan pidin Tonista silloin, kun hän oli humalassa. Hän oli estottomampi, riehakkaampi silloin.

Itse olin varmaan melkeinpä Tonin vastakohta. Olen hieman ujomman puoleinen, enkä osaa suhtautua lähes mihinkään yhtä rennosti kuin hän. Ulkomuotonikin on tavallinen, tummanruskeat hiukset ja pähkinänruskeat silmät, aika siro nenä sekä kapeat huulet.

Tonin suosio johtuu luultavasti suurimmaksi osaksi hänen ulkonäöstään. Herra kun omaa aivan upeat, lähes platinanblondit hiukset, jäänsiniset silmät, kapean nenän ja täyteläiset, kalpeahkot huulet.

- Tuun sit tähän puol 9, nii mennää yhessä? ehdotti Toni, olimme huomaamattani edenneet jo kotiovelleni.
- Juu, mennää vaa. Nähää sillo! huikkasin pojan perään avatessani kermanvaaleaa oveamme, ja astuessani sisään kerrostaloomme.
Kello ei näyttäny kuin vasta varttia yli kolmea, joten oli reilusti aikaa ennen bileitä. Heivasin reppuni ovenpieleen, ja potkaisin kengät jalastani. Pienen huhuilin jälkeen päättelin, että olin yksin kotona. Ei sillä että olisin yllättynyt - ei kumpikaan vanhemmistani näin aikaisin töistä kotiutunut, eikä minulla ollut sisaruksia. Talomme oli siihen nähden suuri, mutta eivät isäni kaltaiset bisnespamput missään mökkeröissä asuneetkaan. Työnsä takia mies ei vain pahemmin kotona viihtynyt.

Huokaisten astelin keittiöön, kaivoin kaapista paahtoleipää ja työnsin sen paahtimeen. Jääkaapista löytyi voipaketti, jonka heitin puolihuolimattomasti tiskipöydälle. Mutta yllätys yllätys heittoni ei tietenkään osunut kohteeseensa, vaan voipaketti läsähti avonaisena lattialle. Kirosin mielessäni alimpaan helvettiin leipä-tippuu-aina-voipuoli-alaspäin teorian, joka ilmeisesti päti myös voipaketteihin.

Samalla hetkellä leipäni pomppasivat paahtimesta pikimustina.
- Vittusaatanaperkele! manasin tuijottaessani pilalle kärventyneitä leipiäni.

Kaivoin laatikosta veitsen, nostin voipaketin ylös, ja koversin irti maahan osuneen osan. Heitin sen leipieni kera roskikseen, jonka jälkeen oli pyyhittävä lattia. Nyt kaikki oli ennallaan, mutta minulla ei ollut vieläkään mitään syötävää. Tempaisin jääkaapin oven auki, ja päätin tyytyä jogurttipurkkiin. Se kädessäni tepastelin television eteen, ja seuraaviksi tunneiksi uppouduin Pirates of the Carippeanin maailmaan.

Kellon näyttäessä puoli kahdeksaa havahduin oven kolahdukseen. Nyrpistin nenääni tyytymättömänä, kun hoksasin että tämä oli niitä päiviä, jolloin isä oli päättänyt ilahduttaa perhettään aikaisella kotiintuloajalla. Hoksasin liueta paikalta ajoissa, vetoamalla hirveään kasaan läksyjä. Viiletin yläkertaan, omalle alueelleni isäpuoleni hämmästyneen naaman edestä.

Paukautin oman huoneeni oven kiinni helpotuksesta huokaisten. Astelin peilin eteen, ja huomasin näyttäväni jokseenkin nuutuneelta. >> Kai sitä pitää jotenkin laittautua...  Ainakin Toni näkee mut tänään.<< pohdin avatessani vaaleanruskeaa vaatekaappiani, joka piti sisällään suurehkon kokoelman vaatteitani. Ei minulla tulisi niistä ikinä pulaa olemaan - isä kun päätti "hyvittää" jokaisen illan, jotka oli töissään viettänyt, vaatteilla.

Suhteellisen kamalan 50 minuuttisen, joka oli täyttynyt muunmuassa tuskaisista älähdyksistä jotka olivat aiheutuneet hiustenlaitosta, olin viimein valmis. Tallustelin portaat alas napaten mustan Puman laukkuni matkaan, ja päädyin ovelle. Kotimatkasta viisastuneena nappasin päälleni mustan nahkatakin tennareideni seuraksi, ja astahdin kirpeään ulko-ilmaan huikaten hieman tavallista vaisumman tervehdyksen jälkeeni.

Tonia odottaessani katselin paremman tekemisen puutteessa ympärilleni. Vaikka oli jo marraskuun puoliväli, kaikki lumi puuttui kuvasta, jättäen jälkeensä vain ankeaa harmautta. Puiden lehdet olivat varisseet jo aikoja sitten, ja jäljellä oli vain paljaita oksia. Purevan kylmä tuuli hyväili selkääni, saaden minut värisemään.

- Heeei, ollaanpas sitä nyt angstipalloja! huikkasi tuttu ääni läheltäni naurahtaen.
- Ei tää sää anna syytä olla erityisen positiivinenkaan... mutisin Tonille irvistäen.
- C'moon, muistas minne ollaan menossa! poika tokaisi iloisesti virnistäen.
Ja minä sulin tuohon hymyyn, siihen, kuinka Tonin silmien nurkkiin ilmestyvät pienet rypyt tämän hymyillessä, siihen, kuinka tämän toinen suupieli kaartuu hieman ylemmäs kuin toinen, siihen, kuinka tämän poskiin ilmestyvät tuskin erottuvat hymykuopat.

Säpsähdin transsistani huomatessani pojan katsovan minua toinen kulma koholla ja käsi takaraivolla.
- Öäöäh... Jäin vaan vähän miettiin omiani, sopersin toiselle nopeasti, ja lähdin tarpomaan eteenpäin.

Helpotuksekseni Toni tuntui jättävän asian siihen, ja innostui selostamaan minulle uudesta kaupasta, joka kuulemma avataan kaupunkiin. Annoin toisen johtaa keskustelua, pitämällä puhetta yllä  tokaisemalla aina muutaman sanan väliin.

Bilepaikan olisin tunnistanut kaukaa, vaikken olisikaa viettänyt siellä monia ei-niin-selviä-iltoja jo ennestään. Jo samalle kadulle ehdittäessä alkoi musiikki kuulua vaimeana jumputuksena, ja sitä seuraten jatkoimme kirpeähkössä illassa taivaltamista.

Pihalle hahmottui muutama tupakoiva porukka, joiden ohi livahdimme sujuvasti. Toni kyllä poltti, mutta ei mitenkään aktiivisesti, vain pikemminkin kun silloin tällöin siltä tuntui. Mielestäni tapa oli ällöttävä, mutta olihan sitä joskus tullut Tonin mieliksi kokeiltua.

Eteistä pidemmälle ei ehditty, kun vastaan jo hoiperteli känninen Markus.
- Nommuttaaa teithäkin näkee! poika sönkkäsi seinästä tukea ottaen, ja nosti kädessään komeilevaa siideriä hieman liian vinosti, saaden kusenvärisen litkun juoksemaan eteisen matolle.
- Juu, kiva nähdä suaki. Eiköhän me tästä lähetä tuonne olkkarin puolelle, tokaisin Markukselle nostaen tämän toisen käden hartialleni, ja antaen tämän puolitäyden siideritölkin Tonille.
- Mmäh join shitä vielää...! poika mongersi tavoitellen kädellään kohti siideritölkkiä.
- Tjooh, me annetaan sulle tuolla uus, eiksnii?  vastasin hänelle katsoen merkitsevästi Tonia, joka lähti kiikuttamaan tölkkiä kauemmas Markuksesta, jonka suusta ei enempää vastalauseita kuulunut.

Lähestulkoon kannoin pojan tyhjälle kohdalle sohvaa, sillä tämän jalat pettivät jo puolivälissä matkaa. Heivasin tämän istumaan suunnilleen säälliseen asentoon, ja kun tämä näytti tyytyvän senhetkiseen sijaintiinsa, pakenin paikalta.

Aikani asuntoa kierreltyäni minun oli myönnettävä, että Toni oli ehtinyt kadota. Eksyessäni kolmatta kertaa keittiöön, jonka ulkomuoto kieli omistajan kesivertoa suuremmista käteisvaroista, hoksasin pöydällä siideritölkkien kokoelman.
>> Ihan vitun sama, kerran me vaan eletään. << päätin hieman vittuuntuneena siitä seikasta, etten ollut onnistunut löytämään Tonia, ja nappasin käteeni päärynäsiiderin. Vaimea sihahdus, ja olin jo kulauttanut puolet tölkistä alas. Irvistys kohosi kasvoilleni, ja kurkussani poltteli epämukavasti, mutta en välittänyt. Kohotin metallisen reunan vasten huuliani toisen, kolmannen kerran, ja tölkki oli jo tyhjänä. Pian se lensi tarpeettomana paikkaan X komean kolahduksen saattelemana. Pian sitä seurasi toinen, ja kolmannen kohdalla päätin etsiä jonkun mukavamman paikan juopottelulleni.

