Ficin nimi: Luuserisukulainen
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka
Ikäraja: S
Genre: Draama, slice of life
Päähenkilöt: Hannu & Aku
Summary: ”Vaivautuisitko viimein kertomaan, miksi päätit näin yllättäen sulostuttaa päivääni hurmaavalla läsnäolollasi?” Hannu uteli uudemman kerran, kun Aku oli saanut luunsa raahatuksi olohuoneen sohvalle.
A/N: En ole ikäväkseni aikoihin lukenut vanhaa kunnon Aku Ankkaa, mutta jostain päähäni putkahti tällainen ideanpoikanen. Onhan serkusten keskinäinen dynamiikka aina herkullinen aihe, ja ensimmäistä kertaa kirjoitin Aku Ankasta muiltakin osin kuin Roopen seikkailuista. ^^ Hauskaa oli.
***
Välittömästi avattuaan talonsa ulko-oven Hannua kadutti syvästi, että oli vaivautunut vastaamaan ovikellon kutsuun. Sen sijaan, että hiljattain avattu italialainen ravintola olisi tullut varta vasten kertomaan hänen voittaneen jotain oikein hulppeaa järjestämissään arpajaisissa, tuulisessa säässä seisoi hänen ikioma serkkupoikansa.
”Mitäs sinä täällä toimitat?” Hannu töräytti sen sijaan, että olisi tervehtinyt kuin normaalisti tavattiin tehdä.
”Olisiko liikaa pyydetty päästä sisään?” Aku huokaisi ja näytti siinä maleksiessaan jopa epätavallisen alakuloiselta hartiat lysyssä ja nokka hyvä ettei nurmikon tasolla.
”Niin kai sitten.” Hannu väistyi oviaukon edestä. Hänen mielessään kävi kunnon isännän tavoin etsiskellä keittiöstään teetä tarjottavaksi, mutta heti perään hän torjui ajatuksen. Kukaan ei ollut koskaan muutenkaan väittänyt häntä auvoisaksi isännäksi, eikä Aku loppujen lopuksi ollut kovinkaan toivottu vieras – vielä vähemmän odotettu. Pisteenä iin päälle teekupit olivat hänen kaapissaan ylähyllyllä ja niiden tarpeeton kurkottelu olisi voinut niksauttaa jotain hänen selässään.
”Vaivautuisitko viimein kertomaan, miksi päätit näin yllättäen sulostuttaa päivääni hurmaavalla läsnäolollasi?” Hannu uteli uudemman kerran, kun Aku oli saanut luunsa raahatuksi olohuoneen sohvalle. ”Onko Ankkain suvussa juuri tapahtunut jotain, josta minun olisi hyvä olla perillä?”
”Asiat rullaavat tuiki entiseen tapaansa”, Aku mutisi. ”Pojat itse asiassa lähtivät tänä aamuna viikoksi Kuikkalaan Sudenpentuleirille.”
Ollakseen rehellinen Hannua ei siinä kohtaa olisi voinut vähempää liikuttaa sukulaispoikien joutavat kuulumiset. Hän oli otaksunut Akulla olevan jotain tärkeää asiaa, kun serkkupoika oli sillä tavoin ilmestynyt juuri hänen ovelleen.
”Tuliko kotona sitten niin yksinäistä, että sinun oli pakko läksiä ulos?” hanhi tuhahti istahtaen muhkeaan nojatuoliin sohvan vieressä. Moinen tarpeeton seisoskelu sai hänet vain kiukkuiseksi. ”Ja kaikista ankkalinnalaisista päätit tulla tapaamaan juuri minua? Ehkä minun kuuluisi olla imarreltu, mutta valitettavasti minusta tuntuu, että rouva Fortuna ei taida nyt syystä tai toisesta olla puolellani edes vahingossa.”
Aku katsahti häntä kulmiensa alta tuttuun ärsyyntyneeseen tapaansa, mistä hän saattoi päätellä tapaamisen motiivin osuneen nappiin.
”Mieleni teki kovasti nähdä lempisukulaistani”, tämä tokaisi äänensävy kyynisyyttä tihkuen.
