Haliaeetus albicilla, eli: Muuttolintuja | S

[wishbone]

Ikäraja: S
Varoitukset: -
Genre: Melankolinen uuskumma.

Summary: Huhtikuun alussa havahduin siihen ymmärrykseen, että minun oli tullut aika lähteä.

A/N: Tämä lyhkäinen one-shot osallistui tämänkertaisiin Kevätturnajaisiin, jossa tarkoitus oli inspiroitua valmiiksi tarjotuista, kevätaiheisista lainauksista tai kuvista. Julkaisen tämän vielä täällä saadakseni sen omiinkin arkistoihin tässä muodossa. Iso kiitos äänestäneille <3



Meidän on kuljettava auringon mukaan.

- Tove Jansson

Haliaeetus albicilla, eli: Muuttolintuja



Huhtikuun alussa havahduin siihen ymmärrykseen, että minun oli tullut aika lähteä.

Vaikka ilmassa oli ollut tiettyjä merkkejä, lopullinen varmuus oli saapuessaan typerryttävä. Lapsellisesti löysin itseni ajattelemasta sitä perhepakkausta vessapaperia, jonka olin vasta eilen ostanut, ja pakastimessani olevaa tupperwarea poronkäristystä, jotka nyt molemmat menisivät hukkaan. Kirjastosta lainattu dekkarikin oli kesken, murhaajan henkilöllisyys auki.

Aivan ensimmäiseksi päätin hankkiutua eroon tavaroistani. Yhden aamun ajan valokuvasin kaikkea asunnossani kuin rikospaikkaa ikuistava poliisi, vaikka omalla kohdallani se peruuttamaton vartoi vielä tapahtumistaan. Kuvasaldon turvin liityin nettikirpputoreille ja laitoin lähtöhinnat niin naurettavan alas, että kahvinkeittimen kohdalla toinen ostajaehdokas tahtoi tietää: Menossa jonnekin? Sen kysymyksen äärellä urheuteni lopulta petti ja itkin puoli tuntia putkeen suihkussa, veden takoessa selkääni jota oli alkanut kihelmöidä jo muustakin kuin silkasta odotuksesta.

Tietenkin seuraavaksi piti miettiä, mitä oikein aion kertoa muille. Lopulta kaikki se mahtui kahteen sanaa: Olen lähdössä. Kerroin sen ystäville ja Päiville, jonka kaksosia olin käynyt vahtimassa, ja jopa sille lähikioskin sedälle, jonka kanssa olin vahingossa tutustunut.  Reaktiot olivat enimmäkseen yllättyneitä. Nytkö jo? ihmetteli yksi, ja siihen ihmetykseen minun oli helppo samaistua – se kahdeksan kuukautta, joka oli alussa tuntunut ikuisuudelta, ei ollut lopulta mitään. Voithan sinä aina tulla takaisin ensi vuonna, ehdotti toinen, ja minä melkein myönnyin, kunnes tulin ajatelleeksi sitä toistuvaa kaavaa jossa minä näkisin heidät taas, vain menettääkseni heidät pian uudelleen.

Viimeisenä kerroin Karille. Hän olisi tietenkin ansainnut kuulla ensimmäisenä, mutta totuus oli, että minä itse en ollut siihen valmis. Keksin typeriä tekosyitä odottamiselle: hänellä oli iso tentti tulossa; salibandytreenit illalla, kuka nyt halusi mennä sellaisten uutisten jälkeen urheilemaan? Jahkaillessani jätin kertomisen niin myöhään, että kyse oli siinä vaiheessa enemmän pakosta kuin valinnasta: jos antaisin hänen nähdessämme koskettaa paljasta selkääni, hän kyllä tuntisi sille tapahtuneet muutokset.

Kun lopulta sain istutettua hänet alas, Kari luonnollisesti ymmärsi. Asia oli ollut odotettavissa; tästähän me olimme puhuneet jo silloin seurustelun alussa. Hän otti asian niin rauhallisesti, että jokin minussa pettyi. En kuitenkaan sanonut asiasta mitään. Aamulla me halasimme eteisessä ja vielä viimeiseksi hän toivotti hyvää matkaa. Sitten hän oli poissa, ja niin olisin pian minäkin: viikon aikana tuntemattomat olivat käyneet tyhjentämässä asuntoni kaikesta paitsi vuokranantajalle alun perin kuuluneista kalusteita. Keskipäivällä eräs nainen haki vielä kassillisen vaatteita ja sitten ei ollut jäljellä enää mitään mistä luopua.

