Ficin nimi: Armeijan koira
Kirjoittaja: Satunnainen raapustelija
Beta: Maissinaksu
Fandom: Fullmetal Alchemist
Ikäraja: S
Mukana: Ed, Roy, Izumi
Genre: Angst, hurt/comfort
Summary:
Ei, se ei ollut vale, jonka hän oli Totuudelle kertonut. Miten ihmeellistä, että itse Totuudellekin saattoi valehdella…
Disclaimer: en omista FMA:n hahmoja, kunhan kirjoittelen
Hän istuskeli reunalla ja katseli taivasta.
Sää ei sopinut hänen mielentilaansa. Olisi pitänyt sataa, olisi pitänyt ukkostaa, taivaan olisi pitänyt tulvia niin kuin silloin kerran Resemboolissa. Mutta taivas ei totellut häntä, myrskyävien massojen sijaan siellä leijaili vain muutamia pilvenhattaroita. Aurinko lämmitti kevyesti hänen selkäänsä.
Hän käänsi katseensa alas.
Siellä oli enemmän liikettä kuin taivaalla. Autot liikkuivat tasaisissa jonoissa, näin korkealta katsottuna ne näyttivät pieniltä kuin tulitikkurasiat. Pikkuruiset ihmiset kulkivat ympäriinsä, osa yksin, osa ryhmissä. Hän näki yhdet hevosvaunutkin.
Jokin painoi hänen kylkeään. Hän työnsi kätensä taskuun ja sulki sormensa tutun esineen ympärille.
Armeijan koira.
Hänestä oli tullut sellainen pelastaakseen Alin, mutta nyt kun Al oli vihdoin vapaa, oliko hän sellainen enää?
Oliko hän mitään ilman alkemiaansa?
Ei hän porttinsa antamista katunut. Se oli hinta, jonka hän oli maksanut Alista ja itse Totuuskin tiesi, että hän olisi ollut valmis maksamaan enemmänkin. Jalkansa, sydämensä, mitä tahansa pikkuveljensä puolesta.
Ei, se ei ollut vale, jonka hän oli Totuudelle kertonut. Miten ihmeellistä, että itse Totuudellekin saattoi valehdella…
Hän siveli kellonsa sileää pintaa, riiputti sitä ketjusta kadun yllä. Hopea heijasti auringon säteitä ja kello kimalteli yhtä kirkkaana kuin viisasten kivi.
Hän ajatteli Alia, joka makasi kai vieläkin sairaalasängyssä, heikkona kuin kissanpennut, joita tämä niin suuresti rakasti. Totuus oli päästänyt hänet liian helpolla. Eikö olisi oikein, että hän uhraisi itsensä, sen mitä vielä Edward Elricistä oli jäljellä? Ansaitsiko hän elää niiden ihmisten keskellä, jotka olivat kannustaneet häntä taistelussa Isää vastaan, sen jälkeen mitä oli tehnyt veljelleen?
Koska hän sen todella oli tehnyt. Sanoi Al mitä hyvänsä, oli hänen syytään ja vain hänen syytään, että hänen veljensä sielu oli viettänyt vuosia haarniskassa. Vuosien edestä yksinäisiä öitä, ilman tunnetta, lämpöä, lepoa…
Ja hänenkö pitäisi saada elää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut vain koska hän oli uhrannut alkemiansa? Sekö riitti hinnaksi vuosista?
Totuus oli väärässä. Ei se riittänyt. Mutta se ei kai koskaan ollutkaan ollut yksin.
Hän heilautti ketjua niin, että kello putosi hänen kämmenelleen ja hän puristi sen nyrkkiinsä. Se oli ainoa, mitä hänellä oli enää portistaan jäljellä.
“Ed?”
Hän hätkähti, käännähti ympäri niin nopeasti, että melkein putosi, eikä sen olisi niin pitänyt mennä. Hän oli edelleen Teräsalkemisti, hänellä olisi sietänyt olla enemmän arvokkuutta, lempo soikoon.
