Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst
Rating: S
Pairing: Karofsky/Kurt
Disclaimer: Mitään en omista
Summary: Hänen kasvonsa eivät ole vihaiset. Niillä ei ole ilmettä ollenkaan.
Osallistuu Slash10- ja Se ei niin tuttu hahmo-haasteeseen.
Tämä on sinulle David Karofsky! ♥
Posliinikasvot
Dave Karosky on tavallinen poika. Hän on samanlainen kuin muutkin tavalliset pojat, jotka pelaavat jalkapalloa ja leikkaavat tukkansa lyhyeksi välittämättä siitä, miltä heidän kasvonsa näyttävät. Daven kasvot ovat pyöreät ja paljaat, alastomat. Ja sellaiseksi hän tunteekin olonsa ihmisjoukossa. Tavallisten poikien seassa jalkapallokentällä, kävellessään koulunkäytävällä tyttöjen ohi. Kasvottomien tyttöjen. Näkymättömien tyttöjen. Dave yrittää nähdä heidät, mutta kun hän räpäyttää silmiään he katoavat uudestaan.
Silmänräpäyksessä Daven maailma murtuu ja murenee palasiksi. Dave kerää palaset ja kokoaa niistä palapelin, jonka tyhjät aukot paikkaa valheilla. Tyhjiä aukkoja on palapelissä paljon. Liikaa. Hän opettelee valehtelemaan muille ja itselleen. Palat, jotka eivät sovi yhteen, hän liimaa paikoilleen. Kun hän ei ajattele, kaikki on kunnossa. Hän pysyy koossa, kokonaisena. Mutta hänen maailmansa ei tule ennalleen, vaikka hän puristaa sen puristimiin ja liima kuivuu.
Dave Karofskyn pahin pelko on olla erilainen. Erilainen kuin tavalliset pojat, joille tytöt ovat kaikkea muuta kuin näkymättömiä. Ehkä he eivät näe tyttöjen kasvoja, mutta se johtuu siitä, etteivät he tahdo katsella niitä. He katsovat alemmas. Davekin yrittää, mutta se ei tunnu miltään. Hän ei tunne mitään. Silti hän nauraa muiden poikien mukana, kun joku tytöistä nostaa punaisen hameensa helmaa. Hän nauraa kovempaa kuin kukaan muu, vaikka häntä ei naurata.
Dave katselee itseltään ja muilta salaa poikaa, joka nojaa kaappinsa oveen ja napittaa taivaansinistä neuletakkiaan. Pojan silmät ovat neuletakin väriset. Vähän vaaleammat, mutta sävy on sama. Pojan kasvot ovat lapselliset ja kalpeat. Tämän ripset ovat vaaleat ja suu ei hymyile. Kun poika huomaa hänen katselevan ja katsoo häntä taivassilmillään, Dave kääntyy ympäri ja toivoo, ettei kukaan ole huomannut hänen tuijotustaan. Ei edes poika, joka pukeutuu kuin tyttö. Hän on menossa väärään suuntaan, vaikka kävelee eteenpäin.
Mutta Dave näkee pojan myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Hän ei voi olla näkemättä tätä. Tämän kasvoja ja ruskeita hiuksia. Mutta pojan silmiin hän ei katso. Hän yrittää unohtaa niiden värin, haalean taivaansinisen, jonka näki vain silmänräpäyksen. Kuva pojan kasvoista pinttyy hänen mieleensä, eikä lähde irti edes pesemällä. Dave nauraa vielä kovempaa ja näyttelee tavallista maailmassaan, jonka kulissit on liimattu pystyyn. Hänen kulissinsa eivät saa kaatua.
Pojan nimi on Kurt. Kurt Hummel. Dave alkaa vihata nimeä. Hän vihaa Kurt Hummelia. Joka päivä hän sanoo sen ääneen itselleen. Minä vihaan Kurt Hummelia. Se saa pojan tuntumaan vähemmän todelliselta. Merkityksettömältä. Ja Dave uskaltaa mennä lähemmäs poikaa päivä päivältä. Hän tönää tätä ja katselee hymyillen kuinka tämä sekoaa askelissaan. Ja koko ajan hän toistelee itselleen: Kurt Hummel ei merkitse mitään.
Kun Kurt juoksee hänen peräänsä ja huutaa kasvot vihasta ja surusta vääristyneinä hänen olevan pelkkä pelokas pikkupoika, Dave työntää tämän seisomaan vasten kaapin ovea kuten tämä seisoi hänen nähdessään tämän ensimmäisen kerran. Dave pitelee Kurtia aloillaan ja suutelee tätä. Kurtin huulet ovat pehmeät ja maistuvat hyvältä. Kurt nojaa kaapinoveen paikoilleen jähmettyneenä. Daven päästäessä Kurtista irti, tämän jalat pettävät.
