Title: Teekuppiromanssi
Author: Narina
Fandom: High School Musical
Pairing: Kelsi/Ryan
Rating: S
Genre: fluffy
In/@: Sijoittuu HSM3-leffan aikaan.
Summary: Hän toi teekupit, minä teen. Niin se aina meni.
Disclaimer: High School Musical ei ole minun omaisuuttani, kuten kaikki jo varmasti tietävätkin. :)
A/N: Joulukalenterini käski tässä jokin aika sitten kirjoittamaan ficin Ryelsi-parituksella, joten minähän kirjoitin… XD Tämä on omistettu erityisesti teeaddiktoituneelle ystäväbetalleni Lupine/Sarkastiselle. <3 Koska tämä oli osa hänen joululahjaficcikokoelmaansa, lisäilen tämän tänne kaiken yleisön nähtäville vasta nyt... :) Hyvää joulua kaikille! <3
Osallistuu multifandom-haasteeseen HSM-fandomilla.
*
Hän toi teekupit, minä teen. Niin se aina meni. Tapasimme ruokatunneilla koulun musiikinluokassa; sävelsimme syömistä itsellemme – keittäjien mömmöissä oli liikaa kaloreita. Toisinaan vaihdoimme pari ystävällistä sanaa toisen työstä tai kerroimme, mihin kohtaan nuottikulkua kuuluisi mielestämme vaihtaa mollisoinnun tilalle pirteä D-duurisointu. Tee nautittiin arkojen hymyjen kera.
Tänään hän ei tullut. Lähetti vain tekstiviestin, että sisko ei päästänyt. Että ruokalassa oli tarjolla unelmia maineesta ja kunniasta. Tule sinäkin maistamaan, hän kirjoitti. En minä mennyt. Olin se hiljainen tyttö luokkahuoneen perältä, joka hymyili ujosti ja puhui vain puhuteltaessa. En minun tarvinnut luoda utopioita kuuluisuudesta – mihin minä kuuluisuutta olisin tarvinnut? Minä olin jo säveltänyt musikaalin ja jotain satunnaisia tunnelmointipätkiä – eikö niiden tuomassa maineessa ollut mainetta kylliksi?
Seuraavana päivänä tee höyrysi jo pianonkannella, kun saavuin luokkaan matematiikantunniltani. Tänään teekin oli näköjään saapunut hänen mukanaan. Säteilin varovaisen hymyn pojalle, joka keikkui pianojakkaralla. Hänen kasvonsa pysyivät hetken ajan pohtivan ilmeettöminä, mutta pian niillekin ilmestyi hymynkare. Säikky ja valmis pujahtamaan piiloon, mutta aito. Ja aitous oli tärkeämpää kuin mikään rooli, minkä hän niin helposti olisi osannut näytellä.
Istuin hänen viereensä ja tartuin teekuppiini molemmin käsin.
”Shar haluaa, että viettelen sinut antamaan meille laulun, jonka olet säveltänyt Troylle ja Gabriellalle”, hän ilmoitti vakavana ja piti katseensa nuottipapereissa, joille olimme kilpaa väkertäneet musikaalisia koukeroitamme.
”Hmmm”, hymisin kuuman teen poltellessa kitalakea. Nielaisin. ”No, mitä sinä aiot? Vietellä minut, vai?” Naurahdin hermostuneen kevyesti. En tuntenut häntä vielä niin hyvin, että olisin voinut laskea leikkiä huoletta ja rennosti; en tiennyt oliko hän luotettava. Enkä minä koskaan ollut ollut mikään huulen heittäjä.
”Voisihan sitä yrittää”, hän virnisti ja vilkaisi minua pikaisesti kuin tulkitakseen, kuinka reagoisin. Kummallakaan meistä ei ollut kovin vahvaa itsetuntoa. Hänen narsistisiskonsa oli murskannut meidät molemmat. ”Mutta sinä varmaan olet liian viisas, että lankeaisit minuun.” Hän siemaisi teetään huolettomasti. Pakko myöntää, että yltiöromanttinen metronomi rinnassani nopeutti tahtiaan. Jos olisin ollut sen tyypin tyttö, että olisin sadatellut asioita, olisin kironnut kaikki lukemani hempeämieliset hömppäkirjat roskakorin pohjalle ja kompostiin mätänemään.
Yritin naurahtaa huolettomasti. ”Ehkä sitten niin”, sanoin. Hän vilkaisi minua pikaisesti. Voi elämä; tajusiko hän, että minä valehtelin? Toivoinko minä, että hän tajuasi ja kysyisi, miksi laskettelin luikuria? En minä tiennyt.
