Ficin nimi: Kermakaljaa syyspäivänä
Kirjoittaja: foxtrot
Beta: ei
Tyylilaji/Genre: fluff
Ikäraja: sallittu
Vastuunvapaus: Hahmoista, paikoista ja HP-maailmasta kaikki kunnia Rowlingille.
Paritus: pieni Ron/Hermione
Yhteenveto: Vaeltelua Tylyahossa eräänä syyspäivänä.
A/N: Tiedän, että se on jotenkin juoneton ja töksähtelevä, mutten oikein osannut tehdä sille enää mitään. Kommenttia arvostaisin suunnattomasti.
Ensimmäinen ficcini, joten älkää olko liian julmia, ettehän? 
No jaa, olkaa vaan.
---
Se oli niitä myöhäisen lokakuun päiviä, kun ilmassa pystyi vielä haistamaan maassa hitaasti maatuvat lehdet ja näkemään viileää ilmaa lävistävän lämpimän hengityksen tanssivan hattarapilvinä suusta ulos. Sellaisena päivänä sää oli kirkas ja kuulas, ja kaikki näytti hiukan terävämmältä kuin yleensä ilman äkillisen viilenemisen takia. Tylyahon kylänraitilla parveili innokas lauma nuoria velhoja ja noitia, kaikki Tylypahkan kaapuihin pukeutuneina. Vanhemmat oppilaat kiirehtivät jo kohti ennestään tuttuja suosikkipaikkojaan: joukko kuudesluokkalaisia luihuisia valui hitaan varmasti kohti kauempana siintävää sotkuisen oloista kapakkaa ja räiskyvän punahiuksiset kaksoset livahtivat pilailupuodin ovesta sisään kuin toiseen kotiin. Nuoremmat taas antoivat katseidensa harhailla edestakaisin kauppojen näyteikkunoissa ja silloin tällöin postitoimistosta suhahtelevissa pöllöissä, jotka kaartoivat kukin ripeästi kohti tuntemattomia määränpäitään. Ympärillä oli niin paljon nähtävää, että useampikin oppilas seisoi innostuneena paikoillaan päätään pyöritellen osaamatta päättää, mihin suuntaan katsoa ensiksi.
“Kolmasluokkalaiset! Kolmannen luokka-asteen oppilaat, olkaa hyvät ja kuunnelkaa”, professori McGarmiwa komensi oppitunneilta tutulla särmikkäällä äänellään. Yleensä hänellä ei ollut ongelmia tottelemattomien oppilaiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen tunneillaan sellaisia ei esiintynyt. Nyt olosuhteet olivat kuitenkin erilaiset: luokkahuoneen rajoittavia seiniä ei ollut, leveä tie houkutteli karkulaisia tapailemaan askeleita syvemmälle kylän kujille ja ilmoille oli helpompi päästää kirkas nauru, kun se kuitenkin hukkui yleiseen puheensorinaan. Muutama kikatteleva tyttö oli jo ehtinyt livistää lemmenjuomia mainostavan Sekon Pilapuodin ikkunan ääreen.
“Neidit Patil, Patil ja Brown, tämä koskee myös teitä! Kolmasluokkalaiset, minä tiedän, että tämä on teidän ensimmäinen retkenne Tylyahon kylään, ja oletan teidän käyttäytyvän Tylypahkan oppilaille soveliaalla tavalla. Rääkyvä röttelö on oppilailta kiellettyä aluetta, ja suosittelen lämpimästi, että kierrätte myös Sianpään kapakan kaukaa. Teillä on aikaa tasan kello viiteen asti, minkä jälkeen kokoonnumme asemalaiturilla ja palaamme Tylypahkaan pitoihin. Myöhästyjiä ei jäädä odottamaan.”
Innokas puheensorina täytti jälleen ilman, kun hetkeksi ohjeistusta kuuntelemaan jääneet kolmasluokkalaiset kiirehtivät samoihin suuntiin, joihin vanhemmat oppilaat olivat hetki sitten jo kadonneet: Hunajaherttuan makeiskauppaan, jossa toinen toistaan upeammat herkut oli koottu valtaviksi röykkiöiksi näyteikkunaan, Kolmeen luudanvarteen, jonka sisältä kuului aika ajoin kova naurunremakka, tai vaivihkaa ja taakseen vilkuillen kohti suttuisen ja epäilyttävän näköistä Sianpään pubia.
