Kirjoittajalta: Tiesin, kun aloin tätä kirjoittaa, että tästä tulee mulle henkilökohtaisesti merkityksellinen teksti, sillä tekstin teemat ja tunteet kumpuavat omasta elämästäni vahvemmin ja suoremmin kuin mikään, mitä olen ennen julkaistavaksi kirjoittanut, vaikka niitä olen toki aiemminkin käsitellyt. Aloitin tämän tekstin vuosi sitten kesällä, ja jos olisin kirjoittanut sen silloin loppuun, olisi tämä hyvin erilainen tarina. Se, että päädyin kirjoittamaan kipeiden tunteiden lisäksi anteeksiannosta, kumpuaa niin ikään omasta kasvustani. Samaan aikaan kun näen tässä paljonkin, mitä kirjoittajana voisin vielä hioa ja muokata, en ole ennen kokenut tekstin olevan tällä tavalla valmis. Tässä tarinassa olen sanonut nyt ne asiat, jotka haluan sanoa ja jotka ovat minulle totta. Ei kai sitä enempää voi odottaakaan? En yleensä nykyisin jaa itsestäni paljoakaan netissä edes nimimerkin takaa, mutta halusin nyt kuitenkin kirjoittaa nämä viimeisen luvun saatesanoiksi.
Kiitos hurjan paljon lukijoille ja kommentoijille! <3<3<3 Lisään ehkä tähän joskus jotakin, mutta nyt on kiire balettitunnille + itkettää vähän!
Viides
Uurnanlaskun jälkeen Parvati ei ollut vieraillut Lavenderin haudalla moneen kuukauteen. Hän oli lukenut, että se olisi surijalle tärkeä etappi, askel eteenpäin, kohti toipumista. Mutta eihän hän halunnut eteenpäin mennä, ja kun ei taaksepäinkään päässyt, hän halusi pysyä siinä missä oli. Hetkessä, jossa ei todella uskonut Lavenderin olevan poissa. Oli kammottavaa herätä tietäen, että jonakin aamuna – ei tänään, mutta ehkä jo huomenna – totuus istuisi hänen rintansa päällä ja tuijottaisi suoraan silmiin katse mustana kuin hauta.
Lavender on haudattu sankarihautausmaalle. Se on ja ei ole hänen paikkansa. Lavender oli sankari, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta ei hän olisi sitä paikkaa valinnut sen enempää kuin olisi valinnut kuolla sankarinakaan. Vapaus valita tarjoutuu eteen aina silloin tällöin, tartumme siihen ahnaasti ennen kuin se kiskaistaan pois, ja lopun aikaa reagoimme seurauksiin.
Hautakivi on harmaa, vakava ja suorakulmainen, siis kaikkea sitä, mitä Lavender ei ollut. Samanlaisia kiviä on alueella kymmenittäin, ne seisovat suorissa riveissä, joiden väleissä kuljetaan hiljaa ja pää painuksissa. Kukatkaan eivät tuo lohtua maisemaan, sillä ne hukkuvat hautakivien saattueeseen ja kuihtuvat sitä paitsi paahteessa, jolta hautausmaata kiertävä sypressiaita niitä tuskin suojelee.
Ehkäpä juuri paikan eloton autius sai Parvatin käsittämään, että Lavender oli kuollut. Ei se kuitenkaan ole sellainen paikka, johon hän haluaa palata ystäväänsä muistamaan. Hän valitsi toisen paikan, sellaisen josta arveli Lavenderin pitävän.