”Sinun kannattaisi harkita ystävien hankkimista, serkku hopea.”
”Eipä taida itselläsikään sellaisia liiaksi riittää.”
Kommentti kuulosti ensin tyystin naurettavalta, mutta Hannu huomasi siitä huolimatta sen osuneen ikävästi vyön alle. Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, ei hänellä todella liiaksi sellaisia henkilöjä ollut lähipiirissään, ketkä hän olisi voinut laskea ystävikseen. Hannu ei ollut varma, oliko aiemmin uhrannut mietteitään moiselle pikkuseikalle, mutta Akun toteamana se läiskähti kasvoille kuin märkä riepu.
”Minulla riittää tarpeeksi kanttia seurani valitsemiseen”, Hannu totesi ristien jalkansa koppavasti. ”Samalla minua ilahduttaa tietää, että pidät minut mielessäsi vain verisiteiden pakosta.” Hän muotoili sen kuulostamaan aavistuksen loukkaantuneelta, mutta Aku onneksi ymmärsi silloin tällöin hänen sarkasmiaan.
”Ajattelinkin tulla omakätisesti katsomaan, liikenisikö maankuulusta onnestasi hieman nyhdettäväksi itsellekin”, ankka tokaisi, ja Hannu saattoi nähdä serkkunsa kasvoilla ensimmäisen kerran jonkin itseironisen hymyntapaisen, joka kumma kyllä peilautui hänenkin nokalleen.
”Maankuulu onneni ei toimi sillä tavalla”, hanhi virkkoi päätään pudistellen. ”Ikävä tuottaa pettymys, serkku kallis.”
”Tästä taisi sitten muodostua vikareissu”, Aku vastasi liioitellusti huokaisten. ”Sopii vain toivoa, että menovesi riittää kotimatkalle.”
”Onnellaniko olit ajatellut koslasi tankata?”
Ankka kohautti olkiaan. ”Millä itse sitten tankkaat?”
Siihen oli hankala vastata, hän ei ollut nimittäin koskaan itse tankannut autoaan. Joko hän oli voittanut uuden yksilön edellisen mittarin kääntyessä punaiselle tai ollut huoltoaseman viidessadas asiakas ja voittanut tankin ilmaiseksi täyteen. Silloin tällöin täydet palvelut omaava limusiini kuskeineen kaikkineen oli sattunut eteen sopivasti. Hannulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan siitä, mitä bensiini maksoi litralta, vaikka aina tulikin kuulleeksi kansalaisten tyytymättömiä mutinoita asian tiimoilta.
”En tiedä, onnella kai”, hanhi tuumasi mietteliäänä. ”Mutta menisit sinä töihin, jos et muuta keksi”, hän jatkoi painottaen työtä, joka kuulosti tilanteessa kuin tilanteessa ylenpalttisen vastenmieliseltä, olikin kyse vain yleisestä sanasta.
”Jos sinun on pakko tietää, Roope-setä näytti eilen ovea”, Aku vastasi penseästi ja selkeästi odotti, että hän olisi purskahtanut nauruun tai irvinyt päin naamaa. Ehkä hän olisikin, jos olisi nähnyt jotain etäisestikin huvittavaa surkuteltavan serkkunsa tilanteessa edes vahingonilon tasolla.
”Mitä sinä teit nyt?”
”En ilmeisesti mitään hänen mielestään! Hän haukkui minut työillan päätteeksi pataluhaksi ja ilmoitti, ettei tarvitse tällaisen laiskajaakon palveluksia.”
”Mikä murhenäytelmä”, Hannu hymähti vaaleaa hiussuortuvaansa hypistellen. ”Ehkä setä muuttaa mielensä, jos matelet hänen luokseen polvet kirkuen.”
Aku nyökäytti välinpitämättömästi päätään antaen ymmärtää liikkuvansa samalla kannalla. ”Ehkä olet oikeassa. Se saa joka tapauksessa odottaa ensi viikkoon sedän työmatkan takia.”
”Aiotko odottaa niin kauan?”