Laitoin avaimen pöydälle kuten oli sovittu ja avasin parvekkeen oven. Naapurin puolelta pilkottivat jo orvokit ja siinä hetkessä olin kateellinen mahdollisuudesta seurata, kuinka ne tulevina viikkoina puhkeaisivat kukkaan. Siellä minne olin matkalla eivät sisämaan kukat selviäisi, niemellä jota hyytävät merituulet pieksivät jopa kesäisin.

Kuluneina päivinä kankaan muodostamassa vankilassa piilottelu oli käynyt tuskalliseksi. Nyt otin housut ja hupparin yltäni, ja viikkasin ne nurkkaan; alusvaatteista olin luopunut jo aiemmin. Tarkastelin paljasta kehoani viimeisen kerran, moittien äänettömästi selluliittia niin kuin vain ihminen taitaa. Sitten suljin silmäni ja päästin siitä tunteesta irti, antaen itseni tulla osaksi jotakin suurempaa: tietoa matkanvarren maamerkeistä ja siitä, miltä ne näyttivät ilmasta. Vaihdoin oman napani maailmalle kuuluviin kahteen ja luuni ontoiksi.

Kun kaikki oli valmista, avasin silmäni. Avonaisen oven takana paistoi aurinko ja päätin ottaa siitä suunnan.

Levitin siipeni ja lensin.

[Kaatosade]

Tykkäilin tästä hurjasti jo kun turnajaistekstejä lueskelin, joten piti palata asiaan. Lähtemisen tunnelma on tässä tavoitettu ihastuttavan koskettavasti; mua lämmitti erityisesti ne käyttämättä jääneet vessapaperit ja poronkäristykset, jotka harmittivat hyvin inhimillisesti.

Sille tärkeimmälle kertomisen vaikeus kosketti myös. Eipä se kai helppoa ole vaikka tietäisi, että moinen tapahtuma on jossain kohtaa tulossa.

Tekstin nimi antoi jo loppuratkaisusta kivan ennakkoaavistuksen, tätä oli kiva fiilistellä. Kiitoksia. <3

[Waulish]

Löysin tämän tekstin pariin Etsi otsikko ja kommentoi -haasteesta, jossa on tämänviikkoisena hakusanana "lintu". Voi mikä löytö tämä onkaan, oikea helmi!

Lähteminen ja luopuminen on puhutteleva ja samaistuttavakin aihe. Kun on tehnyt päätöksen, saattaa iskeä epävarmuus ja sitä ehkä alkaa koetella päätöstään, jopa etsiä syitä jäämiseen kaiken maailman vessapapereista ja poronkäristyksistä. Tässä tarinassa luopumisen tuskaa on lopulta kuitenkin aika vähän, ja se on virkistävää. Riveistä ja niiden väleistä kuultaa halua irtautua maanpäällisestä omaisuudesta ja elämän siteistä ja päästä jo lähtemään. Se tuntuu vaistonvaraiselta ja vietin ohjailemalta ihan niin kuin linnuillakin. Aluksi ajattelin, että kertoja harkitsee itsemurhaa, mutta tämä ihana kohta varmistikin toisen aavistuksen oikeaksi:

Vaihdoin oman napani maailmalle kuuluviin kahteen ja luuni ontoiksi.

Etenkin oman navan vaihtaminen maailman napoihin viehättää minua, koska me ihmiset osataan kyllä olla varsinaisia omaan napaan tuijottelijoita. Ehkä joskus olisikin hyvä vaihtaa maisemaa niin kuin muuttolintu ja keskittyä välillä johonkin muuhun kuin omiin murheisiin, vaikka sitten auringon seuraamiseen ja suunnan tunnusteluun!

Pidän siitä, miten avoimeksi tarina lopulta jää. Kertojan läheiset ehdottelevat, että ainahan voi tulla takaisin ensi vuonna, mutta kertoja ei ymmärrettävästikään lämpene ajatukselle siitä, että tulisi takaisin aina vain menettääkseen uudelleen. Avoimuutta ja tulkinnanvaraisuutta tässä tarinassa on ihanasti myös siinä mielessä, että muuttolinnunkin voi mieltää vertauskuvaksi, sisäisen mielenmaiseman heijastukseksi. Hykerryttävän ihastuttavaa luettavaa!

Kiitos tästä, ihan huikea teksti! -Walle