Ficin nimi: Pelin henki on hävitä
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: Nälkäpeli
Tyylilaji/Genre: tajunnanvirta
Paritus: Katniss & Peeta
Vastuuvapaus: Suzanne Collins omistaa Nälkäpelin hahmot ja maailman, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa
Haasteet: FINIKESÄ: Kaiken maailman tekstejä - Summer Camp Edition viikko 2 Värit
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Maa on minulle tummunut. Kaikki näyttää harmaansekaiselta, paitsi jos eteen sattuu jokin kirkuvan kirkkaanvärinen läikkä. Poltetunkeltaisia leinikkejä ojan pientareella tai ensilumen valkoiset kummut. Minä olen jo nähnyt yhden talven entisen elämäni loppumisen ja uuden elämäni alkamisen jälkeen. Siksi voin taas puhua ensilumesta. Minä äänestin entisessä elämässäni uuden Nälkäpelin puolesta.
Capitoliumin hemmotellut aikuiset olisivat lastensa kautta oppineet, että sen pelin henki on aina hävitä. Uutta Nälkäpeliä ei tule. Monet nostivat jo sillloin kätensä sitä vastaan. Myös Peeta. Nyttemmin on järjestetty uusi äänestys, jossa meistä kumpikaan ei ollut mukana. Se päättyi Pelin vastustajien murskavoittoon. Peeta kertoi minulle niin. Kai hän oli lukenut siitä lehdestä.
Peeta sanoo, ettei kosto ole hyvästä. Kostonkierre on vielä pahempi. En osaa vastata hänelle. Tiedän vain, etten halua olla enää koskaan yhdenkään koston tai kumouksen välikappale. Tuo tieto sykkii sisälläni kuin punahehkuinen liekki kylmistä harmaakivistä muuratussa takassa. Se sopii erinomaisesti minulle, joka aiemmin tunnettiin liekehtivänä tyttönä.
Muistan yhä Cinnan tummat ja vaaleat puvut, jotka voitiin sytyttää paloon. Cinna itse pukeutui aina mustaan. Kuin kaikki väri olisi valunut hänen päällään olevista vaatteista hänen suunnittelemiinsa. Ainoa mistä hän piti kiinni oli silmien vihreys ja kulta niiden ympärillä. Muisto Cinnasta on niin kipeän kirkas, että se on löydä ilmat keuhkoistani. Riemun kirjava Effie virnuilee jossakin saman muiston reunamilla.
Tuijotan hetken aikaa voittajan taloni mitäänsanomatonta seinää. Pääni selkiytyy pian tai ei, se vain palaa tähän hetkeen. Alueella 12 asiat ovat nyt paremmin. Kaivokset ovat muuttuneet turvallisemmiksi ja räjähdysten vaara on vähentynyt huomattavasti. Äidit uskaltavat lähettää poikansa töihin ja vaimot miehensä. Minä en lähetä ketään, sillä Peeta leipoo ja Gale on Capitoliumissa. Ja Prim on kuollut.
Kylmän väristys käy lävitseni ja sekunnin ajan silmissäni näkyy sinistä utua. Ei enää koskaan Primin oljenvaaleita lettejä ja huomaan täriseväni vähän. Sisään tulvahtaa lämpöä, kun Peeta avaa oven. Hän ei häiritse minun ja tunteitaherättämättömän seinän kilpailua siitä kumpi on toljottaa pidempään mykkänä, vaan menee keittiöön. Huomaan kuin ohimennen, että hän tuoksuu vienosti paisteltulta leivältä.
Kipinät sytyttävät tulipaloja. Matkijanärhimerkkini oli kultainen. Tulenkeltainen. Minulla on se vieläkin jossain. Ajatteleekohan kukaan, mitä kipinälle tapahtuu sitten, kun palo on jo sammunut ja sen tuhoja korjataan? Peeta laskee kätensä olalleni ja kysyy haluaisinko juotavaa. Hän kuulostaa huolestuneelta. Hän tietää kyllä, että näen maailman vain viitenäkymmenenä harmaan sävynä, sen ei pitäisi huolestuttaa häntä.
Seinä on sävyä kaksikymmentäviisi. Hymyilen ja sanon haluavani vettä. Peeta noutaa minulle lasin ja jättää minut huokaisten yksin, kun en reagoi häneen muuten. Tämä kipinä ei koskaan palanut liehuvana liekin vartena, vaikka kaikki kuvittelivat niin. Se oli vain esitystä, propoa, johon olen väsynyt. Hidas hiillos haipuu minussa edelleen enkä tiedä yltääkö se vielä joskus päällisiinkin kerroksiin.
Peetan lempiväri on oranssi, niin kuin auringonlaskussa. Ehkä hän näkee sitä kuolevaa oranssia minussa ja pysyy siksi luonani. En ollut ylentävää seuraa vanhassa elämässäni ja taivas tietää, etten ole sitä nytkään. Peetan käsissä mikä tahansa vaivautuu uudeksi, hänen oma minuutensa mukaan lukien. Minä olen liian ankara hänelle, koska hän kykenee unohtamaan toisin kuin minä.
Peeta puuhuu tulevaisuudesta, lapsista. Vaikka peitän korvani, teidän, että hän haluaa niiden lapsien olevan myös minun. En halua saattaa lapsia harmaaksi tummuneeseen maailmaan. Pelkään, että hekin olisivat hailakoita tai että viimeistään minä tekisin heistä sellaisia. Olisin surkea äiti. Peetasta tulisi loistava isä. Voin kuvitella hänet leikkimässä heidän kanssaan, olemassa heille ystävällinen, murtamassa heille tuoretta leipää...
Huomaan itkeväni kaikkea menetettyä. Maailma on päälaellaan ja kaikille se tarkoittaa parempaa huomista. Minä olen nyrjähtänyt lopullisesti ja peruuttamattomasti ja katson maailmaa siitä näkökulmasta. Peeta tulee taas ja käskee minua lempeästi nousemaan. Jalat ovat puutuneet risti-istunnassa enkä oikeastaa haluaisi lähteä ollenkaan. Tässä on on ainakin turvassa uusilta pettymyksiltä.
Ulkona on hukaisevan kirkasta. Kävelemme hyvää vauhtia jonnekin, kuljen Peetan perässä kiltisti kuin lammas narussa. Rakkaaseen harmauteeni on alkanut tunkeutua kummallisia vihreitä pisteitä. Kevät, ääni päässääni muistuttaa minua, kevät. Menemme läpi aidasta, jossa ennen saattoi kulkea sähkö, mutta niin ei enää ole.
Metsästysmaat. Ammuin täällä joskus jousella ja nuolella riistaa, että saimme syödäksemme. Ja ansastin, pääasiassa sitä. Peeta johdattaa minut vihertävälle niitylle, jossa on pieni lampi. Asetumme sen äärelle. En muista tätä paikkaa omilta retkiltäni.
Peeta vetää minut syyliinsä ja kuiskii korvaani. Näe vihreä, hän sanoo, maailmassa on jäljellä onnellisen huumaavia asioita, totta vai ei? Totta, minä vastaan ja näen hentojen värien sykettä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Nälkäpelin henki voi olla hävitä, mutta elämän pelissä toiveet ovat aina sinun puolellasi.