Dave yrittää suudella Kurtia uudestaan, mutta tämä nostaa kätensä suulleen silmät suurina ja sinisinä ja juoksee pois. Dave jää seisomaan yksin pukuhuoneeseen. Hän työntää kädet taskuunsa ja nuolaisee suudelman huuliltaan. Hänen kulissinsa sortuvat ja kaatuvat kuin korttitalo. Hän liimaa ne pystyyn uudestaan. Dave alkaa vihata Kurt Hummelia vielä enemmän kuin vihasi ennen. Kurt tietää hänen salaisuutensa. Että hän on tavallisesta poikkeava, vääränlainen.
Sinä et ole samanlainen kuin Kurt Hummel, Dave sanoo itselleen ja katselee alastomia kasvojaan poikien vessan peilistä. Hänen kasvonsa eivät ole vihaiset. Niillä ei ole ilmettä ollenkaan. Häntä vastaan tuijottavat peilistä hänen omat ruskeat silmänsä, jotka näyttävät ilman vihaa tyhjiltä. Peili-Dave on ainoa, joka näkee hänet ilman valepukua, vaikka itselleen hän valehtelee enemmän kuin kenellekään muulle. Hän vääntää suupielensä alaspäin. Sinusta ei tule samanlaista kuin Kurt Hummelista.
Kurt ei kerro Davesta kenellekään vielä silloinkaan, kun tämän isä käskee tämän kertoa. Kurt vain katsoo Davea surullisena sinisillä silmillään ja ajattelee tietävänsä, miltä hänestä tuntuu. Dave Karofskysta, joka tahtoo olla tavallinen, vaikka ei ole. Dave erotetaan koulusta, mutta hän ei välitä. Hänen isänsä sen sijaan välittää. Isä yrittää saada hänet vastaamaan kysymyksiinsä. Dave ei vastaa niistä yhteenkään. Hän ei edes osaa vastata. Eikä hän kerro isälle, miksi vihaa Kurt Hummelia.
Kun Dave palaa takaisin kouluun, Kurt ei ole siellä. Hän saa kuulla Kurtin vaihtaneen koulua. Kurt on lähtenyt pois, eikä Daven tarvitse enää vältellä taivassilmäistä poikaa. Hänen ei tarvitse pelätä. Kurt pelkäsi hänen lyövän tämän kauniit kasvot palasiksi. Dave pelkäsi itseään. Hän pelkäsi tuntea. Katsoessaan Kurtia hän tunsi muutakin kuin vihaa. Hengenahdistusta. Hänen keuhkonsa kieltäytyivät toimimasta, eikä hän saanut henkeä. Hän hymyilee, koska Kurt on poissa. Kadonnut. Kadoksissa.
Dave ei kuitenkaan unohda Kurtin kasvoja, ilmeitä, eleitä. On kuin ne olisivat tallentuneet hänen mieleensä videonauhalle, onhan hän katsellut Kurtia kuin ylimääräinen turvakamera. Hän alkaa etsiä muista pojista Kurtin piirteitä. Kurtin silmiä, suuta, nenää. Kurtin kapeaa vyötäröä ja tapaa, jolla tämä katsoo itseään peilistä suu aavistuksen raollaan, vaikka niin tekevät vain tytöt. Silloin Santana riisuu hänen valepukunsa. Vaikka Dave ei näe tyttöjen kasvoja, Santana näkee hänen.
Davella on ramppikuumetta. Hän pukeutuu valepukuunsa ja puristaa kädet nyrkkiin takkinsa takuissa. Hän pyytää anteeksi kuorolaisilta, jotka vihaavat häntä, aivan kuten Kurtin isä. Hän ei vihaa heitä. Hän ei vain pidä heistä. Dave toistaa anteeksipyyntönsä Kurtille. Hän ei tahdo katsoa Kurtin isän ilmettä. Se tekee liian kipeää. Daven isä ei ole samanlainen. Daven isä ei hyväksyisi häntä. Kurtin isälle Kurt on aarre. Dave ei hymyile, vaikka isä ei ole enää vihainen hänelle.
Kurt nojaa taas kaappinsa oveen ja Dave katsoo pitkään tämän posliinikasvoja. Kun Kurt katsoo hänen suuntaansa, hän kävelee Kurtin luokse. Hän ei enää vihaa Kurt Hummelia. He ovat ystäviä. Dave tahtoisi heidän yhtä aikaa olevan enemmän ja silti vähemmän. Hän saattaa Kurtin luokkaan. Luokan ovella Kurt katsoo Davea silmiin ja sanoo, ettei tarvitse häntä. Sanat takertuvat Daven kurkkuun ja hänen silmänsä tuntuvat märiltä.
Odotathan sinä minua tässä?
Kurt nyökkää.
