1. LUKU
Harry Potter seisoi yksin junan käytävällä katsellen ikkunasta ulos. Hän oli väittänyt ystävilleen menevänsä etsimään ruokakärryä kurpitsapiiraan toivossa, mutta todellisuudessa hänelle oli tullut pakottava tarve päästä hetkeksi yksin ajatustensa kanssa. Tämä päivä sai hänen tunteensa täysin sekaisin.
Kaiken Voldemortin kanssa sattuneen valossa olisi voinut luulla Harryn olevan peloissaan ja ahdistunut niin kuin hän oli ollut koko kesän, mutta jostain syystä hän ei nyt voinut lakata hymyilemästä. Kuudes vuosi Tylypahkassa oli vihdoin alkamassa. Hän pääsisi takaisin taikamaailmaan, takaisin kotiin. Harry sulki silmänsä, hengitti syvään ja sukelsi ajatuksiinsa.
Hän kuuli etäisesti, kuinka ovi kolahti käytävän toisessa päässä. Joku otti muutaman kiireisen askeleen kunnes pysähtyi yhtäkkiä. Harrylla oli aivan liian raukea olo vaivautuakseen vilkaisemaan tulijaa. Hän kuuli, kuinka tulija alkoi jälleen tömistellä nopein askelin häntä kohti. Tulija lähestyi, ja hänen ollessaan melkein kohdalla Harry erotti tiheää hengitystä junan kolinan lomasta. Kulkiessaan Harryn ohi kapealla käytävällä tulija töytäisi häntä vahingossa lujaa olkäpäähän. Harry hätkähti ja avasi silmänsä.
"Anteeksi", tulija sopersi ja lähti viilettämään vielä nopeammin kohti seuraavan vaunun ovea.
Harry kääntyi vihdoin katsomaan tulijaa ja näky sai hänet kurtistamaan kulmiaan. Henkilö, joka nyt avasi seuraavaa ovea oli Draco Malfoy. Mikä hemmetti sai Draco Malfoyn jättämään irvailun välistä nähdessään Harryn yksin ajatuksissaan keskellä autiota junan käytävää? Tai mikä vielä kummallisempaa, mistä lähtien Malfoy oli pyydellyt häneltä anteeksi? Harryn katse oli edelleen liimautunut ovelle minne Malfoy oli juuri kadonnut.
Junan äänekäs vihellys sai Harryn vihdoin herämään horroksestaan. Hän tuhahti huvittuneena ja oli jo matkalla kohti omaa vaunuosastoaan, kunnes tajusi että turhien kysymysten välttämiseksi kannattaisi yrittää löytää sitä kurpitsapiirasta.
***
"Tämä on niin hyvää", Ron sanoi ja ahtoi lisää paistia suuhunsa rohkelikkojen pöydässä. Harry nauroi ja Hermione katsoi Ronia ärsyyntyneenä.
"Varo, Ronald, tuota tahtia vietät koko loppuillan pää vessanpöntössä", Hermione tuhahti. Ron lopetti mussuttamisensa hetkeksi ja siristi silmiään Hermionelle.
"Älä kutsu minua Ronaldiksi", hän sanoi ja kahmaisi lautaselleen vielä yhden kanankoiven. Hermione käänsi katseensa peittääkseen huvittuneen hymynsä.
Harry oli viettänyt koko illan keskittyen iloisesti syömiseen kunnes hänen katseensa sattui osumaan salin toiseen päähän, luihuisten pöytään. Draco Malfoy istui hiljaa ja hievahtamatta, tuijottaen koskematonta ruokaansa. Hänen toisella puolellaan Crabbe ja Goyle söivät ja nauraa röhöttivät minkä jaksoivat. Harry oli jo ehtinyt pohtia, että ehkä hänen junassa näkemänsä henkilö ei ollut ollutkaan Malfoy. Kuitekin Harry oli varma, että tuon platinanvaalean pään hän tunnistaisi mistä vaan. Nyt tämän outo käytös näytti jatkuvan. Mikä ihme Malfoyta vaivasi tänään?
