Nimi: Älä mee
Kirjoittaja: Amalia
Beta: Westy
Fandom: Syke
Paritus: Kasimir/Aino
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapautus: En omista sykettä enkä sen hahmoja, en saa tästä myöskään rahaa.
A/N: Ollaan maratoonattu Sykettä enkä voinut vastustaa.. ps tää ei mee yks yhteen sit jakson tapahtumien kanssa eikä oo tarkoitustaan mennä
// joo ja spoilereita viidennen kauden lopusta!
Tip. Tip. Tip.
Tippapullon ääni oli ainoa, mitä Kasimir kuuli. Hän piti silmiään kiinni, sillä se oli ainut asia, mikä helpotti hieman järkyttävää pahoinvointia. Kaikki tuntui tyhjältä ja turhalta. Siinä hän makasi, kolmekymppinen lääkäri, mies parhaassa iässä, muiden ihmisten armoilla. Hänen olisi kuulunut elää pitkä elämä, mennä ehkä naimisiin jonain päivänä ja saada kaksospojat. Perustaa oma yksityinen vastaanotto ja viettää viikonloput sekä kesälomat upealla järvenrantamökillä perheen kanssa. Kasmir hymähti itsekseen ja piti silmiä yhä kiinni. Elämä ei kuitenkaan mennyt ikinä niin kuin haluaisi sen menevän.
”Miten täällä jaksellaan?” Ovelta kuulunut heleä naisääni havahdutti miehen mietteistään ja hän avasi silmät. Ovella seisoi hoitaja, mutta ei kuka tahansa hoitaja. Kasimir hymyili väsyneesti.
”Miten nyt voi terminaalivaiheen syövän kanssa jaksella”, hän tuhahti muka-paheksuvaan sävyyn tarkoittamatta sitä, ja nosti katseensa vaaleaan, kuvankauniiseen hoitajaan.
”Mä niin ihailen tota sun positiivisuutta”, hoitaja sanoi virnistäen ja käveli toisen vuoteelle. ”Haluatko käydä katolla? Polilla on hiljainen päivä tänään.”
”No mikä ettei, mutta vaan jos sytytät mun sikarin, sytyttäjämestari Aino”, Kasimir sanoi virnistäen saaden hoitajan pyöräyttämään lempeästi silmiään.
”Mä sytytän. Tules nyt.”
Kasimir yritti ponnistaa sängystä ylös, vaivalloisesti. Hän ei halunnut näyttää heikolta tämän hoitajan edessä.
”Anna mä autan, hölmö”, Aino sanoi ja hillitsi halunsa hymyillä liian typerästi.
Hetken kuluttua Aino työnsi pyörätuolissa istuvaa Kasimiria hissille. He eivät juuri jutelleet, kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, Kasimir yritti taistella tietynkaltaisia tunteita vastaan, hän inhosi itseään, kun tunsi perhosten lepattavan vatsassaan aina kun Aino hymyili.
”Kuule”, mies aloitti kun he pääsivät katolle.
”Kerro”, hoitaja vastasi ja sytytti toiselle paksun sikarin.
”Äh, unohda”, Kasimir heilautti kättään ja alkoi imeä sikaria. Hän loi katseensa kadulla käveleviin ihmisiin ja tunsi piston sydämessään. Hän ikävöi syksyä, puistossa kävelyä ja kädestä pitelyä. Pimeneviä iltoja, romanttisia illallisia kynttilän valossa.
”Mitä sä mietit?” Aino kysyi katsellessaan pää kallellaan synkkää Kasimiria. Mies hätkähti.
”Sitä tässä vaan, miten vitun perseestä mun elämä on”, hän murahti ja puhalsi savua ulos keuhkoistaan. Aino ei osannut vastata, hän vain katseli surullisena miten alakuloiselta toinen näytti.
