Cindy: Jep, siinähän se scary käännekohta olikin :'D
Hayles: Kiitos kommentista : D Jostain syystä kukaan ei pidä Bellasta (en kyllä minäkään
)
NiNNNi: Kiitos kommentista, yritän seuraavissa luvuissa jarrutella hiukan tahtia : )
Eara: Hihiih, katsotaan nyt miten käy : D Jos Bella selviää, niin laihtuminen saattaa jatkuakkin ; )
E_Bella: Yritän saada jotain jännää tuleviin lukuihin, tämä luku tulee vähän polkemaan paikoillaan. : )
Smile^: Kiitos kommentista, ja jatkoahan tulloo : )
katriqqq: Kiitos kommentista : ) Itekkää en jostain syystä toivo Bellan jäävän henkiin... : D
kkaro: Kiitos kommentista, kiva että tykkäät tästä
Nyt sitten tulee ööö 5.Luku.. nyt asetumme Edwardin päähän ja palaamme ajassa hieman taaksepäin ; )
Edwardillehan on ominaista tulla hieman jäljessä 5.LukuEPOV Kirosin mielessäni typeryyttäni.
Miten
saatoin jättää sen paperin Bellan näkyville?
Ja nyt minä ajoin häntä takaa, vaikka olin monta kertaa vannonut itselleni ja Bellalle, että jos hän halusi lähteä luotani, en estelisi. Mutta nyt en voinut antaa Bellan mennä, sillä hän tarvitsi apua.
Bella juoksi hengästyneenä alle 20 metrin päästä minusta. Olisin saanut hänet kiinni jo ennen kuin hän olisi ehtinyt ottaa askeltakaan, mutta täällä oli muita ihmisiä joita olisi saattanut hämmästyttää nopeuteni.
“Mihin Bellalla on tuollainen kiire“, kuulin itse poliisipäällikkö Swanin ajatukset. Katsoin hänen autonsa suuntaan, ja hänkin katsoi minuun. Kun hän älysi minun jahtaavan hänen tytärtään takaa, hän astui autostaan ulos ja otti käsiraudat mukaansa.
“Edward Cullen, pysähdy lain nimessä”, hän huusi lainaten legendaarista poliisisarjojen repliikkiä. Sitten hän säntäsi perääni. Näin Bellan katsovan taakseen meitä kohti, ja hänen silmänsä pyöristyivät kauhusta. Meinasin pysähtyä järkytyksestä.
Oliko hän vihdoin tajunnut, kuinka vaarallinen olen? Siksikö hän juoksi minua pakoon? Jokin kuitenkin sai minut jatkamaan juoksuani, ja hetken päästä näin Bellan pysähtyneen todella uupuneen näköisenä. Hän hengitti katkonaisesti.
Saavuttuani hänen luokseen, Charlie perässäni, kuuntelin tarkkaan hänen hengitystään. Se palasi pikku hiljaa normaaliksi. Huokaisin hiljaa helpotuksesta.
“MITÄ“, kuulin Charlien parahtavan ajatuksissaan. Hän katsoi minua raivoissaan.
”Tuo hemmoteltu kakara on.. yrittänyt viedä tyttäreni viattomuuden”, hän ajatteli raivoissaan. Naurahdin mielessäni vanhanaikaiselle sanalle.
“Cullen, lähdetään selvittelemään tätä aseman puolelle”, hän sanoi tiukasti ja hänen kätensä nytkähti taskuissa olevien käsirautojen suuntaan. Bella kuitenkin keskeytti hänen suunnitelmansa.
“Isä, eikö tuo ole nyt vähän liioittelua? Me vain..”, Bella haki oikeaa sanaa, “juoksimme?”
”Hän ei uskalla kertoa tapahtunutta, pelkää että suutun”, Charlie ajatteli isällisen lämpimästi.
“Bella, tiedän, että siitä voi olla vaikea puhua, varsinkin omalle isälleen, mutta jos haluamme tuon lurjuksen telkien taakse, niin sinun täytyy kertoa mitä tapahtui”, Charlie sanoi, ja hänen ajatuksissaan vilahti kuva minusta kalterien takana.
