Nimi: Tuliviskiä ja murtuvia kuoria
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: het, fluff
Paritus/Hahmot: Minerva McGarmiwa/Adalbert Jaaritellen
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa, ne kuuluvat Rowlingille ja hän saakoot kaiken kunnian ja mammonan niistä.
Varoitukset: N/A
Haasteet: Oneshot10 (894 sanaa), Ärsyttävät/epämiellyttävät paritukset -haaste II: Minerva McGarmiwa/kuka tahansa, Potter-pokeri hahmolla Minerva McGarmiwa
Yhteenveto: Viikkoa myöhemmin Minerva löysi itsensä kirjoittamassa vastausta herra Jaaritellenin kutsuun - miksei hän voisi yhtenä iltana rentoutua hieman ja nauttia hyvästä seurasta?
A/N: On olemassa rare-parituksia, joista löytyy kymmenkunta ficciä. On olemassa vielä rarempia parituksia, joista on ehkä pari tekstiä. Sitten on nämä super-raret ihan käsittämättömät paritukset, joiden toisesta osapuolesta on mainittu kirjoissa ehkä nimi ja puoli sanaa taustasta. Herra Jaaritellen (jonka sukunimi on muuten ihan tyhmä taivuttaa suomeksi) kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan, eritoten yhdistettynä McGarmiwalle, joka taitaa kuulua muutenkin myös rare-paritettaviin. Että pistäkää raremmaksi. :>
Hyvää syntymäpäivää Waulishille. Toivottavasti tykkäät! ***
Professori Minerva McGarmiwan työhuoneen ikkunalla odotti komeankokoinen tunturipöllö, kun nainen palasi tiukka nuttura ilmaa sivaltaen neljännen vuoden opiskelijoiden muodonmuutostunnilta huoneeseensa. Nähdessään linnun pitelevän kirjekuorta kynsissään hän nappasi pöydällään olevasta keksipurkista keksin, antoi sen innokkaalle pöllölle ja otti yllättävän postinsa - sillä yleensä pöllöposti tuli aamulla, ei iltapäivällä - vastaan. Pöllö ojensi päätään kuin kiitollisena nyökkäyksenä, kääntyi ja lennähti ikkunanpielestä jäätävän kylmään marraskuun ilmaan. Minerva veti pöytälaatikosta esiin hopeaisen kirjeveitsen ja avasi kultaisen kirjekuoren siististi. Sen sisältä paljastui yhä suurempi yllätys. Kauniissa, kiiltelevässä kortissa luki:
KUTSU
Arvoisa rva McGarmiwa,
Teidät on kutsuttu kirjanjulkaisutilaisuuteen, jossa teoksen “Loitsukoulutuksen tulevaisuus - katoava taiteenlaji?” kirjoittaja hra Adalbert Jaaritellen kertoo kirjan kirjoitusprosessista ja alan tulevaisuudennäkymistä. Olette tervetullut viettämään iltaa ruokailun ja verkostoitumisen lomassa. Juhla järjestetään Glasgow’sta länteen sijaitsevassa kodikkaassa kartanossa (suuntaohjeet liitteenä) kolmaskymmenes marraskuuta kello 18 alkaen.
Mikäli haluatte osallistua juhlaan, lähettäkää vastauksenne pöllöllä hra Jaaritellenin avustajalle kahdeskymmenesviides marraskuuta mennessä. Toivomme osallistujilta siistiä juhlapukeutumista ja lämmintä juhlamieltä viileään marraskuiseen iltaan.
