ikäraja: sallittu
fandom: Genshin Impact
paritus: Xiao/Kazuha
genre: liirumlaarum
summary:
Kazuhaan Xiao on rakastunut vailla varauksen hiventäkääna/n: oogabooga tää on vepalle kiitoksena kärräämisavusta. halusin kirjottaa sulle jotain kivaa. en tiiä onks tää "jotain kivaa" koska ton virkehaasteen sanalista sai mut haluun lähinnä lopettaa kirjottamisen ikiajoiks, mut ota kuitenki.
Lounatuuli
Rankkaa yötä seuraa rauhaisa aamu; Xiao istuskelee tavalliseen tapaansa Wangshun kievarin katolla tarkkailemassa aamukasteen hidasta haihtumista sumuksi, joka maalaa maiseman lohdullisella valkeudella. Nousevan auringon säteet eivät vielä lämmitä, mutta kaikkialla on hiljaista ja vuoristoilman kirpeys muistuttaa vartioivaa yakshaa siitä, kuinka hän kaikesta huolimatta on edelleen olemassa tässä ajassa, tässä paikassa, tässä itsessään. Unia riivaavien kauhujen jälkeen rauhallinen aamunkoi tuntuu palaselta jumalallista armoa ja Xiao on tästä pienestä hetkestä kiitollinen.
Vain hellästi hiuksia pörröttävä ilmavirta varoittaa häntä saapuvasta häiriötekijästä, joka laskeutuu katon reunalle paljaat jalat pehmeästi vasten kattotiiliä askeltaen ja hymyilee lämpimästi, kun Xiao kääntää katseensa tulijaa kohti. Kazuhan näkeminen saa Xiaon vastaamaan hymyyn, sillä tuosta inazumalaisesta vaeltajasta hän kovasti pitää; Kazuha on ainoa olento, joka saa Xiaon tuntemaan itsensä vähemmän vääristyneeksi ja säädyttömäksi kuin hän todellisuudessa on (kokee olevansa ainakin). Xiaolle Kazuhalla aina riittää kauniita sanoja ja lempeitä kosketuksia, eikä Xiao vieläkään oikein osaa käsittää kuinka Kazuhan kaltainen leppeä lounatuulonen pystyy niin vaivattomasti pelkällä läsnäolollaan taltuttamaan hänen sisällään raivoavat myrskyt.
”Tulit takaisin”, virkkoo Xiao osaamatta aivan täysin piilottaa kivun häivettä äänestään. Siinä missä Kazuhan paluu on yksi harvoista aiheista iloon Xiaon murheiden ja huolien täyttämässä elämässä, se myös raastaa rintaa, sillä Kazuha ei koskaan jää – vaikka hän aina lopulta palaakin, ei Kazuha osaa pysyä yhdessä paikassa kovin pitkään; kuten hän kerran Xiaolle sanoi, hänen täytyy elämänsä aikana saada nähdä kaikki maailman värit. Eikä Xiao voi häntä matkoille seurata, hänellä kun on oma tehtävänsä ja oma paikkansa täällä Liyuessa, ja vaikka Xiao ei muuta niin tahtoisikaan kuin kahlita rakastettunsa itseensä vaikka sitten käsiraudoilla, hän tietää ettei sellainen sopisi Kazuhan luontoon, ei tuulta voi sitoa loputtomasti paikoilleen.
”Kuten aina”, vastaa Kazuha kaivellen selkäreppuaan, josta hän nostaa esiin yksityiskohtaisin kaiverruksin koristellun kirsikkapuisen rasian, ”ja tällä kertaa toin tuliaisiakin.”