Pienen matkan päässä Lavenderin kotikylästä on niitty. Aurinkoisella säällä ruoho liekehtii kirkkaana kuin virvatuli, ja perhoset tanssivat sen yllä kuin kipinät. Eräänä kesänä he loikoilivat niityllä kukkaseppeleet otsallaan, nauttivat suloisesta poltteesta iholla ja kevyestä tuulenvireestä, joka soitti heinikkoa kuin puuhuilua. Lavender pujotti hänen sormeensa päivänkakkarasormuksen, ja vastalahjaksi hän teki metsämansikoista kaulanauhan. He olivat kaksi keijujen hovista karannutta kuningatarta, keveää ja huoletonta. Safiirinsiniset korennot lentelivät heidän yläpuolellaan. Ehkä he pian valitsisivat niistä yhden ratsukseen ja jatkaisivat matkaa. Tai ehkä he kurottaisivat kohti taivasta, kesyttäisivät pilven ja karauttaisivat sen selässä maan ääriin. Sinä iltapäivänä kaikki tuntui mahdolliselta, eikä kumpikaan uskonut sen enempää painovoimaan kuin elämän rajallisuuteen.
Niityn keskellä on kauan sitten sortunut pätkä ikivanhaa kivimuuria. Sen suojiin Parvati istutti luumupuun. Taimea hän kohteli hellästi, mutta kasvun häiritsemisen uhallakin hän ripusti hennolle oksalle kukkaseppeleen aina kun kävi sitä katsomassa. Se ei säikkynyt paahdetta, sateita eikä hallaa vaan kasvoi sokeasti elämään luottaen.
Aluksi hän luuli, että muistaminen oli taistelua unohdusta vastaan. Mutta kävikin päinvastoin! Aina kun hän muisti, hän unohti. Omaa mieltään vastaan hän taisteli. Mieltä joka vääristi, ohensi, tiivisti, leikkasi; poltti tuhkaksi sen, mitä ei katsonut tarpeelliseksi pitää. Omituisinta oli se, mitä tapahtui muistoista onnellisimmille. Niiden reunat muuttuivat teräviksi, ja niiden muistaminen oli kaikkein viiltävintä.
Siksi hän lakkasi vierailemasta luumupuun luona.
Epävarmuus kasvaa Parvatin mielessä, kun hän rämpii korkeassa heinikossa. Onko hän erehtynyt paikasta, muistaako väärin tämänkin?
Farkut ovat polviin asti kastuneet ja sukat litisevät läpimärissä lenkkareissa. Vadelmapensaiden karheat oksat tarttuvat vaatteisiin ja raapivat ranteisiin kirveleviä naarmuja. Sudenkorentoja ei näy missään, eikä perhosia, vain kärpäset surisevat hetteikössä. Heinän seassa kasvaa sitkeitä pajunvesoja, jotka vähän väliä yrittävät kaataa hänet tai kiskoa kengät jalasta. Jotenkin se antaa hänelle toivoa siitä, että hän on menossa oikeaan suuntaan: ne ovat liian nuoria muistaakseen, että hän on täällä kerran loikoillut, mutta näyttävät tuntevan hänet silti. Ehkä niityllä on yhteinen muisti.
Luumupuu ilmestyy näkyviin pajukon takaa. Parvati rämpii lähemmäs. Hän hämmästyy nähdessään puun täynnä kypsyviä hedelmiä. Sen on täytynyt kukkia aiemmin keväällä, ja varmasti edellisenäkin, monena keväänä ilman, että hän on ollut sitä näkemässä. Raakileita on paljon, ne roikkuvat kuin riipukset. Oksat kantavat niitä ylväästi kuin aateliset.
Tällä kertaa hän on tullut ilman seppelettä. Kuin kutsuttuna aurinko tarttuu tehtävään, koristaa luumupuun latvuksen kultaisin sätein; kruunulla, joka kelpaisi keijujen kuningattarellekin.
Parvati puhuu kuolleille työkseen, mutta nyt hän ei löydä ääntään. Viimein se purkautuu hänen kurkustaan hallitsemattomana nyyhkäyksenä. Hänen kasvonsa unohtavat hetkeksi itkemisen taidon, silmät pysyvät kuivina ja suu jähmettyy maahan pudonneen kuunsirpin muotoon. Sitten tulevat ensimmäiset kyyneleet, polttavina kuin happosade rokonarpisen planeetan pinnalla. Eikä hän osaakaan lakata itkemästä.
