Title: Forgotten memories
Author: Cath
Beta: ei
Fandom: Twilight
Disclaimer: maailma & hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille, juoni minulle
Genre: angst,
deathfic, one-shot
Rating: sallittu
Pairing: Bella/Edward
Summary: Mitäpä jos Bella sairastuisi alzheimerin tautiin?
A/N: Yritin saada aikaan jotakin surullista Edwardin näkökulmasta kerrottuna. Kommentit ovat tervetulleita.
Forgotten memoriesKun heräät, silmäsi ovat täynnä ihmetystä.
Mieleeni tulvii täyteen monia kysymyksiä; mistä olet mahtanut uneksia, mitä ajattelet?
Olen kuitenkin hiljaa, hymyilen ja silitän hellästi lämmintä poskeasi. Mutta silloin käännät tyhjän katseesi minua kohti ja pakottaudun jatkamaan hymyä. Silmäsi ovat kuin utuverhon peittämät - vastaat katseeseeni silmilläsi mutta et sano mitään.
Saatat nousta ylös ja unohtaa olemassaoloni. Puet päällesi, joskus muistat pestä hampaasikin. Saatat puhua luullen minua Charlieksi, joskus jopa Jacob Blackiksi. Mutta minua et muista.
Kun saatan sinut kädestä tyhjään alakertaan aamiaiselle, luot minuun taas tyhjyyttä täynnä olevan katseesi, ihmetellen, kuka olen.
Ja sekin on vasta yksi päivä.
Toisenlaisena päivänä muistat kuka olen.
Kun nostan hellästi leukaasi sormellani, katsot minuun ensin ihmetellen, mutta sitten silmiisi syttyy pienet auringot. Se lämmittää sisintäni pehmeästi, ja ruokkii ikuista rakkauttani sinuun.
Pitkään et kuitenkaan jaksa iloita.
Muutaman minuutin päästä käännät katseesi ja alat höpistä jälleen omiasi.
Taas johdatan sinut alakertaan portaita pitkin, kuunnellen itsepäistä väittelyäsi, kuinka lupasin ostaa Alicelle Porschen.
Et muista, että hän sai sen jo pari vuotta sitten.
Istutan sinut pöydän ääreen tiedustellen vointiasi. Välillä vastaat, joskus vain pudistat päätäsi ja aloitat taas väittelyn.
Koko aamupäivä saattaa mennä keittiössä.
Koulua et enää käy, vointisi ei siihen riitä.
Päivä päivältä katsoin kuinka kuihdut silmissäni. Öisin turrutan haluni huutaa tuskasta, kun vääntelehdit peittosi alla kuin kivussa. Välillä saatat kuiskata nimeni, joskus taas heräät kysyen, mitä olet tehnyt.
Pudistan vain päätäni ja suukotan otsaasi. Yleensä nukahdat pian sen jälkeen.
Voit päivä päivältä huonommin.
Kun auringonvalo tulvii huoneeseesi huolimatta suljetuista kaihtimista, et huomaa sitä. Kertoessani siitä kohautat hartioitasi ja jatkat siitä mitä olit tekemässä.
Välillä saat jopa käsittämättömiä raivokohtauksia, jolloin voin vain seurata sivusta kun paiskot tavaroita ja kiljut, miten saat vain vääryyttä.
Mutta kun otan sinut syliini ja halaan sinua, raivosi laskeutuu.
Sen jälkeen alat nyyhkyttämään vasten olkapäätäni, mutta unohdat pian miksi.
Viimein, päivä jota olen pelolla odottanut, et jaksa nousta sängystäsi.
Kun hellästi yritän nostaa sinua, pudistat vain päätäsi.
Tiedän, ettei mitään ole tehtävissä. Sydämeni musertuu kasaan, ja mieleni tekee karjua raivosta tämän toimettumuuden takia. Mielessäni nakuttaa vain yksi vaihtoehto: hänen muuttamisensa.
Torjun ajatuksen kuitenkin heti.
En halua tätä rakkaalleni, en, vaikka hän rukoilee sitä vieressäni.
Päivä kuluu loppuun vain silittäessäni päätäsi hellästi.
Pian nukahdat uneen viereeni, ja haluaisin vain huutaa kaikille, kertoa, kuinka pahoillani olen, etten tehnyt sinusta kaltaistani.
Hellästi peittelen sinut, aivankuin nukkuisit oikeasti. Suutelen sinua hellästi otsalle, puristan kättäsi.
Nyt on minun aikani mennä.