”Mitä muutakaan sitä voi?” Aku katsahti häntä kuin täyttä uunoa. ”Setä on kiireinen liikemies henkeen ja vereen. Mieluummin paistaisin naapurin Tulpun talvikalsarit mahani täytteeksi kuin häiritsisin häntä keskellä sopimusten ja kauppakirjojen viidakkoa.”
Hannu riistäytyi irti häiritsevästä mielikuvasta, joka sisälsi Akun popsimassa käryäviä kalsareita, eikä osannut kuin vaiteliaana tuijottaa serkkunsa suuntaan. Eipä hän olisi uskonut, että Akussa oli sellaista hienotunteisuuttakin. Se tosin tuli esiin vain tietyissä tilanteissa. Häntä Aku oli valmis leipomaan naamatauluun alta aikayksikön, mutta Roope-setä paistatteli sen verran auktoriteettirikkaassa asemassa, että nöyristelyksikin tulkittava kohteliaisuus selitti olemassaolonsa yksikantaan.
Senkin Hannu saattoi itselleen todeta, että Roope-setä ja Aku tulivat ainaisesta mittelöistään huolimatta varsin hyvin toimeen, ja luultavasti heidät saattoi laskea toisilleen läheisiksikin. Hän itse ei ollut koskaan liiemmin välittänyt viettää aikaansa vanhan setänsä kanssa. Se ei sinänsä ollut ihme ottaen huomioon sen kylmän tosiasian, että he olivat toistensa täydet vastakohdat, eivätkä siksi juurikaan jaksaneet katsella toistensa läsnäoloa luvattoman pitkään. Ehkä Roope-setä näki Akussa paljonkin samaistuttavaa ja serkkupoika puolestaan kaipasi jotakuta, jota katsoa ylöspäin.
”Oletko muuten ollut Iinekseen yhteydessä lähiaikoina?”
Akun äänensävy oli siinä määrin herkullisen haastava, että Hannun olisi vaistomaisesti tehnyt mieli myöntää korskeasti jotain ja nauttia sitten katsoessaan, miten harmaat pilvet olisivat kertyneet serkkupojan ohimolle ja nokka vääntynyt tympeään mutruun.
”En juurikaan”, hän sanoi sen sijaan. ”Olen ymmärtänyt hänen olevan kiireinen, joten en ole viitsinyt häiritä.”
Aku hymähti ilottomasti. ”Minulle hän taas pitää mykkäkoulua jo toista viikkoa. Hän ei kai arvostanut, kun toin mielipiteitäni esiin hänen lempinäyttelijänsä elokuvista, vaikka itse niitä kysyikin.”
”Voin kuvitella.”
Hannu sai jälleen syyn kiittää onneaan, ettei Iines ollut ainakaan toistaiseksi udellut hänen ajatuksiaan Niko-Lasse Häkistä tai jostain muusta elokuva-alan tontusta. Sellaisesta loukusta olisi ollut tukala kiemurrella irti ehjin nahoin.
”Olen oikeastaan totuuden nimissä pakoillut hänen muutamaa yhteydenottoaan. En voi edelleenkään väittää toipuneeni siitä, kun hän raahasi minut mukaansa Naisyhdistyksen vuosipäiville viime lauantaina”, Hannu totesi vaimeasti. ”Siellä soitti jokin kummallinen amatööriorkesterikokoonpano, ja musiikki oli kaukana hyvästä, jos sitä soitinten vääntelyä nyt saattoi edes musiikiksi haukkua. Kaikista masentavinta oli, että joko Iines todella piti siitä murhaavasta elämyksestä, tai sitten hän halusi vain mielistellä puheenjohtajatarta, joka kehui itse löytäneensä kyseisen köörin paikalle.”
Koko tapauksen muistelu sai hänen niskavillansa pystyyn ja pahan maun suuhun. Ehkä hänen oli syytä pakoilla vielä jokunen tovi, kunnes mokoma episodi ja ennen kaikkea Iines lakkaisi sapettamasta häntä ylenpalttisesti.