Bella näytti hämmentyneeltä, ja katsoi minua selitystä hakien. Vilkaisin hänen kaula-aukkoonsa, josta pilkotti rintaliivit ja käänsin katseeni heti pois. Bellan naama oli suloisen punainen.
”Ei, ei isä, käsität väärin, nämä avautuivat juostessani, ei Edward yrittänyt.. mitään sellaista”, hän takelteli sanoissaan. Jotenkin se oli niin mukavan kuuloista. Charlie tuijotti minua vihaisena, ja hänen päässään pyöri kuvitelma minusta, valkomusta raidallisessa puvussa, louhimassa kalliota pallo jalassa.
”Oletko varma”, Charlie kysyi kaihoisasti. Hänen unelmansa ei kävisikään toteen vielä tänään.
”Olen varma”, Bella vastasi reippaasti.
”Miksi sinä sitten juoksit häntä pakoon”, Charlie kysyi uuden mahdollisuuden toivossa.
”Koska halusin kokeilla kuntoilua, ja kokeilimme kuinka nopeasti Edward saisi minut kiinni”, Bella selitti. Sitten hänen vatsansa kurni. Hän ei ollut syönyt koko päivänä. Huolestuin taas.
“Bellan pitäisi päästä syömään. Voin viedä hänet meille syömään, Esme voi varmaan laittaa jotain”, sanoin hiljaa. Syöttäisin häntä itse jos se oli tarpeen.
“Kyllä Bella kotonakin saa ruokaa”, Charlie sanoi. Hän näki minut Bellan kimpussa sohvalla.. Suljin mieleni hänen ajatuksiltaan.
“Minä menen hakemaan autoni”, Bella sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Pysäytin hänet nopeasti.
“Minä voin ajaa sen teille, mene sinä poliisin kyydillä.”
“Kuulostaa hyvältä, vai mitä Bells”, Charlie kysyi tyytyväisenä tähän ratkaisuun. Hän ei halunnut jättää minua kahden Bellan kanssa.
“Miten vain”, Bella kuulosti jostain syystä helpottuneelta.
Kun olin ajanut Bellan auton heidän talolleen, Charlie ilmoitti että minun olisi aika lähteä.
“Vanhempasi jo varmaankin kaipaavat sinua syömään”, hän sanoi tiukasti.
“Varmaankin”, sanoin myötäillen. En halunnut riidellä tyttöystäväni isän kanssa.
“Hei sitten, Edward”, Bella sanoi hiljaa. Hän näytti surulliselta.
“Tuleeko joku sisaruksistasi hakemaan sinua täältä”, Charlie kysyi. Minullahan ei ollut omaa autoa mukana.
“Jasper tulee hakemaan minut vähän matkan päästä täältä, kävelen sinne nopeasti”, valehtelin. Oikeasti juoksisin koko matkan kotiin.
“No, hyvästi”, Charlie sanoi. Hän todella toivoi näiden olevan hyvästit. Nyökkäsin hänelle ja kurottauduin Bellaa kohti. Hän värähti kun painoin kylmät huuleni hänen poskelleen.
“Rakastan sinua”, kuiskasin niin hiljaa että hän vain kuuli. Sitten käännyin ja lähdin kävelemään katua pitkin kohti ‘tapaamispaikkaa.’
”Hän oksensi”, Alice kertoi minulle ajatuksissaan. He olivat palaneet metsältä iltapäivällä. Nyökkäsin nopeasti ja jatkoin pianon soittoa.
”Etkö aio tehdä mitään?” “Mitä minä muka voisin”, kysyin hiljaa.
”Pakottaa hänet syömään”, Alice ajatteli kuin se olisi itsestään selvyys.
“Yritetty on, hän oksentaa sen ulos.”
“Minä voin yrittää tehdä jotain”, Alice sanoi päättäväisesti, “Mutta huomenna minä ja Rosalie lähdemme sinun seuraksesi metsästämään.”
“Mitä jos Bellalle sattuu jotain”, kysyin levottomana, “enkä minä ole paikalla?”
“Minä tarkkailen häntä koko ajan ja varoitan sitten jos on aihetta”, hän sanoi ja lähti valitsemaan meille vaatteita huomiseksi. Keskeytin pianon soiton. Tunsin palan kurkussani, joka yleensä tuntui ihmisillä kun he itkivät. Mutta minä en voinut itkeä.