Hän on kuin sadun poika, joka pitelee sormeaan padon murtumassa yötä päivää, kunnes apu tulee hätiin. Hän on padonnut surunsa vihalla ja syyllisyydellä ja tukkinut halkeamat yhtä tunnollisesti. Poika pelastaa lopulta kylänsä hukkumiselta, mutta Parvatin käy toisin. Pato murtuu ja suunnaton suru vyöryy hyökyaaltoina hänen ylleen. Hän tarttuu kaksin käsin riipukseen kuin köyteen, mutta kuin ankkuri se vetää häntä pinnan alle.
Kyynelten usvan takaa hän erottaa lämpimän kirkkaan valon. Aivan kuin aurinko vyöryisi häntä kohti. Ensin se ottaa tutun utuisen hahmon. Sitten piirteet alkavat erottua. Eivät sillä tavalla pehmeästi kuin peilissä, josta vesihöyry hiljalleen haihtuu, vaan vimmaisesti, kuin puskien läpi kalvosta, joka erottaa yhden maailman toisesta.
Paljon on hänen mielensä turmellut, mutta Lavenderin kasvot hän muistaa juuri tuollaisina kuin ne nyt hänen eteensä ilmestyvät.
Kyyneleet valuvat Lavenderin sormien lomasta, kun hän ojentautuu pyyhkimään niitä Parvatin poskilta. Eleen hellyys saa ne virtaamaan entistä vuolaammin.
”Miksi tulet vasta nyt? Olen kutsunut sinua uudestaan ja uudestaan.”
Ääni murtuu katkeruuden painosta. Parvati vihaa itseään heti, kun sanat tulevat hänen suustaan. Hän ei ole oppinut mitään, sanoo jälleen kerran aivan vääriä asioita. Lavender katsoo häntä lempeästi kuin tietäisi kantavansa vihaa valtavampaa voimaa.
”Tarvitset eläviä, et kuolleita”, hän sanoo.
”Tarvitsen sinua!” Parvati nyyhkäisee. ”Etkö näe sitä?”
Lavender, nuori Lavender, tyttö joka kiskaistiin pois liian varhain, olisi jo kietonut kätensä hänen ympärilleen ja lohduttanut. Sitten keksittäisiin jotain hauskaa, joka karkottaisi ikävän kummankin mielestä, aivan kuin ikävä olisi myrkkyä heidän nuoruudelleen. Tämä Lavender vain koskettaa kevyesti hänen olkapäätään, antaa hänen itkeä.
”Anna minulle anteeksi”, Parvati sanoo. ”Anna minun auttaa sinut eteenpäin.”
Eläessään Lavender ei koskaan hymyillyt sillä tavalla surullisena. Kyynelten läpi hymyillessäänkin hänen silmänsä tuikkivat aina.
”En minä kanna sinulle kaunaa”, hän sanoo.
”Mitä?” Parvati kysyy hämillään.
”En minä kanna sinulle kaunaa, enkä se ole minä, jonka anteeksiantoa odotat.”
Hän koskettaa riipusta Parvatin kaulalla, ja se kohoaa ilmaan säkenöiden kirkkaasti kuin palava timantti. Se valaisee Lavenderin kasvot. Parvati hätkähtää. Todellisuuteen ilmestyy särö, kuin löytäisi lukemastaan tarinasta sinne kuulumattoman sanan.
Hän luulee säilyttäneensä Lavenderin mielessään juuri sellaisena kuin tämä on. Kaikki ne kerrat, kun hän on anellut anteeksiantoa, hän on puhutellut mielessään hahmoa, joka on julma, ankara, piri pintaan täynnä katkeruutta. Se ei ole, ei ole koskaan ollut Lavender.
Hän räpyttelee silmiään riipuksen valossa kuin lapsi, joka yrittää ymmärtää, miten nojatuolin varjo on vielä hetki sitten muistuttanut erehdyttävästi peikkoa.