Xiao nyökkää kiitokseksi, ottaa lahjan vastaan ja nielaisee huomatessaan vilahduksen kalvakkaa olkapäätä Kazuhan päällystakin leikkausten lomasta. Kolme kuukautta ei ole vuosituhansia vanhalle yakshalle pitkä aika olla erossa, mutta silti Xiao kaipaa koskettaa niin kovasti että sormenpäitä polttelee, aivan kuin he eivät olisi vuosiin toisiaan nähneet – ja Kazuhan katseesta huomaa, että hän tuntee samoin, katse on odottavainen ja toiveikas, mutta senkään edessä Xiao ei pysty laskemaan alas kilpeä, jota on koko ikänsä rakentanut tunteitaan suojaamaan.
Sen sijaan Xiao keskittyy tutkailemaan saamaansa rasiaa, avaa sen vapisevin käsin ja paljastaa sisällöksi eri hedelmien mehuilla värjättyjä konpeito-makeisia.
”Olisin tuonut niitä dangoja, joista kovasti pidät, mutta ne olisivat saattaneet mädätä matkalla”, Kazuha pahoittelee, mihin toinen vastaa kättään heilauttamalla. Tapa jolla Xiao nostaa yhden sokeritähden etusormensa ja peukalonsa väliin on kuitenkin epäileväinen, mutta Kazuha ei pahastu, hänestä on vain hupaisaa katsella Xiaoa kyräilemässä kaukomaiden antimille. Hän muistaa vieläkin elävästi kuinka Xiao ensimmäistä kertaa maistoi hänen tuomaansa inazumanaprikoosia kasvot vääntyneinä petomaiseen irveeseen happaman hedelmän nektari valuen leukaa pitkin. Ja ymmärtäähän sen, erakkomainen yaksha ei vielä ole tottunut edes oman maansa ihmisiin tai näiden kulttuuriin, joten on varsin luonnollista suhtautua epäröiden johonkin vielä paljon vieraampaan – mitä nyt
Kazuhaan Xiao on rakastunut vailla varauksen hiventäkään
mutta jos hän olisi aivan rehellinen, hän myöntäisi sen pelottavan häntä enemmän kuin mikään.
*
”Kannat tätä yhä mukanasi.”
He makoilevat Xiaon vuoteella paljaat ylävartalot vastakkain keskipäivän kirkkaan auringonvalon tunkiessa ohuiden verhojen läpi huoneeseen. Kazuha pyörittelee toisessa kädessään kauan sitten tuomaansa hopeista sormusta, joka on kiinnitetty Xiaon niskan kiertävään ohueen ketjuun, toisella kädellään hän piirtelee rauhallisin liikkein eri puiden lehtien ääriviivoja kumppaninsa rinnalle – Inazuman vaahteroiden, Natlanin palmujen, Mondstadtin koivujen ja lopulta liyuelaisten bambujen. Sormet iholla liikkuvat verkkaan niin kuin aikakin heidän ympärillään ja Xiao huomaa raukeana toivovansa, että tämä hetki kestäisi ikuisesti.
Herätessään Xiao tuntee, kuinka viileä on Kazuhan taakseen jättämä tyhjä paikka.
Hän kietoo peittoa tiukemmin ympärilleen ja yrittää muistella, mitä Kazuha aina tapaa sanoa:
me emme ole ohi sillä välin kun olen poissa; olemme niin kauan kuin sydämessäsi on minulle tilaa.
Iltaruskon hohde on samaa sävyä Kazuhan silmien kanssa. Xiao ei tiedä, kuinka monta kertaa hän jaksaa enää jäädä yksin haaveilemaan maailmasta, jossa hänen sieluaan nakertava pimeys pysyisi loitolla kauemmin kuin pari vuorokautta kerrallaan;
sen hän tietää, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
1. sumu
2. hiljainen
3. armo
4. kun
5. säädytön
6. sana
7. kipu
8. väri
9. käsiraudat
10. leikkaus
11. kilpi
12. hedelmä
13. mädätä
14. hupaisa
15. valua
16. rakastunut
17. yhä
18. kirkas
19. liike
20. verkkaan
21. viileä
22. kolahtaa
23. ohi
24. hohde
25. haaveilla
