Ficin nimi: Kadonnut
Kirjoittaja: Annoy, eli minä
Beta: myös minä
Fandom: Twilight
Ikäraja: S kai
Genre: varmaan angst, death
Paritus: tavallaan Bella ja Edward
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa kaiken muun, minä vain tekstin.
A/N: Tää on ehkä oudoin kirjoitukseni ikinä. On se kumma mitä kaikkea saa aikaseksi kun on puolinukuksissa ja kuuntelee masentavaa musaa. Tosi suurena inspiraation lähteenä oli Evanescencen kappale Missing, joten suosittelisin kuuntelemaan sen. Ei mitään hirveän laadukasta tekstiä, lähinnä mun raapusteluja.
Kadonnut
Ovi sulkeutuu, ja tyttö kuuntelee hetken. Sitten hän juoksee yläkertaan ja alkaa täyttää laukkuaan. Hän ei edes katso mitä laittaa, kunhan vain laittaa jotain. Viimeisenä hän ottaa kuvan pöydältään. Hän katsoo sitä hetken, ja sitten laittaa sen taskuunsa. Sen jälkeen hän lähtee pois, tietäen että ei aio tulla enää takaisin.
Pimeä laskeutuu kaupungin ympärille, ja tuuli vinkuu puissa. Kadut ovat tyhjiä, lukuunottamatta tyttöä, joka kävelee päämäärättömästi eteenpäin, kantaen laukkua mukanansa. Hän ei tiedä minne mennä, joten hän vain kävelee paikasta toiseen ja yrittää selvittää ajatuksiaan. Aina välillä hän ottaa kuvan laukusta ja katsoo sitä.
Auto ajaa hänen viereensä ja hidastaa vauhtia. Tyttö ei aluksi huomaa sitä, mutta sitten hän kuulee nimeänsä huudettavan. Hän nostaa päänsä, ja näkee kuljettajan kasvot, tunnistaen ne. Hän tervehtii hymyillen, ja kuljettaja tarjoaa hänelle kyytiä. Tyttö suostuu, sillä hän tuntee kuljettajan. Hän ei epäile mitään, on vain iloinen siitä että saa kyydin.
Kuljettaja vilkaisee vaivihkaa tyttöä, ja hymyilee. Kaikki sujuikin paljon helpommin kuin hän oli luullutkaan.
Viikkoja kuluu. Ilmoitukset täyttävät joka paikan, ja joka ilmoituksessa on tytön kasvot ja hänen nimensä. Kukaan ei ole nähnyt häntä pitkään aikaan, ja kukaan ei tiedä missä hän on. Kaikki olettavat, että hän on karannut kotoa.
Lisää viikkoja kuluu. Tytöstä ei ole kuulunut mitään uutta, ja hänen vanhempansa alkavat käydä epätoivoisiksi. Poliisi etsii lakkaamatta, mutta etsinnät eivät tuota mitään tulosta. On kuin tyttö olisi kadonnut kokonaan.
Monet ihmiset tarjoavat apuaan etsimisessä, ja he tukevat tytön vanhempia, ilmaisten huolensa ja osaanottonsa. Tukijoiden mukana on eräs, joka esittää surullista, mutta tietääkin totuuden, kuitenkaan kertomatta sitä.
Kuukausi kuluu. Poliisit partioivat metsässä koirien kanssa, toivoen löytävänsä edes yhden johtolangan. Sitten eräs koira tuntuu haistavan jotain, ja poliisit seuraavat sitä. He saapuvat pienelle aukealle. Koirat haistavat jotain, ja johdattavat poliisit aukean laidalle, kohtaan jossa maa näyttää hieman erilaiselta kuin muualla. Eräs poliisi ottaa lapion ja alkaa kaivaa. Pian esiin tulee ruumis.
Poliisit kaivavat ruumiin ylös, ja he huomaavat sen olevan kadonnut tyttö. Vihdoinkin hänet löydettiin, mutta ei siten kuin olisi toivottu. Kun tytön vanhemmat kuulevat mitä on käynyt, he musertuvat. Nainen purskahtaa itkuun ja hautaa päänsä miehen rintaan. Mies silittelee naisen hiuksia, ja hänkin itkee.
Kuolinsyyntutkija tutkii ruumiin, ja löytää tytön repaleisten vaatteiden taskusta kuvan. Hän katsoo kuvaa, ja näkee siinä tytön pojan kanssa. Tyttö hymyilee iloisesti, ruskeat silmät tuikkien. Hän halaa poikaa tiukasti, ja poika on kietonut kätensä hänen ympärilleen. Poika on kalpea, ja hänellä on kuparinruskea tukka, ja toffeenväriset silmät.
Tutkija katsoo kuvaa hetken, harmitellen sitä että niin nuoren tytön piti kuolla. Sitten hän laittaa kuvan pussiin tytön muiden tavaroiden joukkoon, ja lähtee huoneesta, jättäen elottoman ruumiin taakseen.
Kaukana poika nostaa katseensa kirjastaan, ja pälyilee ympärilleen. Hänellä on outo tunne, että jotain pahaa on tapahtunut, mutta hän ei tiedä mitä. Lopulta hän palaa kirjansa pariin, mutta tunne ei hellitä. Hänestä tuntuu jotenkin tyhjältä, aivan kuin osa hänestä olisi poissa.