Kahdet askeleet lähestyivät häntä, istahtivat hänen molemmille puolilleen. Ed käänteli päätään tietämättä kumman läsnäolo hämmensi häntä enemmän.
Mustang nosti katseensa kohti taivasta, jota ei pystynyt näkemään. “Täällä on varmasti kauniit näkymät. Pitääpä tulla toistekin.” Hän veti taskustaan tupakka-askin ja tarjosi sitä opettajalle Edin yli. “Palaako?”
Izumi pudisti päätään paheksuvasti. “Hirvittävän huono tapa, eversti.”
“Terve mieli terveessä ruumiissa, tiedän, tiedän.” Eversti sytytti yhden ja katseli mietteliäästi ylöspäin kuin olisi pystynyt näkemään taivaankannen. “Aion taas lopettaa heti kun saan näköni takaisin.”
Izumi tuhahti. “Vaikka saisitte näkönne takaisin huomenna, olette jo tehneet melkoista vahinkoa keuhkoillenne.” Hän vilkaisi Ediä. “Ethän sinä ole aloittanut?”
Ed pudisti mykkänä päätään. Hänen aikaisemmat ajatuksensa, niin järkeviltä kuin ne olivatkin tuntuneet, tuntuivat nyt haurailta kuin saippuakuplat. Sitten hän sai puhekykynsä takaisin.
“Mitä te täällä teette?”
Eversti puhalsi savupilven ilmaan. “Posttraumaattinen stressi ei ole ollenkaan niin harvinaista kuin ehkä luulet sen olevan, Teräs. Älä luule olevasi ensimmäinen sotilas, joka painuu omiin oloihinsa taistelun jälkeen, niin erikoisena kuin itseäsi pidätkin.”
“Toisin sanoen”, Izumi sanoi ja mulkaisi everstiä. “Me ajattelimme, ettei sinun ole hyvä olla yksin juuri nyt.”
“Al…”
“Nukkuu. Ja kun hän herää, hän tarvitsee veljeään.”
“Ei tällaista veljeä.” Sanat tulvahtivat ulos ennen kuin hän ehti estää niitä. Hän katsoi alas, puristi reunaa rystyset valkoisena ja puri hammasta. Hän ei päästäisi enempää sanoja karkuun, hän ei -
Raskas käsi asettui hänen selkäänsä, piteli häntä aloillaan kuin kissanpentua, jota roikotetaan niskasta. Ed vilkaisi everstiä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään hänen suuntaansa vaikka taatusti tiesi, että häntä katseltiin. Miehellä oli suorastaan yliluonnollinen kyky vaistota muiden läsnäolo, seikka jonka Ed oli saanut karvaasti oppia yritettyään hiippailla tämän ohi jättämättä raporttia.
“Hän tarvitsee veljeään”, Mustang toisti Izumin sanat. “Sitä ainoaa veljeä, joka hänellä on, vaikka tämä olisi vähän rikkinäinen itsekin. Lisäksi hän tarvitsee ruokaa, unta ja lepoa, aivan kuten sinäkin, Teräs. Ei istuskelua katonharjalla.” Eversti puhalsi taas uuden savupilven. Siinä oli jotain rauhoittavaa. Ehkä Ed oli viettänyt liian paljon aikaa sotilaiden seurassa.
Toinen käsi laskeutui hänen selkäänsä Mustangin käden yläpuolelle, kevyempänä, mutta aivan yhtä lujana.
“Eversti on oikeassa”, opettaja sanoi äänessään vain hiukkanen vastahakoisuutta joutuessaan olemaan samaa mieltä jonkun kanssa, joka oli tehnyt hänen oppilaastaan armeijan koiran. “Sinä tarvitset ruokaa ja lepoa aivan yhtä kipeästi kuin Al, Ed. Ja ennen kaikkea sinä tarvitset muita ihmisiä, aivan kuten hekin tarvitsevat sinua.”