Draco oli tuskin reagoinut mihinkään koko iltana, kunnes hän huomasi Crabben naaman lähes kiinni omassaan ja melkein hyppäsi tuoliltaan säikähdyksestä.
"Jumalauta Draco, mikä sinua vaivaa? Kuinka monta kertaa täytyy puhua ennen kuin kuulet?" Crabbe sanoi ja läimäytti Dracoa leikillisesti takaraivoon. Draco käänsi katseensa hitaasti suurikokoiseen kaveriinsa.
"Painu helvettiin, Crabbe", Draco sanoi kylmästi.
"No niin", Crabbe sanoi jo selkeästi iloisempana, "nyt kun olet taas hereillä, kerrohan, mitä olet näin vuoden alkajaisiksi sunnitellut noita luusereita varten?" Crabbe viittasi kädellään kohti Rohkelikkojen pöytää ja nauroi. Draco käänsi katseensa Crabben käden osoittamaan suuntaan ja tunsi vatsansa heittävän voltin. Harry Potterin typerät, vihreät silmät tuijottivat häntä salin toisessa päässä. Lyhyen, sanattoman tuijotuskilpailun päätteeksi Potter kurtisti kulmiaan Dracolle ennen kuin käänsi katseensa takaisin ruokaansa. Dracon mielessä kummittelevat varjot syventyivät entisestään ja saivat hänet voimaan pahoin. Hän nousi pöydästä sanaakaan sanomatta ja poistuttuaan Suuresta salista kiihdytti askeliaan, kunnes kulki lopulta puolijuoksua alas tyrmiin johtavia portaita.
Luihuisten oleskeluhuoneen kuvakudoksen edessä hän sopersi salasanan hiljaa ja astui lopulta tyhjään oleskeluhuoneeseen. Kyyneleet tekivät tuloaan mutta hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta itkeä. Ei täällä. Ei enää. Hän oli itkenyt jo tarpeeksi. Draco käveli oleskeluhuoneen nurkassa olevan suuren peilin eteen. Hänen hiuksensa olivat tarkasti ojennuksessa ja vaatteensa siistit, kuten tavallista. Hänen kasvonsa sen sijaan näyttivät riutuneilta. Silmät punottivat parin viikon unettomuuden ja itkemisen seurauksena. Tummat varjot silmien alla näyttivät ulottuvan poskiin asti. Mitä hän nyt voisi tehdä?
Ihan kuin tämä kaikki ei olisi ollut jo erittäin tarpeeksi helvetillistä. Nyt Potterin näkeminen tekisi siitä vieläkin vaikeampaa. Tulevan uhrin näkeminen vain vaikutti häneen aivan liikaa. Hän oli kuluttanut päiväkausia vain yrittäen keksiä kaikkea mahdollista, mikä saisi hänet raivostumaan Harry Potterille. Jotain, joka voisi oikeuttaa hänen anteeksiantamattoman tekonsa. Näiden päivien olematon edistys huuhtoutui hukkaan sillä hetkellä kun Draco näki Potterin junassa. Hän ei kertakaikkisesti pystynyt enää tuntemaan raivoa tai vihaa tätä kohtaan.
Ja nyt, kun "Poika, jonka täytyy kuolla" katsoi häntä suoraan silmiin, Draco pystyi tuskin tuntemaan enää edes minkäänlaista ärsyyntymistä tuijottaessaan entistä arkkivihollistaan - ainoastaan syvää tuskaa ja ajatuksia miljoonista anteeksipyynnöistä. Anteeksi, Potter. Anteeksi että joudun tappamaan sinut, anteeksi niin helvetin paljon... Kyyneleet pyrkivät jälleen ulos Dracon silmistä. Ei, hän ei voinut tuntea vihaa Harry Potteria kohtaan. Hän tunsi sitä helvetin Lordi Voldemortia kohtaan, hän tunsi sitä pelkuri-isäänsä ja muita aivottomia kuolonsyöjiä kohtaan.