”On minun syytäni… On minun syytäni, että--” Parvati sopertaa, ja tällä kertaa Lavender vaientaa hänet.
”Ei se ole sinun syytäsi. Etkä sinä olisi voinut tehdä mitään estääksesi sitä. Et yhtään mitään.”
Lavender ei ole koskaan puhutellut häntä ankarasti, eikä nytkään. Hänen äänensä on pehmeä kuin taivaan harson läpi kuultava valo. Hänen sanoissaan on totuus, ja totuus sinkoaa kuin tykinkuula kohti muuria, jonka Parvati on mieleensä rakentanut. Se paljastuu oljenkorsista rakennetuksi, romahtaa, jättää hänet vaille suojaa, yksin totuuden kanssa.
Ihmisen elämäntarina on hyödyllisten valheiden verkko. Parvati tietää sen ja on kuitenkin langennut ansaan. Hän on uskotellut itselleen, että siinä kammottavien tapahtumien ketjussa, joka johti Lavenderin kuolemaan, oli jokin lenkki, johon hän olisi voinut tarttua. Vääntää ja kääntää menneisyyden suunnan. Valheen vuoksi hän on kärsinyt, mutta se on tuonut hänelle myös lohtua. Sillä miten lohdutonta onkaan ymmärtää, että on voimaton elämän edessä.
”Rakastan sinua, Lavender. Minun olisi pitänyt sanoa se. Olisi pitänyt sanoa, että olet--”
Lavender tarttuu hänen käteensä ja painaa sen hänen sydämelleen. Hän jäykistyy ja odottaa kipeää viiltoa, joka on sydänalassa niin tuttu.
”Sulje silmäsi”, Lavender sanoo. ”Kuuntele.”
Parvati kuuntelee. Tuulen humina luumupuun latvassa sekoittuu veren kohinaan, lehtien lepatus sydämen sykkeeseen. Hän hengittää, sydämen lyönnit rauhoittuvat ja saavat seurakseen uuden äänen. Se on kirkas kuin tähdet, jotka syttyvät hänen suljettujen silmäluomiensa taakse. Se täyttää hänet.
”Kuuletko? Sinun sydämesi laulaa. Ja kun ihmisen sydän laulaa, kuinka hiljaa tai mollissa tahansa, sen kuulee hänen hymystään, silmistään, sormenpäistään. Minä olen kuullut sen aina”, Lavender sanoo ja hymyilee.
Itku takoo Parvatin rintaa, ja nyyhkytysten välissä hän haukkoo henkeään kuin hukkuva. Kerran jo rauhoittunut sydän vavahtelee taas, aivan kuin sen osat järjestyisivät myrskyn keskellä uudestaan. Hän ojentaa kätensä Lavenderia kohti, ja tämä tarttuu niihin, kannattelee häntä yli suolaisten maininkien. Parvati tuskin huomaa, miten Lavenderin sormet liukuvat hänen kätensä läpi, ja että vain hänen oma voimansa pitää häntä pystyssä.
Riipus leijuu heidän välissään. Lavender sulkee sen käsiensä väliin.
”Tein kerran lupauksen”, hän sanoo. ”Lupasin, että olen rinnallasi, kunnes olet valmis antamaan itsellesi anteeksi. Minulla on aikaa. Mutta sinun vuoksesi toivon, että tämä on viimeinen keikkamme.”
Hän päästää irti riipuksesta. Se laskeutuu tutulle paikalleen Parvatin rinnalle. Tunne on uusi, jollakin tapaa vieras, kuin sormea pitkin kiipeävä leppäkerttu, joka pian lähtee lentoon toivomus mukanaan.
