Title: Huomion vuoksi
Author: Larjus
Fandom: Osomatsu-san
Characters: Matsuno Todomatsu (+ muut veljet taustalla)
Chapters: Oneshot
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Osomatsu-kun on alun perin Fujio Akatsukan luomus. En omista sitä yhtään sen enempää kuin sen seuraajaa Osomatsu-sania. Vain teksti on minun.
Summary: Kun veljiltä saatu vääränlainen huomio ei riitä, sitä on haettava muualta.
A/N: Olin jo luovuttanut
Persoonallisuushäiriöstä päähenkilöksi -haasteen kanssa, mikä jäi hieman kaihertamaan (koska en tykkää olla luovuttaja). Sitten varhaiskasvatusluennolla aloin kirjoitella tällaista. Osa siis kirjotettu sen luennon aikana ja loput kotona, koska luento ehti loppua ennen kuin olin valmis
Kesti kans ikuisuus keksiä tälle edes jonkinlainen otsikko. Ja osallistuu siis siihen Persoonallisuushäiriöstä päähenkilöksi -haasteeseen huomionhakuisella persoonallisuudella, koska sen kuvaus inspiroi ja eiköhän tää oo ainakin sinne päin. Persoonallisuushäiriöt ei oo mulle mitenkään tuttuja joten, joten.
Aika pikkuinen tekele, sopisi hyvin johonkin isompaan kokonaisuuteen. Ehkä pitäs joskus kirjoittaa enemmänkin huomionhakuisesta Todomatsusta. Tykästyin ajatukseen.
Huomion vuoksiLauantai-ilta kotona viiden veljen kesken oli joistakuista ehkä mukava tapa viettää viikonloppua. Todomatsusta se kuitenkin oli yhtä helvettiä. Vaikka hän oli itselleen läheisimpien ihmisten kanssa, hän oli yksin. Hän oli niin yksin kuin vain mahdollista, koska kukaan ei huomannut häntä. Tai huomasivathan isoveljet, kukin vuorollaan, ja äitikin oli käynyt tuomassa jokaiselle onigirejä ja sanonut Todomatsulle, että hänen riisipalloissaan oli normaalia enemmän tonnikalaa (ihan vain koska Todomatsu siitä niin piti), mutta ei se riittänyt. Perheeltä saatu huomio ei ollut ihailevaa ja jatkuvaa. Se ei tuonut Todomatsulle tunnetta siitä, että hän oli ylivoimaisesti kiinnostavin ja kaikin puolin upein asia viiden kilometrin säteellä.
Hän oli näkymätön veljiensä joukossa.
Sellainen näkymättömyys, massaan hukkuminen, tavallisuus, oli Todomatsulle kauhistus. Oliko hänellä muka mitään merkitystä täällä, kotona, veljien keskellä? Mikään ei muuttuisi, jos häntä ei olisi, ja se jos mikä satutti. Hänellä ei ollut mitään merkitystä.
Hän oli turha näin.
Todomatsu nousi istuma-asentoon lattialta, jolla oli äskettäin maannut selällään. Hän käänsi katseensa huoneen keskelle, jossa neljä vanhinta veljeä istui pöydän ääressä pelaamassa korttia. Jyushimatsu oli jossain muualla. Todomatsu muisteli hänen menneen käymään alakerrassa, mutta veljeä ei vieläkään kuulunut. Ties minne oli jäänyt. Mutta kukaan ei huomannut. Tai huomasi, mutta ei vain noteerannut asiaa. Siinä se nähtiin: he hukkuivat keskenään ollessaan niin helposti toistensa massaan. Yhdellä ei ollut joukossa väliä. Muille se ehkä oli okei, mutta ei Todomatsulle.
Mutta mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen sen huomion, jota niin kaipasi? Veljiä ei paranut alkaa liehitellä kuin joitain kauniita opiskelijatyttöjä, turpiinsahan siinä saisi ja ikuisen perverssin leiman. Ja ei Todomatsu nyt sentään ihan sellaista huomiota halunnut. Mutta oikeastaan kaikki muu kyllä kelpasi. Jopa se veljien vääränlainen hetkittäinen ja ihailematon huomio paremman puutteessa.
