Nimi: Vielä hetken (viimeisen kerran)
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: K-11
Fandom: Yuri!!! on Ice
Genre: deathfic
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tahi maailmaa, enkä tienaa mittään.
Haasteet: Oneshot10, One True Something 20 #2 (slash), Otsikoinnin iloja (sulut sisältävä otsikko)
Yuurin hengitys on katkonaista, kuumeista. Hänen silmänsä polttavat punaisenkosteina Victorin ihoa silloin kun hän jaksaa pitää niitä auki.
Victor kiroaa itseään, maailman epäreiluutta. Aikaa ei ole tarpeeksi, Yuurin nihkeänhikinen ote hänen käsistään lipsuu ja Victor on jo sokaistunut nähtyään niin loputtomasti sairaalan kliinistä valkoisuutta. Eniten Victorin sydäntä särkee se, että Hiroko ja Toshiya eivät pääse katsomaan lastaan, rakasta poikaansa. Mari on sentään tulossa seuraavalla lennolla Japanista, mutta kukaan ei todella tiedä, kuinka paljon Yuurilla on aikaa.
Victorin silmien alla on raskaat mustat varjot. Yuurilla ei ole, mutta se johtuu siitä, että hän ei voi tehdä enää kuin nukkua. Kaikessa muussa on liikaa kipua. Victor yrittää kaikkensa tehdäkseen Yuurin olon mahdollisimman mukavaksi, vaikka pelko vääjäämättömästä lamauttaa eikä Victorilla ole enää edes omia tarpeita, on vain Yuurin tarpeet. Kädet tärisevät holtittomasti. Victorin hopeankuultavat hiukset ovat hauraan likaiset, sillä hän ei ole peseytynyt moneen päivään. Ruoka ei maistu hänelle, kun Yuurikaan ei saa alas mitään. (Victor tietää, ettei
katsudonkaan auttaisi. Yuuri voi niin pahoin, ettei pysty edes puhumaan alkamatta yskimään saati sitten syömään mitään kiinteää.)
Se alkoi salakavalasti. Pietarin syystuulet ovat petollisen kylmiä, Victor tietää sen kokemuksesta. Ensin he ajattelivat, että Yuuri oli vain sairastunut sen myötä, että kyseessä oli pelkkää kausi-influenssaa, että sairaus menisi ohitse parin päivän levolla. Sitten se paheni, ja pahenipa vielä niin, että Victor oli herännyt aamukolmelta yöllä siihen, kun Yuuri ryntää vessaan oksentamaan yskittyään liikaa. Siinä oli ensimerkkejä totuudesta, joka mursi lopulta kummankin sydämen.
Victor ymmärsi lääkärien puheista, että Yuurilla on äärimmäisen paha tapaus keuhkokuumeesta tai jostakin vastaavasta, ehkä vielä pahemmasta. Parin päivän osastolevon jälkeen tilanne kuitenkin vain -
(Tätä kohtaa muistellessaan Victor jäätyy täysin, pelko muodostaa jääkimpaleen sydämen verisuoniin tai keuhkorakkuloihin tai johonkin yhtä tärkeään paikkaan eikä hän pysty toimimaan ollenkaan. Victor tietää jo, mikä on edessä pian, eikä hän halua hyväksyä sitä. Ei kukaan koskaan halua hyväksyä sellaista, ei ainakaan täysin.)
- paheni entisestään ja Victor tiesi, että jokin ei ollut kohdallaan. Tai ehkä mikään ei ollut kohdallaan. Yuuri ei ollut vielä edes kolmeakymmentä. Ei siinä iässä ihmisen pitäisi sortua Yuurin lailla.
Ja nyt, nyt heidän yhteinen aikansa katosi ilmaan niin kuin ruskeat lehdet tanssivat lokakuun alun tuulessa hetken aikaa ennen lopullista vaipumista pirstovan kylmään talveen. Victor halusi enemmän, haluaa enemmän, mutta se ei ole enää mahdollista. Kaikki heidän suunnitelmansa olivat tuhoutuneet silmänräpäyksessä. Jopa ne arkisimmat, joissa Victor vie Yuurin katsomaan jotain liian ihanaa musikaalikomediaa elokuviin ja sen jälkeen he menevät yksille siihen viehättävään pieneen baariin, jossa Yuuri oli joskus juonut itsensä niin humalaan, että Victorin oli täytynyt kantaa hänet kotiin. (Samana iltana he makasivat aivan lähekkäin sängyssä ja Yuuri käpertyi hänen syliinsä ja sanoi niin hajottavan suuria sanoja, että Victor rakastui. Taas, ties kuinka monetta kertaa.)
Sen läheisyyden menettäminen pelottaa Victoria kaikkein eniten. Hän on totutellut ajatukseen nyt, kun hän ei ole yksinkertaisesti voinut olla kiinni Yuurin iholla niin halutessaan. He olivat vuosien mittaan kasvaneet yhteen, tehneet aivan kaiken yhdessä (ja lyhytkin ero oli saanut Victorin sydämen kaikumaan tyhjyydestä). Yuuri on osa Victoria, Victor osa Yuuria, eikä heitä voi erottaa.