Lavender kurottaa lähemmäs ja painaa huulensa vasten Parvatin huulia. Kosketus ei ole kylmä eikä lämmin, ei kova eikä pehmeä, ja se tuntuu enemmän sydämessä kuin missään muualla. Parvati ei tahtoisi päästää irti, mutta miten ihmeessä pidetään kiinni aaveesta? Jokin tuonpuoleinen kiskoo jo Lavenderia luokseen. Hän levittää kätensä kuin siiviksi ja kohoaa ilmaan. Parvati kurkottaa hänen peräänsä, huutaa hänen nimeään, kun hänen piirteensä katoavat. Lavender muuttuu puhtaanvalkoiseksi, valoksi. Lopulta hän, hänen hahmonsa, hajoaa tuhansiksi kimaltaviksi sirpaleiksi. Parvati suojaa kasvonsa kädellään, mutta hänen ylleen sataa jotakin kevyttä ja pehmeää. Hän laskee kätensä ja näkee, että ne ovat luumunkukkia.
♠ ♠ ♠
Talo näyttää samalta kuin ennenkin. Parvati katsoo sitä uudesta kulmasta, kuin inasen ylempää. Häntä kokoon puristava voima on hellittänyt hieman, ja hän seisoo aiempaa suorempana.
Ovi on auki. Se on merkki, siitä Parvatilla ei ole epäilystäkään, mutta merkki mistä? Tarjoileeko elämä hänelle kerrankin teenlehtien sijaan suoraviivaista symbolismia – kutsun astua sisään, eteenpäin, tulevaan? Vai onko hämärän käytävän, sen uumenissa kolistelevan räyhähengen tarkoitus muistuttaa häntä helvetin porteista, joiden edessä on syytä kääntyä kannoillaan?
Hän pysähtyy kynnykselle, kuuntelee kuinka läpiveto paukuttaa ikkunaluukkuja. Ensimmäistä kertaa hän pelkää käydä sisään kummittelevaan taloon. Ensimmäistä kertaa hän pelkää tulevaa. On vaistonvaraista pelätä pimeää, mutta Parvatin suhde tulevaisuuteen on toisenlainen. Niin kauan, kun hän ei nähnyt edessään mitään, ei ollut mitään pelättävääkään. Hän suhtautui huomiseen korkeintaan välinpitämättömästi. Nyt pimeyden peitteiden alta kajastaa arkaa valoa, ja pelko naulitsee hänet kynnykselle.
Pansy pyyhältää alas portaita ja pysähtyy Parvatin nähdessään. Hänen kasvoillaan on väriä, aivan kuin elämä olisi juuri nipistänyt häntä poskista ja herättänyt hänet.
”Kaikki on valmista”, hän sanoo hengästyneenä. Rosoreunainen kappale sinistä taivasta heijastuu hänen silmistään, sitten Parvati sulkee oven takanaan.
He nousevat yläkertaan yhdessä, ja siinä missä askelmat kapenevat portaiden kiertyessä itsensä ympärille kuin halaukseen, he joutuvat kulkemaan läheltä toisiaan. Lämpö tiivistyy kahden käsivarren väliin.
Seinäpaperissa on vaalea suorakaide siinä, missä Helenen muotokuva on riippunut. Aivan kuin omavaltaisesti käyttäytyvä valonsäde olisi valinnut juuri sen kohdan seinästä muita paremmaksi, merkinnyt sen itselleen.
Muotokuva löytyy huoneesta, jonka Pansy on valmistellut riittiä varten. Huolella ja hartaudella hän on käynyt läpi huoneen tavarat. Hän on suhtautunut niihin kuin pois heitetyn päiväkirjan rutistettuihin sivuihin, taitellut auki ja katsonut, mitä kullakin on sanottavanaan. Ne, joiden hän uskoo kuuluneen Helenelle, hän on asetellut huoneeseen. Muut hän on siivonnut pois. Kehdon hän siirtänyt keskelle huonetta, ja siihen Helenen muotokuva nyt nojaa. Pieluksella istuu nukke, jonka ainokainen silmä loistaa jalokiven kirkkaana.