Vajosin sohvannurkkaan siideritölkkeineni mahdollisimman kauas muista, ja annoin nopean nousuhumalan huuhtoa ylitseni.


xxxx


Havahduin ilmavirtaan kasvoillani. Raotettuani silmiäni havaitsin pienellä viivellää platinaisen pilven, joka roikkui uhkaavan lähellä naamaani. Ei, ei se tainnut pilvi olla, vaan... Hiuspehko? Heetkonen... Platinaiset hiukset - Toni?

Silloin edellämainittu putosi vierelleni kylmälle laattalattialle. Toinen hetkonen - laattalattia? Mihin hemmettiin se sohva katosi? Ponnahdin istumaan humalaisen nopeudella, ja tarkasteilin ympäristöäni. Pyöreään muotoon kaartuva verho, valko-harmaa laattalattia, kermanväriset seinät... Oltiinko me Puhakoiden suihkussa?! Miten vitussa me sinne päädyttiin?

Tökin Tonin harmaan paidan verhoamaa kylkeä saaden tämän inahtaman.
- Hhei... Phaljos kello on? kysyin pojalta tuntien kurkkuni karheuden, ja yskäisten.
- Emmätiiä, kai se oli jhotain yli kolme, Toni vastasi artikuloiden ihmeen selvästi.

Nojasin käsiini tarkastellen tätä blondia. Hän näytti jumalattoman hyvältä tiukassa T-paidassaan, joka paljasti pojan kiinteät vatsalihakset, ja tummissa farkuissaan jotka eivät epäilemättä jättääneet paljoa arvailemisen varaan. Tämän kalpeat huulet olivat aavistuksen raollaan, ja jäänsiniset silmät tarkkailivat minua hieman utuisesti. Käteni hipoi Tonin käsivartta, lähettäen väristyksiä koko kehooni.

Alkoholin ja yksinkertaisen tyhmyyden rohkaistamana aivoni päättivät kääntyä off-tilaan, ja yhtäkkiä kuroin kiinni välissämme olevan matkan, ja painoin huuleni pojan omia vasten.  Jostain alkoholhuurujen alta kiljui pieni ääni "MITÄHELVETTIÄSINÄTEET"-mantraa, joka sai minut jäätymään, ja aloin vetäytymään kauhuissani kauemmas.

Silloin tunsin kylmän käden niskassani, joka kiskaisi minut alas. Silkinpehmeät huulet painuivat uudestaan omiani vasten, vaativasti. Toni liikutti huuliaan, ja vaistonomaisesti tein samoin. Ennenkuin huomasinkaan oli kieleni livahtanut lipaisemaan pojan alahuulta, saaden tämän raottamaan suutaan. Pian kieleni tekikin jo kattavaa tutkimusta allani makaavan pojan mausta. Olin kuvitellut tämän miljoonin tavoin, mutta parhaimmissa mielikuvassanikaan en voinut arvata mitään tällaista. Puraisin kevyesti Tonin alahuulta saaden ilmoille nautinnollisen inahduksen.



____________________________________

Jos jaksoitte lukea, heittäkääs kommentilla. Lyhytkin piristää päivää kummasti, ja saisin sen toisenkin luvun joku kaunis päivä finiin(;
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 14:07:36 kirjoittanut Pyry »

DiZina

  • ***
  • Viestejä: 24
  • - Reality ruin my life
A/N: Ookkei, kakkosluku on täällä.:D Juu ei toivoakaan, että tästä se kaksiosainen tulisi, katsellaan taas mihin suuntaan kehittyy. Olen pahoillani pitkästä kirjoitusvälistä, on ollut hieman muita kiireitä, niin kirjoittaminen on vähän jäänyt. Nyt tämä kuitenkin on tässä, joten:

Får jag presentera: Toinen luku! Itkekää, naurakaa, ihan miten vain, kunhan kerrotte sen minulle(;


Luku 2.


Tuntui, kuin moukari olisi iskenyt tajuntani läpi. Puristin ohimoitani kaksin käsin hiljaa uikuttaen, ja nousin istumaan. Liian äkillisen liikkeen seurauksena toinen kivulias aalto pahoinpiteli tajuntaani, ja heitti minut uudelleen makaamaan. Avasin varovasti silmäni, mutta järkyttävä päänsärkys potenssiin kahdeksan esti minua kohdistamasta katsettani mihinkään.

Kun sain silmäni asettumaan, kartoitin tilanteen, noh, krapulaisen nopeudella. Silmäilin hetken huonetta ymärilläni miettien missä vitussa olin, kun vaaleansininen, aaltokuvioitu läpikuultava verho jonka takaa pilkotti teräksenharmaa suihku, kieli olinpaikakseni kylpyhuoneen. Mietin kuumeisesti, milloin suihkuverhomme oli ehtinyt vaihtamaan väriä, kun tajuntaani iski takauma: Minä ja Toni, jumputtavat bassot, känninen Markus... En tainnutkaan olla kotona.

Tuskainen äännähdys, joka kuului vierestäni, sai minut pomppaamaan metrin taaemmas. Tietysti hoksasin tämän huonoksi ideaksi, kun puristus ohimoillani tiukensi otettaan huomattavasti. Saatoin kuitenkin jättää kivun lähes humiotta, sillä silmiini osui laatoituksella makaava paidaton Toni. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun mielessäni vilisi katkonaisia muistikuvia eilisen tapahtumista. Olin... olin suudellut Tonia?!

>>Mitävittuanytseeienääikinähaluunähmuamitämäteen<< mun paniikkisössötyksen katkas kuitenkin aika nopeesti se, kun noteerasin, että Tonilla ei tosiaan ollut paitaa. Mun silmät laajeni varmaan lautasen kokoisiksi, kun hoksasin, ettei itsellänikään ollut kuin farkut jalassa. Housut näytti lattialla makaava poika kuitenkin omaavan, joten ehkä me ei oltu menty vielä niin pitkälle, kun mä pelkäsin...

Tää oli kuitenkin paljon enemmän kuin tarpeeksi jo valmiiksi ylikuormitetulle pääkopalleni, joten ryntäsin ulos huoneesta. Paitani jäi sinne, mutta ei se mitään. Ei se niin hyvä paita ollut muutenkaan.

Kiidin ympäri kämppää väistellen miljoonaasataaviittäkymmentä kännistä teiniä, jotka makas mitkä mihinkin kasoihin ja asentoihin sammuneena. Kokemuksesta tiesin et Puhakoilta löytys kyllä särkylääkettä, joten pienen penkomisen ja hienoisen yksityisyyden loukkaamisen jälkeen sain pillerit veden mukana alas. Niine hyvineni mä päätin viettäneeni täällä jo tarpeeks aikaa, ja tahdoin vain äkkiä helvettiin siitä Tonin silmien alta.

Ja näin olin siis alta aikayksikön kipittämässä kotiin kengät väärissä jaloissa ja huivi pyöritettynä umpisolmuun. Kirosin hätäisyyttäni sen paidan suhteen, sillä pakkasta tuntui olevan viisikymmentä astetta, eikä mua paljon naurattanut nahkatakkini kanssa.

Mun päässäni surisi kuin ampiaispesässä. Jokainen tuskaisan ihanan selvä kuva musta ja Tonista suutelemassa tökki mun tajuntaa kuin terävät piikit, suorastaan kirkuen huomiota. Kaksi puolta kiisteli mun tajunnan reunamilla tykyttävänä voimana takaraivossa. "Mihin tää sit johtais? Nyt se ei kuitenkaan haluu nähä mua enää ikinä! Mut se kyllä vastas mun lähentelyyn... Se oli hei kännissä!"

Lyhyen mutta sitäkin tuskaisemman kävelymatkan päätteeksi näin vihdoin taivaalle piirtyvät vaaleat ääriviivat, jotka lupailivat lämpimästä viltistä ja pehmeästä sängystä. Eilisillan rikkinäinen filminauha pyöri päässäni lakkaamatta ajaen minut hulluuden partaalle. Ryntäsin portaille, mutta hidastin tahtiani kiusallisen tietoisena siitä, että jos joku sattuisi olemaan ylhäällä, seuraukset olisivat mitä luultavimmin ikäviä ja jossain määrin vapauksiani rajoittavia. Vaikka olinkin aika varma, että ketään ei kotoolta löytyisi, (nykyiset niinkutsutut vanhempani eivät nimittäin ole sitä kotona viihtyvää sorttia) niin en minäkään mikään sadisti ollut.  Ei sillä, että uusi isäni uskaltaisi mitään sellaista tehdä, mutta mitä äitiini tulee...