”Veljet!” Todomatsu huudahti yhtäkkiä istuma-asennostaan.
”Hmm? Mitä nyt, Totty?” Choromatsu käänsi katseen hetkeksi pois korteistaan ja vilkaisi nuorinta veljeään. Mutta eihän sellainen noteeraaminen Todomatsulle riittänyt.
”Osomatsu-niisan!”
Nuorin Matsunoista nousi jaloilleen ja hyppelehti pöydän ääreen. Hän pysähtyi vasta ollessaan kuin liimautuneena Osomatsun selkää vasten.
”Anna kun minä autan sinua, veli hyvä!” Todomatsu sanoi aurinkoisesti veljensä olan yli. ”Minun pelitaidoillani voitat varmasti!”
”Öh, kiitos Totty, mutta...” Osomatsu työnsi varovasti veljeään kauemmas. ”Yritän pelata ihan itse.”
”Ichim...”
Todomatsu ei ehtinyt sanoa enempää. Pelkkä passiivinen, tyhjän uhkaava katse oli tarpeksi kertomaan Ichimatsun mielipiteen.
”No, Karamatsu-niisan, minä autan sitten sinua!”
”Thank you, my brother”, Karamatsu sanoi, ”mutta uskon muiden veljiemme tarvitsevan apuasi enemmän. Uhraudun heidän puolestaan.”
”Todomatsu, mikset tulisi mukaamme pelaamaan?” Choromatsu ehdotti, kun huomasi nuorimman veljensä siirtyneen hänen taakseen teennäisesti loistaen.
”Niin, voisit haastaa meidät kaikki. Ja varmasti voittaisitkin, kun kerta olet niin hyvä”, Osomatsu lisäsi.
Todomatsu katsoi neljää veljeään vuoron perään hymyillen leveää tekohymyään. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hänen sisällään kyti kuitenkin raivo. Miten ne kehtasivatkin torjua hänen apunsa? Osomatsu saisi ihan rauhassa yrittää pelata itsekseen ja todistaa häviönsä. Eihän se osannut ikinä voittaa mitään muutenkaan. Menetetty tapaus. Ja Karamatsuko muka uhrautui muiden puolesta? Pyh. Hän, Todomatsu, sehän tässä uhrautui veljiensä vuoksi! Heidän olisi pitänyt ottaa se kaikki vastaan onnenkyyneleet silmissä!
”Hyvä on”, Todomatsu vetäytyi kauemmas veljistään. Teeskennelty aurinkoisuus oli tiessään nanosekunneissa. ”Jos rakkaan pikkuveljenne jalomielisyys ja avuliaisuus eivät teille kelpaa... Jos ette kykene olemaan kiitollisia veljenne hyväsydämisyydelle...”
Hän jätti teatraalisesti lausutut sanansa leijumaan ilmaan odottaen, josko joku veljistä saisi omantunnontuskia ja hukuttaisi hänet anteeksipyyntöihin.
Ei mitään.
”Hyvä on!” Todomatsu tokaisi uudestaan. Nyt sanat olivat aggressiolla väritetty, mutta ne olivat edelleen marttyyrin sanoja. Itsekeskeisen, ylidramaattisen ja epäaidon marttyyrin. ”Minä lähden! Eikä tarvitse odottaa takaisin! Ja kun sitten saatte lukea huomisen lehdestä nuorukaisesta, joka kuoli jäätyään auton alle tai jouduttaan keskelle yakuzojen yhteenottoa, tiedätte kyllä syyttää itseänne, kun viimeiset sananne veljellenne liittyivät johonkin hemmetin korttipeliin! Minä varoitan teitä!”
Todomatsu ryntäsi ulos huoneesta ja melkein törmäsi käytävässä Jyushimatsuun, joka oli juuri tullut alakerrasta. Veljekset katsahtivat toisiinsa mutteivät sanoneet mitään. Todomatsu ei voinut olla ajattelematta, että hänen pitäisi teeskennellä loukkaantuneensa, jotta veli keskittäisi huomionsa yksinomaa häneen. Mutta ennen kuin hän ehti edes toimia, Jyushimatsu oli pyytänyt häneltä nopeasti anteeksi ja poistunut paikalta pamauttaen oven perässään.
