Nimi: Epätoivoinen lankeaa aina
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Paritus/henkilöt: Eeli/Tino + Kalevi
Tyylilaji: slash, huumori, kaverifiilistely
Varoitukset: häröä läppää
A/N: Oi, eroahdistus! Ei oo tyyliin edes viikkoa Ei sitä tarvitse tahdikas olla (K-15) päättymisestä, kun mä alan jo kirjoittaa tällaisia höpötekstejä. Leimahtavan inspiraationi sain tästä. Pakkohan tää oli toteuttaa!Epätoivoinen lankeaa ainaTinon kanssa nukkuminen on – no, sitä voisi kuvailla varmaan monella sanalla. Kymmenillä sanoilla. Pitkillä, rönsyilevillä lauseilla. Synonyymien synonyymeilla. Ärtyneenä ja turhautuneena. Tajuan lopettaa puhumisen vasta, kun Kalevin kasvoille leviää vahingoniloinen ja kertakaikkisen myötätunnoton virnistys. Ei olisi pitänyt kertoa sille mitään, koska toi jätkä ei ota mitään tarpeeksi tosissaan, mutta mä en saa sanojani takaisin. Mun pitää vaan katsoa Kalevin raivostuttavaa virnuilua ja päästä jotenkin tämän keskustelun yli.
”Haasteellista?” Kalevi auttaa ja sitä naurattaa. Me istutaan koulun pihalla sen ainoalla penkillä. On alkuiltapäivä. Aamu oli hyytävä, mutta nyt on jopa melko lämmintä ja meidän kelpaa istuskella siinä auringonpaisteessa. Kalevi on tuonut mukanaan valtavan termospullon, koska se on antanut kofeiinin orjuuttaa itsensä. Se tarjoaisi mullekin, mutta mä en juo kahvia.
”Et vielä”, Kalevi tykkää usein sanoa ja silloin se kohottaa merkitsevästi kulmiaan. Siinä ennustuksessa voi hyvinkin olla jotain perää, koska parin vuoden aikana sen lisäksi kahvijonoon olivat ilmestyneet Heikki, Joni, Patrik ja Katariina. Kahvinjuonti on kuin tauti. Ensin yksi juo pari kuppia välipalalla ja seuraavaksi sohvanurkkaan ilmestyykin jonkun vanha kahvinkeitin, joka porisee joka helvetin välitunti. Mä voin olla seuraava, mistäs sen tietää. Ainakin, jos Tinon nukkumistottumukset pysyisivät tällaisina ikuisesti.
”Anna tulla vaan”, Kalevi sanoo ja heilauttaa kättään, kun mun yritys saada keskustelu murjottamalla kuolemaan ei tuota tuloksia. ”Se helpottaa, kun päästelee vähän höyryjä ja henk.koht. musta on kivempi kuunnella valitusta kuin ihkutusta.”
”Totta kai susta on”, huokaan. ”No, ihan ekana. Tinolla on helvetin kylmät varpaat. Eikä se voi pukea sukkia, koska sehän on liian fiksua. Ei, sen täytyy käyttää mua sen lämpöpatterina. Eikä se edes kysy lupaa.”
”Sua siis käytetään hävyttömästi hyväksi?” Kalevi tiivistää. ”Oijoi, Tino onkin tuhma poika. Mihin kaikkialle se työntääkin ne pikkuruiset varpaansa!”
Sen äänensävyn härskiystaso pystyy nanosekunnissa nousemaan sataankahteenkymmeneen prosenttiin, mikä aiheuttaa mussa ristiriitaisia fiiliksiä.
”Yök. Kalevi, ei”, älähdän ja se nauraa hekottaa omille pervoille ajatuksilleen. ”That’s it. Vaihdetaan aihetta.”
”Ei, älä nyyt”, Kalevi lepyttelee. ”Kerro nyt vielä. Vaikka ootko muuten huomannut, että Tinolla on oudon pienet jalat? Kyllä ne varmaan mahtuisivatkin – ”
”Kalevi!” huudan niin lujaa, että pihan toisessa päässä hengaavat ykköset kääntyvät katsomaan. Tavoittelen sitä käsilläni. Kalevi kumartuu ja mä roikun sen selän päällä. ”Varo! Kahvi läikkyy.”
”Sietääkin läikkyä”, murisen ja mun tekee mieli tokaista, minne se voisi tunkea sen vitun termospullonsa. ”Mä tiäkkö voisin viettää tän hyppytunnin paremminkin kuin kuunnella sun ällöttäviä juttujas.”
”Mutta et vietä”, Kalevi huomauttaa pää yhä polvien välissä. Käsillään se varjelee sitä rakasta termospulloaan tai pikemminkin sen sisältöä. ”Joko lopetit?”
”Jos sä lopetit”, sanon mun ehdon.
”Kyllä lopetin”, Kalevi lupaa. Mä vetäydyn ja Kalevi suoristautuu. Se juo lisää kahvia ja viittoo mua jatkamaan. ”Kylmät varpaat. Mitä muuta?”
”Se omii peiton ja nukkuu mun päällä. Mun raajat puutuu ja saan hirveitä suonenvetoja”, voihkaisen. Onhan siinä myös puolensa, en mä sillä. Tino on aivan mahdottoman suloinen ryömiessään mun kainaloon, johon se jää tuhisemaan kuin pikkuinen pesukarhu. Parin tunnin jälkeen siitä kuitenkin monesti katoaa se suloinen hohto ja todellisuus on ähkynkuuma, epämukava ja puuduttava. Eikä Tino liikahda senttiäkään sitkun se nukahtaa, ei, vaikka sitä tökkisi ja tönisi miten paljon hyvänsä.
”Auts”, Kalevi sanoo ja omaa sittenkin hippusen verran myötätuntoa. ”Se ei kuulosta kivalta.”
”Ei se olekaan”, huokaan, ”mutta toisaalta rakastan nukkumista Tinon kanssa ja pelkään, että se loukkaantuu, jos kerron miltä musta tuntuu.”
”Hei”, Kalevi sanoo ja kietaisee termospullosta vapaan käteensä mun harteille, ”mä oon unissani vahingossa pudottanut Riian sängystä eikä se vetänyt siitä mitään kilareita. Tino ottaa suurimman osan ajasta kaiken tosi lunkisti. Eiköhän se ota tänkin.”
”Ehkä”, sanon. ”Se vaan on helvetin sikeäuninen. Mä varmaan tyyliin voisin pudottaakin sen sängystä eikä se edes heräisi siihen.”
”Jokin sun äänensävyssä kertoo, että sä salaa haluaisitkin tehdä niin”, Kalevi piruilee. Aattelen eka väittää vastaan, että en mä ikinä, mutta en ole niin pyhimys. Rakastan Tinoa, mutta silti mulla menee siihen välillä hermot ihan totaalisesti. Ja nyt mulla on liian monta huonosti nukuttua yötä takana. Oon tavallista väsyneempi ja vittuuntuneempi.
”Ehkä haluaisinkin”, virnistän. Kalevi nauraa ja taputtaa mua olkapäälle.
”Teillä on siis kaikki hyvin”, se hymähtää ja me istutaan siinä hetki sanomatta muuta. Syysaurinko menee pilveen ja mua alkaa paleltaa. Olo tuntuu kertakaikkisen kurjalta. Epätoivo ajaa mut alhaisiin tekoihin.
”Saisinks mä sittenki sitä kahvia?”
