Nimi: Lumihiutaleita Godrickin notkossa
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Henkilöt: Rhea Maalisvalli (oma hahmoni) sekä Abraxas Malfoy (Dracon isoisä) ja lopussa kaksi sellaista tyyppiä, joiden ilmaantumista en suunnitellut, mutta jotka halusivat tulla mukaan.
Yhteenveto: Vuoden 1948 jouluna ei ollut lunta.
Kirjoittajan sana: Halusin tänäkin vuonna kirjoittaa jouluficin. Inspistä ei meinannut löytyä, mutta jouluisen tropes-haasteen joulumusiikki johdatti ajatukset tällaiselle radalle:
LUMIHIUTALEITA GODRICKIN NOTKOSSA
Vuoden 1948 jouluna ei ollut lunta. Se masensi Rhea Maalisvallia lähes yhtä paljon kuin Henkipään Harpyijoiden huono liigamenestys. Joulutunnelmaa oli muutenkin vaikeaa löytää, koska ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen Rhea ei viettänyt joulua Tylypahkassa notkuvien pöytien ja lukemattomien joulukoristeiden keskellä. Rhean vanhemmat lähtivät jokaisena jouluna jonnekin lämpöiseen, ja siitä Rhea oli saanut tarpeekseen jo lapsena. Niinpä Tylypahkan joulut olivat tarjonneet jotain uutta, jotain paljon tunnelmallisempaa kuin palmut ja hiekkarannat, mutta valmistumisen jälkeen ei Tylypahkaan ollut enää mitään asiaa.
Kaikki olisi ollut hyvin, jos Rhean poikaystävä, Abraxas, olisi ollut Lontoossa, mutta hän oli isänsä kanssa Pariisissa. Jos Malfoyt olisivat olleet tavallinen perhe, Rhea olisi voinut lähteä mukaan, mutta valitettavasti Malfoyt olivat kaukana tavallisesta. Herra Malfoy ei halunnut nähdä Rheaa silmissään, koska oli paitsi riidoissa Rhean isoäidin Griseldan kanssa, myös karsasti Maalisvallien suvussa kulkevaa jästiverta. Rhean isoisoisä oli ollut jästi, ja vaikka Rhea ei koskaan ollut edes tavannut häntä, oli se herra Malfoylle ongelma.
Abraxas oli täysin eri maata kuin isänsä. Abraxas oli kiltti, lämmin ja huolehtiva. Mutta samaan aikaan hän ei pystynyt vastustamaan isäänsä. Kun herra Malfoy oli ilmoittanut, että veisi poikansa Pariisiin oppimaan neuvottelutaitoja muutamaan liiketapaamiseen, ei Abraxas ollut sanonut hänelle mitään siitä, että hänellä oli ollut jo joulusuunnitelmia Rhean kanssa.
Rhea tunsi kyyneleiden pyrkivän silmiinsä. Hän ja Abraxas olivat suunnitelleet lentovaellusta. He olivat aikoneet lentää Bristoliin joulumarkkinoille ja samalla reissulla käydä vaeltamassa Huitsuntaussuolla, siellä, missä huispaus oli keksitty. He molemmat rakastivat huispausta ja luudalla lentämistä, mutta eivät olleet ehtineet pitkään aikaan tehdä kumpaakaan. Rhea toki oli työnsä puolesta tekemisissä huispauksen kanssa päivittäin.
Niin, työt. Rhea työskenteli liigan huispausselostajana ja rakasti sitä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä mitään muuta. Aatonaaton ystävyysottelu (Kadlein Kanuunat vastaan Henkipään Harpyijat) oli Rhean joulussa ainoa asia, jota hän todella odotti. Mutta se olisi vasta huomenna. Sitä ennen Rhean pitäisi saada tämä ilta kulumaan.
Rhea avasi radion. Tämän joulun hitti Luminen hevoskotka valtasi Rhean yksiön ja sai Rhean irvistämään. Hän rakasti joulumusiikkia, mutta nyt iloinen melodia tuntui täysin tunnelmaan sopimattomalta. Rhea ei kuitenkaan sulkenut radiota, vaan antoi katseensa kiertää pienessä kodissaan. Löytyisiköhän jostain vielä jotain siivottavaa? Mutta ei, kirjahyllyn kirjat olivat moitteettomassa järjestyksestä, luutakaapista puhumattakaan. Riisipuuron ja omenakompotin keittämisestä tulleet tiskit oli tiskattu, ja sängyn päälle oli levitetty punainen tilkkutäkkipäiväpeitto. Ikkunan edessä oli kuusi, jonka Rhea oli koristellut jo eilen. Sen alla oli kolme pakettia: Abraxasilta, isoäidiltä sekä äidiltä ja isältä.