Aku yritti heikoin tuloksin estää virnettä kohoamasta nokalleen kuunnellessaan hänen kertomustaan. ”Kuulostaa kovin säälittävältä.”
”En kaipaa sääliäsi, kiitos vain. Minulla on sentään ylpeyteni”, hän tuhahti takaisin.
”Sinun alkujaankin kyseenalaistettavissa ollut ylpeytesi koki lopullisen kuoliniskunsa, kun jouduit istua pönöttämään Iineksen kavaljeerina niissä kauhukekkereissä.” Aku pärskähti hillittömään hekotukseen, joka kaikui varmasti naapuriinkin.
Hannusta Aku oli ehkä vihoviimeinen koko planeetalla, kenellä oli varaa puhua hänelle mitään ylpeydestä, mutta tapojensa vastaisesti hän antoi asian olla ja soi hölmölle sukulaiselleen mehukkaat naurut. Hilpeyden tasosta päätellen tämä ei ollut hirnunut yhtä makeasti miesmuistiin.
Kaikesta siitä epämääräisestä keskustelusta väsähtäneenä hän todella tarvitsi kulauksen jotain raikasta, vaikkakin se merkitsi toviksi irtaantumista mukavasta nojatuolista.
”Maistuuko Sihi?” hanhi kysäisi lampsiessaan kohti keittiötä.
Akun onnistui hillitä käkätystään sen verran, että kykeni vastaamaan. Kysyvästä ilmeestä päätellen tarjous tuli yllätyksenä. Oikeastaan Hannu oli itsekin hämmästynyt ystävällismielisestä ehdotuksestaan.
”Vielä kysyt.”
Heti nykäistessään jääkaapin oven auki Hannu käsitti puhuneensa nokkaansa suuremmalla. Sen hän toki jo tiesikin, ettei välttämättä löytäisi sisältä juuri muuta kuin kelmeän valon, mutta hänen muistaakseen Sihi-tölkkejä olisi pitänyt olla yhden sijasta kaksi. Toinen vaihtoehto oli sitten omenamehu, joka oli saattanut pullossaan jo hieman väljähtää.
Niin paljon kuin se hänen nokkaansa nyrpistikin, Hannu kaatoi itselleen mehua ja pudotti limonaditölkin serkkunsa syliin tultuaan takaisin olohuoneeseen. Tölkki päästi tutun sihahduksen ja ensimmäinen siemaus sai Akun katseen niin kirkastumaan, että oli kuin siinä kohtaa tämä olisi vasta kunnolla ollut läsnä.
”Mikään ei voita kunnon kulausta Sihiä.”
”Sinä se riemastut pienistä asioista.”
Mehu oli aavistuksen hapanta Hannun olettamusten mukaan, mutta viileyden ansiosta sen saattoi hörppiä pahemmin irvistelemättä. Ehkä hänenkin olisi pitänyt hymistä itsekseen osoittaakseen, että hänen juomansa oli yhtä maukasta, ellei jopa parempaa kuin Akun Sihi. Sellainen emävale ei olisi tosin uponnut keneenkään.
Ovikellon aurinkoinen pirinä säpsäytti Hannun jo toistamiseen sinä päivänä.
”Odotatko jotakuta?” Aku kysyi kohottaessaan katseensa ovelle.
”En odottanut tapaavani yhtään ketään tänään”, Hannu totesi merkitsevästi ja pakottautui vääntäytymään tuolistaan. Oven takana seisoi kaksi mustahiuksista miestä yllään punavalkoraidalliset esiliinat.
”Ah, mutta hyyvää pääivää! Ooletteko te sattumoisin herra Haanhi?” kookkaampi mies puhui paksulla korostuksella hymyillen korvasta korvaan.
”Hän itse”, Hannu sanoi ja laskiessaan yhden yhteen käsitti, että kyseisten herrojen asia ei voinut koskea muuta kuin uuden ravintolan arpajaisia. Sitähän hän olikin jo ehtinyt odotella.