Pansyn tehokkuus tarttuu Parvatiin, joka käärii hihansa ja ryhtyy piirtämään. Pian lattiaan ilmestyy tähti. Yksi sen viidestä sakarasta venyy kuin mustan aukon kiskomana ja suuntaa kohti muotokuvaa. Tottunein vedoin hän sijoittaa riimukirjaimet ja arkaaiset symbolit kuvion ympärille. Pansy on lakaissut lattian, ja kun Parvati noustuaan pyyhkii kätensä paidanhelmaan, ei siihen tartu likaa.
Yleisen ennakkoluulon vastaisesti kuolleiden suhde eläviin ei rajoitu kiusantekoon. Aivan niin kuin metsässä kaatuva puu, tarvitsevat aaveetkin jonkun kuulemaan kahleidensa kalinan. Ei siis ole ihmekään, että räyhähenki aistii muutoksen talon tunnelmassa ja käy uteliaaksi. Sitä ei tarvitse erikseen kutsua huoneeseen; se ilmestyy lattian läpi ihan itsekseen.
Alkuun se vain pälyilee heitä epäluuloisesti. Sitten se huomaa kehdon ja muotokuvan. Se käy entistä kalpeammaksi ja tarttuu kaksin käsin rintaansa aivan kuin repiäkseen irti jotakin sietämätöntä. Silmät muljuvat päässä.
Aaveet eivät itke. Ne ilmaisevat itseään ulvomalla, tavaroita viskomalla, siirtelemällä huonekaluja öisin. Tädin suu on avautumassa huutoon, kun Pansy ojentaa kätensä.
”Hildegard-täti”, hän sanoo. Niin pehmeällä äänellä ei kukaan ole tätiä puhutellut pitkään aikaan, se paistaa hengen kasvoilta. Pansy ottaa askeleen sitä kohti.
”Ole kiltti ja kuuntele.”
Henki ulvahtaa ja poimii vaistonvaraisesti ensimmäisen käteensä sattuvan tavaran. Pansy jatkaa puhumista, vaikka värähtääkin, kun henki nostaa kätensä heittääkseen.
”Me haluamme auttaa sinua.”
Silloin henki huomaa pitelevänsä Helenen vanhaa nukkea. Hetken se vain tuijottaa. Sitten se puristaa nuken tiukasti rintaansa vasten ja päästää murtuneen huudon.
”Tapasimme Helenen. Hän voi hyvin. Hän vaikuttaa… onnelliselta”, Pansy sanoo ja vilkaisee Parvatia, joka kohauttaa olkiaan. Henki on käpertynyt lattianrajaan, missä se tuudittaa nukkea hiljaa vikisten.
”Hän kertoi meille lapsuudestaan. Kertoi sinusta. Sinä teit paljon pahaa.”
Henki jäykistyy, sen kasvoilla näkyy kauhua. Silmät – kaksi mustaa kekälettä, joista liekki on sammunut – avautuvat kuin käytäväksi eksyneen sieluun.
”Tiedän, että olet pahoillasi. Tiedän, että kadut. Ja tiedän, että tekisit mitä vain, jotta voisit vielä korjata kaiken. Ehkä yrititkin kaikkesi. Ehkä et. Siinäkin tapauksessa annan sinulle anteeksi”, Pansy sanoo.
Huoneen ilma liikahtaa. Aivan kuin he kaikki olisivat pidätelleet hengitystään ja puhaltaneet yhtä aikaa ulos. Parvati katsoo tarkasti Pansyn kasvoja, olkoonkin että se kauhistuttaa häntä. Hän etsii merkkiä valheesta. Merkkiä siitä, että puhe anteeksiannosta on vain kaunista sepitettä, jonka tarkoituksena on lavastaa sietämätön siedettäväksi. Sitäkin kauhistuttavampaa tietenkin olisi, jos se kaikki paljastuisi todeksi. Anteeksiantamisessa ei ole kyse vain unohtamisesta. Kun luopuu vihasta, on löydettävä uusi tapa muistaa.