Radio rätisi laulun lopuksi ennen kuin juontajan ääni vyöryi rätinän yli:
”Siinä kuultiin jälleen kerran vuoden 1948 suurin jouluhitti, Luminen hevoskotka. Vannon, että jos joudun soittamaan sen tänään vielä kerrankin, teen uudeksi vuodeksi oman version sulaneesta hevoskotkasta. No, vitsit sikseen, ihan ymmärrettävää on, että kaikki haluavat laulaa lumesta nyt, kun sitä ei ole. Kuulemani mukaan ainoastaan Godrickin notkossa on tänä jouluna ohut lumipeite.”
Rhea sulki radion. Hän ei halunnut kuulla yhtään enempää lumettomasta joulusta. Mutta sitten Rhea sai idean. Radiojuontaja oli sanonut, että Godrickin notkossa olisi lunta. Miten kaukana notko olikaan? Nopeasti Rhea harppoi luutakaapilleen ja kurottautui ottamaan ylähyllyltä lentokartan. Hän levitti sen pöydälle ja löysi nopeasti Godrickin notkon. Rhea otti sulkakynän, ympyröi notkon ja laski sitten etäisyyden. Godrickin notkoon olisi vain vähän yli tunnin lentomatka. Sehän ei ollut mitään! Varovainen into syttyi Rhean sisälle ja hän palasi huispauskaapilleen. Lentolasit, luutakompassi, lohikäärmeennahkahansikkaat… vasta ulkoviittaansa kiinnittäessä Rhea pysähtyi miettimään, ettei tiennyt Godrickin notkosta yhtään mitään. Okei, sen hän tiesi, että Godrick Rohkelikko oli aikoinaan asunut siellä, mutta siihen Rhean tietämys sitten jäikin. No, seikkailua päin!
XXX
Kaikessa innostuksessaan Rhea oli unohtanut lentokarttansa pöydälleen, mutta onneksi hänellä oli markkinoiden paras luutakompassi. Sen ja hyvän lentosään ansiosta hän pääsi Godrickin notkoon alle tunnissa. Hän oli laskeutunut jästien takia läheiselle pellolle, loitsinut luutansa taskukokoiseksi ja jatkanut kävellen matkaa kohti kylän keskustaa. Lumipeite hänen jalkojensa alla oli ohut, mutta taivas näytti siltä, että hyvällä tuurilla kohta sataisi lisää.
Jo kaukaa näki, että torilla oli jotain meneillään. Ihmisiä oli liikkeellä paljon ja joulumusiikki soi. Lähemmäksi päästyään Rhea tajusi, että Godrickin notkossa oli joulumarkkinat. Hänen sydämessään läikähti ja lämpö levisi lentomatkan kylmettämiin jäseniin. Hän pääsisi sittenkin joulumarkkinoille! Nämä olivat selvästi jästien järjestämät markkinat, mutta mitä se haittasi! Innoissaan Rhea sukelsi mukaan vilinään.
Joulutorilla oli kaikkea! Aivan ensimmäiseksi Rhea osti lämmitettyä punaviiniä, joka maistui taivaalliselta. Sitä juodessa oli hauska katsella lasten riemua karusellissa. Viinin jälkeen Rhea jäi pitkäksi aikaa ihastelemaan olkihimmeleitä. Vanha jästirouva, joka istui kojussa neulomassa, oli kuulemma tehnyt himmelit itse. Hymy nousi Rhean huulille hänen miettiessään, miten hyvin himmeli sopisi hänen kotiinsa. Ennen lähtöään hän hakisi sellaisen varmasti. Ja ehkä myös punavalkoisen hartiahuivin isoäidilleen. Mutta sitä ennen Rhea halusi vielä herkutella. Torin suuren joulukuusen vieressä oli koju, jossa myytiin joulukuusen muotoon tehtyjä vohveleita, jotka oli upotettu suklaaseen ja pieniin hedelmämakeisiin. Juuri sellaisen Rhea halusi, ja niin halusi moni muukin. Rhea liittyi pitkään jonoon ja samaan aikaan paksuun punaiseen talvitakkiin pukeutunut mies kiipesi torin lavalle ja alkoi puhua:
”Rakkaat ystävät! Mikä ihana joulutunnelma täällä vallitseekaan! Ja kohta se lisääntyy entisestään, sillä saanko julistaa joulutanssiaiset alkaneeksi!”
Suurien taputusten saattelemana lavalle kapusivat lumiukoksi pukeutunut kitaristi sekä jouluenkeliltä näyttävä laulajatar. He alkoivat laulaa jotain Rhealle tuntematonta jästijoululaulua ja torille raivatulle tanssialueelle löysi tiensä kymmenkunta paria. Rhea jäi katselemaan heitä kuusivohvelinsa saatuaankin. Jästijoululaulut olivat oikeastaan aika hauskoja. Niissä laulettiin poroista ja kulkusista ja joulupukista.
”Sinulla on suklaata poskessasi”, kuului yllättäen tuttu ääni aivan Rhean vierestä. Rhea oli pudottaa vohvelikuusensa rippeet nähdessään, kuka hänen vieressään seisoi.
