Ficin nimi: Paris type de flash
Kirjoittaja(t): Lööperiikka
Oikolukija/Beta: Ei ole, mutta kirjoitus virheitä luultavasti.
Fandom: Twilight
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Jessica
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Millainen onkaan Jessica Stanleyn tulevaisuu?
Varoitukset: Ei mitään.
A/N: Eli minun pitää ensimmäiseksi myöntää etten tiedä mitään mallimaailmasta. *häpeää* Osallistuin
Mitä meistä tuli-haaste? ja
Oi Doris – eli lauluista teksteihin -haaste. Ficcistä tuli erittäin lyhyt eikä sanat oikein sovi mutta... Koittakaa kestää!
Risut ja ruusut oovat tervetulleita -kuten tavallista.
”Mike! Tule nyt. Ota äidin kädestä kiinni”, komensin poikaani.
”Mutta äiti, en halua mennä tuonne”, poikani valitti ja osoitti edessä kohoavaa siniharmaata koulurakennusta.
”Mike, miksi?” kysyin ja kyykistyin poikani tasolle, mikä oli hieman hankalaa sillä minulla oli tiukka hame päällä.
”Entä jos en saa kavereita?” poikani kysyi huolestuneena.
”Kyllä saat. Olethan sinä aina saanut”, totesin ja tunsin kuinka otsani meni hiukan kurttuun.
”Entä jos en?” hän kysyi uhmakkaasti.
”Kyllä sinä saat”, totesin ja kuulin välituntikellon soivan. Mieleni tulvi muistoja juuri tuosta samaisesta äänestä. Näin kuinka yksi tyttö osoitti poikaani ja supatti kaverilleen.
”Katso nyt, hänkin vain osoitteli minua!” Mike suutahti ja osoitti tyttöä. Näin kuinka tyttö punastui.
”Mitä väliä?” olin tytön puolella. Olinhan itsekkin ollut aina samanlainen koulussa.
”Toisia ei saa osoitella”, poikani moitti.
”Osoittelithan itsekkin”, nauroin.
”Niin, mutta se on aivan eri asia! Minä osoitin häntä koska hän osoitti minua!” Mike selitti kiivaasti ja minun oli pakko nauraa. Hän oli kuin kaimansa.
”Ei ole.”
”Onhan!”
”Kulta, menehän nyt. Ettet myöhästy”, sanoin ja tuuppasin poikaani selästä hellästi eteenpäin. Yllätyksekseni poika hyppäsikin kaulaani.
”Mike, mikäs sinulle tuli?” kysyin hämmästyneenä.
”Äiti, en halua mennä…” Mike ’itki’. Tunnistin tekoitkun ja olin lohduttavani ja kuiskasin poikani korvaan.
”Mike, minä tunnistan tekoitkun.”
”Hyvä on! Minä menen!” Mike mutisi ja irtaantui minusta. Katsoin kuinka hän taapersi eteenpäin suuri sininen koulureppu selässään jossa ei ollut muuta kuin sininen hämähäkkimies-penaali joka oli täynnä uusia koulutarvikkeita. Katsoin häntä ja häntä katsoessaan näinkin hänet ikuisena rakkaanani jonka mukaan nimesin hänet.
En oo pitkään aikaan nähnyt sinua
Enkä haluu tehdä tästä mitään asiaa
Sinullakin on kai jo oma elämä
Ja minullakin hauskaa ollut on
Mutta muistatko vielä sitä tunnettaTunsin silmäkulmani kostuvan. Kun minä lähdin yhdeksän vuotta sitten Forksista ja lähdin opiskelemaan malliksi Pariisiin. Sinä olit sanonut tulevasi käymään ja aina välillä soittaa. Sinä olit halunnut jäädä Forksiin ja opiskella putkimieheksi. Ei mikään hohdokas ammatti jos minulta kysytään, mutta olit siinä varmaan erittäin hyvä. En tiedä että asutko edelleen siinä pienessä tuppukylässä vai oletko muuttanut. En tiedä onko sinulla vaimo ja lapsia. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin että sydämeni olit vallannut. Puhelimeni soi ja rikkoi sinun muistelusi.
”Jessica! Missä sinä olet? Sinun pitäisi olla täällä! Kuvaukset alkavat viiden minuutin päästä!” assistenttini karjui minulle ja minun piti pitää kännykkääni viiden sentin päässä korvastani etten kuuroutuisi.
”Adam, olen viemässä poikaani kouluun. Olen siellä muutamassa minuutissa”, huokaisin.
”Hyvä, sillä tuo Ellen kuvaaja ei enää kauaa odota”, Adam sanoi uhkaavasti ja sulki puhelun.
”Hei hei sinullekin”, mutisin loukkaantuneena. Minä olin muutaman minuutin myöhässä ja jo sitä ruetaan haukkumaan! Okei, viisi minuutti mutta ei se noin maailman murskaavaa voinut olla.
En oo pitkään aikaan kuullut sinusta
Sä asut varmaan jossain kaukana
Muistaisitko minut vielä helpolla
Jos kävelisin vastaan kadulla
Hei kaipaatko koskaan sitä tunnettaKatsoin itseäni peilistä. Ruskeat hiukseni oli nostettu korkealle ponihännälle ja silmiini oli laitettu raskas meikki. Minulla oli nahkatakki ja mustat pillifarkut. En näyttänyt itseltäni.
”Oletko valmis, Jess?” Adam tuli kysymään minulta. Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin maskeeraustuolista. Kävelin ripein askelin kohti valkoista kuvaustaustaa jonne päästyäni maskeeraaja hyökkäsi jälleen kimppuuni.
Kuvaaja -jota en ollut ennen huomannut -nousi tietokoneensa takaa ja tuli kättelemään minua. Tätä ei monet kuvaajat tehneet joten ihmettelin sitä hiukan.
”Hei, olen Angela Weber”, kuvaaja sanoi ja ojensi kätensä.
”Angela?” kuiskasin. Hän oli muuttunut. Hänen silmälasinsa olivat hävinneet ja hiukset niiden myötä, jotka nyt olivat lyhyeksi kynityt
”Niin…?”
”Minä tässä, Jess!” sanoin kummaksuen. Olinko todellakin muuttunut noin paljon?
”Jessica?” Angela kysyi äimistyneenä.
”Vau, olet muuttunut!”
”Niin sinäkin”, totein ja katsahdin hänen ulkomuotoaan.
”Jep, mutta otetaanko nämä kuvat?” Angela sanoi kierrellen. Nyökkäsin ja menin takaisin paikalleni jotta valostus sun muut olisivat kohdallaan. Kun he olivat valmiina, he laittoivat tuulikoneen päälle ja minä pääsin poseeraamaan. Tekemään työtä jota rakastin.