Draco vilkaisi peiliin uudestaan ja tuijotti kuvajaistaan kasvavan itseinhon vallassa. Kaikkein suurinta vihaa hän tunsi itseään kohtaan. Draco puuskahti ahdistuneena ja iski suuren peilin säpäleiksi yhdellä, raivolla ja turhautumisella ladatulla potkulla. Potterin maailman ärsyttävinkään ele ei saisi häntä haluamaan tappamaan häntä. Se oli sitten tehtävä hammasta purren ja tuntien ikuista syyllisyyttä. Eihän hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
"Entistus", Draco kuiskasi kyyneleiden lomasta ja alkoi kelata sadatta kertaa läpi hänen mieltään kummittelevia lauseita.
"Sinä et halua minusta vihollista, Draco", Lordi Voldemort oli sanonut, "sinä tiedät, etten minä pidä vihollisista." Lordi Voldemort oli hymyillyt mielipuolisesti Narcissa Malfoyn päästäessä kauhistuneen henkäisyn.
"Olet ensikertalainen, joten tämä voi aluksi tuntua vaikealta", Voldemort oli sanonut teeskenneltyä sympatiaa kylmässä äänessään, "eiköhän ensi kerta ole ollut meille kaikille hankala." Voldemort oli katsonut Lucius Malfoyta tietäväisesti hymyillen ja Luciuksen kasvot olivat valahtaneet jälleen astetta kalpeammaksi.
"Mutta Draco, Pimeyden Lordi ei odota ikuisesti. Minulla on suuria suunnitelmia", Voldemort oli sanonut mietteliäänä, "sinulla on aikaa marraskuun viimeiseen päivään saakka. Muussa tapauksessa olet mennyttä." Hän oli nauranut, ja Draco oli ollut varma, että tämä oli pahinta mitä Voldemort olisi voinut hänelle sanoa... Kunnes hän oli kuullut, mitä tällä oli vielä sanottavana.
"Tosin jos onnistut, olet sankari." Ja ne sanat viilsivät syvemmältä kuin mikään muu sinä iltana sanottu.
***
Crabbe ja Goyle istuivat luihuisten pöydässä vielä pitkään, hölmistyneinä Dracon käytöksestä. Lopulta he huomasivat Harryn, Ronin ja Hermionen tekevän lähtöä rohkelikkojen pöydästä ja katsoivat toisiaan löytäen yhteisymmärryksen. He riensivät salin oviaukolle juuri ennen rohkelikkokolmikkoa ja tukkivat heidän tiensä.
"Luuletteko että annamme kouluunpaluunne sujua mukavasti vain siksi että Malfoy leikkii rauhanlähettilästä?" Crabbe sylkäisi. Goyle nyökkäili päättäväisenä vieressä, kumpikin näyttäen kuitenkin olevan hieman pihalla siitä, mitä he oikeastaan nyt tekisivät kun kukaan ei ollut käskemässä.
"Älkää viitsikö", Harry sanoi huvittuneena luikkien heidän ohitseen aulaan, "teidän jakamissanne puolikkaissa aivoissa ei ole tarpeeksi reaktiokykyä että saisitte minut kiinni." Harry virnisti ja hyppäsi muutaman asekeleen kauemmas Goylen rynniessä häntä kohti nyrkki ojossa. Harry väisti raivokkaan iskun täpärästi, ja juuri kun pojat näyttivät siltä että Harryn totaalinen runnominen tapahtuisi keskellä Tylypahkan aulaa, kuului terävä ääni:
"Mitä helvettiä te oikein teette?" Draco Malfoy oli ilmestynyt tyrmiin johtavien portaiden yläpäähän. Crabbe ja Goyle keskeyttivät hyökkäysyrityksen sillä sekunnilla.