Ron ja Hermione jäivät seisomaan siihen, mihin McGarmiwa oli oppilaansa jättänyt ennen kuin lähti vilkkaasti professori Verson kanssa keskustellen kohti Kolmen luudanvarren jykevää puuovea. Ron ja Hermione tuijottelivat eri suuntiin varoen visusti katsomasta toisiaan silmiin. Hiljaisuus heidän välillään tuntui paisuvan paisumistaan ja rupesi muodostamaan tukahduttavaa, kiusallista muuria. Ronin teki mieli sanoa jotain, ennen kuin hiljaisuus muuttuisi liian kiusalliseksi, mutta Hermione ehti ensin. Hän rykäisi varovaisesti ja tavoitteli Ronin katsetta, mutta Ron oli päättäväisesti kääntynyt tuijottamaan vieressään olevaa kuralammikkoa, joka oli äkkiä ruvennut vaikuttamaan äärettömän mielenkiintoiselta.
“No… Minne sinä haluaisit mennä ensimmäiseksi?”
Mitä siihen nyt sitten pitäisi vastata, Ron mietti typertyneenä. Pitäisikö hänen olla kerrankin kohtelias ja sanoa, että tyttö saisi päättää (ja alistua sitten hyvin pitkäpiimäiselle kirjakauppakierrokselle), vai ehdottaa Sekon pilapuotia (josta Hermione ei todennäköisesti innostuisi lainkaan)? Ronista oli ylipäätäänkin vaikeaa olla tytön kanssa kahdestaan, vaikka kyseessä olikin Hermionen kaltainen ystävä. Ronilla ja Hermionella oli tapana riitaantua milloin mistäkin asiasta, ja Harry, joka tuntui useasti toimittavan ihmisteipin virkaa, kuroi heidän pienen ryhmänsä takaisin yhtenäiseksi. Nyt edessä oli kuitenkin kokonainen päivä ilman Harrya (joka oli joutunut jäämään linnaan, koska hänellä ei ollut lupalappua - tämä oli saanut Voron virnistelemään häijyn tyytyväisenä), ja jos he riitaantuisivat, Ron joutuisi kuljeskelemaan Tylyahossa yksin ja vaikuttaisi typerältä.
Ron yritti muistella niitä vähäisiä aiempia kertoja, kun hän oli jäänyt kahdestaan Hermionen kanssa. Yleensä näin oli tapahtunut vain silloin, kun Harrylla oli liian kiire pelastaa maailma pimeyden velhoilta, tai silloin, kun Harry makasi sairaalasiivessä tajuttomana parantelemassa viimeisimmästä huippausottelusta saamiaan vammoja. Näinä kertoina Hermione oli yleensä houkutellut Ronin kirjastoon tekemään läksyjä tai istuskelemaan Hagridin mökkiin. Nyt käsillä ei kuitenkaan ollut kirjastoa, jonne Ron huomasi yllättäen kaipaavansa, tai Hagridia, joka onnistui aina pitämään keskustelua yllä. Ron huokaisi syvään. Mistä hän muka olisi oppinut, miten tyttöjä pitää kohdella?
“Öh, tuota, kävelläänkö vaikka tuonnepäin”, Ron teki kompromissin ja viittoi epämääräisesti pääkadun suuntaan korvanlehdet punehtuen. Miten hän onnistuikin kuulostamaan niin typerältä? Hermione vastasi hymyilemällä säteilevästi (ehkä hän oli luullut, että Ron oli menettänyt puhekykynsä kokonaan), ja he lähtivät hitaasti kävelemään keskellä vilkasta, putiikkien reunustamaa tietä.