Hän sulkee silmänsä ja koskettaa riipusta. Kirkas valonvälähdys värjää silmäluomet punaisiksi. Lavender ilmestyy taas tavanomaisen utuisessa hahmossaan, mutta Parvati on näkevinään hymynkareen hänen kasvoillaan kuin jälkikuvana.
Räyhähenki sähisee Lavenderin nähdessään. Se rutistaa nukkea tiukasti sylissään. Silmissä välähtää nurkkaan ajetun katse.
Pansy ei säiky, ei peräänny. Hän lähestyy henkeä vakain askelin ja seisoo pian sen kanssa vastatusten.
”Tiedän, että rakastit häntä, vaikka et oikein osannut sitä näyttää. Ei se rakkaus katoa. Minä… Voit jättää sen minun kannettavakseni. Lupaan pitää siitä huolen. Ehkä jonakin päivänä voin antaa sen eteenpäin hänelle.”
Pansy laskeutuu kyykkyyn niin, että hän ja henki katsovat toisiaan silmiin. Hän ojentaa kätensä, kääntää kämmenensä ylöspäin. Hengen kasvot väreilevät kuin lammenpinta hetkeä ennen sadetta. Se käy mielessään vielä viimeisen taistelun ennen kuin tarjoaa nukkea Pansylle. Hän ottaa sen vastaan, silittää sen harottavia hiuksia ja asettaa hellästi kainaloonsa.
Henki tarttuu Pansyn käteen. He nousevat yhdessä.
Lavender on odottanut kärsivällisesti. Nyt hän astuu eteenpäin. Räyhähenki katsoo häneen, tällä kertaa pelokkaasti.
”Mene vain. Minä saatan sinut niin pitkälle kuin pystyn”, Pansy sanoo. Epäröiden henki ojentaa vapaan kätensä. Sen ranne on ohut kuin kuiva oksa, joka napsahtaa poikki jalan alla. On vaikeaa uskoa, että se on jaksanut kuukausikaupalla viskoa tavaroita ikkunasta. Juuri nyt se näyttää yhtä aikaa häkeltyneeltä ja voimattomalta, aivan kuin olisi itsekin vasta oivaltanut olevansa lopen uupunut.
Parvatin lattiaan piirtämä kuvio alkaa hehkua valoa. Sama valo läpäisee Helenen muotokuvan kuin lasimaalaukseen ikuistetun pyhäinkuvan. Se täyttää kehyksen kokonaan. Kuvasta aukeaa portti.
Parvatin korvat tavoittavat vaimeaa huminaa – kuin kitaran kieli, joka jää värähtelemään soittajan jo lähdettyä huoneesta. Aaveet ja henget näyttävät kuulevan portin takaa laulua. Hilpeää vai haikeamielistä, Parvati ei rohkene arvailla. Lumoavaa sen on oltava, sillä hän on nähnyt sen vetävän puoleensa Pansyn tätiä paatuneempiakin sieluja.
Lavender, Pansy ja hänen tätinsä kulkevat kolmisin valoa kohti. Lattiaan lankeaa vain yksi varjo. Se on niin pitkä, että hipoo Parvatin kengänkärkiä. Hänen tehtäväkseen jää pidellä riipusta. Juuri nyt siinä on enemmän kuin tarpeeksi. Hänestä tuntuu kuin hän olisi täynnä särkyvää, jotain jota ei ole käsitelty varoen.
Hän haluaa huutaa Lavenderin perään, juosta, pysäyttää tämän. Mutta ei hän sitä tee. Jos hän liikahtaa, saattaa kaikki hajota kappaleiksi. Tarkoittaako se, että hän on valmis? Ei tosiaan! Mutta onko joku joskus todella ollut valmis hyvästelemään sen, jota rakastaa?