”Abraxas!”
Hetken Rhea mietti, mitä vohvelitaikinaan oikein oli sekoitettu, mutta kun Abraxas otti taskustaan nenäliinan ja pyyhkäisi suklaatahran Rhean poskesta, oli Rhean pakko uskoa, että mies hänen vieressään oli todellinen.
”Isä suututti neuvottelukumppaninsa ja lähdimme Pariisista jo tänään”, Abraxas sanoi ja hymyili leveästi. Hänellä oli lentoviitta yllään ja lentolasit oli nostettu otsalle vihreän pipon päälle.
”Mutta… miten ihmeessä sinä osasit tulla tänne?”
”Olit jättänyt kartan pöydällesi ja kätevästi ympyröinyt Godrickin notkon. Onko hyvää vohvelia?”
”On. Haluatko syödä lopun? Olen niin yllättynyt, että en taida pystyä syömään mitään hetkeen.”
Abraxas otti vohvelin ja sulki silmänsä maistettuaan sitä.
”Jästit totisesti osaavat valmistaa jouluherkut. Maistoin Pariisissa jouluhalkoa, sellaista suklaakakkua, sekin oli tolkuttoman hyvää.”
”Jästien joulumusiikkikin on tosi kivaa. Tästä tulee paljon parempi joulumieli kuin Lumisesta hevoskotkasta.”
Abraxas nauroi, heitti vohvelin kääreen roskikseen vanhan huispaajan tarkkuudella ja ojensi sitten kätensä Rhealle.
”Haluatko tanssia?”
Rhea yllättyi, mutta nyökkäsi heti. Abraxas johdatti hänet joulukuusen ohi tanssialueelle. Jouluduo oli juuri aloittanut uuden joululaulun, tällä kertaa hitaan sellaisen. Siinä laulettiin jouluyöstä. Rhea painautui vasten Abraxasin rintaa.
”Ihanaa, kun tulit.”
”Ehkä tämä joulu on vielä pelastettavissa.”
Pienet, tuskin näkyvät lumihiutaleet leijuivat maahan hennossa tuulessa pyörteillen. Rhea hymyili ja sulki silmänsä.
Hän tiesi, että tulisi vielä jouluja, jotka olisivat surullisia ja täynnä kaipausta, mutta juuri nyt kaikki oli täydellistä.
Juuri nyt oli hyvä. Juuri nyt oli joulu.
XXX
Torin suuren joulukuusen juuressa seisoi Albus Dumbledore. Hän oli tullut kotikonnuilleen juhlistamaan juuri alkanutta joululomaa. Tai siis syömään vohvelikuusia, jos totta puhutaan.
Albus oli valmistautunut tunnelmalliseen jouluiltaan, mutta jokin ei ollut hyvin. Tuntui kuin Godrickin notkon ylle olisi langennut varjo. Tässä paikassa tulisi tapahtumaan vielä jotain kauheaa, jotain, joka jättäisi notkoon ikuisen jäljen. Tai ei, ei ehkä niinkään. Ehkä varjo oli langennut jo vuosia sitten, Gellertin myötä. Varjo ei tuntunut haittaavan ilakoivaa juhlakansaa, joten ehkä se kaikki oli vain Albuksen päässä, mikä teki kaikesta tietysti vielä vaikeampaa. Pään sisällä olevia varjoja oli vaikeampaa voittaa kuin kaikille olemassa olevia.
Albus antoi katseensa pysähtyä tanssivaan pariin, jonka hän oli nähnyt jo aikaisemmin. Abraxas Malfoy ja Rhea Maalisvalli. Albus huokaisi. Hän oli velhojen neuvostossa sattunut kuulemaan, että Abraxasin isä Septimus oli suunnittelemassa pojalleen järjestettyä avioliittoa.
”Sinä kuulet liikaa ja otat kaikki asiat kantaaksesi. Se ei pääty hyvin”, Albus kuuli Gellertin äänen muistoissaan niin kirkkaana, että hän olisi voinut kuvitella Grindelwaldin seisovan vieressään.
”Nyt on joulu”, Albus sanoi puoliääneen itselleen. Nyt ei ollut aika surra.
Mutta nämä kaikki asiat ovat olemassa samanaikaisesti: tunnelmallinen joulu, varjo Godrickin notkon yllä, Rhean kohta särkyvä sydän ja Albuksen Gellert-ikävä.
”Nyt on joulu”, Albus toisti, tällä kertaa vähän kovempaan ääneen.
”Niin on”, Minerva McGarmiwa sanoi ja otti Albuksen käden omaansa, ”ja kaikki kyllä järjestyy.”
Ja silloin Albus antoi kyynelten tulla. Siinä kuusen valojen katveessa, joulumusiikin soidessa ja kuusenmuotoinen vohveli kädessään Albus vihdoin uskalsi romahtaa.
Ja sen joulun jälkeen Gellertin paino oli hiukan helpompi kantaa.