Äh, ihan sama. Todomatsu yritti pakottaa itsensä nielemään pettymyksen ja halun itkeä.
Hän kyllä saisi enemmän huomiota muualla. Enemmän ja parempaa.
Hänen olisi lähdettävä ulos. Olisi löydettävä ihmisiä, paljon ihmisiä, uusia ihmisiä, jotka kaikki osoittaisivat jakamatonta, ihailevaa huomiotaan hänelle. Ei olisi väliä, keitä he olisivat, kunhan vain olisivat olemassa ja antaisivat hänelle loputtomasti huomiota, jossa paistatella. Hän tarvitsi sitä. Hän eli siitä. Hän halusi olla jotain hienoa ja upeaa, yksilö, ei vain yksi kuudesta.
Oliko se muka liikaa pyydetty?
Todomatsu lukittautui kylpyhuoneeseen tarkistamaan, että hän todellakin oli niin tyylikäs jo söpö kuin oli aiemminkin ajatellut olevansa. Ja olihan hän, eikö? Syvänruskeat silmät olivat suuret ja ihastusta herättävät, kermanvalkoisen paidan hempeä sävy toi kaulassa roikkuvan riipuksen kaikkien huomion kohteeksi, suorastaan hypnotisoi katsomaan häntä, ja tummasävyiset housut istuivat häneen hoikkaan kehoonsa täydellisesti. Pieni ja söpö, leikittelevä hymy kruunasi kokonaisuuden. Hän näytti hyvältä, eikö näyttänytkin? Niin hän ainakin oli itselleen vakuuttanut viimeiset... Viimeiset...? Eihän hän edes muistanut, kuinka monta vuotta olikaan niin tehnyt. Hänen oli pakko, koska veljillä oli tapana vain todeta hänen näyttävän samalta kuin he muut, olivathan he identtisiä, eikä äidin kehuja voinut ottaa vakavasti. Ainahan kaikki pitivät omia lapsiaan kauniimpina ja suloisimpina ja parhaimpina. Ei sellaisella kukaan elänyt.
Hänen oli saatava paistatella ulkopuolisten ihailussa tuntiakseen olonsa paremmaksi.
Todomatsu lähti kylpyhuoneesta ja hipsi kohti portaita mennäkseen alakertaan ja pihalle. Veljet eivät tainneet edelleenkään välittää, minne hän lähtisi. Todomatsun mieli oli levoton, eikä se varmaankaan asettuisi edes ihmisten ilmoille päästäessä. Kunhan hän vain saisi sen tilalle euforista hyvänolontunnetta. Ihan sama, minne hän menisi, kenen seuraan hän päätyisi, ja mitä siitä seuraisi. Kunhan hän vain olisi kaikkien huomion keskipiste. Tarkoitus pyhittäisi keinot. Ja muut seuraukset.
Hän oli ulkona. Oli melko pimeää, mutta onneksi lukuisat katulamput valaisivat hänen tiensä, minne se sitten johtaisikaan. Todomatsu tunnusteli housujensa taskuja varmistaakseen, että oli ottanut kännykän mukaansa. Taskussa oli niin kuin pitikin. Kasvoillaan hänellä oli keimaileva mutta viattoman suloinen hymy, jolla hurmattiin ja kiedottiin pikkusormen ympärille niin trendikkäät nuoret naiset, yhden yön juttuja etsivät kolmikymppiset kuin höpsähtäneet vanhuksetkin. Ja huomion nimissä kaikki kelpasi Todomatsulle.
Hän oli valmis. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä illasta seuraisi, mutta ei sillä oikeastaan ollut mitään väliä.
Sadan ihmisen fanikerho, yö jonkun tuntemattoman luona, kuolema. Ihan sama. Hän oli valmis niihin kaikkiin.
Kunhan vain hänet huomattaisiin.