Talo oli kuitenkin pimeänä, ja kun huhuilunikaan ei saanut vastausta, huokaisin helpotuksesta. Kipitin kiitollisena lääkekaapin kautta suihkuun, sillä toivoin mahdollisen yliannostuksen jopa helpottavan oloani hieman, ja kenties saavan mielessäni surisevat ajatukset vaimenemaan. Onneksi äitini sattui omistaan tuhat milligrammaisia kipulääkkeitä, jotka heittivät nupin kohtuullisen sekaisin jopa ilman veressäni kuplivan alkoholin määrää.

Jokseenkin sekavan, mutta rentouttavan suihkun päätteeksi heitin vielä tallella olevat vaatteeni pyykkikoriin, ja nappasin kaapista löysimmät kollarini sekä sopivan suuren paidan. Niine hyvineni päätin ryhtyä nukkumaan krapulaani pois, ja toivoin tosissani että tajuttomuus helpottaa niin henkistä kuin fyysistäkin kuvotusta.

Heräsin ajan X kuluttua, kun mun valkoi- eikusiis, krhöhöm, miehekkään musta Samsungini soi. Pää sekaisin lääkkeistä ja krapulasta, silmät puolsokeina keskeytyneen unen ansiosta mä kiroten haparoin puhelintani yöpöydältä. Sen tavoitettuani mä toin sen silmieni eteen, ja siristelin nimen näytöltä.

Nimen viimein saavutettua yhden toimivan aivosolun mun päästä, rävähti mun silmät ammolleen, ja yhtäkkiä mua ei väsyttänyt enää yhtään. Näyttö vilkutti irvailevin, suurin kirjaimin yhtä hyvin tuntemaani kirjainyhdistelmää: "Toni"!

Siinä mä sitten möllötin, silmät suurina ja ajatukset sekaisin, osaamatta tehdä yhtään mitään. Poika tuntui päättäneen saada minut kiinni, sillä sillä hetkellä hyvinkin ärsyttävä Beauty and a Beat jatkoi ja jatkoi mun tärykalvojen pahoinpitelyä. Lopulta tajusin heittää melun aiheuttajan seinään, ja ilmalennon aikana piilouduin peittoni alle. Kenties se meni rikki, koska ainakin se vaikeni. Mulla ei ollut havaintoakaan, sillä mä pysyin sinnikkäästi piilossa maailmalta mun mustavalkean peittoni alla. Mutta tarkemmin ajateltuna, ei mua oikeastaan pahemmin kiinnostanutkaan.


xxx


Sen viikonlopun mä päädyin vain rypemään hyvin laajassa tunneskaalassa vitutuksesta toivonkipinöihin. Vällyjen välissä maatessa aika kului hyvin, kun ei riittänyt niin mielikuvitus kuin tahtokaan muuhun. Vanhempaniakin näkyi vilahdukselta lauantai-iltana, jolloin äitini kyseli kauhistuneena mahdollisista influenssista, kun isäni taas kyräili taka-alalla. Hän kyllä tunnisti krapulaisen teinin, kai miehellä itselläänkin oli jonkin sortin kokemusta aiheesta. Mut anyway, mä päädyin kusettamaan olevani kuumeessa, joka takas kyllä rauhan viikonlopuksi.

Maanantainakaan ei pahemmin inspannut mennä kouluun, tainoh, perimmäinen syy taisi kuitenkin olla Toni. Noh, mä sitten työnsin kuumemittarin vesilasiin, odotin kunnes lukema kohos tarpeeks korkeelle, ja raakuin mahdollisimman surkeasti äidin katsomaan mun vointia. Ojensin "voimattoman" käteni, joka piteli kuumemittaria, ja kohotin mittaria tarpeeksi ylös, jotta nainen pystyi sen lukemaan.
Tästä sitten seurasi muutama alas pakotettu panadol, ja soitto kouluun, ettei Niko ole tulossa tänään.


xxx


Tiistaina en ehtinyt salakuljettaa huoneeseeni vesilasia, kun äitini jo touhotti mittarin kanssa. Tästä sitten seurasi se, että mä puin alistuneena päälleni harmaan paidan, mustat farkut ja valkomustan hupparin, ja lähdin päätä riiputtaen ikiomaan helvettiini, tarkemmin sanottuna kouluun, vielä sitäkin tarkemmin sanottuna Tonin luo.

Jos tästä nyt piti jotain positiivista etsiä, niin voin sanoa että pakkanen oli laskenut. Nyt mä en ollut edes kovin sinertävä nahkatakkini kanssa, joten saatoin kävellä jopa lähes reippaasti - mun vauhtia hidasti kuitenkin huomattavasti tieto siitä, mihin mun askeleet oli johtamassa. Saatoin kuitenkin lohduttautua sillä, että kaksi ekaa tuntia menisi Marjatta "Tärinä":n tunneilla määrätyillä paikoilla, joten istuisin hyvin kaukana Tonista.

Mut erotti kusenkeltasesta koulurakennuksesta enää muutama likaisenharmaa betoniporras, jotka mä nousin suurella vaivalla kohti lasisia pariovia. Heilautin ne auki, ja astelin sisään. Tiesin etten ollut myöhässä, sillä käytävät olivat tukossa parveilevista oppilaista. Mä en suonut katsettani kellekkään, ei näistä kukaan ollut sen arvoinen.

Potkaisin kenkäni sattumanvaraiseen paikkaan, ja heitin takkini muiden sekaan toivoen, että löytäisin ne vielä iltapäivällä. Oi kyllä, koulumme päättäjät olivat saaneet neronleimauksen - täällä kävelläänkin ilman kenkiä! Kuinka ihanaa, nyt jokainen oppilas ottaa ne söpöt kenkänsä pois ulko-ovilla, ja töpöttelee kiltisti sukat paskassa asettelemaan ne siistiin riviin. Mutta arvaatkaas kiinnostiko mua paskan vertaa? Ei. Mä kävelin onnellisesti kenkieni kanssa sisälle asti, irvistipä mulle kuinka moni keski-iän kriisiä poteva täti tahansa.

Pähkinänruskea katse sukissa mä lampsin kohti portaita, jotka varmaan on joskus olleet harmaat. Muisteleppas: Oletko ikinä lapsena sekoittanut kaikki muovailuvahavärit keskenään, luoden näin epämääräisen oksennuskasalta näyttävän möykyn? Noh, jos olet, pääset mielikuvissasi aika lähelle näiden rappusten nykyistä väritystä. Upean kontrastin tälle loi - yllätys yllätys - harmaat seinät, nekin betonista, ja selvästi parhaat päivänsä nähneet. Ainiin, jos olisin sinä, en ehkä koskisi siihen kaiteeseen...

Muutaman välin noustuani mä saavuin määränpäähäni, kolmoskerrokseen, jossa pidettäisiin kemian tupltatuntini. Kerros oli lähes käyttämätön, sitä kun ei tarvittu kuin kemiaan ja fysiikkaan. Niinpä mä päätin, että olisi turvallista nostaa katseeni - täällä kun ei pahemmin hengailtu, mitäpä nyt aina välillä kiimaset parit käytti tätä kutuluolanaan. Kun mun silmät tavoitti käytävän korkeuden, mä kaduin päätöstäni turvallisesta alueesta pään nostoon aika helvetin syvästi.

 Mun katse tavoitti tutun platinapään, vaan ei yksin. Se syleili jotain feikkiblondia, valkoiseen kankaaseen verhoutuneet kädet sen vyötäröllä, ja päät niin lähekkäin ettei tarvinnut kovinkaan paljon mielikuvitusta keksiäkseen mitä he täällä puuhasivat. Mun maailma romahti. Ennenkuin ehdin estää, karkas mun huulilta kuiskaus, joka käsitti vain yhden sanan: Toni.
Sillä sekunnilla pojan pää kavahti ylös, mutta jäänsiniset silmät eivät ehtineet tavoittaa kuin hupparin selän, sillä mä kiidin jo portaita alas.

Mä juoksin, annoin jalkojeni viedä, sillä itse en kyennyt käsittämään. Mieleen oli hakkautunut ikiajoiksi kuva Tonista ja hänen "ystävästään", joka puristi nyt tuskallisena rintaa. Sydän hakkasi, jokainen mielikuva äskeisestä halkaisi siihen uuden sirpaleen, uuden särön. Sisintä kylmäsi. Tämä ei voi olla totta! Ei saa, ei voi, ei mitenkään. Pojan keho uhkasi hajota, mutta hän piti sen pystyssä, kasassa, niin kauan kuin vain kykenisi.