Poika alkoi leikitellä pianon koskettimilla. Helskytteli sointuja esiin, juoksutti sormiaan yli mustavalkoisen seepranselän, shakkilaudan. En pitänyt sen enempää seeproista kuin shakistakaan. Henkilö joka suunnitteli pianon, sattui valitsemaan koskettimien väreiksi kaksi eniten inhoamaani väriä. Musiikissa ei oikeasti ollut mitään mustavalkoista – mikään ei ollut selvää, ei voinut sanoa, milloin yksi sävelin esitetty ajatus loppui ja milloin toinen alkoi. Miksi siis koskettimien piti värityksellään antaa ymmärtää jotakin päinvastaista?
”Kels?” poika kysyi äkkiä. Nostin katseeni ylös teekupista, jonka pinnalla kiemurtelevia höyrykiehkuroita olin parhaillaan tuijotellut.
”Niin?”
”Missä me juodaan sitten teetä, kun päästään pois lukiosta?” Hän näytti oikeasti hieman levottomalta. Oli muutenkin epätavallisen puheliaalla päällä tänään.
”En minä tiedä. Haluaisitko sinä juoda teetä yhdessä koulun jälkeenkin?” Rypistin hieman kulmiani; yritin tajuta, mihin hän tällä kaikella tähtäsi. Esittikö hän asiansa erityisen hankalasti, vai olinko minä vain hieman yksinkertainen, kun en tajunnut?
”Totta kai”, hän sanoi.
Sitten olimme taas hiljaa.
”Ehkä…” hän aloitti hitaasti. Empien. Oli mielenkiintoista, miten hän saattoi uhkua sellaista varmuutta ja itseluottamusta lavalla kaiken kansan edessä, mutta olla täällä hiljaisessa luokkahuoneessa niin epävarma. En täysin ymmärtänyt sitä. Johtuiko se jotenkin minusta? Olinko minä hänestä outo tai jotain? Pelkäsikö hän, että voisin hetkenä minä hyvänsä muuttua mielipuoleksi ja alkaa heitellä nuottipapereita paperinsilppuriin?
”Ehkä…” Taas sama sana. Ehkä. Miksen minä pitänyt sen kaiusta? Miksen pitänyt epäröinnistä, joka sen merkitykseen sisältyi?
Poika hiljeni taas. Yritin katseellani kehottaa häntä jatkamaan. Ei hän tajunnut sen katseen merkitystä. Miksi kirjoissa kerrottiin kaikkien henkilöiden lukevan toistensa katseita, muttei koskaan kerrottu, miten katseiden lukeminen käytännössä toimi? Oliko meissä jotakin vikaa, kun emme osanneet lukea silmien syvyyksistä toistemme ajatuksia?
”Ehkä mitä?” sain vihdoin ulos suustani.
Poika mietti. Rypisti otsaansa, väänteli nysää lyijykynää kädessään. Tuttu ele. Minulla oli tunne, että hän yritti keksiä sanottavaksi jotakin alkuperäiskäsikirjoituksesta poikkeavaa.
Äkkiä hänen kasvonsa puhkesivat hymyyn. Sellaiseen suloiseen, kujeilevaan. ”Niin sitä minä vain, että jos en saa vieteltyä sitä laulua sinulta, niin ehkä minä saisin vieteltyä sinut joku kerta johonkin kahvioon teelle.” Hymyili yhä vallattomasti. Sydämeni menisi varmana kohta johonkin lakkoon, kun joutui tänään tekemään niin epätavallisen paljon ylitöitä.
”Mikäs siinä”, lupasin. Teetä kahviossa. Hienoa. Suunnitelman ainoa haittapuoli oli se, että kahvioissa ei saanut säveltää. Niissä aina joku muu huolehti sielunhoidosta; asiakas sai hoitaa ainoastaan ruumistaan omatoimisesti.
Taas hiljaisuutta tunkemassa sisään korvakäytävistä. Ei korvia ollut luotu kuuntelemaan hiljaisuutta. Hiljaisuus itsessäänkin oli ihan järjetön keksintö. Kun se täytettiin sanomattomilla sanoilla, se oli ihan sietämätöntä.
”Itse asiassa sisko sanoi vielä jotain sinusta”, poika alkoi epäröiden. Valmistauduin kestämään iskun. Jos neiti jääprinsessa oli mennyt sanomaan minusta jotakin, se ei voinut olla mitään kovin lämpöistä saati sitten herttaista. ”Se käski pyytää sinua kevättanssiaisiin.” Pääni ponnahti ylös ja silmät laajenivat hienoisesti; kulmat kohosivat otsatukan alle. ”Ja minusta se oli sellainen käsky, että sitä voisi jopa noudattaa.”
Seuraavana päivänä päädyin antamaan sydämelleni palkankorotuksen, jotta se jatkaisi töidensä hoitamista vähintään päättäjäistanssiaisiin asti. Niiden jälkeen neuvoteltaisiin sitten uudestaan.