Lämpimin terveisin,
hra Adalbert Jaaritellen
McGarmiwan mieleen pälkähti ensimmäisenä ajatus siitä, miksi kutsu oli lähetetty hänelle eikä Dumbledorelle. Toki hän oli Tylypahkan vararehtori ja oli opettanut useammankymmentä vuotta rakkaassa koulussaan, mutta ei hän saanut kutsuja illanistujaisiin puolitutuilta, jotka olivat enimmäkseen tuttuja kirjankannesta. Muutenkaan Minerva ei pitänyt itseään juurikaan juhlaihmisenä. Hän ajatteli jättävänsä kutsun huomiotta, mutta niin se vain jäi lojumaan naisen työpöydälle läksykääröjen ja oppikirjojen lomaan. Viikkoa myöhemmin Minerva löysi itsensä kirjoittamassa vastausta herra Jaaritellenin kutsuun - miksei hän voisi yhtenä iltana rentoutua hieman ja nauttia hyvästä seurasta?
Niinpä siis marraskuun viimeisenä päivänä Minerva asteli syvänsininen juhlakaapu yllään ja juhlanuttura (joka ei kyllä juurikaan eronnut hänen arkinutturastaan, mutta olkoon, hän oli ajatellut) kohti juhlapaikkaa ilmiinnyttyään ensin Tylyahon laitamilta ohjeissa mainittuun paikkaan. Hän ei ollut uskoa, että oli oikeasti menossa tilaisuuteen, mutta toisaalta ymmärsi: hän oli ehkä jollakin tasolla murehtinut Tylypahkan jatkoa ja taikakoulutuksen tulevaisuutta. Vaikka Jaaritellen oli ilmeisesti keskittynyt enemmänkin Lipetitin ammattialaa olevaan loitsukoulutukseen ja teoreettiseen taikuuteen ollakseen kuitenkin loitsuoppikirjoja kirjoittanut velho, McGarmiwa tiesi, että häntä itseään pidettiin yhtenä Ison-Britannian taitavimmista muodonmuuttajista. Muodonmuutokset, joka tapauksessa, tarvitsivat yhtä lailla taitavaa perusloitsujen sekä niiden muokkauksen hallintaa.
Kartano oli koristeltu kauniisti, ja se näytti mukavan lämpimältä paikalta koleassa ja kosteassa tuulessa. Sisälle päästyään Minerva otti lasin hehkusimaa ohi leijailleelta tarjottimelta ja siemaisi siitä - se tuntui levittyvän kaikkialle kehoon, aina sormenpäistä varpaisiin asti. Hän siirtyi ruokasaliin puhumaan sitä sun tätä animaagien oikeuksista ja teoreettisesta taikuudesta muiden vieraiden kanssa. Jotkin kasvot olivat tutumpia, eräät kerran tai kaksi nähtyjä, mutta pääasiassa Minerva yllättyi löytäessään itsensä nauttimasta muihin ihmisiin tutustumisesta. Tylypahkassa kuitenkin kasvot pysyivät pitkälti samana eikä arkeen tullut sitä mullistavia muutoksia useinkaan. Pitkän illallispöydän ääressä hän sai nautiskella taidokkaasti valmistetusta illallisesta ja kuunnella herra Jaaritellenin ehkä hieman kuivahkoa esitelmää uudesta kirjasta ja siihen liittyneestä tutkimuksesta.
Lopulta aterian jälkeen sali muuntui juhlasaliksi, jonka kulmissa lumotut gramofonit soittivat rahisten kauniita vanhanaikaisia kappaleita. Keskustelu solmiutui sen lomaan, ja Minervakin alkoi hiljalleen lämmetä juhlien tunnelmassa naurahtaen paikoitellen muiden vieraiden lohkaisuille - ehkä se johtui hehkusiman raukeasta lämmöstä, joka virtasi edelleen hänen suonissaan. Jotkut alkoivat tanssia ystävällismielisesti huvitellen musiikin tahtiin, ja Minerva katsoi hieman unisena epätyypillisten tanssiparien pyörivää liikettä. Hetken päästä hän kuuli takaansa yskäisyn ja käännähti katsomaan, kuka mahtoi tavoitella hänen huomiotaan.