Tiedostamattani olin saapunut koulun vanhimpaan osaan, jota ei enää käytetty kuin poikkeustilanteissa. Kyyneleet kohos mun silmiin. Ryntäsin enempiä miettimättä vessaan, pamautin oven kiinni kaikella voimallani, ja annoin sitten muurien murtua.

Enää mun ei tarvinnut taistella, pitää yllä mitään kulissia. Mä putosin hilseilevälle lattialle seinää vasten nyyhkyttäväksi kasaksi. Mä tiesin sen, arvasin. Tottakai mä olin Tonille vain kännisekoilu, tiesinhän mä sen. Miten mä olin saattanut antaa itseni lipsua, sytyttää mieleen toivonkipinän? Ei se vittu musta välittäny, sehän voi saada helvetti kenet tahansa.

Tuska poltti, viilsi, avas jokasen sentin mun ihosta verestäville haavoille. Kyyneleet kasteli paidan, poltteli poskilla. Tikarit raasto rintaa auki, lävisti sydämen yhä uudelleen ja uudelleen. Mielikuvat vilisti päässä, vieden järjen paremmassa kunnossakin olevalta.
>>Mä teen vittu mitä vaan, et saan tän kivun loppumaan.<<



__________________________________________________________

Jos nyt luit jo tänne asti, niin heitäs kommentilla? Se ei vie kuin muutaman minuutin, mutta ilahduttaa minua senkin edestä:)
« Viimeksi muokattu: 23.03.2013 17:05:00 kirjoittanut DiZina »

Chemicalbullet

  • ho ho homo
  • ***
  • Viestejä: 150
  • Life's a bitch and so am I
siis mitä oonko ainoo joka tähän kommentoi? weird. no mut kuitenki, tää oli hei hyvä ja olisin halunnu lukee lisää! täs on hyvä idea ja silleen. tykkään sun kirjotustyylistä ja esimerkiks toi muovailuvahavertaus oli hauska :D
ASDFGH toni mitä helvettiä sä teet??! voisin muussata sen pään ja syöttää jellonille ;__; nauroin koska humalainen markus. mun kaverin nimi on markus. hemmetti :DD
öäähh jatka<3
killjoys never die 2001 - ∞

ROCK THE BEACH 26.6.2013 ♥

Tulitikkutyttösi

  • ***
  • Viestejä: 66
Okei, mulla ei oo oikeestaan mitään sen ihmeellisempää sanottavaa, mutta kun tää ei oo jostain syystä paljoo kommentteja saanut niin pakko oli alkaa jotain väsäämään xD

Tykkäsin tästä tosi paljon! Ovat mollemmat oikein söppänöitä<3 Toni myös, vaikka johkin teini lutkaan sortukin. Mur. Lukisin myös mielellään lisää, mikäli vain on tulossa? Tahtoo tietää mitä poitsuille käy! :<

Eli eipä mulla sen kummempaa kuin että luin ja pidin :D
"Up up up it's going to be a big big big day!"

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 298
  • Qhuinn & Blaylock
Onpas ihana teksti. Oon jotenkin hurahtanu tämmösiin sömpis, angst, slash teksteihin ja tää sopii hyvin kriteereihin. Pidin tosi paljon ja teksti sujuu mukavan oloisesti ei niin ku mun teksti :D
Toni on idiootti, tietysti. Tässä vaiheessa ainakin vielä.
Jatkoa olisi mukava saada ja tietää mitä Toni meinaa tehdä ja tajuaako se urpo edes mitä se aiheuttaa Nikolle :)
Niko on tietysti aivan ihana ja suloinen jne.
-Gin
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

DiZina

  • ***
  • Viestejä: 24
  • - Reality ruin my life
Chemicalbullet: Oot mun ensimmäinen kommentoija ever, joten näin alkuun iiiiso kiitos sinulle! Hyvä et edes joku ymmärtää mun "hauskoja" vertauksiani:D Ja Toni... Mmh, noh, kuulet sitten seuraavassa luvussa.

Tulitikkutyttösi: Ihanaa, että tykkäsit! Pojat kiittää ja kumartaa, itse yritän vielä hieman avata heidän ajatusmaailmaansa lukijoille, etteivät he jäisi aivan pinnallisiksi. Jatkoa kyllä tulee, kunhan ehdin sen kirjoittamaan. Päässä pyörii kaksi erilaista mahdollisuutta tulevaisuutta varten, täytyy selvittää vielä itsellenikin kummasta pidän enemmän;D Eikä kommentteihin tarvii aina mitään syvällistä löytääkään, tämä piristi mun päivää tosi paljon:)

Ginerva
: Kiva kuulla, että tykkäsit! Hyvä, jos teksti vaikuttaa sujuvalta, sitä tökkimistä minä eniten pelkäsin:) Tonista tuossa jo mainitsinkin Chemicalbulletille. Ihanaa, jos Niko kolahtaa, itse olen onnistunut hurahtamaan häneen täysin;)


Kaikille yhteisesti paljon kiitoksia, olette tosiaan mun ensimmäiset kommentoijat. You just make my day awesome<3 Eli kiitoksia, means a lot to me.

DiZina

  • ***
  • Viestejä: 24
  • - Reality ruin my life
A/N: Finally, uskokaa tai älkää, kolmosluku on täällä. Kesti todellakin aivan luvattoman pitkään, eisaa ampua!>-< * Piiloutuu sängyn alle. Oh, pitäis imuroida, täähän on täynnä pölypalloja, ja tuolla nurkassa taisi juuri liikahtaa jokin...* eikunsiis, olen pahoillani! Tähän voisi kai luetella ne kaikki tavalliset pakokeinot: kokeet, koulu, yleinen kiire, inspin katoaminen... Tjooh, valitkaa mielestänne tyydyttävin syy:D

Sitten joku omaperäisempi selitys voisi olla vaikka se, että kuten tuolla aiemmin mainitsin, olin päättänyt kaksi mahdollista jatkotapaa. Niitä sitten onnellisen rauhassa kirjoittelin eteenpäin, kunnes pirullinen mieleni keksi, että ahaa, tähän on kolmaskin keino. Tietysti ihastuin sitten siihen, ja kaikki oli taas aloitettava alusta.

Tähän väliin kannattaa huomioida, että olen muokannut nuo aikaisemmat luvut päivittyneisiin versioihin, ei mitään suuria muutoksia, vain hieman hienosäätöä. Toivottavasti se ei sekoita liiaksi^-^

Tämä luku on sitten omiaan angstin ystäville, mutta sen varmaan arvasittekin viimeisimmän luvun lopetuksesta. Hienosta ideasta huolimatta en itse pidä tästä nimenomaisesta luvusta kauheasti, toivottavasti te olette eri mieltä;D

Kröhöm, "pidemmittä" puheitta täten päästän teidät uusimman tuotokseni kimppuun, yrittäkää nauttia!:D




Luku 3.



Askel, toinen, kolmas. Sama tahti, rytmi, jonka mukaan mä liikuin. Askelten kaiku rikkoi muuten täydellisen hiljaisuuden tyhjillä kaduilla. Pakotin jalkani jatkamaan, toistamaan tyhjää riffiä, olemassa oloni kakofoniaa. Silmät lasittuneet, pinnasta heijastuen vain mitäänsanomaton harmaus, joka on syövyttänyt värit ennen niin lämpimistä, pähkinänruskeista silmistä.

Kyyneleet padottuna mä jatkoin määrätietoisesti kohti kotia. En mä ollut vaivautunut kenellekkään ilmoittamaan lähdöstä, mutta eipä se ollut ennenkään mua hidastanut.

Pää tyhjänä, kieltäytyen ajattelemasta, päästämästä mieleen yhtäkään kiellettyä kuvaa, mä kävelin kohti määränpäätääni, kotia. Tarkemmin sanottuna kohti "isäni" niinsanottua  viinakaappia. Niinpä, toisilla oli viinakaappi, toisilla viinikellari, mutta meilläpä olikin viinakellari. Koko ikäni olin tiedostaen pitänyt itseni kaukana sieltä, tahtomatta kokea samanlaista kohtaloa kuin edellinen isähahmoni.

Nyt mua ei olisi voinut kiinnostaa vittuakaan vähempää, millainen mun kohtalo tulisi olemaan. En rehellisesti sanoen ollut edes varma, olisiko mulla enää sellaista. Mut oli hajotettu tarpeeks monta kertaa, etten ollut varma, saisinko mä enää kasattua näistä sirpaleista edes sitä paljonpuhuttua ulkokuorta, jonka taakse voisin piilottaa viimeiset savuavat jäänteet itsestäni.