“Ajattele, Tylyaho on tosiaan
ainoa kokonaan jästitön kylä Britanniassa, olen lukenut siitä vaikka mitä, siis miten se on suojattu ja tehty karttaamattomaksi, ja sillä on hirveän mielenkiintoinen historia, se mainitaan
Tylypahkan historiikissakin vaikka kuinka monta kertaa. Tuo talo tuolla on varmaan se, jossa Arvidas Aikaloimu piilotteli taikaministeriöltä vuonna 1894, saakohan siellä vierailla? Hassua, että se on pystyssä, minä luulin että se tuhoutui kokonaan kun hänet pidätettiin… Ehkä se on kunnostettu taikakeinoin, niin sen täytyy olla, katso, siinä on kylttikin seinässä -” Hermione pulputti iloisesti. Ron rentoutui hieman huomatessaan, että tyttö ei odottanut hänen vastaavan puhetulvaansa. Hän olikin jo ehtinyt unohtaa, miten mukavan puheliaaksi Hermione innostui aina silloin, kun häntä ei hiljentänyt tutkielman kirjoittaminen tai Ronille mököttäminen. Poika vilkaisi tyttöä sivusilmällä ja huomasi hänen muuttuneen olemuksensa: silmät kimmelsivät innostuksesta, suu oli kaartunut pieneen hymyyn ja hänen askeleessaan oli uutta joustoa, aivan kuin hän olisi leijaillut kevyesti aina jalan noustessa ilmaan. Ron sovitti omat hontelot askeleensa Hermionen askelten tahtiin, ja tunsi itsensä yhtäkkiä suunnattoman iloiseksi.
He olivat kiertäneet Ronin mielestä Tylyahon jokaisen kaupan: Hunajaherttuan (George oli yrittänyt huijata Ronia syömään pippuripirun), Sekon pilapuodin (Ron osti lastillisen sontapommeja, vaikka Hermione tuijottikin vieressä paheksuvasti), Kirjurinruodin Kynäpuodin (Hermione oli valinnut ikuisuuden uutta sulkakynää ja he olivat lähteneet kaupasta vasta, kun Ron oli vahingossa kaatanut hyllyllisen kyniä), Postitoimiston (Ron oli liukastunut pöllönjätöksiin ja Hermione hytkyi naurusta vielä kymmenen minuutin päästä) ja Velhovaatehtimo Hepenen (Ron mulkoili myyjätärtä pahasti, sillä hän kikatteli pojan Postitoimistossa sotkeutuneen kaavun selkämykselle). Alun hämillinen tunnelma oli poissa, ja nyt he kävelivät hiljaisuudessa, mutta tällä kertaa se ei ollut kiusaantunutta, vaan mukavaa, ja Ronin mieliala oli niin korkealla, että hän hymyili jatkuvasti itsekseen miettiessään päivän tapahtumia. Hermionen posket näyttivät siltä, kuin joku olisi vetänyt niihin siveltimellä syysomenanpunaiset vedot, ja se, Ron huomasi, toi hänen olemukseensa aivan uutta pehmeyttä ja väriä.
“Kuule, minun sormeni ovat jäässä, mennäänkö jonnekin sisälle? Juomaan jotain lämmintä?” Hermione ehdotti otettuaan lapaset kädestään ja puhalleltuaan hetken valkoisiksi kalvenneisiin sormiinsa.
He olivat pysähtyneet yksissä tuumin pienelle sivukujalle, josta Ron ei muistanut kävelleensä aikaisemmin. Ympärilleen katsoessaan hän huomasi, että he seisoivat hyvin pienen kahvilan edessä. Näyteikkunassa luki vaaleanpunaisella “Matami Puddifootin teehuone”, ja kahvila näytti sisältäpäinkin olevan hyvin painottunut samaiseen väriin. Siellä täällä ilmassa leijaili pieniä kynttilöitä, ja katosta roikkui röykkiöittäin pahvisydämiä, jotka vaihtoivat hitaasti väriään punaisesta vaaleanpunaiseksi ja jälleen punaiseksi. Asiakaskunta koostui yksinomaan pariskunnista: nurkkapöydässä istui kaksi kuudesluokkalaista puuskupuhia ja etualalla istui punasteleva korpinkynsityttö, joka kuunteli vastapäätään istuvalta rohkelikkopojalta kohteliaisuuksia.
“Tuota… Tännekö?” Ron ähkäisi hieman kauhuissaan katse edelleen tiiviisti katosta roikkuvissa pahvisydämissä. Hän tunsi petollisen punastuksen kohoavan kaulaansa pitkin kasvoille ja aina korvalehtiin asti.
“Siis… Jos sinä haluat… Mutta minä ajattelin kyllä Kolmea luudanvartta”, Hermione vastasi hämillään seurattuaan Ronin katsetta.