“Lähtisikö professori hyvä yhteen valssiin?” illan isännäksi, Adalbertiksi, paljastunut mies kysäisi kohteliaasti häneltä. Minervan kasvoille heijastui varmaankin sama hämmennys kuin koko illalliskutsun yhteydessä, kun hän yritti ymmärtää miehen pyynnön. Hän epäröi hetken, mikä antoi Adalbertille mahdollisuuden täsmentää kysymystään.
“Tiedän hyvin, että olette tarkka julkisesta imagostanne, professori McGarmiwa, mutta ei yksi valssi kanssani sille mitään tekisi, eihän?” mies sanoi hymyillen ystävällisesti. Minerva arvioi, että Adalbert oli varmaankin häntä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta vanhempi, mutta silti jotenkin oudolla tavalla hurmaava. Niinpä nutturapäinen nainen hyväksyi miehen pyynnön hieman epäillen, sillä hän oli useimmiten hyvin tarkka oman toimintansa suhteen. Ehkä nyt se, mitä kartanossa sattuisikin tapahtumaan sinä iltana, saisi jäädä sinne.
Hitaasti keinuvan valssin aikana Minerva pääsi huomaamaan, kuinka hienovarainen Adalbertin kosketus oli. Miehessä oli jotakin Minervaa miellyttävää, mahdollisesti taikuuden täydellistä osaamista ja silti siihen liittyvää vaatimattomuutta. Tanssin jälkeen Adalbert kiitti naista kumartaen ja kysyi kohteliaasti, haluaisiko tämä käydä toimiston puolella tuliviskilasillisella. Minerva ei yleensä myöskään juonut suurempia määriä alkoholia - nytkin hehkusima alkoi jo olla hieman liikaa - mutta tiukasti nyökäten hän hyväksyi tarjouksen. Minerva ja Adalbert kävelivät salin kulmaovesta seinän toisella puolella olevaan toimistoon kuplien samalla hiljaista keskustelua illan aiheesta, taikakoulutuksesta. Mies halusi kuulla kaiken Minervan näkökulmasta asiaan, mikä tuntui oudon kunnioittavalta.
Niinpä kaksikko istui upottavan pehmeissä nojatuoleissa toimiston puolella juoden tuliviskiä. Se poltti kurkkua ja Minerva huomasi kireytensä hitaasti poistuvan, kun hän rupatteli kaikenlaista urastaan ja vaikka mistä muusta Adalbertin kanssa. Mies kertoi yhtä lailla tarinoita - huomattavasti vähemmän tylsiä ja kuivia kuin aiempi esitelmä - menneisyydestään ja ties minkälaisista loitsukokeiluista. Lopulta kaksikko nojautui eteenpäin, molemmat nauraen tarinalle aivan järjettömän epäonnistuneesta muodonmuutoksesta, ja Adalbert kiitti Minervaa osallistumisesta juhliin lähes kuiskaamalla. Sitten hän antoi naiselle poskisuudelman hieman epäröiden, peläten tämän suuttumista eleeseen, mutta Minerva oli päättänyt jossain vaiheessa iltaa jättää tiukan suhtautumisensa hieman taka-alalle.
Mies poistui kiittäen huoneesta jättäen Minervan miettimään yksin illan tapahtumia. Kuulas täysikuu paistoi huoneeseen raskaiden tummanpunaisten verhojen välistä. Se tuntui valaisevan Minervan ajatukset, tuovan selkeyttä hänen oloonsa. Aivan hiljaa hän käveli huoneesta ja koko kartanosta ulos, ilmiintyi Tylyahoon ja palasi linnaan. Vasta oman vuoteensa reunalla hänelle alkoi valjeta, mitä olikaan tapahtunut. Adalbert Jaaritellen oli ollut rehellisesti kiinnostunut hänestä; naisesta, jonka ulkokuori murtui vain harvoin ja silloinkin tarkasti valikoiduille ihmisille. Minerva ei enää koskaan tavannut epätavallisen kiehtovaa herra Jaaritellenia kyseisen illan jälkeen. Toisaalta, eipä mies myöskään, edes kuolemansa jälkeen, unohtunut hänen muistoistaan.