Vastaan käveli herttaiselta vaikuttava mummeli punaisessa takissaan, ruskea myssy hieman vinossa ja käsilaukku olalla. Mun katsekaan ei noussut sen kiiltävistä nahkakengistä, kunnes tämän ohimentyä kuului kiljaisu, ja heti perään ilkeänkuuloinen naksahdus. Mun silmäni eksyivät kuin luvatta selkäni taakse, jossa mummo makasi selällään sätkien, jalka taipuneena luonnottomaan asentoon, laukku liukuneena kauas autotielle.

Normaalisti mä olisin kai rynnännyt apuun, huolesta sekaisin jo pelkästään tämän jalan takia. Kai. Meidän katseet kohtasi, mä näin epätoivoa kiiluvat ja kivusta kostuneet silmät, jotka anoivat apua. Kasvot, joista ilmeni vuosien paino ryppyisenä ihona, juonteina silmien sekä suun ympärillä. Mun silmieni harmaudesta tuskin kuvastui mitään, kun mä sylkäisin naista kohti, käännyin takaisin menosuuntaan ja nostin mun kulahtaneen nahkatakkini kaulukset pystyyn.

Mua palelsi. Tunsin tuulen puskevan suoraan lävitseni, ujeltaen niistä rei'istä, jotka Toni muhun avasi. Jo nimen pilkahdus sai mut irvistämään tuskasta, ja tunsin jälleen uuden aukon repeävän rintaani, jättäen reunat repaleiseksi, väkisin venytetyiksi, ja mä tunsin jokaisen kolon. Tiedostin joka ainoan kivistävän kohdan mun rinnassa, jotka suorastaan huusi huomiotani korvennuksellaan. Mun korvissa ujelsi tuulen soittama aavemainen musiikki, riitasointunen puhallinkonsertti, joka ei tavoittanut ketään muuta, oli luotu soimaan vain mun ristikseni, ajamaan mua hulluuden partaalle.

Tutut ääriviivat kohosivat taas näköpiiriini, vaikkeivat ne tällä kertaa lupailleetkaan suojaa ja turvaa, sillä sitä mä nyt vähiten halusin. Ainut ajatus, jonka mä sallin itselleni, oli lupa. Sallimus tehdä just sen, mitä mä tarvitsin. Mä halusin päästä pois täältä, kauas tästä tuskasta, edes hetkeksi. Millä keinolla hyvänsä.

Tömisteltyäni sisään, mä heitin taas vaatteet epämääräiseksi kasaksi nurkkaan, ja turhia aikailematta jatkoin matkaani kohti puisia, jyrkkiä, narisevia portaita. Mun sisälläni humisi tyhjästi, silmien katse oli ontto, kasvot ilmeettömän naamion taakse piiloutuneet.

Pimeässä hapuillessa mä onnistuin osumaan valokatkaisimeen, ja vältyin juuri ja juuri suistumasta portaita pitkin kellariin asti. Mä en edes hätkähtänyt nähdessäni reunan niin lähellä, oikeastaan mun mieleni tuntui jollain sairaalla, masokistisella tasolla nauttivan ajatuksesta. Suupieleni kohosivat mielipuoliseen virneeseen, kun mielessäni muodostui selkeä kuva: Minä, makaamassa tuolla kylmällä kivilattialla, kädet irvokkaasti vääntyneinä, pään ympärille leviämässä pikkuhiljaa syvänpunainen lätäkkö...

Kipua. Oikeaa, fyysistä kipua, niin ettei mun ajatuksiini mahtuisi enää muuta...

Ei. Ravistin päätäni kuin selvittääkseni ajatuksiani, ja hymy suli pois. Ei. En mä ollut itsetuhoinen. En ainakaan noissa määrin...
Viinakellarissa mun käsi tavoitti muutaman siideritölkin, ja läpikuultavan pullollisen koskenkorvaa. Silmäilin saalista hieman tyytymättömänä, ja matkaan tarttui vielä pullo vodkaa. Ne matkassani lähdin kapuamaan vanhoja portaita pitkin ylös kellarista.

Enempiä siekailematta mä naksautin auki ekan tölkin, ja se meni alas yhdellä kulauksella. Toinen meni samaa kyytiä, jonka jälkeen mä väänsin korkin irti kossusta. Alkoholi tanssi karvaasti kielellä ja poltti kurkussa, enkä mä uhrannut ajatustakaan seurauksille, vaan lösähdin vaalealle sohvallemme, huomaamatta alati leviävää, läpikuultavaa tahraa sen pinnassa. Pullo nousi jälleen huulilleni, ja mä annoin kitkerän juoman valua kurkkuuni.

Jo muutaman reilumman hörpyn jälkeen alkoi mun päässä pyöriä, ja huone heitti kuperkeikkaa.  Avaamaton vodkapullo vieri unohdettuna sohvan taakse, mä olin arvioinut mun sietokyvyn reilusti yläkanttiin.

Alkoholihuurujen turruttamana mä odotin sitä autuasta tyhjyyttä, mutta sitä ei vaan kuulunut. Mun silmissäni tanssi kolme eri värein sävytettyä Tonia nuolemassa sitä huoraansa, eikä raastava kipu mun rinnasta hävinnyt mihinkään. Mun olo oli petetty - tänkö takia mä vedin pääni täyteen? Saadakseni sen viimeisenkin itsehillinnän katoamaan kontrolloimasta mun ajatuksia, katsoakseni tutun platinapään kumartuvan yhä uudelleen ja uudelleen sen feikkiblondin puoleen.

Mä punttasin itseni työläästi ylös sohvalta, ja olin mennä nurin samantien. Täysin tarkoituksetta purkautui mun kurkustani lumoutunut hihitys tilanteen johdosta, ja mä otin muutaman korjausaskeleen sivulle pysyäkseni pystyssä. Viinan siivittämin askelin mä hoipertelin vain hieman kiemurrellen keittiöön, ja nojasin vaaleanruskeaan pöytäämme.

Nurkassa välähti jokin, varastaen mun huomion. Lähemmän tarkastelun tuloksena hoksasin sen olevan suuri, terävä keittiöveitsi, jolla mä olin eilen leikannut leipää. Silmät nauliintuneet lumoutuneena sen kiiltelevään terään, virtasi mun mieleeni erinäisiä muistoja. En mä ollut mikään uusavuton tai tynnyrissä kasvanut, tottakai mä tiesin, mistä viiltelyssä oli kyse. Oisko ollut terkkatiedontunti, kun meillä puhuttiin viiltelystä. Jotain siitä, kuinka sitä käytettiin purkamaan pahaa oloa... Kirosin itseäni, silloin olisi ollut ihan hyvä hetki kuunnellakin. Mun tuntiaktiivisuus oli sitä tavallista tasoa, eli kännykän ruudulla pyöri ehkä Defender, tai Temple run. Sitäkin suuremmalla todennäköisyydellä mun silmät olivat liimaantuneet T-... Tauluun. Taulua mä tarkoitin, hoin itselleni jo tutuksi käyneen kivun viiltäessä mun rintaa, pyyhkien kasvot ilmeettömiksi. Tämä samainen tunne mielessäni mä tartuin veitseen.

Yläkertaan vaappuessani mä nappasin matkalla mukaan käyttämättömän käsipyyhkeen. Portaat tuotti melkoisia ongelmia mun päättelykyvylle, enkä oikein tiennyt miten tällainen este ylitettäisiin. Lopulta mä päädyin hihitellen konttaamaan portaat ylös askel askelmalta, tasapainoillen samalla veitsen kanssa. Ylhäällä mä ryhdistäydyin, ja lähdin hoipertamaan kohti huonettani.

Kun mua viimein ympäröi rauhoittavat, jopa hieman kuparin sävyyn taittavat ruskeat seinät, astelin mä huoneeni beigen karvamaton luokse, ja rullasin sitä kulmasta pois lattiaa peittämästä. Valitsin nurkan tarkasti ikkunan läheltä, se oli erinomainen paikka katsoa ihmisten hyörinää kaduilla. Tai olisi ollut, jos siellä tähän aikaan kukaan olisi hyörinyt. Kello saattoi lähennellä jo vaikka yhdeksääkin, en ollut yhtään varma. Mutta pimeää tuolla kyllä oli.

Nyt kun alkoholi alkoi pikkuhiljaa haihtua sekoittamasta mun ajatuksia, tulvi mun mieleen sanoja, sanoja yhdestä biisistä, jonka mä olin sattumalta löytänyt. Vaikka mä en niin paljon rokista välittänytkään, tää jotenkin kolahti. Eka säkeistö pyöri päässäni, enkä mä kestänyt enää.