Bellalla oli syömishäiriö, ja hän oli jo parissa päivässä laihtunut huomattavasti. Entä sitten kahdessa viikossa? Paljonko siinä sitten ehtisi laihtua?
”Jatka soittamista”, kuulin Esmen ajatukset takaani. Laskin sormet pianon koskettimille, ja soitin improvisoimalla.
”Aina niin surullista”, Esme ajatteli ja silitti tukkaani.
“Sitähän se nykyään on.”
Sitten olimme aivan hiljaa ja kuuntelimme soittoani. Hetken päästä kuulin kun Emmett tuli luoksemme, ja yritti myös pysyä myötätuntoisesti hiljaa. Hän ei kestänyt minuuttiakaan.
“Edward, painia”, hän sanoi merkitsevästi ja tönäisi minua kyynärpäällään. Esme katsoi häntä toruvasti.
“Emmett, Edwardilla oli kappale kesken.”
“Ei se mitään, voin jatkaa sitä myöhemminkin”, sanoin. Toivoin, että saisin tehdä kappaleen lopusta onnellisen.
“Selvä, painimatsi voi alkaa”, Emmett huudahti riemuissaan ja katosi takapihalle. Esme silitti poskeani.
“Kaikki kääntyy parhain päin”, hän sanoi ja hymyili äiti-hymyään. Hänhän oli minun äitini.
“Toivottavasti”, sanoin ja lähdin Emmetin perään. Parempi suorittaa tämäkin pois alta.
Kun olimme ottaneet Emmetin kanssa kolme ottelua, joista voitin kaksi, oli kello jo neljä yöllä. Emmett juhli yhtä voittoaan äänekkäästi, ja Esme hyssytteli häntä jatkuvasti. Ei hänen metelöimisensä tosin haitannut, sillä lähellämme ei asunut ketään.
Mietin, pitäisiköhän käydä katsomassa Bellaa ennen kuin lähtisin metsästämään. Tarkistaisin vain hänen olevan kunnossa.
”Miksi olet niin huolestunut”, Jasper kysyi ajatuksissaan. Hän istui vieressäni katsomassa Emmetin juhlimista.
“Eikö se ole aika selvää?”
”Niin kai. Tuskin hän tekee mitään typerää, eikö tuo laihdutusvaihe ole kaikilla teinitytöillä?” “Alicekin on teinityttö.”
Jasper purskahti nauruun. Näin pieniä välähdyksiä hänen ajatuksistaan, kuinka Alice valitti hänelle vaatekoostaan ja huusi tälle jostain.
“On hänelläkin ollut sellainen vaihe”, hän sanoi naurunsa lomassa.
“Onkohan Rosaliellakin ollut”, mietin ääneen. Täytyisi kysyä Emmetiltä.
“Varmaan.”
Emmett jatkoi juhlintaansa ja onnistui kaatamaan Esmen uuden patsaan. Esme näytti järkyttyneeltä, mutta ei voinut suuttuakaan omalle pojalleen. Carlisle sen sijaan piti puhuttelun Emmetille.
Aamuyö jatkui sellaisissa tunnelmissa.
Kuudelta Alice, Rosalie ja minä lähdimme metsästämään. Puolessa välissä matkaa, mieleeni tuli ilmoittaa Bellalle asiasta. Pyysin Alicea ja Rosalieta menemään edeltä, saisin heidät kuitenkin kiinni.
Palasin talolle ja lähetin Bellalle viestin. En jäänyt odottamaan vastausta, sillä Bella ei yleensä vastannut viesteihin. Hän maksoi itse puhelinlaskunsa, vaikka olin kyllä tarjoutunut maksamaan ne.
Sain nopeasti siskoni kiinni, ja päätimme pysyä Washingtonin osavaltiossa.
Juuri kun olimme aloittamassa, Alice jäykistyi, ja katsoi minua hätääntyneenä. Hänen ajatuksensa poukkoilivat siellä täällä, enkä saanut selvää mistä hän oli hätääntynyt.
“Alice, rauhoitu”, pyysin, “Koskeeko se Bellaa?”