He pysähtyvät portin eteen. Pansy irrottaa otteensa räyhähengen kädestä. Kun hän astuu taaksepäin, äännähtää henki hätääntyneesti. Se syöksyy Pansya kohti, nostaa kätensä. Pansy jähmettyy. Sulaa, kun henki koskettaa hänen silmäkulmaansa. Ele muistuttaa hellyydessään sitä, jolla äiti saattaisi tarkastaa lapsensa naarmun. Pansy nyökkää, aivan kuin yhtäkkiä ymmärtäisi aaveiden arvoituksellista kieltä.
”Saat anteeksi”, hän sanoo hiljaa.
Virkansa puolesta Parvatin luulisi tietävän anteeksiannosta paljonkin. Nyt viimeistään hänelle valkenee, ettei hän tiedä juuri mitään. Hän on kuvitellut anteeksiannon olevan jotakin kaunista. Se, mitä hän näkee Pansyn kasvoilla, räyhähengen kasvoilla – se mitä hän tuntee rinnassaan – muistuttaa haaksirikkoa merellä.
Riipus välähtää. On aika valita: pitääkö kiinni uppoavasta hylystä, vajotako sen mukana pohjaan? Vai antautuako aaltojen vietäväksi; luottaako siihen, että horisontin takaa avautuu uusi aamu?
Tällä kertaa henki tarttuu oma-aloitteisesti Lavenderin käteen. Humina voimistuu, aivan kuin portin toisella puolella valmistauduttaisiin vastaanottamaan uutta tulokasta. Parvati ei tiedä, mikä henkeä siellä odottaa. Sitäkään hän ei ollut koskaan päässyt kysymään Lavenderilta.
He kääntyvät katsomaan taakseen, Lavender ja henki. Ylimaallinen valo heijastuu hengen kasvoilta ja saa silmät, jotka muistuttavat kahta palanutta lamppua, näyttämään eläviltä vielä kerran. Kun se sitten astuu portin eteen, paistaa valo sen lävitse niin kirkkaana, että sen ääriviivat häivyttyvät näkyvistä. Enää se ei vilkuile taakseen vaan kävelee portista. Se katoaa valoon, heiltä salattuun.
Kyyneleet ovat jo tovin valuneet Parvatin poskia pitkin. Alkuun hän yritti pyyhkiä niitä kämmenselkään ja hihansuihin, mutta tehtävä on toivoton. Se on niitä itkuja, jotka eivät ota loppuakseen. Lavender vilkuttaa hänelle kättään. Hän vilkuttaa takaisin. Lavenderin viimeinen hymy, todellinen tai kuviteltu, läikähtää hänen rinnassaan. Hän tuntee lämmön vielä senkin jälkeen, kun Lavender on kadonnut portista.
Parvati sulkee portin, viimeisen kerran. Hän kääntää riipusta ilmassa kuin avainta lukossa, kunnes kuulee hennon naksahduksen. Valo sammuu. Muotokuva on taas vain muotokuva. Pansy pitelee yhä Helenen nukkea.
Riipus sykähtelee valoa. Se kohoaa ilmaan, ja Parvati tuntee tuskin pientä nipistystä kaulallaan, kun ketju katkeaa. Aivan kuin jokin muu voima kuin metalli olisi pidellyt sitä paikoillaan kaikki nämä vuodet, ja nyt se viimein antaa periksi.
Parvatin suusta karkaa tahaton huudahdus, kun riipus särkyy. Hän peittää kädellä kasvonsa iskulta, joita ei tule. Kun hän avaa silmänsä, hänen jaloissaan on yksinäinen luumunkukka.
Hän on vapaa. Joskus vapaus tuntuu samalta kuin putoaminen.
Pansy tulee hänen luokseen ja poimii kukan maasta. Hän työntää Parvatin hiukset sivuun ja laittaa kukan tämän korvan taakse. Hänen kätensä jää roikkumaan sen näköisenä, että Parvatin on helppo ottaa sen omaansa.
Käsi on lämmin, ja sen lämpö tarttuu häneenkin. Ranteessa sykkii elämä – se sama ainutkertainen, ohikiitävä, välähdyksenomainen elämä, joka kuiskaa hänen korvaansa
anna mennä.