Mä olin kai siinä suhteessa hieman omituinen, et mä tykkäsin laulaa. Pienenä se oli kai ollu mun keino purkaa pahaa oloa, tai muuta sellaista paskaa, mitä ne sosiaalitädit aina hokee. Emmä ollut ikinä tehnyt mitään suurta numeroa mun kiinnostuksesta, ehkä joskus tenavana laulanut joululauluja silmät tuikkien hitusen kirkkaampana kuin muiden tylsistyneistä kasvoista. Näin ollen edes mun vanhemmat eivät tienneet mitään. Miten ne olisivat voineetkaan, eivät ne enää mua tunteneet. Toisaalta se taas mahdollisti mulle tän "harrastuksen", sillä mä en pitänyt yleisöstä.

Mun suu avautui, ääni värisi, ja vaikka tiesin raiskaavani tänkin biisin, mä annoin sanojen putoilla yksi kerrallaan mun suustani.

It's caving in around me, what I thought was solid ground

Mä lyyhistyin turtana lattian raivatulle kohdalle, katse edelleen nauliintuneena ikkunaan.

I tried to look the other way, but I couldn't turn around

Verkkokalvoille piirtynyt ikuisiksi ajoiksi kuva platinapäisestä pojasta, kädet kiertyneenä jonkun teinilissun lantiolle.

It's ok for you to hate me, for all the things I've done

Veitseä pitelevä käteni kohosi, mä kääntelin sitä silmieni alla saaden valon välkehtimään sen terässä.

I've made a few mistakes, but I'm not the only one


Hupparin verhoama käsivarsi paljastui, sanojen väliin karkasi huokaisu, kun tunsin jääkylmän teräksen painautuvan ihoani vasten.

Step away from the ledge, I'm coming down

Terä painui ihooni lähettäen väristyksiä ravisuttamaan koko kehoani, liikkuen vakaasti, jättäen jälkeensä täydellisen, punaisena kirkuvan jäljen. Mä katselin lumoutuneena syvänpunaisen nesteen pulppuavan haavasta, merkiten valumillaan koko käsivarteni. Tuskan seuraava aalto vavisutti mua taas, ja mun suustani pääsi lähes ihastunut huokaus. Veitsi nousi uudemman kerran käteni tasolle, ja-...

Vasta silloin kuulin paniikinomaiset juoksuaskeleet huoneeni ovelta, nenäni erotti raudan hajun alta tutun tuoksun. Siinä samassa ympärilleni kiertyivät valkean hupparin sisään uponneet käsivarret, ja tunsin vapisevan kehon selkääni vasten. Tärisevät kädet kampesivat veitsen pois otteestani, ja tunsin Tonin kyyneleiden vierivän tasaisena virtana kastelemaan paitani rintamusta. Hänen itkuinen hengityksensä rahisi, kun poika mokelsi korvaani, puristaessaan kehoani lähes pakonomaisesti itseään vasten. Jollain ilveellä oli hän onnistunut keplottelemaan minut syliinsä, ja siinä hänen keinuvassa puristuksessaan annoin lopulta periksi, ja tunsin kuumien kyyneleiden viimein tulvivan yli muurien.


__________________________________________________________


HOX: Kursivoidut, englanninkieliset lauseet välissä ovat kappaleesta Coming Down, joka on bändin Five Finger Death Punch omaisuutta, eli en omista näitä sanoja, niin surullista kuin se onkin:<

Mutta arvoisat lukijani, aina saa kommentoida, odottelen täällä stressipallo kourassa reaktioitanne;)
« Viimeksi muokattu: 24.03.2013 13:49:23 kirjoittanut DiZina »

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 298
  • Qhuinn & Blaylock
Uusi lukija ilmoittautuu! :)
Tää on todella mahtava. Fanitan just tälläsiä hieman angstimaisia tekstejä lähes toivotomasta -poika-rakkaudesta joten tämä on siis täydellistä lueattavaa mulle
Toivon todella että Toni tosiaan tajus mitä se näkymä aiheutti Nikossa ja korjaa virheensä oikeella tavalla :D
Todella hyvä ja toivon että jossain vaiheessa tulisi jatkoa (kunhan ei kestä liian kauan)
-Gin
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

Chemicalbullet

  • ho ho homo
  • ***
  • Viestejä: 150
  • Life's a bitch and so am I
omg jos toi mun kommentti oli sun tekstiin eka kommentti ikinä niin pahoittelen paskasta ekasta kommentista :"D

ääää angst :c kävi sääliks sitä mummelia :d
siis mikäoli, viinakellari :d hauskaa on ku joka kerta ku joku puhuu hillo - tai viinikellarista, nii mulla tulee mieleen se muumitalon kellari, missä se ihme jättikasvi kasvo siinä taikurinhatussa ::D
äääÄäÄÄÄ ei saa viillelläää :cc onneks se toni tuli sinne, I'm proud of him vaik se onki sellane huora c::
hurhurhur jatkoo :)
killjoys never die 2001 - ∞

ROCK THE BEACH 26.6.2013 ♥

Regoda

  • ***
  • Viestejä: 4
Hmmm, jotenki tää on sellanen ihana :D En oikeen osaa selittää sitä, mutta siis pointti oli se, että pidin.
We Scream, We shout, We Are The Fallen Angels!

DiZina

  • ***
  • Viestejä: 24
  • - Reality ruin my life
Ginerva: Ihanaa!:) Voi että hävettää tän aikavälin takia, löydät sitten mitä nöyrimmät anteeksi pyyntöni yhteisesti tuosta vähän alempaa  ::) Mutta tosi kiva kuulla, että tykkäsit c: Spoilerit ei kuulu harrastuksiini, joten vastauksen tähän Toni - kysymykseen löydät sitten itse luvusta ;) Apuapuapua olen oikeasti niiiin pahoillani että kesti näin kauan:<

Chemicabullet: Eka kommentti ei voi olla paska:D:D Mutta ihanaa, että teksti herätti tunteita, siihen sitä vähän pyrittiinkin esimerkiksi juuri tuon mummelin avulla ;) Ja oi kyllä, viinakellari ._. Eääh pitikö mainita, nyt en pääse itsekään eroon tuosta mielikuvasta ;D
Ja kyllä se Tonikin jotain osaa... c;

Regoda: Kiitoksia kovasti kommentista, tosi kiva kuulla että pidit!:)




Ja sitten itse asiaan




A/N: Apuaaa ette voi oikeasti uskoakkaan, miten pahoillani olen tästä katkosta! :-[ Tarina jäi oikeastaan tauolle, sillä inspi karkasi sormieni välistä aivan täysin, enkä saanut maaniteltua sitä takaisin millään ilveellä. Muuutta koska inhoan tarinoiden kesken jättöä, taistelin tämän nyt sitten loppuun:D Pointti siis oli, että esitän tässä nöyrimmät pahoitteluni. Toivottavasti tarina muistuu vielä sen verran lukijoille mieleen, että he saavat sen loppuun luettua. ::)

Oi kamala, nyt kun katselen noita ensimmäisiä lukuja, alkaa ihan hävettää:D Kyllä sellaista tekstiä, että huhhuh. Nyt kun kerran tänne viimeisen luvun kuitenkin julkaisen, niin tulen mitä luultavimmin noita ensimmäisiä lukuja korjailemaan. c:

Elikkäsiis kaikista päällimäinen pointti nyt oli, että olen viimein saanut kirjoitettua tämän päätökseensä!:o Alta löytyvän luvun, (sekä pienimuotoisen "epilogin", eli äksien jälkeisen osuuden) jälkeen toivotamme pojille hellät hyvästit. Aikamoinen kokemus on tämäkin kirjoitus ollut, ensimmäisenä slash-tekstinä nimittäin:D

Tämä luku onkin sitten ihan äääärimmäisen draamailua, mutmut:D:D

Sitten vielä varoituksen sana, tämä luku sisältää runsaasti kiroilua.

Mutten pidättele teitä sen pidempään, olkaa hyvä:


Luku 4



Turhankin tutuksi käynyt moukari lävisti taas maailmani, räväyttäen silmäni auki. Taino, auki ja auki, jostain syystä ne olivat muurautuneet umpeen. Hankasin vasemman silmäni puhtaaksi, ja ensimmäiseksi huomion varasti käteni: sen ympärille oli kiedottu valkoinen huppari, jonka hohtoa tahrasivat kuivuneet veritahrat. Silloin tajuntaani iski muistojen virta, ja edellinen päivä kelautui filminauhana silmieni editse.