Kun sanoin nimen, näin hänen ajatuksissaan Bellan veitsen kanssa. Bella kuiskasi jotain, ja hän viilsi veitsellä ranteeseensa.
Enempää minun ei tarvinnut nähdä, enkä halunnutkaan.
Juoksin niin kovaa kuin jaloistani lähti. En välittänyt näkikö joku, en välittänyt vaikka perheemme salaisuus paljastuisi.
Ainoa millä oli väliä, oli Bella.
“Bella”, hoin juostessani, “Bella, Bella, Bella.”
Kuulin Alicen juoksevan perässäni.
”Rosalie meni hakemaan Carlislen”, hän ajatteli hädissään. Näin hänen mielessään Bellan keittiön lattialla makaamassa, kuolleena.
”Hän viiltää... nyt”, Alice ajatteli, ja kovensi vauhtiaan. Minä myös. Se oli sekunneista kiinni.
Saavuimme kadulle, missä Bella asui. Haistoin maailman houkuttelevimman veren, ja kurkkuni oli tulessa.
Kuulimme molemmat tömähdyksen, kun Bella kaatui maahan. Olimme hänen kuistillaan, ja juoksin ovesta sisään.. Ei ollut väliä, paljastummeko. Vain Bella.
“Bella”, huusin järkyttyneenä, kun näin hänet makaamassa maassa. Pidätin hengitystäni koko ajan.
Alice alkoi kietomaan nopeasti huiviaan tiukalle Bellan ranteen ympärille. Riisuin vyöni ja kiristin sen huivin päälle.
“Se ei auta”, vaikeroin, “Se ei auta, hän kuolee!”
“Emme luovuta”, Alice sanoi, ja painoi vyötä ja huivia viillon kohdalta. Tunnustelin Bellan pulssia, joka oli katoamaan päin.
“Väistäkää”, Carlisle sanoi vakavana. En ollut huomannut hänen tulevan, olin niin keskittynyt Bellaan.
Carlisle toimi nopeasti. Hän otti vyön ja huivin pois ja pyysi minua pitämään Bellan kättä koholla. Sitten hän kietoi siteen tiukasti ranteen ympärille. Odotimme hetken hiljaa, kunnes verenvuoto alkoi harventua. Huokaisimme kaikki helpotuksesta.
“Hän ei ehtinyt menettää verta niin paljoa, että siitä olisi haittaa”, Carlisle sanoi ammattimaisesti. Nyökkäsin, mutten irrottanut katsettani Bellan kasvoista.
“Pidä hänen kättään vielä kohoasennossa, niin kauan kunnes verenvuoto lakkaa kokonaan.”
“Mitä me kerromme Charlielle”, Alice kysyi hiljaa.
“Totuuden Bellan syömishäiriöstä”, vastasin, “Kun kaikki hänen läheisensä tietävät, hänellä on suuremmat mahdollisuudet parantua siitä.”
“Miksiköhän hän yritti itsemurhaa”, Carlisle mietti surullisena ääneen. Kavahdin sanaa itsemurha.
“En tiedä.”
“Viimeinen asia, mitä näin ennen tätä, oli että hän luki lähettämäsi viestin”, Alice sanoi.
“Mutta eihän se siitä voinut johtua”, sanoin.
“Mitä siinä sitten luki?”
Kerroin viestin sisällöstä, ja kumpikin näyttivät mietteliäiltä.
“Olet oikeassa, ei se siitä voi johtua”, Alice sanoi.
“Meidän pitäisi viedä Bella sairaalaan”, Carlisle sanoi vakavana. Nyökkäsin surullisena. Bellan piti päästä hoitoon.
“Alice, ilmoitatko Charlielle?”
“Kyllä, luuttuan ensin lattian. Charlie ei varmaankaan halua nähdä tätä.”
Carlisle soitti ambulanssin, ja jäimme odottelemaan sitä. Nostimme Bellan sohvalle, jotta Alice mahtui pesemään lattian. Kaikkien ajatuksissa pyöri sama kysymys:
Miksi?
Nuo verenvuodontukkimis-ohjeet olivat jotain hämäriä muistoja terveystiedon tunneilta.. Varmaankin aivan väärin, mutta tämähän on vain fictiota ; D voidaan leikkiä että kaikki meni oikein.