Victor nukahtaa jossain vaiheessa eikä oikeastaan ymmärrä miten, sillä hän tietää tasan kuinka lähellä Yuuri on jo. Välillä Victor luulee, että nurkissa lymyää värittömän harmaisiin kaapuihin pukeutuneita hahmoja, jotka varastavat onnen sieltä, missä sitä saattaa ehkä vielä olla jäljellä.
(Kevyissä suudelmissa otsalle, Victorin ohuissa hyvänyöntoivotuksissa, Yuurin kalpeiden sormien kosketuksessa, aamuauringossa jossa Yuuri näyttää vielä jotenkin ehkä väläyksittäin normaaliin uneen uponneelta.)
Yöllä Yuuriin kiinnitetyt laitteet alkavat pitää sellaista ääntä, että Victorin ohut univerho repeytyy syrjään. Hoitajia ja lääkäreitä ryntää tilaan, Victor ajetaan pois (kurkustakaan ei enää tule ääntä, ei sanan sanaa, vaikka sisällään Victor huutaa niin kovaa että koko maailma kuulee) ja maailma sortuu ympäriltä.
Mari tulee aamulla ja näyttää siltä, että on ehtinyt käydä tilanteen läpi päässään ainakin miljoonaan kertaan. Victor istuu silmät kyyneleisiin jäätyneinä huoneen ulkopuolella ja yrittää toistaa lääkärin sanomat sanat tismalleen Marille, mutta mitään ei ole korjattavissa. Mari vetää Victorin väkisin ylös ja painaa tämän tiukkaan halaukseen. Victor ei osaa enää vastata siihenkään kunnolla, ja kaksikko seisoo solmuna huoneen oven vieressä äänettömän itkun virratessa Victorin mustalle neuletakille ja Marin punaiselle paidalle, johon tulee tumma läikkä. Jotenkin Mari pääsee irti, astelee huoneeseen ja näkee veljensä. Putki rinnassa, värittömän vaaleana, vielä elossa.
Vielä elossa.
* * *
"Mikään tarina ei ole yhtä vangitseva kuin sellainen, joka ei lopu koskaan. Näiden sanojen mukaan Yuuri rakensi elämänsä etenkin sinä aikana kun hänet tunsin. Yuuri uskoi aina palavasti tulevaisuuteen ja sen voimaan. Hän uskoi hyvään kaikessa, aivan kaikessa. Minä... minä..."
Victorin ääni sortuu. Hän painaa päänsä alas, nojaa kämmenillään puhujakorokkeen reunoihin ja antaa kyynelten pudota yksi kerrallaan mustaksi lakatun puun pintaan. Puutarhan on täyttänyt tyhjiötä muistuttava hiljaisuus, joka repii Victorin ajatukset silpuksi. Hän ei pysty katsomaan paikallaolijoita, koska murtuisi vielä enemmän. Lopulta hän saa hengähdettyä tarpeeksi, että pystyy pitämään puheensa loppuun.
"Minä rakastin Yuuria sen takia. Minä rakastin häntä palavasti, koska hän oli hyvä ihminen. Ja minä jään kaipaamaan Yuuria koko loppuelämäkseni, koska hän oli minulle sielunkumppani sanan täydessä merkityksessä. Ja minä tiedän, että tänään paikalla tulleista --"
(Victor uskaltaa silmätä ympäri salia, jossa istuu monia tuttuja kasvoja, paikallista väkeä, Yuurin sukulaisia sekä luistelupiireistä tuttuja kasvoja. Phichitin kasvoilla on vakava ja epäuskoinen ilme, aivan vastakohtainen nuoren miehen yleiselle elämänilolle. Celestino pyyhkii silmäkulmaansa ja pudistelee päätään lähes huomaamatta. Chrisin katse harhailee mustissa, lehdettömissä kirsikkapuissa ja hänen huulensa näyttävät vuotavan äänettömiä sanoja, joista Victor ei saa mitään selvää.)
"-- kaikkiin tämä menetys sattuu. Yuuri oli hyvä ihminen. Älkäämme unohtako häntä, vaan eläkäämme sillä palavalla intohimolla, jolla hän oppi elämään elämäänsä. Ilman pelkoa."
Victor vaikenee, painaa kaksi sormea huulilleen ja sen jälkeen nostaa kätensä niin korkealle kuin pystyy. Se ei ole lainkaan tyypillinen japanilainen muistoele, mutta nyt sillä tuskin on väliä. Käsi kerrallaan tutut ja tuntemattomatkin tekevät samoin ja Victor siirtää katseensa pilviselle taivaalle, jossa lentelee vielä muutama syksyn viimeinen lintu.
Yuuri, olen pahoillani. Olisin halunnut meille enemmän aikaa, paljon enemmän kuin kohtalo meille soi. Saimme nähdä ja kokea yhdessä niin paljon, ja minä toivon, että kohtaamme vielä joskus jossain ja saamme elää onnellisena yhdessä. Sinä jäät jälkeen, tuhkasi värjäävät tuulen mustaksi, mutta minä en koskaan, en koskaan,
tule unohtamaan sinua. Luistelen vielä viimeisen kerran sinun muistollesi, lupaan sen. Se meidät toi yhteen ja se saa nyt meidät erottaa.Viimeisen kerran parrasvaloihin. Olethan vielä hetken siellä vierelläni.Light up, light up
As if you have a choice
Even if you cannot hear my voice
I'll be right beside you, dear
-- Leona Lewis, Run