Sydämeni hakkasi, kuin se yrittäisi murtautua ulos rinnastani, ja minua kuvotti. Kaikki se tuska vyöryi lävitseni kerralla, yhtenäisenä aaltona, tuntematta sääliä. Minua oksetti. Silmiini kohosivat kyyneleet, ja jokainen auki revitty aukko rinnassani kiljui tuskasta. Vasta silloin tiedostin lämmön, joka säteili vasten selkääni, sekä kädet, jotka pitelivät minut tiukasti paikoillaan.

Kauhistunut kirkaisu kuivui huulilleni, kun pyörähdin salamannopeasti ympäri, ja kohtasin Tonin tyyneet kasvot. Väkivaltaisesti rimpuillen potkin itseni itseni irti hänen puristuksestaan, mätkähtäen lattialle. Silloin platinapään silmät raottuivat hivenen, unesta vielä sameina, kunnes minut tavoittaessaan räpsähtivät selälleen.

- N-niko! hän sopersi, ja kurotti kättään tavoitellen otetta.

Järkyttyneenä pälyilin ympärilleni, kuin hiiri osuessaan petolinnun kohteeksi öisellä niityllä, etsien pakopaikkaa. Muutaman sekunnin harkitsin juoksua, mutta Toni oli jo jaloillaan, jolloin tiesin suunnitelman olevan tuhoon tuomittu. Paniikki jäsenissä kouristellen, pakokauhu mieltä kahliten kompuroin mahdollisimman kauas hänestä. Terävä isku selkääni katkaisi karkausyritykset, ja kirvoitti huuliltani tuskan värittämän parahduksen. Iskun voimasta ilmat lensivät keuhkoistani, epätoivoiset hönkäykseni kaikuivat ilmoille korinana. Kipu pakotti kehoni taipumaan, ja niin lysähdin kyljelleni vasten lipastoa, jonka kulmaan olin mitä ilmeisimmin osunut.

- NIKO! Toni parkaisi rynnätessään luokseni.

- Ei, kiltti, älä... Älä satuta... Pysy kaukana, kiltti, älä, suustani karkasi keskeneräisiä lauseenpuolikkaita kivun sumentaessa muutenkin
rajallista näkökenttääni.

Kiedoin käteni rintakehän ympärille, kuin pitääkseni sitä kasassa.

Sanani saivat Tonin pysähtymään, hänen ilmeestään paistoi järkytys. Kasvoilla tanssi tahtojen taisto, kaksi puolta joista kumpikin yritti saavuttaa yliotteen. Naamalla risteili tunteita, joita olin kyvytön tunnistamaan. Kevyesti päätään pudistaen poika jatkoi päättäväisesti luokseni, kumartui viereeni, ja tunsin kuinka kehoni alkoi täristä.

- Kiltti... äänestäni oli jäljellä vain kuiskaus.

- Niko, kaikki on hyvin, Niko minä en satuta sinua, rauhoitu! Toni puheli kuin järkensä menettäneelle, vieden kätensä hiuksiini.

Ja tämä yksi kosketus, yksi ainokainen kosketus ihmiseltä, jonka tiesin kuuluvan jollekulle muulle, joka ei halunnut minua, oli viimeinen pisara. Jokainen viilto, jokainen auki pakotettu reikä rinnassani ratkesivat. Runnottua, pahoinpideltyä rintaa ei vahingoittanut enää yksikään kolo: oli vain yksi iso aukko, ammottava tyhjyys keskellä rintaa, joka korvensi, viimeinkin sytytti sen lopullisen, sietämättömän tuskan, jota osasi odottaa, jota pelkäsi; Pelkäsi sen olevan liikaa, riuhtovan otteeseensa, huuhtoen mennessään. Kyyneleet tulvivat yli, kun viimein karjaisin kaiken ulos:

-  PYSY  KAUKANA  MINUSTA!

Riuhtaisin itseni ylös, välittämättä heiluvasta maailmankaikkeudesta. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt. Lattia alkoi lähestyä huolestuttavaa vauhtia, ja suljin silmäni valmiina tömähdykseen... jota ei tullut. Hetkonen, ei kolausta pään iskeytyessä vasten kovaa laatoitusta, ei kylmää pintaa vasten poskeani? Miten niin ei?

Näkökentän asettuessa kartoitin nopeasti ympäristöni, ja löysin itseni, taas kerran, ( tämä tilanne alkoi käydä hälyttävän tutuksi ) erään tietyn platinapään käsivarsilta. Ylös vilkaistessa törmäsin huulilla keikkuvaan virnistykseen, ja epäuskoisesti kohotettuun kulmakarvaan.

- Seriously, pysy kaukana minusta? Varmaan kulunein heitto ikinä, Toni naurahti.

Huuliltani karkasi naurahduksen ja nyyhkäyksen välimuoto, joka sai pojan vakavoitumaan.

- Hei nyt oikeesti, mikä sulla on? Oonko missannu jotain? Toni kysyi kulmat huolestuneeseen ilmeeseen kurtistuen.

- E-ei mulla mi-mikään oo, totavähävieläkipeeja-, kasasin kokoon kaiken, minkä mun aivot nyt tässä tilanteessa suostu tuottamaan.

- Niko, mä tunnen sut. Luuletko tosissas, että tuo menee läpi? tokaisi platinapää pakotetun rauhallisella äänensävyllä.

- Läpi, ai mikä? Siis mähän sanoin jo, oon ollu nyt pitkää kipee ja-, lauseeni keskeytyi taas, kun hoksasin lepääväni vieläkin toisen pojan käsivarsien suojassa.

Älähtäen ponnistin itseni pystyyn, napaten kiinni lipastosta tasapainon säilyttämiseksi.

- Niko... Toni lausui hitaasti, ääni rakoillen, tarttuen olkapäähäni melkein kipeästi.

- Toni-i, vastasin lapsellisesti häntä matkien.

Ote olkapäästäni tiukentui.

- LOPETA! Me tiedetään molemmat, että sä et ole tuollainen. Mitä. On. Tapahtunut?

Ja silloin jotain naksahti. Ärtymys kuohahti yli äyräiden, liekehtien mun sisällä, lukiten mieleni korventavan sähköaidan taakse, estäen järjen kontrollin tekemisiini.

- Sä haluat tietää, mitä mulle on tapahtunut? Mitä. Mulle. On. Tapahtunut? tapahduit, saatanan runkku. Sinä. Sä oot jumalauta mun paras ystävä, varmaan maailmankaikkeuden kantava voima ja sen keskipiste, ja sit sä meet suuteleen mua?! Ihanku kaikki ei ois ollu jo tarpeeks mutkikasta, nii tottakai tän idiootin piti sit mennä ihastuun suhun. Kyllä, mä oon vittu kusessa suhun. Mutta ei, ei se vielä mitenkään riitä. Vaan kun mä tulen kouluun, siis tulen kouluun sen jälkeen kun oon nuollut mun bestikseni kanssa, ensimmäiseks mä nään sen syleilee jotai teinilissua. Mä vaan olin niin saatanan tyhmä, että oikeesti kuvittelin, et vois olla ees pieni mahdollisuus, että sä oikeesti tykkäisit musta, mä vuodatin ivallisesti katkeroituneella äänellä, silmät ekaa kertaa päiviin Tonin omiin liimautuneina.

Terävä henkäys väliin:

- Ai että mua kyllä hävettää. Miten sä voisit ikinä tahtoo mut, niin tavallisen ihmisen kun mahollista, joka on kaiken lisäks jätkä, kun sulla on mahikset ihan kehen isotissiseen feikkiblondiin tahansa. Nii että mitä mulle tapahtu? Sä, Toni vitun Lah-

Tutut, silkinpehmeät huulet mun huulilla, käsi kiertyneenä mun niskaan, toinen lantiolle. Välitön läheisyys joka puolella, huumaava ominaistuoksu jota ei pääse karkuun. Toni suuteli mua vaativasti, tukisti päätä parempaan asentoon, pakotti raottamaan suuta. Sitten sen kieli jo hyväilikin mun kieltä, hampaita, poskia. Mä olin liian hämmentynyt, yllätetty ja nurkkaan ajettu saadakseni aikaan minkäänlaista reaktiota.

Viimein poika irtautui, työnsi mua hieman kauemmas, muttei silti irrottanut otettaan. Nauru kupli sen suupielissä, kun se tokaisi:

- Sori, mä en keksinyt muutakaan keinoo saada sua hiljaseks.