”Siinä tapauksessa haluamme koovasti onnitella! Sparagio, keerro liisää!” mies huudahti iloissaan ja hoikempi kaveri vieressä ojensi hänelle kiiltävästä kartongista valmistetun kupongin, jonka Hannu käsitti lahjakortiksi.
”Olette voittanut arpajaistemme pääpalkinnon, herra Hanhi, ilmaiset pizzat kahdelle hengelle koko viikoksi!” tämä julisti ja puhetavastaan päätellen oli asunut Ankkalinnassa kauemmin kuin kollegansa. ”Kaikkihan me nimittäin tiedämme, että pizza on parasta nautittuna hyvässä seurassa!”
”Eeikä siinä vielä kaaikki!” kookas mies virkkoi ja huitoi kädellään kuin heidän kerrottavanaan olisi ollut jotain ylenpalttisen huikeaa.
”Kiitos, Cavolo kuomaseni! Palkintoon kuuluu lisäksi kolme koria aitoa oikeaa Sihi-juomaa palanpainikkeeksi, kiitos anteliaan yhteistyösopimuksemme! Olette tervetullut ystävänne kanssa liikkeeseemme milloin vain!” Sparagio julisti ja puristi vielä hänen kättään. Moista energiaa Hannu ei ollut aikoihin saanut todistaa.
”Mölyapinoitako täällä mokelsi?” Aku kysäisi astellessaan eteiseen juuri, kun hän oli saanut oven jälleen kiinni. ”Eivät ulosottomiehetkään tavallisesti noin hilpeitä ole.”
”Sellaisista gorilloista minä taas en tiedä hölkäsen pöläystä”, Hannu mutisi lukiessaan lahjakortin tekstiä, joka ei oikeastaan kertonut mitään uutta äskeisen selostuksen lisäksi.
”Älä vaan sano, että ne työnsivät sinulle kouraan jonkin palkinnon”, Aku tuhahti vilkaistessaan korttia hänen olkansa yli. ”Vaikka mitähän yllättävää sellaisessa toisaalta olisi.”
”Naulan kantaan”, hanhi virkkoi tahallisen omahyväiseen sävyyn, joka sai Akun aina näkemään punaista. ”Minun ei näköjään tarvitse miettiä ruokalistaani kokonaiseen viikkoon.”
”Onneksi olkoon ja kukkapuketti päälle!” ankka puuskahti Sihi-juoman aikaansaama hyvä tuuli haihtuneena tuttuun synkeyden sumuun. ”Minä taas saan venyttää viimeistäkin paputölkkiä, kunnes pääsen takaisin rahasäiliön niukoille palkkalistoille.”
”Tosin...” Hannu keskeytti serkkunsa märinät, ”tämä tarjous koskee kahta henkilöä. Kuuleman mukaan pizza on parasta seurassa nautittuna.”
Akun kärttyisä ilme pehmeni aavistuksen. ”Mitä ajat takaa?”
”Sitä, että minulla ei kai liene muuta vaihtoehtoa kuin jakaa tämä kanssasi”, hän huokaisi melodramaattisesti. Akun härnääminen oli aina yhtä hulvatonta.
”Näytäpä”, tämä sanoi ja nappasi lahjakortin luettavakseen. Tuota pikaa Akun silmät laajentuivat niin suuriksi, ettei olisi ollut ihme, vaikka ne olisivat kierähtäneet kuopistaan. ”Kolme koria Sihiä?”
”Siltä vaikuttaisi.”
”Olet pahalaatuisin onnenmyyrä, mitä kuuna päivänä olen tuntenut!”
Hannu virnisti kopeasti. ”En tosin tiedä, pitäisikö minun laskea sitä onneksi, että joudun katselemaan naamatauluasi kokonaisen viikon ajan.”
”Varastit minun repliikkini, serkku rakas.” Aku ojensi kortin takaisin. ”Ota takkisi, niin aletaan painua.”
***
A/N2: Sparagio ja Cavolo ovat sanakirjan mukaan suomeksi Parsa ja Kaali. xD Ihan itse keksin, phöhhöh. En millään halunnut tunkea mukaan perinteistä Marioa ja Luigia tai vastaavia.
