Otsikko: Soittorasia
Tekijä: Haruka
Paritus: Santeri/ Riku
Genre: Slash, draama, romance
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Viittauksia seksiin ja draamaa
Vastuunvapaus: Minun poikia, älä vie!
A/N:
tomorowr pisti uuden haasteen pystyyn Finissä ja tartuin tilaisuuteen, koska itselläni on aina helvetin hankalaa kehittää otsikkoa omille teksteilleni. Sokea Riku on tuttu toisesta tekstistäni nimeltä
"Jos uskot ihmeisiin..." , mutta halusin kirjoittaa herrasta toisessakin tekstissä ja kertoa jotain hänen menneisyydestään ennen kuin Niki tuli kuvioihin mukaan. Kuuntelin Movetronin samannimistä kappaletta tätä kirjoittaessani, tarkoituksenani tavoittaa kappaleen haikea tunnelma ja hieman lyriikoitakin, koska siellä mainitaan kyseisestä kappaleesta ainakin pari kohtaa. Ja lisäksi kuuntelin
tällaista kappaletta tuossa tanssikohdassa. Suosittelen sen laittamista soimaan siinä kohtaa myös lukijkoille. Kappaleen nimeä en tiedä, sillä en osaa thai-kieltä lukea.
Mutta mikäli luette tätä, olisi kiva kuulla kommenttia.
Osallistun tällä toiseen kierrokseen Originaali10#2:ssa ja Slash10 3.0 -haasteeseen.
Santeri asettelee laatikoihin tavaroita miettien, mitä tekisi niille uudessa asunnossa, mitä hän päättää säästää ja onko mahdollisesti vanha luonnoslehtiö enää niin tarpeellinen kuin se oli vielä vuotta aikaisemmin. Kyseiseen lehtiöön hän on piirtänyt profiilikuvia, lähinnä miesystävästään Rikusta. Santeri ei ole kovin huolellinen, osa tavaroista päätyy laatikoihin miten sattuu. Hän ei kumminkaan välitä siitä vaan jatkaa edelleen pakkaamista.
Riku tulee olohuoneeseen liikkuen mahdollisimman varovasti, ettei kompastuisi mihinkään. Riku ei koskaan ole pitänyt liian pienistä asunnoista, hankalista paikoista, joissa hän ei kuule kaikua, koska silloin hänen on mahdotonta liikkua, ellei joku kerro hänelle selkeästi, mihin ollaan menossa. Rooli on useasti langennut Santerille, mutta tänään Riku miettii, kuka häntä tulee auttamaan jatkossa, jos Santeri lähtee. Eikä Riku haluaisi mennä olohuoneeseen, ei tänään. Mieluummin hän vain istuisi keittiössä ja kuuntelisi radiota, mutta nyt hän ei enää voi, sillä Santeri on vienyt radion ja pakannut sen yhteen lukuisista laatikoistaan.
”Onko sun pakko pakata kaikki?” Riku kysyy Santerilta
”On. Mä en voi jäädä tänne, en tällä hetkellä. Osa näistä tavaroista on sun, joten ne jää sulle”, Santeri vastaa.
”Johtuuko tää kaikki siitä, kun mä en näe?” Riku ihmettelee.
”Ei tää siitä johdu. Mä vaan…” Santeri aloittaa epävarmasti.
Riku huokaa. Hän istuu kuluneeseen, tummansiniseen nojatuoliin, jonka edessä on pöytä, tunnustelee toisella kädellään pöydän sileää, viileää pintaa, siinä olevaa maljakkoa, jossa on kuivunut ruusu, joka oli joskus tummanpunainen. Hän koskettaa ruusun terälehtiä, nostaa sen käsiinsä mahdollisimman varovasti ja huokaa uudemman kerran.
”Mä sain sen sulta, muistatko?” Santeri kysyy yllättäen.
Riku sanoo muistavansa. Hän ajattelee niitä hetkiä, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Aikaa, jolloin Santeri ei väheksynyt häntä samalla tavalla kuin nyt, aikaa, jolloin heillä oli enemmän aikaa toisilleen eikä Santeri halunnut muuttaa pois heidän yhteisestä asunnostaan.
”Mä en haluaisi sun menevän”, Riku sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Mutta mun täytyy, sillä mä oon saanut jo kaikki paperiasiat hoidettua ja mulla on uusi kämppä, joka on parempi kuin tämä”, vastaa Santeri.
”Ootko sä löytänyt jonkun toisen?” Riku tivaa Santerilta, joka rauhoittelee Rikua ja sanoo, ettei kyse ole mistään sellaisesta. Riku ei kuitenkaan usko Santeria: hänen mielestään asia on ollut selvä jo pidemmän aikaa, aina siitä lähtien, kun Santeri ilmoitti muuttavansa.