Ed tuijotti käsiään, kahta aitoa ihmiskättä. Kuka häntä enää tarvitsisi? Mitä hyötyä hänestä enää olisi kenellekään, kun hänen porttinsa oli suljettu ikuisiksi ajoiksi?
Izumi huokaisi syvään kuin olisi voinut vaistota Edin ajatukset ja alkoi piirtää pientä kuviota hänen selkäänsä. Sitä samaa symbolia, joka Edillä oli takissaan. “Me kaikki olemme suorittaneet ihmisen transmutaation, Ed. Toiset vapaaehtoisesti, toiset -” Izumi vilkaisi Mustangia, joka tuijotti eteensä mitään näkemättä “- eivät. Meille kaikille kuitenkin kuuluisi sama rangaistus, myös Alille.”
“Al ei tehnyt mitään!” Ed kääntyi kohti Izumia, mutta opettajan ja everstin ote hänestä ei silti hellittänyt. “Hän epäröi monta kertaa, mutta minä pakotin hänet, minä painostin -”
“Silti hän teki sen”, opettaja sanoi heltymättömänä. “Hän laski kätensä piiriin niin kuin sinäkin ja maksoi siitä hinnan. Mutta sinä Ed, sinä maksoit vielä lisää. Et lopettanut siihen, mitä Totuuden näkeminen sinulta vei, vaan annoit enemmän kuin mitä Totuus vaati. Sitä ei ole vielä yksikään toinen alkemisti tehnyt. Usko pois, siinä on hyvitystä enemmän kuin tarpeeksi.”
Ed kääntyi taas tuijottamaan tulitikkulaatikon kokoisia autoja ja oksan paksuisia ihmisiä. Vaikka opettaja olisikin oikeassa, vaikka hän olisikin maksanut riittävän hinnan synnistään, mitä hyötyä hänestä enää olisi kellekään, kun hän oli antanut pois sen ainoan asian, joka teki hänestä hyödyllisen?
Eversti puhalsi vielä yhden savupilven ja kääntyi sitten kohti Ediä. “Vieläkö sinulla on kellosi?”
Hämmentyneenä Ed nyökkäsi ja muisti sitten, ettei Mustang pystynyt näkemään häntä. “Tietysti.”
“Hyvä. Älä luule, että päästän sinut menemään aivan vielä. Sinulla on vielä kolme kuukautta jäljellä ennen sopimuksen uusimista, Teräs, ja siinä ajassa aion puristaa sinusta kaiken sen tiedon, jota sinulla on alkemiasta.”
Izumi tuhahti halveksivasti. “Jos luulet, että kolme kuukautta riittää siihen, Mustang, olet pahasti väärässä. Hän on sentään minun oppilaani.”
“En tarkoittanut loukata, rouva”, Mustang sanoi ja veti lakin päästään. “Pyytäisin teitä itsekin liittymään armeijaan, ellen pelkäisi lentäväni alas tältä katolta.”
“Viisaita sanoja. Tule, Ed. Al haluaa varmasti nähdä sinut, kun herää.”
Ed nousi ylös Izumin tukemana ja yhdessä he auttoivat everstin ylös. Hän käveli heidän välissään takaisin sisälle tuntien itsensä tuhmaksi lapseksi, joka oli karannut koulusta.
Hän tiesi, ettei häntä tämän jälkeen päästettäisi hetkeen yksin mihinkään. Löydettyään hänet kerran istumasta katonharjalta sekä eversti että opettaja vahtisivat häntä kuin haukat saalistaan, kunnes he pääsisivät sairaalasta.
Mutta tuntiessaan jälleen Mustangin kosketuksen selässään ja Izumin sen yläpuolella, hänestä tuntui hetken, pienen hetken, kuin hän olisi niiden arvoinen.
Ja nyt hän halusi nähdä veljensä.