Se vilkaisi mun ilmettä, puri selvästi hammasta ollakseen nauramatta. Mun suu ei ehtinyt avautuu ees senttiä, kun se jo kiiruhti jatkamaan:

- Heiheiheihei oota, anna mun selittää! Ensinnäkin, se en kyllä muistaakseni ollut minä, joka niitä huuliaan alkoi ensiksi tyrkyttää. Ja yritin kyllä soittaa sulle, mutta ei tuntunut hirveämmin kiinnostavan vastata. Toiseksi, anteeks mitä lissua? Sua ei koulussa oo näkyny sen viikonlopun jälkeen, ja-, sen kasvot syttyi oivalluksen myötä.

- Sä näit, kun mä halasin Nettaa? Voi ei Niko, ei ei ei ei ei... Netta on mun serkku! Se asuu Oulussa, ja sattu näille kulmille, nii kävi moikkaamassa. Niko hei, Netta on kaheksantoista, ja vielä sukua mulle! Tonin äänensävy muuttui astetta kivakammaksi, ja poika irrotti otteensa musta pyörähtäen ympäri, nostaen kätensä turhautuneena hiuksiinsa.

- Sä et voi vain ylireagoida tuolla tavalla! Sun pitää ottaa asioista selvää, ja vaikka ehkä kenties puhua mulle, ennenkun meet tekemään mitään... mitään... tällasta! se käännähti salamannopeasti takaisin mun luokse, nappasi käteni otteeseensa ja osoitti syyttävästi yhä valkoisen, veritahrojen koristaman hupparin peitossa piileksivää käsivarttani.

Mä käänsin katseeni nolona sivulle, tunteiden risteillessä mun sisällä. Mutta silloinhan... Voisiko olla...?

- Mutta mä näin sun nuolevan sen tytön kanssa siellä käytävällä, takeltelen ääni jo ponnekkuutensa menettäneenä.

- Niko, kunniasanalla, mä halasin Nettaa, se oli lähössä takaisin kotiin. Missä vaiheessa sä edes meidät näit? poika tokaisi jo ilme pehmeten.

Nyt kun tarkemmin muistelen... Enhän mä varsinaisesti nähnyt niiden suutelevan, tilanne vain vaikutti siltä, ja muutaman nopean johtopäätöksen tuloksena mä päädyin siihen tulokseen. Sehän tarkoittaa ettei Toni suudellut ketään... Paitsi mua?

Mun rinta... Keskellä ammottava tyhjyys, se kuroi itseään umpeen. Pala palalta, se alkoi tuntua taas ehjältä, kokonaiseltä. Korvennus paloi loppuun reikien myötä, mä pystyin taas hengittämään.

Pian tunsin lämpivän käden nappaavan kiinni omastani. Tonin kosketus humahti lävitseni, ja mä olin taas ehjä.

- ...Niko? varovainen, kysyvä ääni kuului edestäni.

Tajusin jäätyneeni, ja kiirehdin vastaamaan:

- Mmh siis mä kävin kyllä koulussa tiistaina, mut... Ikäänkuin näin teidät ja sä et usko kui paljon se sattu! Janii mä sit tulin kotiin, ja no, kyllä sä tiedät... mä sopersin, nyökäten lopussa kohti kättäni.

Tonin ilme synkkeni, ja sen kasvoille heijastui niin paljon surua, etten mä kestänyt katsoa sitä.

- Mä oon niin pahoillani, mä en tiennyt! parahdin ripustautuen lähes epätoivoisesti pojan kaulaan.

Platinapään kädet kietoutu mun ympärille sulkien mut syleilyynsä, ja mä tunsin huulet hipomassa mun hiuksia.

- Mä tiedän, ei se mitään, me päästään kyllä yli tästä... se hoki hiljaa, rauhoittavasti.

xxx

Pehmeät kädet mun hiuksissa, lämmin syli pään alla, taustalla Green Dayta. Mun suljettujen silmien pinnassa tanssii muistikuvia viime päivistä, huulilla vielä henkäys Tonista, aistit turrutettu tutulla tuoksulla. Kukapa tällaisesta tahtoisi herätä, mutta takaraivoa hakkaava pelko pakottaa mut kohottautumaan pystyyn.

- Toni, mä kutsun arasti.

- Mmh...? kysyvä äännähdys, jonka tulkitsen pyynnöksi jatkaa.

- Mitä me oikein tehdään?

- Tällä hetkellä makoillaan melko mukavasti päällekkäin, enkä mä ainakaan pistä ollenkaan pahakseni, platinapää vastaa avaten silmänsä, veikeä ilme kasvoillaan.

Mä töinäisen poikaa olkapäähän.

- Eikun tästä eteenpäin, miten me jatketaan?

Tonin ilme vakavoituu, poika tuo kasvonsa lähelle omiani.

- Taidat aavistaa sen itsekin, se toteaa haudanvakana.

Mun ilme valahtaa, sydän lyö epätahtiin.

- Toni...

- Etkös muka juuri itsekin käyttänyt ilmausta "me"?

Samettinen silkki valloittaa jälleen huuleni, merkiten ne omakseen.

Joskus, ja vain joskus, voi olla ihan hyväksyttävää noudattaa idioottimaisia, tyhmänrohkeita päähänpistoja.




___________________________



Kommentit kelpaisivat yllätys yllätys jälleen:D

Jättimäiset kiitokset kaikille niille ihanille, jotka tätä ovat jaksaneet kommentoida, ja suuret kiitokset myös kaikille niille stalkkereille, jotka ovat seuranneet tätä kaikessa hiljaisuudessa.  ;D :-*

Näillä sanoilla kiitän & kumarran, sillä nyt on tullut aika sanoa hyvästit tälle tarinalle. En olisi jaksanut tätäkään mielenkiintoista taipaletta loppuun ilman teitä! c:

Ja jos joku kenties kiinnostui, ja tahtoo lukea lisää tekstejäni, Pöytälaatikosta löytyy tuorein tuotos nimellä "Mikä tapahtuu tunturissa"(:
« Viimeksi muokattu: 20.10.2013 18:24:38 kirjoittanut DiZina »

Chemicalbullet

  • ho ho homo
  • ***
  • Viestejä: 150
  • Life's a bitch and so am I
lolmo
siismitä joku serkku huhhuh
taisiis jessss. APUA SIIS KELLO ON VARTTIIVAIL KOLME AAMULLA JA TÄSTÄ EI TUU MITÄÄN MUTTA EI HAITTAA
ääähähääää jee hyvä toni mutta hehehe nolo niko luulit tollassii :c omg siis oikeesti kauhee draama tollasesta väärinkäsityksestä </3 ok ihanku ei ois mahollista muka oon iha tyhmä
mut täh nytkö tää loppu
hassua.
mua häiritsee ku sain äitiltä tällästä sairaan hyvänmakusta huulirasvaa ja nyt käytän tätä kokoajan ja saan kohta varmaan jonkun myrkytyksen tai mun huulet lähtee irti tai jotain
awww jee noi on söpöi<3 ihihihihi
onnelline lopppu ja meikäpojka diggaaaa
heeheh kiitoss tästä lukuelämyksestä
lol nyt meen ehkä nukkuu moi
killjoys never die 2001 - ∞

ROCK THE BEACH 26.6.2013 ♥

MaryBella

  • ***
  • Viestejä: 76
Hei, kiitti ihanasta tarinasta. Mä oon heikkona tälläisiin teinipoikadraama juttuihin  :D  Kiva että jaksoit kirjoittaa tämän valmiiksi. Ja lopun onnelliseksi. Mä jo ehdin pelästyä että kuka Nikon löytää vertavuotavana sieltä lattialta. Onneksi kävi hyvin.

MaryBella

nannu

  • ***
  • Viestejä: 507
Olen lukenut tätä jo aiemminkin johonkin saakka, mutta nyt sain kivasti lukea kaiken putkeen. Toisaalta olis sillon aiemmin pitänyt kommentoida, nyt olet tainnut jo siirtyä tästä tekstistä eteenpäin :D No sanotaan nyt muutama sana kuitenkin.

Vai Beauty and a Beat ;D Pakko ehkä kuunnella se ihan tän tarinan kunniaks.

Kerronta tässä oli vaihtelevaa, ja ehkä hiukan välillä häiritsi position vaihtelu, lähinnä kun välillä oli yhtäkkiä semmoinen ulkopuolinen näkökulma tai miten sen nyt sanois. Sitten taas mua viehätti erityisesti ne hetket, kun upottiin vähän syvemmälle Nikon mieleen ja toisaalta myös kaikki enemmän tai vähemmän suoraan lukijalle osoitetut kommentit ja huomautukset.

Nikon purkaukset oli ihania mutta ilmeisesti olen vähän vastarannan kiiski kun tykkäsin enemmän Tonista :)

Pitänee jossain vaiheessa tutustua Tunturi-tekstiiskin.