Kirjoittaja: Kristen
Ikäraja: S, sallittu.
Päähenkilö: Nymfadora Tonks.
Vastuuvapaus: Hahmot ovat Row-tädin keksimiä, tapahtumapaikka olkoon minun. En saa tästä kaljuunan kaljuunaa, kunhan leikin.
A/N: Pitkään tiedostoissa lojunut alku, jonka kirjoitin loppuun. Osallistuu Tunne10-haasteeseen ja Palapeli kokoon eli kaikki kaikesta-haasteeseen. Kommentteja olisi ihanaa lukea ♥
// palasin tätä lukemaan nyt vuonna 2015, ja vähän piti nauraa. Enää en välttämättä edes kirjoittaisi mitään näin fluffyista, mutta onhan tämä aika kiva pätkä.
Siniset villasukat. Se on ensimmäinen muistoni isästä. Hän antoi minulle elämäni ensimmäiset villasukat kun olin muutaman vuoden ikäinen. Silloin hän teki ne sopimaan hiuksiini. Isä oli täysin unohtanut, että pystyin vaihtelemaan hiuksieni väriä milloin halusin. Samalla hetkellä kun hän oli urakalla kutonut sukat valmiiksi, vaihdoin hiuksieni väriä. Lopulta hän vain teki minulle sinivuokon väriset sukat, suukotti otsaani ja sanoi:
”Nymfadora, sinä olet kuin nämä sukat. Suloinen ja sisimmässään pehmeä.”
Tietenkin sukat kävivät pieniksi. Mutta minä säästin ne. Halusin antaa ne omalle lapselleni, lapselle jota rakastaisin aivan yhtä paljon kuin isääni. Enhän minä arvannut, että ennen lasta elämääni ilmestyisi mies jota rakastaisin enemmän kuin isää. Tiedän nyt olleeni naiivi, tietysti ennen lasta tarvitaan mies. Neljävuotiaana ei oikein ajattele lasten saamiseen liittyviä asioita sen tarkemmin.
Sitten tuli lapsi, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta ennen sitä. Teddyn pikkuiset jalat olivat liian pienet minun sinisille sukilleni, mutta poika omi ne heti uniseurakseen. Ei hän hyväksynyt pehmogäätää, ei hyväksynyt pientä pehmoista luudanvartta. Teddy halusi siniset villasukat.
Ja kun minä en enää ole hänen luonaan, en silitä hänen untuvaista päälakeaan kunnes Teddy vaipuu uneen, minä näen pojan silti. Minä katselen hänen untaan sieltä jostain, mistä kukaan ei ole päässyt kertomaan. Joskus minä avaan vaaleanvihreän oven, jossa pojan nimi lukee suurin, iloisin kirjaimin. Minä ja Remus maalasimme sen yhdessä. Teddy saattaa kuulla oven narinan, mutta poika on perinyt isoisänsä unenlahjat eikä herää.
Minä astelen lähemmäksi, askeleet keveinä kuin kevättuuli. Hymyilen lempeää hymyä, sitä samaa hymyä jonka vain äidit osaavat. Minun lapseni hengittää rauhallisesti sängyssään. Kumarrun suutelemaan Teddyn pyöreää poskea. Hän ei herää, ynisee vain unissaan ja puristaa sinisiä villasukkia entistä tiukemmin. Luultavasti jossain kaukana, ehkä unessaan hän miettii kuka häntä häiritsee. Ehkäpä mummi? Painan mieleeni kaiken, mikä Teddyssä on muuttunut eilisestä. Muutoksia ei paljon ole. Vain pojan hiukset ovat tällä kertaa pikimustat, kun eilen ne olivat kirkkaan siniset.
Minun sydäntäni lämmittää ajatus, että Teddyssä on osa minua, osa Remusta, osa meidän molempien vanhempia. Hän ei tunne meitä, mutta tiedän että me tapaamme vielä, tapaamme hänen onnellisissa ruusunpunaisissa unissaan. Tiedän että äitini kertoo minusta kaiken minkä muistaa, kertoo kuinka me riemuitsimme saadessamme hänet ensi kertaa syliin.
Ovi takanani narahtaa. Minä haihdun, häviän ilmaan kuin en koskaan huoneessa olisi ollutkaan. Huoneeseen hiipii hiljaa minun oma äitini, joka tulee katsomaan Teddyä. Haluaisin niin puhua äidille, kertoa kaiken mitä on tapahtunut. Mutta minä en voi, ja se sattuu. Äiti suukottaa Teddyä ja lähtee sitten. Minäkin lähden, mutta luon vielä yhden silmäyksen Teddyyn. Poikani hiukset ovat nyt punaiset.
Minä tulen aina vartioimaan lastani, silloinkin kun hän ei sitä enää tarvitse. Vanhempien rakkaus on voimakkainta mitä maailmassa on, eikä sitä edes kuolema riko.
