Twilight: Hetken vain, paritukseton, angst-drama, S, one-shot

[Vaarallinen Komentoija]

Nimi: Hetken vain
Ikäraja: Sallittu
Tyylilajit: Angst, drama kai.
Fandom: Twilight
Yhteenveto: Luin yksi päivä Uusikuuta ja sain tälläisen idean: Uusikuussahan Bella melkein hukkuu, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi hukkunut?
Oma sana: Apua, paineita. Toinen koskaan kirjoittamani Twilight-ficci, olen aina pysynyt enemmän sillä Potterpuolella. Mutta tälläinen tuli, olkaapa hyvät. Angstia ja draama

Hetken vain,

  Alice PoV

 Tiesin, että olin tullut liian myöhään. Tiesin, etten voinut tehdä enää mitään. Halusin silti jollain tavalla tukea Charlieta, joka oli aina arvostanut minua, vaikkei kauheasti Edwardista pitänytkään. Ja halusin olla läsnä. Halusin olla läsnä elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaisissa. Tiesin, että hän oli poissa ja etten pystyisi itkemään, mutta halusin silti sanoa hänelle hyvästit. Hänelle ja ystävyydellemme. En voisi  enää koskaan nähdä hänen hymyileviä kasvojaan, kuulla hänen nauruaan tai nähdä hänen pelokasta ilmettään. Tai pelastaa häntä vaaroista. Kaikki se oli nyt ollutta ja mennyttä.

 Katson, kun arkku lasketaan hautaan. Arkku on musta ja vesipisarat leviävät sen kannelle kuin kyyneleet. Charlie seisoo vieressäni, hän puristaa kättäni ja yrittää pidätellä kyyneleitään. Hautajaisissa näen ensimmäistä kertaa myös Bellan äidin. Hän on yhtä kaunis, kuin Bella oli ollut. Bellan äidin vieressä seisoo joku mies, jonka arvaan Philiksi, Bellan isäpuoleksi. Olen hyvilläni siitä, että Bellalla on kaikki tärkeät ihmiset läsnä hänen elämänsä viimeisissä juhlissaan. Tai kaikki muuthan ovat paitsi Bella itse. Uskon silti, että hänen sielunsa on vielä täällä. Bella ei tahtoisi, että me suremme hänen kuolemaansa. Hän oli aina niin huolehtivainen ja välitti muista enemmän kuin itsestään.

"Bella", sanon hiljaa, kun jään pelkästään perheeni kanssa haudalle. Edward ei ole täällä, hän on jossain kaukana, tekemässä itselleen pahaa. Aavistan sen, mutta haluan sanoa jäähyväiset parhaalle ystävälleni ennen kuin menen pelastamaan veljeäni. "Miksi teit sen? Mitä iloa siitä oli? Vaikka me olimme poissa... Sinun olisi pitänyt jäädä edes Charlien ja äitisi ja muidenkin takia, me olisimme palanneet. Jonain päivänä. Yleensä hautajaisissa sanotaan aina, että näemme vielä, mutta me kaksi emme kai koskaan enää tapaa. Olen pahoillani kaikesta tuskasta, jonka olen sinulle aiheuttanut. Anteeksi, Bella. Rakastan sinua ja tulen aina muistamaan sinut. Muistan sinut vielä kuudensadan vuoden päästäkin. En voisi koskaan unohtaa sinun kasvojasi, sinun hymyäsi tai nauruasi. Lepää rauhassa, Isabella Marie Swan. Olet nyt toisaalla, elät ilman vaaroja ja se on sinulle varmaan kaikista parasta."

 Heitän hautakiven päälle keijumaisin elein verenpunaisen ruusun, mutta sitä ennen suutelen sen jokaista terälehteä. Sen jälkeen kävelen perheeni kanssa haudalta pois taakseni katsomatta. Hetken olin luullut saavani uuden sisaren. Hetken vain.
---------------------------------------------------
Kommentteja?

[Classick]

Tää oli ihan sika nätti.

Tunnelma ja kaikkien tunteiden kuvaus oli oikein onnistunutta. Alicen kaikki ajatukset olivat kuin suoraan canonista. Muutenkin kaikkiaan onnistunut fic. Kerronta ei tökkinyt ja kirjoitusvirheistä ei ollut tietoakaan.

Hetken olin luullut saavani uuden sisaren. Hetken vain.

Kamalan kaunis lopetus.

Kiitoksia tästä.

[Vaarallinen Komentoija]

Classick, ihanaa saada postitiivista palautetta Twilight-ficellecin. Tuo lämmitti toosi paljon, sillä en juuri koskaan Twilightia kirjoittele. Kiitos!

[Scaramouche]

Ajattelin tätä lukiessani etten varmaan kommentoi kun pitäisi alkaa tehdä läksyjä, mutta tuo jo edellä mainittu lopetuksen kauneus sai mut ajattelemaan niin paljon että mä päätin sitten loppujen lopuksi kommentoida ihan saman tien.

Mä ajattelin ensin että tää kertoo Alicen tuntemuksista sillä hetkellä kun se tajuaa että Bella on sittenkin elossa eikä kuollut, mutta sitten luin vähän pitemmälle ja tajusin että höh, se on kuollut jo. (Mikä ei sinänsä mua kamalasti haittaa, en oo oikein koskaan tykännyt Bellasta sellaisena kun Meyer sen kuvasi.) No, sitten kun luin vielä vähän pitemmälle aloin miettiä että koskas tässä tulee se hetken vain, koska jotenkin mä aavistin tosta nimestä että se lause sisältyy tähän ficciin. No, tuossa ruusun terälehtien suutelemisen kohdalla aloin rypistää otsaani vähän silleen että just joo, kuka oikeesti suutelee hautajaisissa kukkia, mutta toisaalta Alice on Alice. Se tekee just niin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan.

Ja se loppu! Siitä mä tässä ficissä sitten loppujen lopuksi pidin. Koska se nitoi tosi kauniisti yhteen Alicen tunteet Bellasta ja siitä miten se asetti Bellan hautajaiset Edwardin pelastamisen edelle. Vaikken mä nyt siitä Bellasta kamalasti välitäkään, Alice on mun mielestä kaikissa ficeissä ja niissä kirjoissakin suhtautunut siihen tosi ihanasti. Vaikkakin välillä tosi rasittavasti, mutta se kätkee sisälle tosi paljon rakkautta.

Oikeastaan mä en edes osaa selittää sitä kaikkea mitä mulle tuli tästä mieleen, mutta yritin sentään jotakin selventää. Tää ei ehkä ollut mikään wooh, palvon sua -teksti, mutta sitä ei voi kiistää etteikö tää olisi ollut kaunis ja täynnä kaiken näköisiä ladattuja tunteita. Hieno oli. Kiitän.