On Santerin vuoro huokaista ja istua nojatuolin käsinojalle. Hän asettaa kätensä Rikun vihreän puseron peittämälle selälle, joka alkaa täristä hetken kuluttua. Riku itkee hiljaa.
”Riku, tässä ei oo kyse mistään muusta kuin siitä, että mä haluan pitää taukoa meidän jutusta. Mä en muista, mitä kaikkea mä oon kertonut sulle mun elämästäni ennen kuin tulin osaksi sun elämää, mut mulla on useampi rankka vuosi takana”, Santeri sanoo hiljaa, yrittää saada Rikua lopettamaan itkunsa, jonka tämä on aloittanut yllättäen.
”Sä et rakasta mua enää”, Riku sanoo ja niiskuttaa.
”Kyllä mä sua rakastan, mut niin kuin mä sanoin, mulla on ollut takana useampi rankka vuosi. Mulla ei oo ketään toista, mä tarvitsen aikaa ja etäisyyttä miettiä asioita”, Santeri jatkaa.
Rikun kädessä ollut ruusu on pudonnut lattialle Rikun itkiessä. Santeri kumartuu nostamaan sen varovasti, yhtä varovasti kuin Riku poimi sen käteensä pöydällä olevasta maljakosta ja asettelee sen uudemman kerran maljakkoon päättäen, että miettii sen kohtaloa myöhemmin. Riku kääntyy Santerin puoleen yhä kyyneliä sokeissa, sinisissä silmissään.
”Jos sä sanot rakastavasi mua, niin voidaanko me tehdä yhdessä vielä jotain kivaa ennen kuin sun on mentävä?” Riku kysyy sitten.
Santeri lupaa miettiä, mitä kivaa he voisivat yhdessä tehdä, mutta kun Riku viipyy hetken aikaa vessassa siistimässä itseään itkemisen jälkeen, hänelle tulee mieleen vain yksi asia: hän menee makuuhuoneeseen, istuu sängyn laidalle, etsii pienen lipaston laatikosta puisen soittorasian ja avaa sen. Rasia oli hänen tuliaisensa Thaimaasta Rikulle ja se soittaa jotain paikallista, kaupallista popkappaletta, joita Santeri tietää Rikun inhoavan. Soittorasia on kuitenkin saanut Rikun aina hyvälle tuulelle ja Santeri toivoo, että niin käy nytkin.
Santeri katsoo nuorta, sokeaa miestä, joka tunnustelee tietä käsillään ottaen haparoivia askelia kuin peläten kaatuvansa. On Riku joskus kaatunutkin, mutta päässyt aina ylös ja jos hän ei ole ihan heti onnistunut, Santeri on auttanut häntä. Ulkona ollessaan Riku käyttää valkoista keppiä, mutta kotioloissa nuori mies ei sitä tarvitse, kun hän vain kuuntelee ja tunnustelee kaikkea, mitä hänen eteensä tulee.
Riku kuuntelee kaunista, rauhallista melodiaa, jota soittorasia soittaa. Hänen huulilleen leviää hitaasti hymy.
”Muistathan sä, mistä mä toin tän?” Santeri kysyy sokealta.
”Muistan. Sä kerroit, miten kuuma Phuketissa oli silloin, kun sä lomailit siellä ne pari viikkoa talvella ja miten sä löysit mulle tän jostain katukojusta sieltä”, Riku uppoutuu muistoihinsa, taas siihen aikaan, kun kaikki oli heidän kahden välillä vielä kunnossa.
”Mä sain sen ostettua normaalia edullisemmin, kun tingin pari bhaktia”, Santeri jatkaa ojentaen sitten kätensä kohti Rikua ja nousee seisomaan pyytäen Rikua tanssimaan kanssaan.
Ja he tanssivat yhdessä ainakin kolme kertaa saman kappaleen, mutta Riku ei ole koskaan tuntenut oloaan niin vapaaksi kuin Santerin viedessä häntä varoen samalla tallomasta hänen varpaitaan. Riku hengittää Santerin partaveden tuoksua, he suutelevat toisiaan kolmannen tanssin jälkeen ja istuvat yhdessä sängylle. Sängyn laidalla istuessaan he suutelevat uudemman kerran niin kauan, että heiltä meinaa loppua happi.
Suudelma johtaa vaatteiden riisumiseen, siihen, että Riku toistaa kuiskaten heidän rakastellessaan Santerin nimeä, upottaa sormenpäänsä tämän hiuksiin, yrittää unohtaa sen, että joutuu viettämään seuraavan yön yksin sängyssään. Soittorasia soittaa Rikulle melodiaansa Santerin lähdettyä ja siihen Riku nukahtaa, mutta ei kyynelten valuessa vaan edelleen hymy huulillaan. Hän toivoo Santerin miettivän heitä kahta ja tekevän päätöksensä muutaman kuukauden sisään, tuovan mahdollisesti hänelle vielä joitain muitakin kauniita asioita kuin soittorasia.