“Joo… Tietysti, joo, mennään sinne”, Ron vastasi helpottuneena (mitä muutakaan jyskyttävä tunne kurkussa olisi voinut tarkoittaa?) ja kääntyi äkkiä poispäin peittääkseen punastuksensa, vaikka tiesikin sen olevan armottoman myöhäistä.
Kolmessa luudanvarressa oli täyttä ja meluisaa. Hienoisessa hämärässäkin Ron erotti selvästi seinänvierillä istuvat, epämääräiset hahmot, joita kukaan ei tuntunut uskaltavan lähestyä, ja oven vieressä jurottavat kolme maahista. Myös suurin osa Tylypahkalaisista tuntui änkeytyneen pieniin pöytiin istumaan, ja pöytien välisessä kapeassa tilassa pujotteli paikasta toiseen korkokengillä varustettu kurvikas nainen.
“Rosmerta, hoi, se tuliviski oli tänne!”
“…ja sitten hän sanoi, että oli pelannut kaikki kaljuunansa, voitteko uskoa…”
“…mutta V.I.P.:t ovat jo ensi keväänä, minä ainakin olen ostanut lisälukemistoa -”
“Hän
sanoi tulevansa ajoissa, mutta taas hän on myöhässä, vaikka sai ilmiintymisluvan jo viime kesänä -”
Mekkalalta ei meinannut kuulla omia ajatuksiaankaan, mutta jotenkin Ron onnistui elekielellä viittomaan Hermionelle menevänsä etsimään heille vapaan pöydän. Hermione nyökkäsi ja lähti puskemaan tietään kohti baaritiskiä hakeakseen heille juotavaa, Ron taas löysi tyhjän nurkkapöydän, jolle tosin oli kaatunut jotain epämääräistä ja jossa oli kuoppa keskellä. Ähkäisten hän pudotti sontapommikassinsa viereiselle tuolille varaamaan paikkaa Hermionelle. Hän etsi tyttöä katsellaan, mutta tämä oli ilmeisesti kadonnut baaritiskiin nojailevien pitkäpartaisten velhojen taakse. Ron kurotteli kaulaansa: hän halusi tietää, missä Hermione oli…
“Ketä sinä tuijotat?” härnäävä ääni hänen vierestään kysyi. Ron säpsähti: Hermione oli ilmestynyt pöydän viereen kuin tyhjästä kantaen kahta tuopillista kermakaljaa. Ron säästyi vastaamiselta napatessaan tuopin ja nielaistessaan ison kulauksen kultaista suosikkijuomaansa.
“Matami Rosmertaako sinä katselit”, Hermionen hymy kuului äänensävystä. Ron tuijotteli jurosti kuohuvaa kermakaljaansa: eihän hän voinut sanoa kiharapäiselle tytölle vieressään, ketä oli hakenut kapakan ihmisvilinästä. Hermione ei vaikuttanut yllättyvän Ronin tuppisuisuudesta, vaan katseli itsekin uteliaana viereisen pöydän velhoshakkia pelaavia noitia, ja niin Ronin katse saattoi taas vaellella Kolmen luudanvarren asiakaskunnassa vailla pelkoa uusista kysymyksistä. Poika äkkäsi muutaman pöydän päässä istuskelevat kuudesluokkalaiset korpinkynnet: tummahiuksisen tytön ja pitkähuiskean pojan, jotka tuijottelivat toisiaan niin tiiviisti, että heidän silmiensä välissä näytti kulkevan näkymätön lanka, joka kuroi katseet yhteen. Ron mietti tytön haaveellista katsetta seuratessaan, miltä mahtaisi tuntua, jos joku katsoisi häntäkin noin. Hän kääntyi katsomaan vieressään istuvaa Hermionea, joka vastasi katseeseen samalla haaveilevalla ilmeellä, joka oli paistanut hetki sitten korpinkynsitytön kasvoilta.
A/N2: Ja sijoittui siis Tylypahkan kolmosvuoteen, kun Ron ja Hermione kävivät Tylyahossa ensimmäistä kertaa. Harry ei tietenkään ollut mukana johtuen eräästä hyvin muistetusta tädin paisutuksesta.
