:Anu
:Sallittu
:Romanttinen draama
:Miko on jälleen myöhässä
A/N: Täällä ainakin on aivan naurettavan kuuma.
Anu
Kuuuuuma. Helvetin kuuma.
Miko vetää savuja sisään ja puhaltaa.
Jokainen lihas on turta ja ajatus takkuaa. Miko sulkee silmänsä.
Hän pystyy tuntemaan sen. Aistii ihollaan kuinka jokainen yksittäinen hikipisara puristautuu ulos hänen huokosistaan, leviää iholle, puristautuu pintajännityksen voimasta pisaran muotoon ja aloittaa hitaan vaelluksen alaspäin, väistellen karvatuppia, pysähtyy mikroskooppisen pölyhiukkasen kohdalle, kiertyy sen ympärille, sulkee sen sisäänsä ja jatkaa matkaansa. Alas.
Kännykän hälytysääni herättää Mikon tähän hetkeen. Anu soittaa, Miko tietää sen. Se pureskelee pikkusormen kynttään ja pitää kyynärpäätään lähellä vartaloa. Se tekee kaiken niin pienesti, Miko ajattelee ja antaa puhelimen soida.
Anu ei kiroile, mutta se ajattelee rumia sanoja. Mutta lopulta se nostaa laukkunsa eteisen nurkasta ja lähtee ulos. Lähtee Mikon luo, Miko virnistää.
Anu rakastaa häntä ehkä kaikista eniten. Anu haukkuu hänet pystyyn ollessaan humalassa, rikkoo hänen stereonsa, heittää hänen vaatteensa roskikseen ja rakastaa häntä. Anu rakastaa lujaa. Kun se suutelee häntä, Miko ajattelee että siinä se on, ihan kokonaan. Tyttö.
Anu ei ole hänen tyttönsä. Hän on Anun poika.
Ja hän rakastaa Anua. Tuittupäistä ja tulista, tyttöä joka juo, mutta ei koskaan kiroa. Jolla on punaiset hiukset eikä kasvoilla meikkiä. Anu puhuu vähän ja hiljaisella äänellä, mutta aina asiaa. Kun vieras mies laittoi baarissa kätensä Anun takapuolelle, tyttö katsoi miestä ja tämä pyysi anteeksi. Mutta Anu ottaa kenet haluaa.
Vihdoin Miko tavoittaa betonin. Hän painaa kätensä vasten maata ja se polttaa. Kuuma.
Lopulta on pakko nousta ja lähteä. Kello on jo puoli. Hänen piti lähteä viisitoista minuuttia sitten. Aina. Vartin myöhässä. Vaikka hän ajattelee sitä, ihan totta. Hän katsoo kelloa kahtakymmentä minuuttia vaille ja ajattelee, viisi minuutti. Ja sitten kello tulee tasan.
Hän on aina myöhässä. Anu on aina ajoissa ja huomauttaa siitä. Se teippaa jesarilla kellon hänen ranteeseensa.
“Katso. Näin, kun isoviisari on tässä kohtaa, näetkö, silloin sinä lähdet kotoasi. Ja sitten se kiipeää tänne asti niin siinä vaiheessa me tapaamme, ymmärrätkö, kun isoviisari on tässä kohtaa, sinä olet Alepan kohdalla”, sitten se lisää ivaa ääneensä. ”Muistatko sen kaupan, jonka edessä me aina tapaamme.”
Miko on tuntenut Anun kolmannelta luokalta lähtien. Miko nyökkää ja Anu suutelee häntä otsalle.
Jos Anu vain oppisi tulemaan paikalle viisitoista minuuttia myöhemmin, kaikki olisi hyvin, Miko ajattelee ja heilauttaa kättään punatukkaiselle tytölle, joka hymyilee Alepan nurkalla.