Pitkä hiljaisuus seurasi kaksikkoa, kun hoitaja lykki pyörätuolissa istuvaa takaisin potilashuoneeseen. Kumpikaan ei keksinyt sillä hetkellä sanottavaa, ja se riisti Kasimiria, joka olisi halunnut kuunnella toisen ääntä elämänsä pian koittavaan loppuun asti.
”Mun täytyy kohta jatkaa hommia”, Aino sanoi hiljaisella äänellä, kun oli saanut avustettua toisen sänkyyn ja vetänyt tälle peiton päälle. ”Aino, oota”, Kasmir pyysi omituisen surullisella äänellä. ”Voisitkohan sä… voisitko sä halata mua?” Nimeltä mainittu ei vastannut, istahti vain alas vuoteelle ja hukutti toisen syleilyyn. Kasmir hymyili ensimmäistä kertaa leveästi, sitten diagnoosin saamisen, kun tunsi nenässään hoitajan vastustamattoman ominaistuoksun. Kyyneleet yrittivät puskea miehen silmistä, mutta hän taisteli vastaan. Hän ei itkisi Ainon nähden.
”Tää voi kuulostaa tyhmältä, mutta mä haluisin susta kuvan muistoksi”, Aino sanoi halauksen jälkeen. Kasimir nyökkäsi ja otti jokaiseen selfieen typerän ilmeen, mikä nauratti hoitajaa suuresti. ”Sä oot kyllä ihan hölmö”, hän sanoi, ennen kuin joutui oikeasti palaamaan hommiin. Mies vilkutti Ainolle, joka lähti huoneesta, muttei ehtinyt kauas. Kasimirin huoneen ikkunan takana oli seissyt Nikke, Ainon kelvoton poikaystävä, joka alkoi välittömästi sättiä hoitajaa. Kasimir kiristeli hampaitaan, jos hän olisi kunnossa, tuo ylimielinen niljake saisi mitä ansaitsi. Hän oli jo miltei nousemassa ylös erittäin paljon täristen ja huojuen, kun Nikke otti Ainon syleilyynsä. He suutelivat. Kasimir tunsi jalkojen pettävän ja kaiken pimenevän.
Tip. Tip. Tip.
Tippapullo piti yksin ääntä hiljaisessa potilashuoneessa. Sen ainoa asukas makasi hiljaa tiedottomana sängyllä, häälyen elämän ja kuoleman rajalla. Huoneeseen astui lääkäri, Kasimirin vanhemmat, sekä Aino. Hänen vatsaansa täytti epämääräinen möykky, joka laajeni jokaiseen soluun ja veti keuhkoja kasaan. Aino piti itseään väkisin kasassa, olihan hänen jo ammattinsa puolestakin pakko.
”Me irroitetaan hänet nyt hengityskoneesta. Sen jälkeen Kasimir hengittää hetken omilla keuhkoillaan, jonka jälkeen nukkuu pois.”
Ainoa puistatti. Hän halusi juosta huoneesta niin kauas, kuin ikinä pääsi. Kädet täristen hän peruutti kaikista lähimmäs ovea, valmiina poistumaan mikäli tilanne sitä vaatisi. Kasimirin äiti ja sisko itkivät, se pahensi Ainon oloa.
Kasimir, mä en kestä jos sä kuolet. Aino huomasi ajattelevansa samalla kun puristi silmiään kiinni. Hän ei kuunnellut mitä muut huoneessaolijat juttelivat, keskittyi vain pitämään itsensä kasassa, vaikka se oli vaikeinta mitä hänen siihenastisessa elämässään oli joutunut tekemään.
”Nyt olisi aika”, kuului lääkärin ääni ja Aino halusi oksentaa.
Mä en ehtinyt sanoa tätä sulle Kasimir, mutta mä ihastuin suhun, enkä ihan vähää. Pliis älä vielä kuole. Aino tiesi ajatuksensa, rukouksensa ja pyyntönsä turhiksi.
”Exitus 19.47.”