"Me hakataan ilmat pihalle tästä paskakasasta", Crabbe sanoi kuulostaen siltä ettei enää ollutkaan niin varma asiasta. Goyle tyytyi jälleen hyväksyvään nyökyttelyyn.
"Voi te helvetin --" Draco sopersi, "jättäkää heidät rauhaan." Draco pudisti päätän ja kääntyi takaisin tyrmiin vieviin portaisiin. Crabbe ja Goyle jäivät tuijottamaan hänen peräänsä suut ammollaan, ja Harry, Ron ja Hermione näkivät tämän tilaisuudekseen poistua vähin äänin. Vielä ylempää portaikostakin he näkivät, kuinka nuo kaksi isokokoista kiusaajaa olivat jäätyneet paikalleen ihmettelemään näkemäänsä. Crabbe ja Goyle näyttivät juuri siltä kuin Harrysta tuntui.
Koko matkan jatkuneen hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa kolmikko saapui Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Harry silmäili tyhjää oleskeluhuonetta, kunnes hänen katseensa osui ainoaan huoneessa olevaan henkilöön. Ginny Weasley istui huoneen perimmäisessä nojatuolissa ja väläytti Harrylle merkitsevän hymyn. Harry oli kuitenkin edelleen liian hämmentynyt vastatakseen hymyyn uskottavasti, ja hänen kylmä reaktionsa jätti Ginnyn ihmettelemään.
Molemmille oli ollut selvää jo monta kuukautta, että heidän välillään oli jotain - ehkä. Ginnylle luultavasti hieman enemmän kuin Harrylle. Aina tilaisuuden saadessaan Ginny flirttaili Harrylle häpeilemättömästi saaden tämän hiukan hämilleen ja Ronin kihisemään kiusaantuneisuudesta. Mitään ei ollut kuitenkaan tapahtunut - ainakaan vielä, jos Ginnyltä kysyttiin.
Hermione haukotteli.
"Taidan painua nukkumaan", hän sanoi väsyneesti.
"Minä myös", Ron sanoi, "jäätkö sinä, Harry?" Ron nyökäytti vaivihkaa päätään Ginnyä kohti. Harrya ei väsyttänyt juuri lainkaan, mutta häntä ei myöskään huvittanut jäädä oleskeluhuoneeseen kahden Ginnyn kanssa. Hän teeskenteli haukotuksen.
"En taida enää jäädä valvomaan, olen myöskin väsynyt", Harry sanoi epäuskottavan haukotuksen lomasta. Ginnyn ilme muuttui kummastuneemmaksi ja Ron kurtisti kulmiaan. Harry lähti pikaisesti kiipeämään portaita makuusaleihin.
"Öitä, Ginny", Ron huikkasi hämmentyneesti ja lähti Harryn perään.
***
Harry ei saanut unta. Hänen mielessään vilisi. Hän eli uudelleen päivän ristiriitaiset tunnetilat. Hän mietti, missä Voldemort mahtoi olla nyt ja mitä hän suunnitteli. Hän mietti palaamista velhokoulun arkeen. Hän mietti sitä, kuinka hyvää kurpitsapiiras onkaan. Hän mietti, mitä Ginny mahtoi ajatella nyt.
Mutta ennen kaikkea, hän mietti Draco Malfoyn kummallista käytöstä. Miksi Malfoy ei ollut hyödyntänyt tilaisuuksiaan tehdä Harryn elämästä kurjaa? Miksi hän murjotti kuin murrosikäinen? Ja miksi helvetissä hän oli puolustanut rohkelikkoja hänen väkivaltaisia ystäviään vastaan? Ronin kuorsausta ei vielä kuulunut. Mitäköhän hänellä mahtaa pyöriä mielessään, Harry mietti ja hymynkare levisi hänen kasvoilleen. Luultavasti Hermione.
"Ron?" Harry kokeili hiljaa. Ron hymähti kuulemisen merkiksi.
"Mietin vain..." Harry jatkoi, "että mikäköhän helvetti Draco Malfoyta vaivaa?"
---
