S • True Detective (S1, Martin Hart/Rustin Cohle)
True Detective ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.Tämä teksti on kirjoitettu alun perin
Kuuden lauseen lahjat -tempaukseen
Thelinan Marty/Rust-toiveesta. Editoin tämän 150-sanaiseksi raapaleeksi, jonka julkaisen nyt omillaan blokinpurkuna ja muistona Tarvehuoneen kätköihin siirtyneestä lahjatempauksesta.
Alkuperäiselle idealle uskollisesti tekstissä on yhä kuusi virkettä. Tämä raapale olikin kinkkinen työstettävä! Jostain syystä minun on tosi vaikea kirjoittaa näistä miehistä edes puoliuskottavasti, vaikka pidän intiimimpää suhdetta heidän välillään hyvinkin mahdollisena. Jotkin asiat vain ovat hankalia sanoitettavia, niin kuin tässä tekstissäkin nähdään!
Marty ja Rust saattoivat olla poliisipartnereita ja jakaa auton ja toimiston kymmeniä tunteja viikossa, mutta siitä huolimatta oli paljon asioita, joista he eivät koskaan puhuneet. Osa sanomattomista sanoista häälyi heidän jakamassaan hengitysilmassa sakeampana kuin Rustin savukkeiden katku, niin ettei niiden olemassaoloa voinut olla aistimatta, mutta silti ne pysyivät sanomattomina. Niitä ei edes sivuttu, ihan niin kuin Rustin sormet eivät sipaisseet Martyn olkavartta Rustin kurottautuessa pöydän poikki kohti esitutkintakansiota.
Marty oli siitä kiitollinen, vaikkei hän ikinä myöntäisi sitäkään, ei itselleen eikä kenellekään muulle. Hänen amerikkalaisen unelmansa perustuksia ei saanut horjuttaa mikään, kaikkein vähiten toinen mies, joka –
niin, se oli yksi niistä asioista, joita Marty ei myöntäisi edes itselleen, koska ei ollut mitään myönnettävää; sitä, mitä ei lausuttu ääneen, ei oikeastaan ollut olemassakaan.
Silti Marty alkoi kärsiä keski-ikää lähestyvän miehen rytmihäiriöistä joka kerta, kun Rust katsoi häntä pitkään ja vaitonaisena, ohitti hänet vähän liian läheltä tai lausui hänen nimensä vähän liian käheästi.